Edellinen katselu kuitenkin päiväytyy suunnilleen vuosikymmenen taaksepäin, jolloin levyjulkaisu tuli kokoelmaan keräiltyä. Sehän tarkoittaa, etteivät muistikuvat tässäkään tapauksessa niinkään kirkkaasti mieleen piirry, mikä on ihan hyvä juttu, koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Bronsonin merkkiteos, joten saakin olla niitä harmaita kohtia uudelleen löydettäviksi. Jos sellaisia yleensä on, sillä saattaahan olla, että sekoitan elokuvan johonkin toiseen tilien tasaukseen. Ammattimiehiä toki kameran molemmin puolin hääräilee, mutta sanottakoon jo alkuun, että ilmestymisvuoden ollessa 1988, oli Bronsonin tuimin ja tiukin kausi väistämättä ohi ja jäähdyttelevämpään suuntaan tykittely kääntymässä. Sepä ei onneksi tarkoita, etteikö etenkin hänen tuotantoaan enemmän arvostavat voisi tästäkin tylyttelevällä asenteella piristetystä toimintatuokiosta ilonpilkahduksiakin löytää ja yritänpä niitä lähteä etsiskelemään.
Varsin lähellä asian ydintä pyöritään, kun alkutekstejä koristaa patsas miekkaa pitelevästä koston enkelistä ja taustalla pauhailee tuomiopäivän musiikki. Kun tähän yhteyteen läväytetään Cannon Groubin logo ja tutut nimet Golan kera Globuksen hetkistä myöhemmin seurailevat, niin suupielet hakeutuvat hymyä kohti, että eiköstä vain tästä varsin reipas ja railakas vajaa puolitoistatuntinen ole tuloillaan. Tunnelmat saadaan siis melkoisen helposti ylös, mutta aivan suoraan sotaan ei tarvitse loikata, vaan kaunista ja rauhallista alkavan kevään päivää ollaan viettämässä. Niinpä vain iloinen vilske loppuu, kun pihaan kaartaa auto, jossa istuu pari hyvin hiljaista miekkosta, joiden kasvotkin jätetään hämärän peittoon. Näitä kuvia katsellessa pahaenteisyys on voimakkaassa nousussa ja ennen kuin mitään ehtii varsinaisesti tapahtua, niin värinät jo muuttuvat siihen suuntaan, ettei todellakaan mikään ruusuinen hempeä höttö saa kauaakaan jatkua, vaan verenpunainen kurimus on käymässä päälle. Vieläpä täysin vailla sääliä ja armoa, kun lähdetään lahtaussuunnitelmaa toteuttamaan.
Miehet poistuvat vähitellen autosta ja toinen lähtee haulikko kädessään hitaasti mutta määrätietoisesti marssimaan kohti talon ulko-ovea. Sisällä vastarinta jää olemattomaksi, kun kuolo korjailee satoaan ja sanaton synkkä surmatyö saatellaan kolkosti karuun päätökseensä. Siinä menevät pienet sekä isommatkin lapset tuonpuoleiseen haulikon karjahdellessa kerta toisensa jälkeen, eikä kylmäverinen tappaja ole jättämässä yhtään asukasta eloon. Näin ensimmäinen kymmenminuuttinen asettelee elokuvan sävyn hyvinkin ilkeään suuntaan ja erityisesti lasten joukkomurhaaminen heti alkukohtauksissa viestittelee muutenkin, ettei jatkoselvittelyistäkään kovin kivaa puuhaa ole tulossa, vaan aineksia olisi tylylle kostoreissulle jos toisellekin...
Vielä ei ole aika verikostojen, sillä maisemat vaihdetaan vähän isompaan kaupunkiin, ja eräästä ravintolapöydästä löytyy Garret Smith (Bronson), joka on ruokailemassa kumppaninsa kanssa. Kahvitteluseuraksi änkeytyy parikin paikallista mahtimiestä, joista Homer Foxxilla (Laurence Luckinbill) on laajoja yhteyksiä vaikutusvaltaisiin ihmisiin, kun taas Barney Doyle (Daniel Benzali) on poliisipäällikkö, joka tahtoisi vaihtaa lainvalvonnan politiikkaan ja tarkemmin sanottuna pormestarin hommiin. Ennen niiden haaveiden toteuttamista olisi vielä runsaasti poliisityötäkin hoidettavissa. Kaupungin ulkopuolella aiemmin tapahtunut joukkomurha on niinkin vakava rikos, että siitä tiedotetaan suoraan Doylelle kesken rupattelun. Ikävät uutiset kuultuaan Doyle päättää lähteä kohti surmataloa ja pitkän uran rikostoimittajana tehnyt Garret tahtoo tietysti mukaan. Ruumisautoja tarvitaan enemmänkin ja virkavallan tehdessä töitään, ilmestyy paikalle Orville Beecham (Charles Dierkop) joka saa kuulla, että hänen koko perheensä on kuollut.
