Ihan pelkästään historian lehtisiä ei ole tarkoitus kotimaisten dokumenttien osalta käännellä katseluvalinnoissa, vaikka kivoja ja kiinnostavia nuo kansanperinnepätkät ovat toistaiseksi olleet, kuten vaikkpa päivä jokunen sitten silmäilty kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu. No, YLE Areenan tarjonnasta onnistuin poimimaan paljonkin uudempaa tuotantoa, eli alkuvuodesta ensi-iltansa saaneen teoksen Kiehumispiste ja siinäpä sitä rähinää riitti vähintään parinkin normaalin elokuvan verran. Ehkei mieli sentään täysin nitkahtanut tai nytkähtänyt, mutta voi olla, että lähellä käytiin huuruisimmissa hetkosissa. Joku voisi ehkä sanoa jopa, että aika hurjaa on meno, kun kunnolla kuumenee. Tässä tekstissä ei kuitenkaan ole tarkoitus enempiä näistä kiehumisista sössötellä, vaan kyseisten tuntemusten tilittely jääköön vaikkapa myöhempien aikojen touhuksi, koska kuitenkin vakavista asioista on kyse, mutta dokumentin tietyt osuudet väkisinkin puskevat pintaan itkunaurun sävyttämiä tunteita, joten sepä siitä. Hataraa aasinsiltaa pitkin yritän huomaamatta hipsiä räjähdysherkistä mielenilmauksista Mika Kaurismäen elokuvauran varhaisemmille vaiheille ja samalla tutkimaan, että miten Berliinin pimeillä kaduilla riehutaan ja revitellään, ja kohtaavatko kansat kenties jossakin määrin rauhanomaisemmin kärhämöinneistä huolimatta...?
Päivä on perjantai 13., paikkana Länsi-Berliini, jossa suuri muuri pönöttää vielä paikoillaan ja siitä lähdetään laittamaan vuorokauden pimeisiin tunteihin sijoittuvaa koitosta liikkeelle. Aloitus etäisesti muistuttelee viimeksi katseltua Kaurismäen ohjausta Highway Society, koska ensimmäisiin kuviin saadaan sängyllään sauhutteleva mietteliäs miekkonen. Aikaa ei kuitenkaan ole sen perusteellisemmin pureutua hepun ajatuksiin, vaan hämyisestä hotellihuoneesta päästään katuvilinän kautta kelmien kohtaamiseen. Tapaamisen aihe on vanha, tuttu ja tietyt riskinsä mukanaan tuova kauppa, sillä muutama pussukka valkoista pulveria pitäisi saada vaihtumaan muhkeaan setelisalkkuun. Elokuvaviihteen kannalta voisi olla jokseenkin tylsää, että nämä bisnekset sujuisivat ilman erimielisyyksiä ja niinpä tässäkin kaivellaan taskusta luotia luikauttelevaa kapistusta käteen. Ryöstö sinänsä onnistuu, mutta vastapuolen eliminoiminen ei niinkään. Tuolistaan ylös kömpivä pomo (Samuel Fuller) tuhahteleekin siihen sävyyn, että aikamoisia amatöörejä toimistoon tunkee räiskäyttelemään.
Aivan niin armelias hän ei toistaitoisille ryöväreille ole, että noin vain heittäisi rahoilleen hyvästit, vaan pitäähän sitä tarpeelliset toimenpiteet ajallaan hoitaa. Ehkä nämä kostot ja perimiset ovat tosiaan niitä öisen ajan hämärähommia, eikä ilta vielä ole kunnolla ehtinyt laskeutumaan suurkaupungin ylle, eli kamera kiertelee toisaalle kohti jokirantaa. Siellä kaverukset Alex (Kari Väänänen) ja Igor (Jean-Pierre Castaldi) iloitsevat ja nostelevat maljoja, koska on saatu venettä vesille. Ensin mainitun tytärpuoli Lilli (Mélanie Robeson) yrittää kovasti kaupitella kameraa kaksikolle, mutta nämäpä eivät ole ostavaisella tuulella. Alexin kotona taas käydään kiivasta sananvaihtoa liittyen perheen nuorimmaisten kaksoslasten ruokintaan ja kaipa seikkoihin muihinkin. Appiukko (Nino Manfredi) ei ilmeisesti täysin osaa arvostaa tyttärensä miehen suomalaista syntyperää, vaan kiroilee, miten tahdotaan elämästä viedä viinin tuomat ilotkin pois ja muutenkin meno vaikuttaa olevan kaaokseen kallellaan.
Stella (Roberta Manfredi, Ninon tytär oikeassakin elämässä) taas tahtoisi vähemmän hienovaraisesti Alexille vihjailla, että rakasta aviomiestä näkee turhan harvoin kotona, eikä oikein uskoisi, että ollaan naimisissa ja pieniä lapsiakin hoidettavana. Näyttää siltä, ettei selitykseksi oikein kelpaa, että Alex tekee öisin taksin ratin takana pitkiä vuoroja, koska Stella itse istuu samaisen yhtiön puhelinkeskuksen puolella hommissa ja aikaa siitä huolimatta perheellekin löytyy. Suhdesoppaa on suunnalla toisellakin tarjolla, koska yltiöpäisesti hullaantunut Igor yliyrittää ihastustaan vakuutella. Tarina urheista henkensä poikastensa puolesta uhraavista pingviini-isistä ei herättele toivottua reaktiota ja jälleen kaikesta päätellen pohjimmiltaan hyväsydäminen ja yksinäinen tyyppi joutuu yhden pettymyksen ottamaan vastaan. No, Helsinki Napoli All Night Long ei kuitenkaan ole niitä elokuvia, että nenäliinapakkaukset hyppysissä kuunneltaisiin ja katseltaisiin särkeviä sydänsuruja, vaan kuviin kaipaillaan vähän vinhempaakin vipinää.
Sitä räväkämpää otetta tuokin tullessaan alkupuolella uskaliaan ryöstön suorittanut kaksikko, jolla selkeästi on muitakin suunnitelmia ehkäpä epäonniselle perjantaille. Näihin heppuihin Alex törmää kantakuppilassaan ja tyypeillä olisi tarjota koko yöksi työtä vähintään kelvollista korvausta vastaan. Kymmeneltä olisi tarkoitus aloittaa hommat, mutta suuria rahoja lupailevat ryöstäjät ovat kovin vaitonaisia ja salamyhkäisiä aikomuksistaan ja uteleva sekä suulas Alex aiheuttaakin lähinnä ärtymystä. Taksikuskin perhehuolet eivät näitä miekkosia juuri kiinnosta ja se huvittaa vielä vähemmän, kun taksin takapenkille tulee tukalan ahdasta Alexin lähisuvun tunkiessa kyytiin. Ennen pitkää joukkonsa kasaillut alkupuolen ryöstöuhrikin pääsee mukaan menoon ja omaansa pois hakemaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että Alex saa tosissaan vääntää vanhan autonsa rattia ja luotia viuhuu sinne sekä tänne. Myöhäisiltaan tuleekin sähäkämpää säpinää ja siinä samalla pulma poikineen, koska vaikka pakomatka osittain onnistuukin, niin aivan kaikki ei mene putkeen. Nimittäin Alex löytää itsensä tilanteesta, jossa takapenkillä on pari henkensä heittänyttä heppua, hyppysissä pienen omaisuuden verran käteistä valuuttaa ja oletettavasti kovia kavereita hengittämässä niskaan. Valintojen maailma heittää jälleen haasteensa pähkäiltäväksi, eli millaiseen ratkaisuun helpomman ja huolettomamman elämän perään haikaileva Alex mahtaakaan päätyä...?
Ihan heti kaikkia kortteja ei tahdota pöytään lätkäistä, eikä ensimmäisten kohtausten perusteella ainakaan täysin päivänselvää ole, minne nämä osittain epämääräistenkin kulkijoiden taapertamat polut johtavat ja missä kohdin ne mahdollisesti sekä kenties kohtalokkaastikin risteävät toisille suuria lupaillen ja joillekin kuoloa tuoden. Vaikka siis synkempiäkin sivujuonteita tulee vastaan ja elonpäiville ennenaikaisia loppuja, niin elokuvaa ei siltikään tee mieli ajoittain tummista tuokioistaan huolimatta kovin vakavaksi tai murheelliseksi luonnehtia. Kansojen ja kulttuurien kohdatessa hämärissäkin merkeissä, lähtevät jutut monesti rönsyilemään ennemmin huvittavasti, eikä pipoa mielestäni pidetä muidenkaan puuhien osalta mitenkään erityisen tiukalla. Sekalaisia koitoksia seuraillessa aika kuluukin ihan mukavasti ja vaivihkaa vähintään jokunen hymykin kasvoilla käväisee, mutta niinpä vain pääsee taas käymään siten, että aivan liian hyvissä ajoin ennen loppua tuntuvat eväät syödyn ja kaverit näyttävät kaipailevan öisiä lepohetkiä rientojen sijaan. Samansuuntaisia mietteitä myös Highway Society sai aikaan ja taas käy niin, että tunnin kohdilla vähäsen väsähtää ja hahmojen hortoiluista suurin kiinnostus karkailee.
Sinänsä en lähtisi tyyppejä tai näyttelijöitä syyttelemään, sillä etenkin alkupuolella vähemmän varsinaista vauhtiviihdettä tarjoilevat tuokiot kyllä rullailevat ihan hyvin ja hauskastikin. Vähän rähjäinen ja moraaliltaan ailahtelevainen sankari Alex ei ole herkimmin hermoilevaa ihmislajia, mutta kun auto viedään alta ja perhettä aletaan uhkailla, niin saattaapi siinä rauhallinenkin kaveri kierroksia kiihdytellä suutahtamiseen saakka. Kun takapenkillä istuu pari ruumista vailla järjellistä loppusijoituspaikkaa, niin ehkeipä miekkosen innostus ole hirmuisen korkealla, mitä tulee tilaamattomiin kummallisiin härkätaistelusovituksiin öisellä torilla tai muuhunkaan ylimääräiseen rähistelyyn. Pitkä yö Alexilla on epäilemättä edessä, mutta onneksi apujoukoissa riittää myös puhtia asettua häijympiä heppuja vastaan. Igorin osana on toimia eräänlaisena omatuntona Alexille muistutellen ruumiista ja verisistä seteleistä, kun hämäräperäinen rahalaukku kovin ystävää houkuttaa. Tokihan Igor jokusen iskunkin joutuu kaverinsa puolesta ottamaan ja muutenkin luotettavana apumiehenä rinnalla hääräilee. Stella osoittaa myös nihkeyttä epämääräistä pikarikastumista kohtaan ja toivottaa tällaisten löytörahojen kautta toteutetut unelmat hornan maille. Alexilla siis riittää mietittävää kaiken tohinan keskellä, mutta onneksi Väänänen hoitaa homman siten, ettei virne ja pilkahdus mustuvaan yöhön kokonaan huku.
No, toisilla taas on pulmat omansa ja Nino Manfredi ainakin tuntuu nauttivan revittelymahdollisuuksia tarjoavasta roolistaan. Viinin viekoittelema appiukko katoaakin karkuteille, sillä eihän sille mitään voi, että Napoli-ravintolaan pitää silloin tällöin hipsaista menneitä taruja kertailemaan. Niinpä ne vanhat muistelot vallan pulskiksi paisuvat, kun entisaikojen uroteot kaveripiirissä kertaillaan ja legendojen joukkoon kohotellaan. Milloin on oltu kotikylän kyvykkäimpiä kalastajia, hetkenä toisena taas vallan muun alan erikoisosaajia. Alkoholihuuruisiin juttuihin oman lisänsä tuo tyypin varhaisempina vuosina viettämä gangsterielämä, ja näyttääpi siltä, ettei sellainen touhuilu ihan taakse jätettyä aikaa ole, vaan vanhojen kaverien kanssa oudot operaatiot kyllä laitetaan liikkeelle, kunhan tilausta töille tulee. Porukka ei olekaan paria ruumista heti hätkähtämässä, vaan rikollisilla poluilla kulutetut päivät ovat tietynlaista kovuutta ja viileyttä tuoneet. Siinä missä omalla kohdalla moni muu hahmo hiukkasen kiehtovuuttaan viimeisellä kolmanneksella menettää, niin Manfredi ja kumppanit tuovat piristävää pilkahdusta lopun aikoihin. Samuel Fullerin vetämä pahisosasto hyytyy valitettavasti epäonnekkaasta sattumuksesta toiseen rämpiessään, eikä muutama jämäkkä tokaisu paksu sikari huulessa välttämättä mitään ikimuistoista ilkimyksen muotokuvaa maalaile katsojan mieleen.
Mielestäni ensimmäinen kolmannes vedetään melkoisen juttuvoittoisesti läpi, mutta eihän kuumotteleva yö sentään pelkkää puhetta ole, vaan reilun puolen tunnin jälkeen alkaa vilske ja vauhti lisääntyä pimeillä kaduilla ja muutenkin. Kovakouraiset kaverit päättävät tehdä vähemmän toivottuja yllätysmoikkaamisia ja Alexinkin pitää ryhtyä aseistusta etsimään, että saadaan erimielisyydet kunnolla setvittyä ja perheen turvallisuus taattua. Haulikkohankintojen lisäksi raskas kaasujalka ja rautaiset hermot olisi hyvä löytyä vauhdin kiihtyessä ja jahtien jatkuessa, ja kyllähän Alexilta näitä ominaisuuksia pulpahtelee pintaan. Hiukkasen eri asia on vastapuolen osalta, koska ajotaitoja ei selvästikään ole aivan loppuun saakka viilailtu ja joukon johtaja saa takapenkiltä heitellä tylyä tuomiota alaistensa osaamisesta menopelin sinkoutuessa milloin minnekin. Riehuminen ja rettelöinti toki väistämättä romua tuottelee, mutta kun ei tässä mitään kovin kaksista noin toiminnan tai kaahailun saralla saada aikaiseksi, niin takaa-ajojen toistuessa ja jatkuessa alkaakin kisailu pikkuisen puultakin maistumaan ja laittaahan se katseen parikin kertaa harhailemaan kohti soittimessa rullaavia sekunteja, että kauankohan vielä näitä kiistoja kärhämöidään...
Elokuvan jälkimmäisen puoliskon hieman hyydyttävästä vaikutuksesta huolimatta teki mieli kuunnella Kaurismäen turinat levylle laitetulta noin 16-minuuttiselta haastattelutuokiolta. Tällä kerralla alkusysäys elokuvaidealle tuli saksalaisessa lehdessä nähdystä pikku-uutisesta, jossa kerrottiin, että erään auton takapenkiltä oli löydetty kaksi ruumista. Haastatteluhetkellä Kaurismäki ei oikein muista, mihin tämä sattumus yleensä liittyi, mutta tältä vähän löyhältä pohjalta hän käsikirjoitusta työsti asuessaan Roomassa vuonna 1986. Noihin aikoihin Berliini tosiaan jakautui muurin takia ja tämän lisäksi Kaurismäki näki, että kaupunki oli omanlaisensa pieni maailmansa Euroopassa, eli eräänlainen mikrokosmos, mikä näkyy elokuvassakin lukuisina kansallisuuksina. Lisäksi karttaa katsomalla Berliini sopii suunnilleen sinne Helsingin ja Napolin väliin keskelle karkeasti matkoissa mitattuna. Tuolloin ei ollut mahdollista saada mitään virallisia lupia muurilla kuvaamiseen, mutta omalla riskillä oli mahdollista lähteä sinnekin kameroita surisuttelemaan ja kerrottiin, että asioiden pitäisi sujua, kunhan ei lähtisi liikoja muurin itäpuolelle valoilla osoittelemaan. Ilmeisesti mitään suurempaa rajaselkkausta ei syntynyt, ja Kaurismäki jutteleekin, miten itäisen Berliinin puolelta uteliaat rajavartijat kiipustelivat katselemaan kuvaustouhuja.
Näyttelijävalinnoista myös juttua riittää ja roolitus sujui kaikkiaan helposti sekä luontevasti. Väänänen oli oikeastaan alusta saakka selviö Alexin osaan, koska aiempien vuosien yhteistyöt Klaani: Tarina Sammakoitten suvusta ja Rosso olivat kitkatta onnistuneet. Alexin appiukkona nähtävä Manfredi taas oli ollut Kaurismäelle eräänlainen italialaisen elokuvan legenda, ja ohjaaja tuntuukin olevan otettu kertoessaan, miten Helsinki Napoli All Night Long oli ensimmäinen kerta, kun Manfredi oli laajemmin osallistunut ulkomailla kuvattuun elokuvaan. Pienemmässä roolissa nähtävään Katharina Thalbachiin Kaurismäki oli tutustunut jokseenkin sattumanvaraisesti, koska oli nähnyt tämän suorituksen näytelmässä Berliinissä ja esityksen jälkeen päätynyt samaan ravintolaan, jossa oli ojentanut näyttelijälle ruusun kiitokseksi hyvästä työstä. Ohjaajana paremmin tunnettu Wim Wenders nähdään Alexin tuttuna bensa-asemalla, ja hän sitten päätyi tekemään tällaisen itselleen harvinaisemman näyttäytymisen kameran edessä fiktiivisessä elokuvassa. Kaurismäki jutteleekin, että näkee itsensä ja Wendersin road movie -henkisinä ohjaajina, eli jonkinlaista sielunsukulaisuutta heidän välillään siinäkin mielessä oli. Samuel Fuller taas oli aiemminkin tehnyt isompia ja pienempiä kameorooleja ja vastaavia roolitöitä. Fuller oli kuitenkin tullut Kaurismäelle henkilökohtaisesti tutuksi vuoden 1986 Sodankylän elokuvajuhlilla ja siitä alkoi säännöllinen yhteydenpito herrojen välillä. Vanhempaa gangsteria esittävä Eddie Constantine soitteli oma-alotteisesti Kaurismäen suuntaan kuultuaan Wendersin osallistumisesta ja halusi itsekin mukaan. Puhelu tuli kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa, mutta näppärästi Constantinellekin sopiva rooli saatiin järjestymään. Jim Jarmusch tuli lähinnä kuvauksiin tyyppejä moikkaamaan ja hänelle sitten samalla kyhättiin lyhyempi käväisy kameran edessä yhtenä baarityöntekijänä.
Näyttelijöihin liittyvät järjestelyt sujuivat siis mainiosti, mutta kyllä vähintään pieniä haasteitakin tuotannossa esiintyi. Projekti kuitenkin oli monimutkainen ja alkua sekä loppua lukuun ottamatta tarina sijoittuu yöaikaan. Liian helpolla ei ilmeisesti haluttu päästä, koska kuvausajaksi valikoitui touko- ja kesäkuu, eli kesäistä valoa riitti ja pimeää aikaa oli käytössä vain noin kuutisen tuntia yössä. Joka yö käytiinkin kamppailua nousevaa aurinkoa vastaan, mikä ei ihan helppoa ollut, koska joukossa oli isojakin kohtauksia, jotka vaativat mittavampia järjestelyjä. Autokohtausten takia katuja piti saada suljettua ja valaisemisessakin omat hommansa olivat tietysti aikaa viemässä. Kaurismäki pohtiikin, että ainakin omalla uralla tuossa vaiheessa Helsinki Napoli All Night Long oli suuri tuotanto, minkä tekeminen tavallaan toi mukaan kiehtovuutta, kun piti vaikkapa järjestellä monipuoliset ja vaativatkin autostuntit kuntoon. Elokuvan ilmestyttyä Kaurismäki saikin tarjouksia kuvata automainoksia isoille yhtiöille, mutta nämä hän kuitenkin jätti väliin. Yöllisten jahtien ja muiden koukeroiden toteuttaminen olikin aiempiin teoksiin verrattuna uutta ja jännittävää puuhaa mielenkiintoisine haasteineen, vaikka olihan mukana tietysti tutumpiakin osuuksia. Juttutuokionsa loppupuolella Kaurismäki kertoo, ettei ainakaan mitään isompaa katastrofia kuvauksista muistu mieleen. Joitakin seikkoja piti muutella sekä hienosäätää, mutta yleisesti hommat sujuivat mainiosti ja käytössä ollut aikakin riitti lopulta hyvin.
Oman hyllyn Kaurismäki-osasto silloin tällöin kiehtoo ja edellisen elokuvareissun yhteydessä tuli vihjattua ja nimettyä muutama teos ehkä jo läheisiinkin katselusuunnitelmiin, mutta kun tähän on nyt melko lähekkäin tullut pari vaisumpaa vääntöä ohjaajan tuotannon tuntemattomammalta laidalta, niin kenties pikkuinen paussi tekee hyvää ennen seuraavaa yritystä. Kyllähän hyvät elokuvat jaksavat vuoroaan vartoilla... Joka tapauksessa Helsinki Napoli All Night Long kirjautuu keskisarjaan, eli paikoin väläyttelee sekä huvittelee mukavasti, mutta välillä herpaantuu ja taantuu tympivämpään toikkarointiin. Uuden aamun auetessa ja outoilun jatkuessa toivoo lähinnä, että kukin yön kovista koitoksista selvinnyt viimein pääsisi lepäilemään. Myönnän, ettei oikeastaan yksikään Mika Kaurismäen elokuvista ole omalla kohdalla täysillä päässyt iskemään ja lumoamaan, eli ehkäpä maku ja tyyli eivät vain toisiaan kunnolla kohtaa. Kyllähän tässäkin taas veikeästi ja virnistellenkin seuraillaan, onko sattuman tuoma saalis lupaus paremmasta elämästä vai kenties sittenkin kirottu tie turmioon. Hyviä hetkosiakin väännöistä saadaan aikaan, mutta toisaalta kertyypä myös kohtalaisesti niitä vähemmän viehättäviä tai yleisesti joutavia kotvasia. Rentoa ja riehakasta, mutta sekin saattaa käydä uuvuttavaksi ennen pitkää, vaan eipä kokonaisuus onneksi kuitenkaan miksikään sietämättömäksi sekasotkuksi karkaile.
Helsinki Napoli All Night Long (1987) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti