My Corsican Romance

Takatalven keräillessä voimiaan ja satunnaisilla lumisateilla uhitellessa nousee helposti taas kerran se vakiolääke mieleen, eli elokuva-avusteista pikapakoa lämpimille seuduille. My Corsican Romance vaikuttaa etukäteen oikein oivalliselta tarjokkaalta tällaiseen haikailuun. Välimeren suuntaan se lupaa katsojansa siirtää, vieläpä viehättävälle saarelle merimaisemia ihmettelemään ja ihastelemaan. Useinhan näistä helpostikin tulee enemmänkin tykkäiltyä ja varsin anteeksiantavaisin silminkin tuijoteltua. Jos saadaan ne kauniit taustat hoidettua ja menoon hyvää höttöistä henkeä, niin jotkin tarinan töksähtelyt tai lapsellisuudet ovat toissijaista tavaraa. Siksihän sitä uskaltaa tämänkin kansikuvien silmäilyn jälkeen soittimeen kohtalaisin toivein laittaa pyörähtelemään.

Hirveää vastalauseryöppyä ei kirpoa kotisohvalta, kun ensimmäisissä kuvissa sinertävää vettä ja kaunista taivasta riittää. Niistä nautiskellaan purjehduksen, pötköttelyn ja musiikin merkeissä. Oikein lupaaviin tunnelmiin selvästi ollaankin menossa, mutta sitten iskee kiire ja sähellys, mikä laittaa lopun leppoisalle lötköttelylle. Menossa on kai jonkinlainen purjehduskilpailu, eikä siinä hyörinnän sekä pyörinnän temmellyksessä ole toivottavaa, että kannelta löytyy hyödytön makoilija. Kiire käy kimppuun ja hässäkkää on selvästi syntymässä, mutta samaisessa vaiheessa katsoja halutaan siirtää rauhallisempaa elelyä seurailemaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kurkistetaan vähän, mitä Jeanille (Fred Testot) kuuluu. Hän on omien haaveidensa vastaisesti päätynyt yhdessä äitinsä kanssa pyörittämään perheyritystä ja näillä näkymin tulevaisuus on myös tiukasti ravintolakeittiöön sidottu. Laajennuksia on tehty ja asiakaskapasiteetti kasvanut, mutta taustalla on suurehko lainakin, mikä vaatii vuosien työtä. Sepä taitaa jo päälle 30-vuotiasta Jeania stressata ja ahdistaa, koska tulevaisuutta viedään voimakkaasti aivan muuhun suuntaan kuin minne omat toiveet osoittelevat. Liekö sitten kyse siitä, että ajelehtivaa tyyppiä helposti ohjaillaan ja tuupitaan miten ja minne tahdotaankaan...?

Vähemmän hilpeä Jean lähtee satamaan hummereita ostelemaan tuttavan tyttären hääjuhlia varten. Hiukkasen myöhässä sinnekin päästään, eikä kalastajakaan selvästikään ole hyväntuulisinta päiväänsä viettämässä. Jean säheltelee toisen pyörän mereen ja vähän vastahakoisesti tuuppausavulla sukeltaa perään. Samalla tulee selväksi, ettei kaverin kannata ilmiömäisillä uimataidoilla ainakaan lähteä rehvastelemaan. Myöhemmin vettynyt Jean ystävälleen tilittelee, miten ravintola-alan koulutuksensa jälkeen suunnitteli jo jotakin aivan muuta. Sitten pääsi juttu ja toinenkin tapahtumaan ja niinpä-niin ovatkin omat haaveet, jos ei kokonaan roskikseen hylätty, niin luultavasti pitkälle tauolle laitettu.

Seuraavaksi hommakseen Jean saa viedä häälahjaksi aiotun auton ja vähän muutakin tarviketta perille. Ajotaidot taitavat olla niin ja näin, muttei sillä kai niin väliä. Merille Jean ajellessaan katselee ja siellä jotakin epämääräistä näkyy. Aiemmin purjeveneen kannella makoillut Nora (Leïla Bekhti) on muun seurueen toimesta tuomittu hyödyttömäksi painolastiksi. Kesken kilpailuetapin ei auta venettä seisautella, joten toinen on tylysti viskattu mereen pelastusrenkaan ja tavaroidensa kanssa. Jean tietysti lähtee soutuveneellä Noran kyytiin pelastelemaan. Yllättävän uintireissun saanut pärskijä ei todellakaan iloisimmissa mielialoissa liikuskele. Varsinkin, kun paatin pomona sattuu olemaan miesystävä, joka on tämän tylyn päätöksen tehnyt.

Villimpään vilskeeseen tottunut Nora ei välttämättä pidä hiukkasen uneliasta ja verkkaista eloa viettävää saarta ihanteellisena paikkana. Nora tahtoisikin kyydin päätielle, josta jatkaisi matkojaan. Kamalaksi tuomittu loukku saa lähtöhalut salamavauhtia heräilemään. Isomman tien varrelle päästään, mutta sekään ei erityisen vilkkaalta vaikuta ja kyytimahdollisuudet saattavat jäädä olemattomiksi. Arvata voikin, että Jean lupautuu viemään Noran juna-asemalle, vaikka seuraavana aamuna pitäisi viimeistään olla hääjuhlissa. Jutustelu ei lähde sujuvasti rullailemaan, kun toinen ei ole harmistuksissaan lainkaan innostunut vastailemaan uteluihin tai muutenkaan höpöttelemään.

Iltakin pimenee ennen asemalle pääsyä, eikä tilanne siellä kirkastu. Junaa ei mene lainkaan haluttuun paikkaan ja bussikin lähtee epämääräiseen aikaan seuraavana aamuna. Selvästi on saavuttu seuduille, joissa tiukat aikataulut eivät ole kuristelemassa. Jean lupautuu jatkamaan yöllistä ajoaan kauemmaksi, varmaan jo senkin takia, että paluuhalut ovat tilapäisesti nollissa. Päätös matkan jatkamisestakin alkaa epäilyttää seuran mennessä kiukkuisempaan suuntaan. Välien kiristyessä tuleekin esille vaihtoehto toisen jättämisestä kyydistä kesken matkan. Noran kannalta ei hyvältä näytä, aiemmin päivällä mereen ja sitten yöllä liftaamaan... Elokuvaa on tietysti sen verran jäljellä, ettei parin taru näin riitaisaan päätökseen jää, vaan pikasopu löytyy.

Muut eivät ole lainkaan innostuneita Jeanin yöllisistä yllätysajeluista. Lahja-auto alla ja tarviketta tavaratilassa, joten vihaista viestiä puhelimeen pukkaa. Vieläkään Nora ei pääse määränpäähän, vaan pulmavuori kasvaa ja samalla katkeruus nousee. Jopa siinä määrin, että kassiin on hyvä sujauttaa järeämpi revolveri. Teiden erkaneminen lykkääntyy ja suunnitelma alkaa mennä kyseenalaisempaan suuntaan. Harharetkeily jatkuu kohti satamaa ja väliin tietysti mahtuu vaaraa ja vaikeutta. Ehtivätkö parin muutenkin kireät välit napsahtamaan poikki ennen lopputekstejä ja pitääkö se tuliasekin esille kaivella riitoja ratkomaan...?

Sen myönnän, että alussa katsojaa lähdetään viemään varsin lupaavia tunnelmia kohti. Musiikkivalinnoista voisi valitella, mutta kyllähän kevyehköt ja iloisetkin kappaleet kuvien taustalle jotenkin sopivat. Valitettavasti matkan aikana päästään varsin tehokkaasti eroon niistä hyvistä puolista ja lopputekstien koittaessa ilomieli loistaa poissaolollaan, eikä hehkutuksia halua naputella. Ymmärrän ja uskon kyllä, ettei eteläisen auringon allakaan elo päivästä toiseen mitään herkkua ole ja samansuuntaiset aiheet ja ongelmat voivat ihmisiä ahdistella. Tästä ahdistuksen ja kärhämöinnin maustamasta matkasta sopii toki lähteä yrittämään romanttista (draama)komediaakin, jos siltä tuntuu. Täytyy kuitenkin todeta, että sellaisena My Corsican Romance on melko rasittava viritelmä.

Ensivaikutelma Jeanista on hiukkasen epävarma, ajelehtiva ja sähelteleväinenkin keski-ikää lähestyvä kaveri. Omiin silmiin siis (köh-köh) jossakin määrin samaistuttava tapaus. Venähtävän automatkan aikana katsojakin pääsee paremmin tyyppiin tutustumaan ja sitten saakin reippaan ripauksen niitä vähemmän viehättäviä luonteenpiirteitä. Uudelle tuttavuudelleen äitinsä luona asusteleva Jean valehtelee itsensä maailmaa nähneenä sukellusexperttinä, joka käy hoitamassa öljynporauslauttojen katastrofit ja onpa sanojensa mukaan erään Cousteaunkin apulaisena työskennellyt. Hauskaako? Jos on sitä mieltä, että hyvinkin huvittaa, niin sitä herkkua on runsaasti lisääkin luvassa. Sanasepponen sepittelee perheelleen mittavan tuhoisten auto-onnettomuuksien historian. Kokemattomien kokemusten avulla taas jaellaan vaikeassa tilanteessa olevalle Noralle elämänohjeita. Aivan oikea kaveri selvästikin äänessä ja mahdollinen ystävyys on tietysti fiksua pohjata jatkuvasti kasvavalle valhevuorelle.

Jean siis pidettävyyspisteensä onnistuu melkoisen lahjakkaasti hävittämään, eikä Norakaan kovin suurta saalista niitä onnistu keräilemään. Ei ole tarvetta lähteä siitä paasaamaan tai mieltään pahoittamaan, jos toinen vaikkapa laittaa vähän arvoesineitä rikki, kun on viestimiehen kautta tullut jätetyksi ja erokirjeen virkaa toimittaa shekki. Mahdolliset tappoaikeet taas ovat vähemmän sopivia, jos siis halutaan muokkailla hahmosta helpommin tykkäiltävä tapaus. Rahattomuusongelma ratkeaa tietysti luvattomalla käteislainalla. Noraa ei sekään suuremmin tunnu huolettavan, jos joku suistuu kovassa vauhdissa tieltä hänen viskomiensa roskien takia. Siinä hänen viestitellessään tällaisten kommellusten yhdentekevyyttä, on katsomossa kohtalaisen samanlaiset tunnelmat sen suhteen, miten parille tulee käymään.

Katsojan urakkaa vaikeutellaankin kohtalaisen paljon, jos yrityksenä on nauttia elokuvasta tunnelmiltaan lämpöisenä romanttisena komediana. Ensinnäkin Testot ja Bekhti eivät mitään erityisen vetovoimaista kaksikkoa muodosta. Ensimmäinen näyttää jatkuvasti rasittuneelta ja ahdistuneelta. Kuvista on kipinöinti kaukana ja siinä hölmistyneenä ihmettelee, miten toinen loppuun asti laukkailee perässä. No, ehkä sitten karkuun ahdistavaa arkeaan, mutta noin romanttisena elämyksenä kovin kylmäksi jättävä esitys. Onhan niitäkin romanttisia komedioita, joissa ihan onnistuneesti eripurainen ja kinasteleva pari saatellaan sopuisempaan yhteiseloon sillä tavalla, että katsomossa liikutustakin syntyy. My Corsican Romance ei kuitenkaan kuulu siihen kerhoon, vaan kärhämöinti johtaa aluksi rasittavuuteen ja sitä aikansa seurailtua tulee vain lipsahtaneeksi välinpitämättömyyteen.

Lopussa kuitenkin saadaan pienimuotoista ärsytystäkin nousemaan. Valhevyyhti lähtee tietysti purkautumaan. Ei autoa, ei kunniakasta sukellusuraa ja niin päin pois. Sitten taas valehtelu jatkuu...ja jatkuu. Jos näiden sepitysten keksimisen yhteydessä teki mieli kysellä, että pitäisikö olla hauskaa, niin seurausten vieriessä mukaan tahtoisi tivailla, että tässäkö vaiheessa tulisi herkistyä. Valitettavasti ei sitä vain enää jaksa paljoakaan välittää, kun valheen toisensa jälkeen viskonut alkaa tilittää luottamuspulasta. Ehkei tämä vielä ole sitä ärsyttävintä osastoa, vaan se, että lopussa yritetään heittää silmille sinänsä arvattavaa ratkaisua, joka kai liikutella tahtoisi. Kuinka kehtaattekin on mielessä pyörivä kysymys, eikä se todellakaan kovin hyviin jälkitunnelmiin jätä.

Jotakin lohtua kuitenkin löytyy, sillä kiva ja paikoitellen kauniskin kuvasto silmiä miellyttää. Etenkin elokuvan ensimmäisellä kolmanneksella näistä nauttiminen varsin helppoa hommaa on, kun rasittavuuksissa ei vielä ole vauhtiin päästy. Pakkohan on naurahtaa siinä vaiheessa, kun Nora toteaa saaren näyttäytyvän kamalana loukkona, kun itse on hetkeä aiemmin painellut pause-nappulaa, etteivät nätit näkymät liian nopeasti silmien ohi vilistelisi. Kai se vain taas kerran vahvistelee sitä, että monenlaisia mieliä maailmaan mahtuu. Muutenkin tuli kuvaa pysäyteltyä alkuvaiheissa, mutta elokuvan edetessä alkoi lähinnä toivomaan koettelemuksen loppuvan, joten veipä makua tältä maisemakierrokseltakin. Välimerelliset kuvat rantakylineen kovasti viehättävät edelleen, mutta tässä yhteydessä ei parhaisiin tunnelmiin niidenkään suhteen pääse.

Pikkukehuista huolimatta My Corsican Romance ei kuviltaankaan lajinsa ikimuistoisinta sarjaa edusta, eikä sitä pelkästään näihin otoksin nojaillen ole kovin halukas muille ehdottelemaan. Jos joku tahtoisi kysellä vaikkapa eteläisen Euroopan kauniita seutuja hiukkasen höttöisiinkin romanttisiin kuvioihin soviteltuina, niin ennemmin tahtoisin tarjoilla esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Letters to Juliet, Mamma Mia!, The Italian Key tai Under the Tuscan Sun. Jokainen näistä on elokuvaelämyksenä paljon nautittavampi, kuvastoiltaankin onnistuneempi ja vieläpä sydäntäkin lämmittelee sekä ilonkyyneliä kirvoittelee. Sellaisia odotuksia myös My Corsican Romance herätteli, mutta varsin onnettomasti niihin vastaili.

Välillä niitä pettymyksiä tulee väistämättäkin elokuvaseikkailijalle vastaan, eivätkä ne maailmaa kaada ja mieltä yritetään pitää avoimena seuraavaa yrittäjää kohtaan. Silloin tällöin lupaavien lähtökohtien hukkaaminen ja tuhriminen herättelee hiukan tilityshaluja, kuten tässäkin tapauksessa. Sydämellisen söpöilyn sijaan pääseekin seurailemaan valehtelua, venkoilua ja sekalaista typerämpääkin käyttäytymistä. Hahmojen toistuva torvelointi vähitellen takaa sen, ettei hyvällä tavalla hömppäistä kokemusta pääse syntymään. Tunnelmat vaihtelevat ennemmin vaivaantuneen ja välinpitämättömän välillä. Silloin tällöin havaittavissa lievää ärsytystä. My Corsican Romance ei ole kehnoin tai raivostuttavin edes tänä vuonna katseltu elokuva, mutta siitä ei pääse minnekään, että huono se silti on. Ajallisesti se ei katsojaa kovin pitkään piinaile, sillä aikalaskuri ei levyn kohdalla ehdi edes 80 minuuttiin. Sinänsä siis lyhyt repäisy, mutta rasittavuuksillaan saa kokemuksen tuntumaan mittavammalta kuin mitä minuuttimäärä kertoo.

My Corsican Romance (2011) (IMDB)

God Forgives... I Don't (Luoja armahtaa - minä en / Jumala armahtaa, minä en)

Taas kerran teki mieli saatella tuttu kaksikko samoissa kuvissa paahtavan auringon alle astelemaan. Edellisestä kerrasta alkaakin olla jo useampi kuukausi ja silloin vähemmän seikkailuhenkeä puhkuvan Merirosvoilun merkeissä yritettiin viihtyä. Kummaltakin on sittemmin tullut katseltua sooloiluja, enimmäkseen Budilta. Tämän vuoden puolella katsellut Spencerin elokuvat ovat olleet lähinnä keskinkertaisia tai jopa kehnoja. Terencen My Name Is Nobody sekaan heitettynä hohtaa kuin mikäkin yötaivaan kirkkain tähtönen.

Viime aikoina herroilta katseltu soolotuotanto on enemmän edustanut myöhäisempää valikoimaa, josta ainakin osittain paistaa pienoista väsyvaivaakin läpi. God Forgives... I Don't taas napataan toisesta laidasta. Vuodelta 1967 oleva teos marssittaa kaksikon ensimmäistä kertaa lännenelokuvan pääpariksi. Aivan nuorista poikasista ei kyse tuolloinkaan ollut, sillä vuonna 1929 syntynyt Bud oli jo reilusti yli 30, mutta Terencellä oli vielä pari vuotta siihen kymmenlukuun. Kaipa häntä nuoreksi veijariksi uskaltaa kutsua. Myöhemmiltä ajoilta tuttua hassuttelua ja toimintaa yhdistelevää kaavaa ei muistini mukaan tästä vielä löydy, vaan meno on selvästi tylympää. Se onkin yksi syy, miksei tämä ole kovinkaan moneen katseluun innoittanut, mutta tältä uusintakierrokselta alkavat vähitellen hyllystä löytyvät vaihtoehdot loppumaan ja tulipa muutenkin sellainen olo, että kenties kerran vielä. Nuoremmat herrat Spencer ja Hill, olkaa hyvä ja viihdyttäkää!

Kohti päätepysäkkiään puksuttelevan junan kyytiin loikataan ja alkutekstien jälkeen perille saavutaan. Vastaanotto laiturilla on iloinen ja juhlavakin, mutta tyhjältä vaikuttava juna laittaa odottelijat hiljaisiksi ja epäilykset heräävät, kun juna jysäyttää estettä päin. Hilpeä tunnelma on enää etäinen muisto, kun sisätiloihin kurkistellaan. Vaikuttaa siltä, että kaikki matkustajat on kylmäverisesti ja julmasti tapettu, joten ilo vaihtuu suruun sekä murheeseen. Yksi lattialla makaavista kuitenkin edelleen sormiaan liikuttelee ja vähin äänin vaeltelee karkumatkoilleen.

Kuolleiden junasta siirrytään korttipöytään, jossa on tiukka tilanne syntymässä. Panokset nousevat ja setelikasa kasvaa kasvamistaan. Katseet ovat teräviä, ilmeet tuimia ja sikarit palavat satasten lennellessä. Cat Stevens (Terence Hill) selvästi uskoo oman korttikäden ylivertaisuuteen ja sen mukaan panostelee. Tuttua leikkisää veijarimaisuutta ei tällä kertaa miehestä välity, vaan taidetaan hiukkasen jäätävämpiä tuijotteluja tavoitella. Kinaa alkaakin syntymään, kun muut pelaajat liittoutuvat keskenään ja alkavat käytellä hieman kyseenalaisia takausjärjestelyjä. Stevens ei tällaista pelleilyä hyvällä katsele, eikä aio rahoistaan luopua. Tuhansien dollarien voittopotille onkin useampi halukas ottaja, eikä sen saajaa enää pelkillä korteilla päätetä. Perinteisen saluunanujakoinnin paikka on se, sitten taalat taskuun ja kopotikopkop kohti laskevaa aurinkoa.

Olisihan se tavallaan onnellinen pikalopetus tarinalle, mutta eipä ihan vielä innostuta, sillä katseltavaa riittää lisää. Uusi aamu kirkastuu ja sen myötä edellisenä iltana romutettuun ravitsemusliikkeeseen saapuu Hutch (Bud Spencer), jonka vatsa karjuu murkinaa. Siinä ei auta selitellä vastaan, kun voipunut matkamies tahtoo energiavarastojaan täytellä. Paljastuupa myös sellainen, että tämä heppu on Stevensin jäljillä ja jutuista päätellen taitavat toisensa menneistäkin tuntea. Hevosta alle ja perään painelemaan. Kohta kaverukset toisensa leirinuotiolla tapaavatkin.

Hutch selittelee vähän, millaisilla asioilla on, eli hän hääräilee vakuutusyhtiön hommissa. Sitä kautta raaka junaryöstö kiinnostaa. Lisäksi hän on onnistunut löytämään verilöylystä selvinneen tyypin, joka on hieman tapahtunutta valotellut. Häikäilemätön tekotapa viestittelee vahvasti Bill San Antonion (Frank Wolff) suuntaan. Ongelma vain on sellainen, että samainen kaveri on ainakin väitetysti kuoppailtu jo reilusti aiemmin. Tarinahan kertoo, että Stevens juuri oli kaveri, joka viimeisen luodin kohti Billiä lähetteli. Kysymyksiä siis pyörii ilmassa ja selviteltävää riittää. Stevensin epäilyksetkin tapahtumien suhteen alkavat kasvaa. Hän kuitenkin on sitä mieltä, että ryhmätyö on tyhmätyötä ja jättää keljusti kaverinsa aavikolle torkkumaan. Noh, pientä jäynää, kun toinen saa useiden kilometrien paahtavan taivalluksen tarvottavakseen ilman hevosapua...

Yhteistä historiaa Catilta ja Billiltä löytyy, sillä ensin mainittu oli jonkin aikaa jälkimmäisen johtaman ryövärijoukon jäsen. Korttipöydässä sitä ajauduttiin riitoihin ja ilmeisesti pomoa närästeli myös se, että apumies oli keräämässä mainetta korttitaituruuden lisäksi myös ripeässä revolveriharrastelussa. Bill ideoi aikoinaan, että välit selviteltäisiin perinteiseen tapaan kaksintaistelussa, mutta ympärillä palavan talon polttelevalla lisämausteella. Pyhä lupaus oli, että voittaja saisi astella ulos ehjin nahoin ja häviäjä jäisi liekkien vietäväksi. Cat toki nopeammin aseensa kotelosta nykäisi, mutta ulkona tunnelma oli sen verran kireä, että luoti selkään oli hyvinkin todellinen vaara. Ehjänä hän sai poistua, mutta siitä alkoikin jatkuva valmiustila, kun Billin porukka vaani milloin missäkin kolossa kovin kostonhimoisena. Eipä siis Stevensillä mitään erityisen lämpimiä muistoja entiseen pomoonsa ole, mutta kaikki ei vain tunnu täsmäävän.

Vähän sekava sotku onkin kyseessä. Billille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joista ei jäänyt monellekaan epäselväksi, kuka on henkensä joutunut heittämään. Tilaisuuden jälkeen saalista jakamaan laukanneet apumiehet saivat vastaansa ikävän yllätyksen, sillä sadasta ryöstöstä kertynyt kultasaalis oli mystisesti hävinnyt. Syytöksiä kyllä löytyy, mutta todelliset tapahtumat ovat melkein kaikilta hukassa. Cat kuitenkin saa jäljestä kiinni ja pääsee tätä kadonnutta aarretta tavoittelemaan. Parin päivän takaa yrittää Hutch kuroa toisen etumatkaa kiinni. Kukapa sitten lopulta vaurastumaan pääsee ja kenen osalta elonpäivät päättyvät...?

Jo alusta lähtien on selvää, ettei kyseessä todellakaan ole sellainen hupsu hassuttelu, jollaisia Spencer ja Hill myöhemmin alkoivat tehtailemaan. Verta kyllä näkyy ja huumoria annostellaan varsin säästeliäästi ja silloinkin siinä on ilkeilevää sävyä. Näistä huolimatta itse väittäisin näkemäni perusteella, että Suomessa kanteen lätkäisty 18 vuoden ikäraja on melkoista liioittelua. Elokuva ei todellakaan raakuuksilla erityisesti herkuttele ja mielestäni monta paljon kovempaa lännenelokuvaakin on saanut armeliaamman "tuomion".

Toisaalta löytyy sellaista tietoa, että ikärajapäätös olisi annettu lähes 108 minuuttia kestävälle VHS-versiolle, kun taas tämä Future Filmin DVD jää hiukkasen alle 98 minuuttiin. Pikaisen katsauksen perusteella vaikuttaa siltä, että tiettyjä julmuuksia on tästä lyhyemmästä pois jätetty. Sinänsä voisi olla uuden ja osuvamman ikäsuosituksen paikka. Heh, jospa joku vaikkapa sattuu elokuvan hankkimaan siinä uskossa, että saa katseltavakseen hyvinkin tylyä menoa, niin saattaa hieman yllättyä... Lyhennetty versio tosiaan lienee kyseessä, koska IMDB kertoo myös pituudeksi 109 minuuttia ja tiedottelee vaihtoehtoisista versioista. Jossakin määrin sekavalta vaikuttaakin, jos alkaa näitä eri julkaisuja ihmettelemään. Muualla Euroopassa on julkaistu pituudeltaan vaihtelevia versioita, mutta Suomessa kauppailtu on kuitenkin lyhyemmästä päästä. Tosin liikkeellä kai on vieläkin typistetympää näkemystä, jota on jälkikäteen yritetty dubbailla enemmän komedian suuntaan.

Lyhennetyn version julkaisun lisäksi kotimainen levyjulkaisu ansaitsee muutenkin parjaavaa palautetta. Alkutekstit jaksetaan mennä alkuperäisellä laajakuvalla, mutta sitten tuleekin jo täyskuvaa, eli tylysti on kuvaakin typistelty keston lisäksi. Puolikkaita päitä ja muita vastaavia visuaalisia ihmeellisyyksiä saa lisäksi tiirailla kohtalaisen kehnolla kuvanlaadulla. Löytyy roskaa sekä häiriötä ja välillä kovin yrittää haaleutuakin. Kokemuksen tavallaan viimeistelee kovasti kohiseva ääniraita. Kantta silmäillessä ei oikein voi olla hymyilemättä: kesto 101 minuuttia (väärin), kuvasuhde 1.66:1 (väärin) ja lajiksikin vielä merkkailtu komedia. No, virheitähän sattuu, mutta näissä Spencerin ja Hillin elokuvien kotoisissa julkaisuissa laaduntarkkailusta ei välillä ole tietoakaan...

Mitään mestariteosta tässä ei kuitenkaan huonolla levyjulkaisulla olla tärvelemässä, vaan melkoisen keskinkertaista lännenelokuvaa tarjoillaan. Jälkimmäinen puolisko alkaa jo kohtalaisen vahvasti vihjailemaan siihen suuntaan, että Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin A Fistful of Dollars on tullut parikin kertaa katseltua ja enemmänkin innoitusta siitä napattua. Tuntuu siltä, että saalisjuonittelujen lisääntyessä myös kovin vähän kiinnostavaa jumittelua ja tökkimistä saa enenevissä määrin katseltavaksi. Osa on varmasti selitettävissä versiosekoiluilla, mutta kun ei ihmeteltäväksi saa montaakaan edes jossakin määrin iskevää kohtausta, niin pakkohan se on todeta, että parhaimmillaan keskinkertaista ja kohtalaisen tylsää lännenelokuvaa tässä tuijotellaan.

Italiassa 1960-luvulla erikoistuttiin Leonen ja muiden menestyksen myötä tuottamaan enemmänkin tylympiä vivahteita omaavia lännenelokuvia, joten sitä ei tarvitse ihmetellä, miksi tämäkin teos on tehty. Sellaista väittäisin kuitenkin, että pääkaksikko menee vähän hukkaan tällaisessa tympeässä ja ideoiltaan köyhässä juonittelussa, joka rutiininomaisesti heittää välillä tulitaistelua piristeeksi. Bud unohdetaan pitkäksi ajaksi aavikolle yksinään tarpomaan Terencen muistellessa ja selvitellessä. Siksipä siis taitaakin olla niin, että Spencerin nimi tulee vasta kolmantena alkuteksteissä. Terence toki kykenee jäätävän sinisillä silmillään sellaisia katseita muille lähettämään, että vitsit ovat vähissä. Silti sanoisin, että kumpaisenkin parhaat puolet jäävät näissä osissa hyödyntämättä. Terence välillä häijympiä juttujakin höpöttelee ja niitä kuunnellessa tulee samaan tapaan hölmistynyt olo kuin vaikkapa Leslie Nielsenin pahisteluja katsellessa.

Hyvä nahistelu ja naljailu pitkälti puuttuu ja tilalla on sitä samaisen aikakauden teoksilta odotettavaa välillä väkinäistäkin tylyilyä. Tässä lyhyemmässä versiossa ei nyrkkitappeluillekaan juurikaan minuutteja suoda ja silloinkin ne kohtalaisen innotonta nähtävää ovat. Laitetaanhan kaverukset vastakkainkin vähintään puolitosissaan mittelöimään, mutta eipä valitettavasti siitäkään ihmeempää viihdettä järjesty. Revolverileikit taas ovat lähes järjestään keskinkertaista paukuttelua, eikä viimeiseen kohtaukseenkaan oikein mitään jännitettä saada aikaan. Räjähdystä kyllä löytyy, mutta vaikutus katsomon puolella on lähempänä lässähdystä.

Spencer ja Hill ovat muitakin tuikeampia elokuvia tehneet, joten God Forgives... I Don't ei todellakaan mikään ainokainen ole. Muut näistä näkemistäni ovat myös enemmän sitä keskinkertaisuutta, eikä kummankaan kohdalla mitään merkkiteoksia. Yhteisenä esimerkkinä vaikkapa pari vuotta uudempi Boot Hill. Sekin on melkoisen mitätön perus-western muistikuvien perusteella. Sattuupa siinäkin ohjaksissa olemaan Giuseppe Colizzi. Kolmikkohan tekaisi myöhemmin elokuvan All the Way Boys!, joka myös sitä kehnompaa laitaa edustaa. Colizzin, Spencerin ja Hillin yhteistöistä ainoastaan Ace High on sellainen, että lämmöllä muistelen. Valitettavasti sitä ei vieläkään kokoelmista löydy, joten uusintaa ei ihan hetkeen ole luvassa.

Lännenelokuvista kyllä tulee tykkäiltyä, mutta God Forgives... I Don't ei kovin kaksiseksi sellaiseksi missään vaiheessaan pääse kohoamaan. Melkoisen tuttuja juttuja löytyy, muttei niistä mitään erityisen mielekästä saada aikaan. Jälkimmäisellä puoliskolla elokuvaelämys omalla kohdalla oli lähinnä taistelua pitkästymistä vastaan. Kaukana liikutaan kaksikon riemastuttavimmista pöllöilynkin täyttämistä tuokioista. Pitääkin olla kiitollinen siitä, etteivät herrat jämähtäneet tällaisia tehtailemaan, vaan Trinity-elokuvien ja muidenkin kokeilujen kautta lopulta muotoutui se menestyskaava, josta heidät muistetaan ja joka on katsojien riemuksi tuottanut useamman elokuvan verran vallan hilpeää hölmöilyä ja vähemmän ryppyotsaista rähinöintiä sivusekoiluja unohtamatta. God Forgives... I Don't kuitenkin liikuskelee kovin tosikkomaisissa tunnelmissa, vaikka jotkut tahtovat sen komediana nähdä. Minusta kuitenkin hauskuudet jäävät vähiin, eivätkä tiukemmiksi tarkoitetut hetketkään mitään muistettavaa esittele. Lisätään vielä yleisesti jokseenkin tökkivä ja jumitteleva meno, niin päästäänkin varsin olemattomaan katselunautintoon. Siitäkin vielä hitusen silpaisee pois kehno kuvanlaatu. Voi olla, että ehjä versio hieman parantaisi, mutta tätä lyhyempää en juurikaan hehkuttelisi tai suosittelisi.

God Forgives... I Don't (1967) (IMDB)