Kaikenlaista kauheutta nähnyt Garret ottaa asian myös raskaasti ja kirjoittaa artikkelinsa aiheesta, mutta juttu askarruttaa edelleen, ja etenkin tekopaikalta löydetty piirros miekkaa pitelevästä enkelistä mietityttää. Garret tahtookin kysäistä Orvillelta paristakin seikasta, mutta tämä on laitettu telkien taakse. Ei niinkään sen takia, että häntä epäiltäisiin perheensä murhaamisesta, vaan kyseessä on ennemmin suojelutoimenpide, eikä sekään auta, että Orville kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä vääräuskoisten viranomaisten kanssa vaieten kuin muuri luottaessaan luojan hoitavan hyvityksen ja kai sen hävityksenkin. No, Garretille hän kuitenkin heittää johtolangan, mikä vie toimittajan pieneen uskonnolliseen yhteisöön nuuskimaan, sillä siellä Orvillen isä Willis Beecham (Jeff Corey) toimii saarnamiehenä. Epäileviä katseita kohdistellaan jo kadulla ulkopuoliseen, eikä vastaanotto ole erityisen lämpimäksi muokkautumassa, vaan kovaotteisesti käydään kopuloimaan vierasta. Garret ei silti vähistä hätkähdä, vaan ilmoittaa asiansa.
Kirkossa onkin juuri saarnaileva paasaus vauhdissa, kun pitää ihmismieliä pelotella tulevalla tuhontuojalla. Antikristus on jossakin valloillaan, niin ei ole aikaa rauhasta ja rakkaudesta puhella, vaan maailmanloppuista menoa ennemmin julistellaan. Siihenkään tilaisuuteen Garret ei ole erityisen tervetullut tyyppi, mutta pääseepä silti sen verran Willisin kanssa juttelemaan, että tämä kertoo uskovansa oman veljensä olevan hirmuteon takana, koska välit ovat jo pitkään olleet huonot ja taustalla ovat vielä jokseenkin äärimmäiset uskonnolliset näkemykset sieluparkojen pelastuskeinoista. Juurikaan enempää tiedonrippeitä ei Garretille tahdota tarjoilla, joten hän lähtee itse tekemään jatkoselvityksiään. Zenas-veli (John Ireland) asustelee laajan perheensä kanssa kaukana keskustasta syrjäisellä vuoristoseudulla, eikä paikallinen poliisi ole lainkaan auttavainen mitä tulee Garretin uteluihin tai kyytipyyntöihin. No, hän saa kuitenkin apua ammattikuntansa edustajalta, joka sattuu vielä olemaan sukua Zenakselle.
Pitkän ajelun jälkeen päästään miehen tiluksille, jossa on myös jokseenkin nihkeä vastaanotto kaverin kävellessä vastaan haulikko kädessään. Edistys on jälleen vähän niin ja näin, kun Zenas puolestaan osoittaa syyttävän sormen Willis-veljen suuntaan. Selvältä toki vaikuttaa, että veljesten välillä on runsaasti vanhaa vihaa, eikä se ole lainkaan laantumassa. Epäilemättä monenlaisia kavaluuksia sekä kamaluuksia nähnyt Garret ei kuitenkaan heti ole uskomassa, että näiden katkeruuksien selvittely olisi johtanut Orvillen koko perheen kylmäveriseen murhaamiseen. Osapuolet eivät kuitenkaan tahdo pitää päitään viileinä, vaan Willis joukkoineen on jo suunnittelemassa rankkaa kostoreissua veljensä luo. Ehkäpä taustalla sittenkin on jokin kolmas taho, joka tahtoo mahdollisimman väkivaltaista ja veristä yhteenottoa Beechamin suvun välille? Sitä vaihtoehtoa Garret tietysti pohtii, mutta selvittely vaatii oman aikansa, kun taas toisaalla ollaan jo verenhimoisesti hyvitystä hakemassa, eli eipä oikein olisi varaa päiviä tuhlailla vaihtoehtojen pyörittelyyn...
Juonikuvailu saattaa kuulostaa kohtalaisen kuivalta noin Bronson-elokuvaksi ja valitettavasti vähän puisevaa tavaraa elokuva monilta osin onkin. Kunhan alun brutaali näytös saadaan veriseen loppuunsa, niin sitten seuraakin toimintaa janoavan kannalta kiusallisen pitkä kuiva jakso, joka ei noin jännitysviihteenäkään kovinkaan kihelmöivää katseltavaa ole. Taustalta löytyvä kuviokin on mysteerinä sen verran heppoinen, ettei siitäkään isompia iloja irtoile, vaan olisi ilman uskonnollisia vivahteita suorastaan tympäisevää toljoteltavaa. Hyvinkin kyseenalaisin keinoin junailtuja liiketoimia on elokuvamaailmassa huomattavasti kekseliäämmin ja ennen kaikkea reippaammin hoidettu ja katsojia joissakin tapauksissa jännityksellä onnistuttu piinailemaankin, mistä ei tosiaan tässä selvittelyssä pelkoa ole. Silloin tällöin kokoustetaan, Bronson istuskelee puhelimessa ja ajelee paikasta toiseen uusien johtolankojen avustamina. Toisaalta nämä vähän tapahtumaköyhät siirtymiset kuitenkin tarjoilevat muutamat kivat vuoristonäkymät mieltä piristelemään, joten niitä ei ainakaan tekisi mieli pois pätkäistä. Muutenhan Messenger of Death on paria poikkeusta lukuun ottamatta kuviltaan vähemmän häikäisevää ihmeteltävää.
Onhan siinä pientä kärhämääkin matkalla, mutta eipä oikein sellaista touhua, jota juurikin tältä herralta toivoisi näkevänsä. Varmaan on ihan tietoisesti soviteltu ikääntyvälle toimintatähdelle tämän linjasta hyvinkin poikkeavaa rauhantuojan ja sovittelijan viittaa. Voisihan sitä katkerana kiroilla, ettei Bronson lainkaan sitä kalman viikatetta heiluttele. Alussahan vähän aprikoin, että mahtaakohan Messenger of Death muistoissa sekoittua aivan johonkin toiseen teokseen, ja siitä taitaakin olla kyse. Niin se muisti välillä kepposiaan pääsee tekemään, sillä oletin kyllä, että Bronson olisi enemmän niihin perinteisiin kuolettaviin ongelmanratkaisukeinoihinsa turvautunut kuin vaikkapa rauhanlippua keskellä juuri vauhtiinsa päässyttä tulitaistelua heiluttelemaan. Ei näin! Vaihtelua se tämäkin toki, mutta mutta... Luulenkin, että moni on aikoinaan odotellut hiukkasen räväkämpää roolia Bronsonilta jo elokuvan nimenkin (ja suomennoksen) perusteella. Ainakin kotimaisen levyjulkaisun kansi myös vihjailee hurjemman tyypin suuntaan, kun Bronson tuimailmeisenä seisoo haulikko kädessään taustallaan räjähtävä rekka ja mainoslause alla julistaa: Mitä kytät eivät osaa, hän hoitaa. Tavallaan pitääkin paikkansa, mutta katsojan kannalta lähes rutikuivalla tyylillä.
Eihän se tietenkään Bronsonin vika ole, että menosta puuttuu useampikin toimintakohtaus ja asennepuolellakin on havaittavissa hiukkasen liikaa löysää. Tietenkin Garret rikosreportterina toimiessaan välittelee niitä kuolemankin uutisia, mutta voisihan sitä silti siihen käytännön toimintaankin osallistua... Kirjataanpa sellainenkin harvinaisuus muistiin, että Bronson tarttuu aseeseen ja ampuu ensimmäisen laukauksensa vasta elokuvan toisella puoliskolla, ja vieläpä täysin elottomaan esineeseen. Bronsonin filmografiasta löytyy useampiakin teoksia, joissa luodit eivät lentele yhtään minnekään, mutta tässä on kuitenkin kyseessä Cannon Groupin toimintaviritelmä tylyn 1980-luvun lopulta, eli melkoisesti metsään mennään siinä suhteessa. Minusta ei siis ainakaan mitenkään hyvässä mielessä poikkeuksellinen seikka tämä ruudin säästely ole, ja antaapa se osaltaan kohtalaisen kuvan siitä, millaisissa merkeissä elokuva räväkän alkunsa jälkeen nytkyttelee menemään.
Tarkoituksena ei ole julistella, ettei Bronson olisi saanut yrittää elokuvissaan muuta kuin tauottomia tulitusjuhlia tai käsittämättömiksi karkailevia tappokarkeloita, mutta tästä touhusta puuttuu puhtia ihan liian paljon. Onkin selvää, ettei Garret Smithilla ole mitään asiaa niiden Bronsonin muistettavimpien hahmojen joukkoon, vaan vähän tyhjänpäiväiseltä tyypiltä näyttää Kerseyn ja kumppaneiden rinnalla. Jos muistelee vaikkapa syyskuussa kommentoitua elokuvaa Mr. Majestyk, niin eihän Bronson siinäkään mikään liukuhihnateurastaja ole, mutta hahmossa kuitenkin on enemmän särmää ja asennetta, mikä lisäilee sitä katselunautintoakin ihan kivasti, vaikka toiminnassa niitä taukoja esiintyy. Smithin puuhastelut lähinnä vedetään kuivan rutiinimaisesti, mistä ei juurikaan edes tahattomia ilonpilkahduksia tuikahtele.
Jot etukannen tiukat tuijotukset johtavat harhaan, niin väittäisin, että samaa tekee takakannen 18 vuoden ikäsuosituksesta kertova pallero. Olettaisin, että sellainen on häijyn avauksen ansiosta lätkäisty, ja kuten todettua, niin ilkeää katseltavaahan se on ja roiskahtelevaistakin. Hieman tuossa mennään kuitenkin mielestäni liioittelun puolelle, koska ei kyseessä mikään äärimmäisen järkyttävä raaistelu ole ja lisäksi suunnilleen koko loppuelokuva on melkoisen kevyttä kärhämöintiä otteiden ja graafisen sisällön suhteen. 15 vuoden leimalla varustetuissa tekeleissä näkee monesti paljon hurjempia hirmuisuuksia ja onpa niissä paikoin myös se henkikin vähintään yhtä piinallinen. Voisin myös luulla, että tuollainen päätös saattaa toimia kohtalaisen jumittelevalle ja toimintaköyhälle elokuvalle ennemmin myönteisenä mainoksena. Harmi vain sen katsojan kannalta, joka kyseisestä merkinnästä päättelee, että taitaapi olla kuumat paikat ja tiukat koitokset tiedossa...
Niistä koitoksista ja kurimuksista sen verran vielä, että määrällisesti anti on odottamattoman niukkaa, eikä laatukaan loista, koska mukana ei oikeastaan ole yhtään sellaista repäisyä, jota tekisi mieli kunnolliseksi kuolontanssiksi kehua tai muuten hyväksi hurjisteluksi huudella. Lisäksi elokuvasta puuttuu törkeän nuhjuinen ote alun jälkeen, jotta teos jäisi siinä mielessä muistiin kummittelemaan,sillä linja on lähempänä yhdentekevää ja unohdettavaa nyhjäämistä. Ensimmäinen puolisko onkin melkoisen pitkästyttävää löysäilyä, ainakin jos sitä pyssyjen paukuttelua kaipailee. 35 minuutin kohdalla hetken jo luulee, että tuleehan sieltä sentään edes takaa-ajoa vähän uneliasta menoa piristämään, mutta käytännössä sekin lopahtaa alkuunsa ollen vain lyhyt maistiainen siitä tieriehasta, jota toisella puoliskolla tarjoillaan. Toinen kokeilu onkin kieltämättä reippaampaa höykytystä rekkojen välissä, mutta sekin on mielestäni perusvääntöä, eikä sen huikeammaksi ratinkieputteluksi ylly, vaikka toki romua ja räjähtelyä saadaankin aikaan. Esimerkiksi tänä vuonna uusitut Bronson-elokuvat Cold Sweat ja Violent City tyylittelevät paljonkin ansiokkaammin ahtaiden katujen sekä kovien nopeuksien parissa. Vastaavia innostuneita tuntemuksia ei lyhyestä rekkarallista saa millään irti.
Varsinaisesti isoja räiskintänäytöksiä ei oikeastaan edes ole ja mittavin tulitaistelu löytyy puolivälin jälkeen. Sekin verikosto tuntuu tosin tyrehtyvän vähäsen varhain. Hieman siinä saa ihmetellä, että kun alussa ei verta tai henkiä säästellä, niin tämä myöhäisempi kiväärikarkelo jättää veripanokset vähälle käytölle, minkä lisäksi näyttää siltä, että tyyppejä lähinnä haavoittuu. Keskinkertaisuutta kohti sekin laukaustenvaihto kallistuu, eikä mistään varsinaisesta luotijuhlasta tee mieli hehkutella. Räiskintätovin latteaa vaikutelmaa vahvistelee entisestään se, että Bronsonin päätavoite on saada touhu loppumaan alkuunsa ja tosiaan aivan toisenlaisilla keinoilla kuin mitä häneltä on tottunut odottamaan ja toivomaan. Lyhyempiä käsikärhämiä nähdään jokunen, eikä niissäkään mitään erityistä muisteloimisen aihetta ole. Bronson itse pääsee ihan loppuminuuttien lähestyessä pariin otteeseen nahistelemaan, vaan eipä sitäkään kautta huipennusta hommailla, kun parit iskut ja potkut lyhyesti sekä mielikuvituksettomasti vaihdellaan. Edelleen on hyvä pitää mielessä, että Bronson oli tuolloin reilusti yli 60-vuotias ja selkeästi vähän toisenlaista ongelmanratkojaa tahdottiin hakea, mutta tulos jää kohtalaisen tylsäksi touhuksi. Lopettelu sinänsä on napakka, eikä jäädä joutavia jälkiselvittelyjä jauhamaan, mutta valitettavasti sitä puuduttavaa puhelua ehtii kertymään ihan riittävästi jo ennen viimeistä kuvaa, eli turha sitäkään suuremmin juhlia tai riemuita.
IMDB osaa triviapuolellaan tiedottaa, että ohjaaja J. Lee Thompson sairastui kesken kuvausten ja joutui luovuttamaan hommat varamiehelle, mitä voisi veikkailla yhdeksi merkittäväksi syyksi, ettei meno oikein missään vaiheessa kunnolla vauhtiin pääse. Toisaalta sanoisin, että suuri osa Bronsonin ja Thompsonin yhdeksästä yhteisestä elokuvasta on lähinnä kohtalaista tai keskinkertaista katseltavaa, ja etenkin uusinnoilla tökkiminen tuntuu lisääntyvän. Herrojen ensimmäinen yhteistyö St. Ives on nähty niin kauan sitten, ettei siitä tule mieleen paljoakaan kerrottavaa. Sitä seuraavana vuonna, eli 1977 ilmestynyt The White Buffalo kuului nuoruuden suuriin suosikkeihin, mutta vaikea sanoa, kihelmöisikö nykyään ihan vastaavasti. Vuoden 1980 Caboblanco on yhden katselun perusteella ihan kiva toiminnallinen rikosjuttu, mutta vielä ei ole innostanut kertailuun. Jotkut tuntuvat tykkäilevän enemmänkin synkkäsävyisestä murhaajajahdista 10 to Midnight, mutta minulle se on yksi tylsimmistä katselluista Bronsonin elokuvista. Edellisestä vilkaisusta on toki aikaa vierähtänyt, vaan kenties ei vielä ihan tarpeeksi. The Evil That Men Do sijoittuu yhteisten elokuvien paremmalle puoliskolle, mutta senkin näkemisestä on aivan liian pitkä aika. Vuoden 1986 Murphy's Law on myös uusittavien listalla ja edellisen katselun perusteella ihan peruspätevää aikakautensa poliisitoimintaa. Eipä silläkään ole mitään asiaa alansa huippujen seuraan. Death Wish 4 on sinänsä viihdyttävä rymistely, mutta ei pärjää oikein alkuunkaan edeltäneelle kolmososalle, jossa riehutaan ja mellastetaan aivan toisella tasolla. Kaksikon viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi jäi vuoden 1989 Kinjite: Forbidden Subjects, joka on myös Thompsonin viimeinen ohjaus yleensäkin. Sekään ei niinkään näyttävällä toiminnalla yleisöään herkuta, mutta säväyttää muuten hiukan keskinkertaisia harmahtavia tapauksia enemmän vaikkapa juuri sillä nuhjuisammalla kuvastollaan. Tarkoitus ei ole näitä herrojen yhteistöitä surkeuksiksi sanailla, vaan onhan noiden parissa useampaan kertaankin viihtynyt. Tekee vain mieli todeta, ettei taso muutenkaan mikään päätähuimaava useinkaan ollut, joten siinä mielessä ei välttämättä kannata kaikkea puisevuutta kesken kuvausten sattuneen sairastumisen syyksi laittaa.
Jos Messenger of Death kuuluu Bronsonin töiden tylsemmälle puolikkaalle, niin sijoittaisin sen myös nähtyjen Cannon Groupin tuotantojen verkkaisemmalle osastolle. Eivät yhtiön läheskään kaikki muutkaan tuotokset silkkaa parhautta tai häikäisevää toimintaräiskettä ole, mutta yleensä viihdearvot liikkuvat kuitenkin korkeammalla ja mahtuuhan mukaan lajityypin merkkiteoksiakin. Katsellessa muistuikin taas mieleen, että onkin pitänyt ottaa haltuun ja laittaa pyörimään aiheeseen liittyvät ja kohtalaisen kehutut dokumentit The Go-Go Boys: The Inside Story of Cannon Films ja Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ehkäpä nuo innostaisivat etsimään vanhoja toimintahelmiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aikoinaan näkemättä tai ihastelemaan niitä entuudestaan tuttuja tapauksia uudella puhdilla?
Muistelen, että aikoinaan Messenger of Death oli korkeammalla omalla arvostuslistalla, vaikka en sitä silloinkaan juuri parempana pitänyt kuin ihan hyvänä toiminta- ja jännitysviihteenä. Niin vain uusinnat tekevät tehtävänsä, ja kun niitä nautiskeltavia hyviä hetkiä on melkoisen rajatusti, niin eipä siinä viehätys Bronsoniinkaan jaksa montaa katselua kantaa ennen kuin menee tylsistymisen puolelle. Voihan myös olla, että elokuvamaku on jälleen huomaamatta muokkautunut, eivätkä 1980-luvun väkivaltarymistelyt enää jaksa samalla tavalla innostaa. Sepä taas onkin kohtalaisen huolestuttava ajatus, eli pitää varmaan läheisessä tulevaisuudessa tiirailla jokin vanha kestosuosikki ja testailla, olisiko tällaista valitettavaa nihkeytymistä päässyt pään sisällä tapahtumaan. No, luulenpa edelleen, että kyllä ne reippaammat rähistelyt vieläkin jaksavat hymyilyttää sekä huvittaa. Messenger of Death vain sattuu painottamaan ihan liikaa kähmintäpuolta, ja mielenkiinto karkailee, kun todellista lieroa kaiken takaa yritetään kaivella esiin valoon. Varjoissa viihtyvät pahiksetkin ovat lopulta siinä määrin laimeita tapauksia, ettei tyypeistä mitään kunnollista inhokkia pääse kuoriutumaan Bronsonin ruhjottavaksi. Voi vain kuvitella, miten tapahtumaköyhää vilkuiltavaa Suomessa aikoinaan julkaistu videoversio on ollut, koska IMDB:n mukaan siitä nipsittiin melkein viisi minuuttia pois. Suuri osa oletettavasti alun tylyttelyistä, niin lähtenyt sitäkin särmää pois. Myöhemmin julkaistu DVD on täysin ehjä, mutta kuten tässä on tullut taas pidemmän kaavan kautta turistua, niin siihenkin vielä kaipailee potkua piristykseksi. Alussa pohjustellaan mallikkaasti verinen polku tallusteltavaksi, vaan valitettavasti siltä harhaudutaan turhan nopeasti jaarittelemaan ja jahkailemaan. Kostavat enkelit ja muut vääryyksiin kovin kourin tarttuvat epelit olisivat voineet selkeästi ahkerammin kalmantöitään toteutella...
Messenger of Death (1988) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti