Armour of God (Jumalten aseet)

Jätetäänpä vanhojen muistelemiset sikseen ja innolla kohti uusia elokuvaseikkailuja. Itse en ole mitenkään erityisen innokkaasti noudattelemassa erilaisia perinteitä, mutta eräs löyhä elokuvaperinne on vuosien vieriessä päässyt jotenkin puolivahingossa muodostumaan, ja siitä sopinee mainita tässä yhteydessä.

Sellainen tapa on tosiaan tarttunut, että uusi elokuvavuosi potkitaan liikkeelle jollakin Aasian suunnalta tulevan urheilullisen ja uhkarohkean kamppailuviihteen parissa. En mitenkään orjallisesti tätä noudattele, vaan mahdollisuuksien ja tuntemusten mukaan. Ajatuksena lienee saada heti alkuun energistä ja vauhdikasta menoa, eikä kepeä seikkailuhenkikään pahitteeksi ole. Usein vielä tulee turvauduttua uusintaan, ettei tarvitse ainakaan pettymyksellä aloitella. Yleensä pyrin vielä valikoimaan sellaisen elokuvan, jossa seikkailee yksi tai useampi kauemmin ihailemani tyyppi tällaisen viihteen saralta.

Luultavasti moni on sitä mieltä, ettei Armour of God kuulu Jackie Chanin hienon uran aivan parhaisiin hetkiin. Se kuitenkin on sellainen elokuva, joka täyttää kevyesti montakin tuossa vähän aiemmin esitettyä toivetta. Jos akrobaattisesta ja monipuolisesta toimintaviihteestä sattuu pitämään, niin kyllähän sen pitäisi vähintään kelvollinen olla.

Mitään erityisen uutta ei toiminnallisten seikkailujen taivaalla tarinan suhteen nähdä. Kohtalaisen mutkatonta aarteenmetsästystarinaa olisi tarjolla kun Asian Hawk (Jackie Chan) lähtee liikkeelle arvokkaat löydöt silmissä kiiluen. Aiemmin hän oli jäsenenä menestyksekkäässä pop-yhtyeessä, mutta sitten välit muiden soittajien kanssa menivät hankaliksi, joten oli parasta lähteä omille teille. Siitä siirryttiinkin luontevasti aivan toisenlaisen ammatin pariin.

Viimeisimmän uhkarohkean seikkailunsa saaliiksi Hawk saa viisiosaiseen jumalaiseen asevarustukseen kuuluvan miekan, jonka hän saa vielä hyvään hintaan kaupattua eteenpäinkin varakkaalle keräilijälle. Samalla tyypillä on jo entuudestaan hallussaan pari esinettä samasta sarjasta. Loput kaksi löytyvät vuoriluostarissa pyörivän ja kaikenlaisia hämäräpuuhia harjoittavan salaperäisen kultin hallusta.

Kyseinen kultti haluaa kaikki viisi esinettä haltuunsa, johonkin pahaan suunnitelmaan epäilemättä. Koviakaan keinoja ei kaihdeta, vaan kesken muotinäytöksen aseistautuneet mustakaavut kaappaavat Hawkin entisen naisystävän, Lauran (Rosamund Kwan). Hawkin ja entisen parhaan ystävän Alanin (Alan Tam) olisi tarkoitus hankkia kultilta puuttuvat esineet ja toimittaa ne vaihdossa Lauraan.

Hawk ei ole asiasta innostunut, koska juttu koskee lähinnä niitä ihmisiä, joiden kanssa hän aikoinaan riitautui. Lisäksi pitäisi laittaa oma henki vaaraan, vieläpä seikkailussa, josta ei luultavasti ole edes rahaa luvassa. No, onhan se kuitenkin selvää, että ennen pitkää pitää lähteä kohti Eurooppaa Lauraa vapauttamaan. Erään mutkan kautta mukaan saadaan vielä May (Lola Forner). Kaapumiehet saavatkin yrittää tosissaan, jos jumalallista aseistusta halajavat...

Jos heti elokuvan avaavasta jaksosta tulee mieleen eräs Indiana Jones, niin se ei ole mikään ihme. Jackie ei ole lähtenyt peittelemään, mistä sitä innoitusta onkaan haettu. Hän myös tunnustaa asian kirjassaan I Am Jackie Chan. Tosin hän myös kertoo, että halusi oman seikkailijansa luottavan enemmän jalkoihinsa ja käsiinsä kuin pistooleihin ja luoteihin, mikä toki Jackien kohdalla onkin järkevä ratkaisu. Tosin onhan Hawkillakin vähän kaikenlaisia vempeleitä, jotka tuntuvat olevan peräisin ennemmin Bondin varastosta.

Vaikka tarina tosiaan on melkoisen yksinkertainen ja tuttu, niin eipä tällainen elokuva siihen kaadu, jos vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat kohdillaan. Pääosin nämä hoidetaankin tyylikkäästi, mutta keskivaiheille kuitenkin mahtuu suvantovaihe, jossa hyydytään ehkä hieman turhankin pitkäksi ajaksi selvittelemään muita juttuja. Lähinnä tämä tarkoittaa hassuttelua ja pöllöilyä, jota olisi voinut ainakin hieman karsia. Jossakin vaiheessa on vähäistä yritystä romanttisemman menon suuntaan, mutta toiminnan uuden käynnistymisen jälkeen nämä pitkälti unohdetaan. Ihan hyvä niin, sillä se nyt on vähän sellaista hölmöilyä...

Osa vähemmän toiminnallisista jutuista onkin karsittu elokuvan kansainvälisestä julkaisusta. Itse tuli jälleen katseltua Hong Kong Legendsin levy, jolta löytyy pitkä 94 minuuttia kestävä versio. Kyseinen julkaisu on peräisin yhtiön alkuajoilta, joten esimerkiksi lisämateriaalien suhteen se on melkoisen kevyt sisältäen parin lyhyen haastattelun lisäksi lähinnä pikkusälää. Täyttää kuitenkin tarkoituksensa.

Usein tämän elokuvan kohdalla tulee esille se, että Jackien ura oli hyvin lähellä päättymistä, eikä henkiin jääminenkään mitenkään varmaa ollut. Jackie itsekin on sitä mieltä, että stuntti sinänsä oli yksinkertainen. Piti hypätä muurilta roikkumaan edessä olevan puun oksaan. Ei siis mitään erityisen monimutkaista tai hankalaa verrattuna hänen moniin muihin temppuihinsa. Itse asiassa Jackie kertoo mainitussa kirjassa, että hän oli jo kertaalleen tehnyt kyseisen hypyn onnistuneesti, mutta ei ollut ottoon täysin tyytyväinen.

Toisella yrityksellä olikin sitten reilusti enemmän huonoa onnea mukana. Pitkästä lentomatkasta edelleen toipunut Jackie ei välttämättä ollut aivan terävimmillään. Niinpä loikka meni vähän ohi tavoitellusta oksasta ja muut antoivat periksi. Seurauksena Jackie putosi päälleen kivikkoon. Pintavaurioilla ei selvitty, vaan kallosta lohkesi pala, joka tunkeutui aivoihin.

Vakavassa onnettomuudessa oli onneakin, sillä läheisessä kaupungissa (kuvaukset Jugoslaviassa) asui yksi maan parhaimpia aivokirurgeja. Niinpä Jackie sai nopeasti laadukasta hoitoa. Toipuminenkin oli pikaista, mutta aivan ilman pysyviä merkkejä ei selvitty. Jackien päästä löytyy edelleen muovitulppa ja onnettomuuden seurauksena kuulo on heikentynyt merkittävästi toisesta korvasta. Hyvä kuitenkin, että suhteellisen pienillä vammoilla selvittiin, sillä hyvin helposti lopputulos olisi voinut olla paljon synkempikin.

Jackie kertoo, että toivuttuaan kuuden viikon ajan, hän palasi takaisin kuvauksiin ja lopulta rohkaisi mielensä ja teki saman tempun uudelleen, tällä kertaa onnistuneesti. Toipumisjakson aikana hiukset ehtivät kasvaa jälleen selvästi mittavammiksi kuin avauskohtauksissa. Niitä ei lähdetty enää lyhentämään, sillä ne peittivät kätevästi ruhjeita ja leikkausjälkiä. Yleisö saa sitten ihmetellä, että miksiköhän kaverin hiukset venähtivät yht'äkkiä ilman sen suurempia selityksiä... Eipä tämäkään lähellä kuolemaa tai pysyvää vammautumista käynyt onnettomuus hirveästi Jackieta hidastellut, minkä voi todeta katselemalla hänen 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tehtyjä elokuviaan.

Melko usein Chanin elokuvista löytyy lopputekstien taustalta vähemmän onnistuneita otoksia hänen elokuvistaan. Tässä tapauksessa Jackie laittoi mukaan materiaalia tästä vakavasta loukkaantumisesta, kun häntä kannetaan pois paikalta. Edelleen tekee pahaa, kun näkee, miten yksi lapsuuden ja varhaisnuoruuden sankareista makaa tajua vailla verta korvistaan vuotaen. No, onneksi siitä mokakoosteesta löytyy sitten mukavampaakin materiaalia, esimerkkinä vaikkapa voitonriemuinen Jackie suoritettuaan loppupuolelta löytyvän hypyn kuumailmapalloon, jonka hän listaa siinä samassa kirjassaan kymmenen parhaan stuntin listalla kahdeksanneksi.

Mitä temppuiluun ja tappeluun muuten tulee, niin kyllähän Armour of God on vähintään laadukasta ja vauhdikasta katseltavaa. Itse nostaisin selkeästi muiden yläpuolelle kolme pidempää toimintajaksoa. Ensimmäinen niistä tulee heti elokuvan alussa, kun Hawk on miekkaa varastamassa. Siinä muutaman minuutin aikana saa katsella kohtalaisen näyttävää akrobaattista temppuilua, napakkaa aseetonta taistelua ja muutenkin mielikuvituksellista menoa. Erinomainen aloitus toiminnalliselle seikkailulle.

Toisessa huippukohdassa ei sitten juurikaan iskuja tai potkuja jaella, vaan kaahataan silmittömästi ahtailla kaupunkikujilla ja teillä. Romua syntyy tasaiseen tahtiin, kun koitokseen ottaa osaa useampi moottoripyörä ja jeeppi. Luulen, että on siinä kolhuja stuntmiehillekin päässyt tulemaan. Välillä mittavia ilmalentojakaan ei voida välttää. Taustalla pauhaava musiikki on vielä sen verran asiallista, että hymy vain levenee, kun kyseistä vähän mielipuolistakin romurallia seurailee. Hengästyttävää takaa-ajoa, joka tuo kaiken muun hyvän lisäksi vielä vaihteluakin mukaan ilman, että tuntuu siltä pakolliselta kaahausjaksolta, jollainen olisi hyvä olla. Ei todellakaan mitään puolivaloilla tehtyä tavaraa.

Oman listan kolmas huippukohta onkin sitten loppupuolella luostarissa käytävät viimeiset taistelut kokonaisuudessaan. Pidän toki myös Jackien suuremman mittakaavan yksittäisistä stunteista, mutta siitä huolimatta tällaiset joukkotappelut hän taitaa mielestäni esimerkillisesti. Paljon tapahtuu ja vilisee milloin mitäkin, mutta silti meno pysyy katsojan kannalta suhteellisen selkeänä. Lisäksi mukana on sen verran kekseliäitä kikkoja, ettei ainakaan pitkästymään pääse. Ennemmin tilanne on sellainen, että ihmeteltävää löytyy useammallekin katselukerralle.

Tällaisissa kahinoissa Jackiella on myös usein hyvä tilaisuus keventää menoa huumorilla, eivätkä nämä mätkimiset yleensä miksikään totisiksi menekään. Näissä tappeluissa mielestäni Jackien fyysiselle huumorille on ehdottomasti paikkansa. Varsin saumattomasti se hassuttelu sinne muuhun melskeeseen sopii. Huomattavasti mieluummin näissä yhteyksissä kuin pitkinä pöllöilyjaksoina keskellä elokuvaa. Jackie itsekin pitää tämän elokuvan loppukahinoista sen verran, että tuossa kirjassaan laittaa sen kymmenen parhaan tappelun listalla seitsemänneksi:

"A bizarre battle between me and a mob of angry monks, with a few warrior women thrown in for good measure. I developed my "one-man-against-the-world" fighting style in this crazy fight, battling outward in a spiral while using circular kicks to keep the cassock-wearing combatants at a distance." 

Jos on yleensäkin Jackiesta ja hänen elokuvistaan kiinnostunut, niin tuon kirjan hankkimista kannattaa harkita. Se on toki kirjoitettu jo vuonna 1998, joten suuri osa urasta jää käsittelemättä. Omasta mielestäni Jackie oli tuohon mennessä tehnyt suurimman osan parhaista ja kiinnostavimmista elokuvistaan, joten ihan suositeltava ostos, vaikka ei täysin kattava olekaan. Juttua elämästä ja elokuvista sekä sitten noita erilaisia listoja, mitä tässä onkin jo tullut mainittua.

Minulta on edelleen valitettavasti erinäisistä syistä näkemättä muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Operation Condor, jota monet pitävät alkuperäistä parempana, osa laittaa sen jopa aivan Jackien huippuelokuvien joukkoon. Samoin on näkemättä kolmas osa, joka ilmestyi runsas vuosi sitten. Valitettavasti monien mielestä se taas on kohtalaisen selvä pettymys. Sinänsä ikävää, kun Jackie itse on sanonut, että se saisi jäädä hänen viimeiseksi suuren luokan toimintaseikkailukseen.

Onhan rauhallisemman menon pariin siirtyminen jo ymmärrettävää, koska Jackielle tulee tänä vuonna 60 täyteen. Lisäksi miehen luuparat ovat joutuneet huomattavasti kovemmalle koetukselle kuin monien muiden tallaajien. Ei se uskomattomista tempuistaan ja hullusta rohkeudestaankin tunnettu vieteriukkokaan valitettavasti ikinuorena pysy. Kokonaan Jackie ei ole toimintaelokuvia hylkäämässä, mutta panostaa enemmän draamavetoisiin sekä fyysisesti vähemmän vaativiin juttuihin. Jackien kultakaudelta löytyy kyllä niin monta oman lajinsa merkkiteosta, että kyllä niiden parissa saa enemmänkin aikaa kulumaan. Siirtyminen pikkuhiljaa rauhallisempia eläkepäiviä kohti on täysin ansaittu.

Armour of God oli aikoinaan yksi ensimmäisiä näkemiäni Chanin elokuvia. Arvostus on ehkä pikkuisen laskenut alkuperäisestä, koska sittemmin on tullut nähtyä vieläkin huimempaa menoa Jackielta. Edelleen kuitenkin tästäkin paljon pidän, ja se on oikein hyvää seikkailuviihdettä. Pahimpana miinuksena turhan pitkä hyytyminen keskivaiheilla, eikä sinne luostariin aivan niin kiireellä olisi tarvinnut rynnätä. Väliin olisi voinut laittaa vielä toisen ulkoilmoissa samassa hengessä tapahtuvan jakson kuin mitä alussa saa seurata. Väkivalta on parissa kohtauksessa yllättävän tylyä elokuvan muuhun koomiseen huitomiseen verrattuna, mutta ei se itseäni juurikaan häiritse. Enemmän haittaa jokseenkin tympivä asenne elokuvan naispuolisia hahmoja kohtaan. Eipä se ainakaan omiin silmiin näytä kovinkaan hauskalta, vaikka ilmeisesti niitä nauruja haetaankin...

Mainitut puutteet eivät mielestäni toiminnantäyteistä seikkailuiltamaa pilaa, mutta ovatpahan kuitenkin erottamassa tätä elokuvaa niistä Jackien huippusuorituksista. Melko turvallisin mielin uskaltaisin kuitenkin laittaa tämän sinne hänen parhaimpaan kolmannekseensa. Toiminnan, tappelun ja temppuilun ystäville suositeltavaa katseltavaa. Uudelle elokuvavuodelle Armour of God ainakin antoi vauhdikkaan käynnistyksen. Tästä on hyvä jatkaa vaikkapa hieman rauhallisemmissa merkeissä.

Armour of God (1986) (IMDB)

Elokuvavuosi 2013 pakettiin

Vuoden vaihtuminen tuo mukanaan helpon tekosyyn vähän vanhojen kertailuun. Luvassa siis pikainen katsaus siihen, miltä elokuvavuosi 2013 näytti omin silmin. Yritän sisällyttää mukaan vähän muitakin tunnelmia vuoden varrelta, ettei kuitenkaan aivan samojen juttujen jankkaukseksi menisi.

Katseltujen elokuvien määrässä jäätiin vähän keskimääräistä vuotta maltillisempaan lukuun, sillä katseluja kertyi lopulta vain hieman yli 300. Näistä hieman alle puolesta tuli kirjoiteltua jotakin blogin puolelle, mutta eipä minulla oikein missään vaiheessa ole ollut tarkoituksenakaan järjestelmällisesti kaikkia kommentoida. Alkuvuotta ei ainakaan voi syyttää, mitä pieneen kokonaismäärään tulee, sillä tammikuussa oli päällä vielä ihan ennätystahti. Helmi- ja maaliskuukin menivät vielä varsin reippaissa merkeissä, mutta sitten siinä huhtikuun puolivälin kohdilla alkoi tulla muuta ohjelmaa. No, on kai ihan ymmärrettävää, että kevääseen ja kesään siirryttäessä muut jutut alkavat houkuttaa elokuvasohvaa voimakkaammin.

Hetkittäisen piristymisen jälkeen tapahtui uusi hyytyminen vuoden loppupuolella, kun marras- ja joulukuun aikana taas alkoi hidastumaan keskimääräisen tahdin pudotessa alle elokuvaan päivää kohti. Sinänsä huvittavaa, että blogia selailemalla voisi saada sellaisenkin käsityksen, että kesällä ja vuoden parina viimeisenä kuukautena tuli katseltua tavallista enemmän elokuvia, mutta tuolloin tuli vain kirjoiteltua useammin ja valinnat kohdistuivat silloin muutenkin elokuviin, jotka sopivat blogin häilyviin linjoihin paremmin.

Aluksi ajattelin väsäillä tähän jonkin perinteisen "Vuoden kymmenen parasta"-listauksen, mutta kokeillaanpa sittenkin hieman toisenlaista tapaa kuitenkaan liian kauas harhautumatta. Ajattelin, että käyn läpi jokaisen kuukauden pikaisesti sieltä sekä minua eniten että vähiten miellyttäneen poimien ja mahdollisesti jotakin muuta höpöttäen. Valintoja ei ole tehty monimutkaisten pistetaulukkojen perusteella, vaan lähinnä tunnepohjalta. Eipä muuta kuin sen summauksen kimppuun...

Tammikuun parhaan elokuvan valinta ei suurempia ongelmia aiheuta. Melko helposti valinta kohdistuu Willem Dafoen hienoon ja verkkaiseen eräilyelokuvaan The Hunter. Sen kanssa tiukimmin näin jälkikäteen väänsi aivan toisenlaisissa tunnelmissa liikkuva Woody Allenin Pariisiin sijoittuva fantasiahömppä Midnight in Paris. Ensin mainittu kuitenkin jätti voimakkaamman jäljen. Kumpikin tulee varmasti uusittua, joten saa nähdä, muuttuvatko sijoitukset jatkossa. Viimeinen paikka oli myös kahden kauppa. The Beach saa nyt luvan olla kuukauden heikoin, sillä äärimmäisen kauniista maisemista huolimatta se jätti jälkeensä vähän karvaan maun, eikä muutenkaan mikään kovin ihmeellinen ollut. Kilpakumppanina sitten Jet Lin jokseenkin älytönkin tapaus The Emperor and the White Snake. Kaunista katseltavaa sekin, mutta paikottaisesta typeryydestään huolimatta onnistui innostamaan enemmän.

Helmikuuhun tultaessa elokuvasohvan kautta tapahtuva pako talvimaasta näyttäisi voimistuneen ainakin blogin sivuille päätyneiden juttujen perusteella. Nyt kun ikkunasta vilkaisee vihertävää tammikuuta, niin ei aivan yhtä suurta tarvetta tällaiseen ole. Noita tuolloin katseltuja muistellessa näyttää siltä, että paljon kaunista tuli nähtyä, mutta usein nämä elokuvat jättivät muiden osa-alueiden suhteen enemmänkin toivottavaa. "Ihan kiva" summaa montaakin melko hyvin. Parhaaksi valikoin koskettavan ja hyvää mielialaa nostattelevan draaman Whale Rider. Toisena vaihtoehtona mielessä pyöri The Beautiful Country, joka sai kuitenkin väistyä tuon toisen positiivisuuden tieltä. Hyvä elokuva kuitenkin sekin. Toisen sarjan "voiton" taas vie Return to the Blue Lagoon. Vaikka ensimmäistä toistaakin, eikä muutenkaan mikään loistava ole, niin ei se silti mikään täyssurkeuskaan ole. Melko yhdentekevät tunnelmat jättänyt Cameronin tuottama luolaseikkailu Sanctum sitten toisena tässä häntäpään sarjassa.

Maaliskuukaan ei nyt millään timanttisella laadulla pääse häikäisemään, mutta kylläpä mukaan on eksynyt sellaisiakin, joista enemmänkin pidän. Parhaaksi valikoitui jo useampia katselukertoja kerännyt varsin omaperäinen jännitystä, draamaa ja kauhuelementtejä sekoitteleva The Wicker Man. Lisäksi se on erittäin kaunista katsottavaa. Myös Woody Allenin ja Larry Davidin yhteistyö Whatever Works jäi mukavissa merkeissä mieleen. Laimeimman vaikutuksen teki My One and Only, vaikka pitää mainita, ettei Beethoven's 3rd todellakaan kauas jäänyt. Muutenkin mukaan oli lipsahtanut tavallista enemmän heikommanpuoleista katseltavaa, mutta kyseinen kaksikko maaliskuun vähiten innostavaa vilkuiltavaa.

Huhtikuun puolivälin aikoihin tuli lähtö muille maille reiluksi kuukaudeksi, joten elokuvien tiirailu väheni selvästi. Aivan nolliin ei sentään pudonnut, ja blogiinkin sai jonkin verran höpötystä naputeltua. Suurimmalla lämmöllä muistelen elokuvaa Ashes and Snow, mutta myös The Italian Key herättelee edelleen erittäin myönteisiä tuntemuksia. Kumpikin toi tavallaan pikkuhiljaa saapuneeseen kevääseen uutta intoa ja elämäniloa. Ei Eat Pray Love mikään pohjanoteeraus ole, mutta jättipähän jälkeensä suurimman pettymyksen huhtikuussa, joten saa nyt maininnan sieltä toisesta päästä. Kyllä siinäkin ihasteltavaa riittää, mutta toisaalta se yrittää selvästi olla pikkuisen "henkevämpi" kuin mihin rahkeet riittävät.

Toukokuu laittaakin vastaan jo haasteellisemman valinnan. Monta sellaista tuli nähtyä, joista pidän enemmänkin. Tiukan väännön jälkeen The Way saa viedä kärkipaikan. Näitä verkkaisia ja tunnelmoivia vaelteluelokuvia ei ole liikaa, ja ne tuntuvat olevan omaa sydäntä lähellä. The Bridges of Madison County sitten hyvänä kakkosena. Koskettavaa ja verkkaista tunnelmointia, joka miellyttää sydäntä enemmänkin. Aina eivät kauniit näkymätkään kaikkea voi pelastaa, sen todistaa varsin hengetön seikkailuelokuva Fool's Gold, joka vie toukokuun viimeisen sijoituksen. Kovin kilpakumppani tässä sarjassa on Paradise, jonka mielikuvitukseton The Blue Lagoon -kopiointi kyllä jätti enemmänkin toivottavaa.

Kesäkuuhun tultaessa katselutahti hyytyi entisestään, kun piti muiden kiireiden ohella lisätä ulkoiluharrastelujakin sekä muita puuhasteluja. Kesäpäivät tuntuivat vain vilahtavan kovin nopeasti ohi jonnekin pakoon, mutta kyllähän elokuvasohvallakin tuli pari tovia vietettyä mukavissa merkeissä. Kärkikamppailu käydään parin Ghibli-tuotoksen välillä. Minulle Porco Rosso on muodostunut niin rakkaaksi, että My Neighbor Totoro joutuu tyytymään toiseen sijaan, vaikka erinomainen ja kaunis elokuva sekin on. Heikoimman valinta onkin hankalaa, sillä kaikista kommentoiduista pidin kohtalaisesti, eikä mikään huonoudellaan huomiota herätellyt. Blue Crush ja Woman on Top edustavat vähän tyhjänpäiväisempää hömppää, joten valikoidaan nyt vaikkapa niistä jälkimmäinen. Mistään surkeasta elokuvasta ei tosiaan ole kyse.

Heinäkuu olikin sitten elokuvapuolella oikeaa laatuanimaatioiden juhlaa, ja parhaimman valikoiminen aiheuttaakin kiperän paikan. Lisäksi kun mukana on sekoittamassa vielä ainakin pari varsin erinomaista muutakin elokuvaa, niin hankalaksi menee. Mutta kun tähän tuli nyt lähdettyä, niin saatellaanpa loppuun asti... Vaikka miten yritän etsiä yhtä muiden yläpuolelle yltävää, niin lähes mahdottomalta tuntuu. Heitetään nyt sitten The Fox and the Hound ensimmäiseksi, sillä sen lisäksi, että se ihastuttaa edelleen, niin se on elänyt jo pitkään varsin rakkaissa muistoissa. The Fountain, Nausicaä of the Valley of the Wind, Mamma Mia! ja Bambi eivät todellakaan jää kauas. Kaikki omalla tavallaan erittäin loistavia ja liikuttavia elokuvia. Toiseen päähän onkin jo huomattavasti helpompaa merkata Evening. Vaikka sinänsä laadukkaasta elokuvasta on kyse, niin minua se ei juurikaan saanut innostumaan. Ihan menettelevää katseltavaa, mutta ei sen enempää. Yleisesti ottaen heinäkuu oli vuoden laadukkaimpia, mitä elokuviin tulee.

Elokuun ensimmäiset päivät menivät pohjoisessa, kun mieli teki vuosien tauon jälkeen vaelluspoluille. Elokuvaharrastus toki joutui pienelle tauolle, mutta muunlaista innostusta löytyikin sitten ihan kivasti, ja sitten olikin jälleen mukava käydä sohvalle pötköttämään laatuviihteen pariin. Vaikka blogissa kommentoitujen elokuvien lukumäärä jäikin vähäiseksi, niin taso oli kuitenkin korkealla. Kovin vääntö käydään kahden hyvin erilaisen elokuvan kesken, mutta niinpä vain kirjaan tämänkin erän Ghiblin voitoksi, sillä Spirited Away nyt vain sattuu olemaan parhautta, mitä animaatioon ja elokuviin yleensäkin tulee. Nicolas Winding Refnin huuruinen viikinkijuttu Valhalla Rising elää myös voimakkaasti mielessä, ja hieno elokuva se onkin. Muista selkeästi heikompana erottuu Age of Reason, joka on sinänsä sujuvaa katseltavaa, mutta jättää tunnepuolella melko viileät olotilat.

Niinpä vain syksy jälleen saapui, ja aikaa elokuvien ihmettelylle alkoi samalla löytyä enemmän. Monesta loistavasta elokuvasta pitäisi jälleen valikoida se parhain... The Diving Bell and the Butterfly teki sen verran voimakkaan vaikutuksen, ettei erävoiton kirjaaminen sille liene mikään suurempi vääryys. Aivan niskassa hengittää jälleen Ghiblin kaunis animaatio, eli The Secret World of Arrietty. Syyskuulle osui toki monta muutakin sellaista elokuvaa, jotka saivat unelmoimaan ja haaveilemaan sekä tuottivat iloisia ja elähdyttäviä tuokioita. Heikoimman valinta on jälleen helpompi homma, ja se kunnia menee kotimaiselle vapaa-ajan kuvaukselle Lomalla, jonka kohdalla en hirveästi positiivisia puolia pysty löytämään.

Talvisten aikojen lähestyessä hetkiä elokuvillekin tuntui löytyvän enemmän. Niinpä ajattelin ottaa mukaan tiettyjen elokuvien taustoja esittelevät trivianurkkaukset, mutta sittemmin on muiden kiireiden ja yleisen laiskuuden takia tullut laiminlyötyä sitä sarjaa. Lokakuun finaaliin valikoitui pari hyvin erilaisissa maailmoissa liikkuvaa tarinaa. Werner Herzogin Nosferatu the Vampyre on todistanut loistavuutensa jo niin monessa uusintakatselussa, että laitan sen ensimmäiseksi. Omaperäinen kauhuelokuva, joka seikkailee aivan muille teille kuin missä saman lajin edustajat yleensä tyytyvät pysymään. Hyvänä kakkosena sitten Letters to Juliet, joka edustaa kaunista romanttista hömppää parhaimmillaan. Upeilla maisemilla kuvitettuna. Varsinaisesti huonoja elokuvia ei omasta mielestäni lokakuuhun mahtunut, mutta pari sellaista keskinkertaisempaa kyllä. Angélique-elokuvat alkoivat löyhän maratonin aikana tökkiä hieman, ja kolmas osa mielestäni edustaa omalla kohdalla vähiten kiinnostavaa menoa, joten olkoon Angélique and the King sitten vaikka viimeinen.

Marraskuustakin toki löytyy monta hienoa elokuvaa, joita kehuin enemmänkin, mutta tässä kohdassa minun on helppo nostaa The Bear kärkeen. Mielestäni se on Annaudin paras elokuva, ja samalla kauneimpia ja positiivisimpia tunteita herätteleviä luontoelokuvia, joita olen katsellut. Mukavat muistot lapsuudesta tuovat sitten vielä vähän lisää tässä tapauksessa. Toinen sija taas jaetaan niin monen muun kesken, ettei ole intoa lähteä listailemaan niitä kaikkia tässä vaiheessa. Marraskuunkin kohdalla on havaittavissa pulaa selkeästi huonoista elokuvista, mikä lienee ihan hyvä juttu. Laitetaan nyt viimeiseksi vaikkapa se Dear John, sillä se tuntui olevan eniten hukassa ja jätti jälkeensä laimeita tuntemuksia. Huonosta elokuvasta ei toki ole kyse, mutta toivoin paljon parempaa.

Vuoden viimeisin kuukausi onkin sitten samalla runsaslukuisin, mitä kommentoituihin elokuviin tulee. Näemmä tuli hakeuduttua usein eläinsöpöilyn tai romanttisen hömpän pariin. Kummastakin lajista löytyikin hienoja elämyksiä, mutta toki myös vähän valjumpiakin elokuvahetkiä. Joulukuun listauksen kärkeen laitan Nicholas Sparksin kirjaan perustuvan elokuvan The Notebook, joka omasta mielestäni edustaa selkeästi romanttisten draamojen parhaimmistoa. Upea elokuva. Enemmän huumorin puolelle kallistuva Love Actually ei kovin kauas jää. Samalla se pääsee joulukuun Curtis-katsauksen voittoon, vaikkakin tiukkaan sellaiseen. Selvästi heikompaa ja vähemmän innostavaa osastoa tuli katseltua parin perheaiheisen komedian parissa. Look Who's Talking ei hirveästi naurattanut tai viihdyttänyt, mutta kyllähän vähän myöhemmin nähty Uma Thurmanin tähdittämä Motherhood ansaitsee sen heikoimman esityksen kunnian. Eipä juuri huvittanut ja draamaosastokin kaukana koskettavasta. Selkeästi varjojen mailla seikkaillaan.

Kokonaisuutena 2013 oli ainakin omasta mielestäni erinomainen elokuvavuosi. Paljon tuli nähtyä kaikenlaista kaunista, jollaiselle oli kyllä useampaankin otteeseen tarvetta. Toki sinne mukaan heikompiakin elokuvia mahtuu, mutta se kuuluu asiaan. Jos nyt alkanut vuosi menee yhtä mukavissa merkeissä, niin antaa tulla vain... Kun noita kuvia tuossa koostelin, niin tuli valtavan hyviä muistoja mieleen. Selkeästi tässä oikean harrastuksen pariin on tullut eksyttyä.

Loppuun vielä hieman löyhiä lupailuja uuden elokuvavuoden suhteen:

1. Yritän katsella suhteessa enemmän näkemättömiä tapauksia ja vähemmän uusintoja.

2. Kokoelmasta löytyy satoja katsomattomia elokuvia, joten harkintaa hankintoihin. Ostokynnystä ylemmäs, kun ei tosiaan aivan kaikkea tarvitse omiin hyllyihin hankkia. Kirjasto ja jonkinlaisia vuokraamojakin on kai keksitty...

3. Lisää ahkeruutta trivianurkkausten suhteen, jospa joku vaikka olisi kiinnostunut sellaisiakin lukemaan.

4. Yritän lukea enemmän niitä kirjoja, joihin osa katsotuista elokuvista perustuu. Voisi sitten vähän pohtia eroja teosten välillä ja todeta muutakin kuin että kirja sattuu olemaan jälleen lukematta.

5. Voisi laajentaa kirjoittelua myös esimerkiksi kiinnostavien televisiosarjojen puolelle, vaikka pääpaino edelleen elokuvissa pysyykin.

Joskohan noilla nyt edes alkuun pääsisi...

Eipä muuta kuin erittäin antoisaa ja elämyksellistä elokuvavuotta 2014!