God Forgives... I Don't (Luoja armahtaa - minä en / Jumala armahtaa, minä en)

Taas kerran teki mieli saatella tuttu kaksikko samoissa kuvissa paahtavan auringon alle astelemaan. Edellisestä kerrasta alkaakin olla jo useampi kuukausi ja silloin vähemmän seikkailuhenkeä puhkuvan Merirosvoilun merkeissä yritettiin viihtyä. Kummaltakin on sittemmin tullut katseltua sooloiluja, enimmäkseen Budilta. Tämän vuoden puolella katsellut Spencerin elokuvat ovat olleet lähinnä keskinkertaisia tai jopa kehnoja. Terencen My Name Is Nobody sekaan heitettynä hohtaa kuin mikäkin yötaivaan kirkkain tähtönen.

Viime aikoina herroilta katseltu soolotuotanto on enemmän edustanut myöhäisempää valikoimaa, josta ainakin osittain paistaa pienoista väsyvaivaakin läpi. God Forgives... I Don't taas napataan toisesta laidasta. Vuodelta 1967 oleva teos marssittaa kaksikon ensimmäistä kertaa lännenelokuvan pääpariksi. Aivan nuorista poikasista ei kyse tuolloinkaan ollut, sillä vuonna 1929 syntynyt Bud oli jo reilusti yli 30, mutta Terencellä oli vielä pari vuotta siihen kymmenlukuun. Kaipa häntä nuoreksi veijariksi uskaltaa kutsua. Myöhemmiltä ajoilta tuttua hassuttelua ja toimintaa yhdistelevää kaavaa ei muistini mukaan tästä vielä löydy, vaan meno on selvästi tylympää. Se onkin yksi syy, miksei tämä ole kovinkaan moneen katseluun innoittanut, mutta tältä uusintakierrokselta alkavat vähitellen hyllystä löytyvät vaihtoehdot loppumaan ja tulipa muutenkin sellainen olo, että kenties kerran vielä. Nuoremmat herrat Spencer ja Hill, olkaa hyvä ja viihdyttäkää!

Kohti päätepysäkkiään puksuttelevan junan kyytiin loikataan ja alkutekstien jälkeen perille saavutaan. Vastaanotto laiturilla on iloinen ja juhlavakin, mutta tyhjältä vaikuttava juna laittaa odottelijat hiljaisiksi ja epäilykset heräävät, kun juna jysäyttää estettä päin. Hilpeä tunnelma on enää etäinen muisto, kun sisätiloihin kurkistellaan. Vaikuttaa siltä, että kaikki matkustajat on kylmäverisesti ja julmasti tapettu, joten ilo vaihtuu suruun sekä murheeseen. Yksi lattialla makaavista kuitenkin edelleen sormiaan liikuttelee ja vähin äänin vaeltelee karkumatkoilleen.

Kuolleiden junasta siirrytään korttipöytään, jossa on tiukka tilanne syntymässä. Panokset nousevat ja setelikasa kasvaa kasvamistaan. Katseet ovat teräviä, ilmeet tuimia ja sikarit palavat satasten lennellessä. Cat Stevens (Terence Hill) selvästi uskoo oman korttikäden ylivertaisuuteen ja sen mukaan panostelee. Tuttua leikkisää veijarimaisuutta ei tällä kertaa miehestä välity, vaan taidetaan hiukkasen jäätävämpiä tuijotteluja tavoitella. Kinaa alkaakin syntymään, kun muut pelaajat liittoutuvat keskenään ja alkavat käytellä hieman kyseenalaisia takausjärjestelyjä. Stevens ei tällaista pelleilyä hyvällä katsele, eikä aio rahoistaan luopua. Tuhansien dollarien voittopotille onkin useampi halukas ottaja, eikä sen saajaa enää pelkillä korteilla päätetä. Perinteisen saluunanujakoinnin paikka on se, sitten taalat taskuun ja kopotikopkop kohti laskevaa aurinkoa.

Olisihan se tavallaan onnellinen pikalopetus tarinalle, mutta eipä ihan vielä innostuta, sillä katseltavaa riittää lisää. Uusi aamu kirkastuu ja sen myötä edellisenä iltana romutettuun ravitsemusliikkeeseen saapuu Hutch (Bud Spencer), jonka vatsa karjuu murkinaa. Siinä ei auta selitellä vastaan, kun voipunut matkamies tahtoo energiavarastojaan täytellä. Paljastuupa myös sellainen, että tämä heppu on Stevensin jäljillä ja jutuista päätellen taitavat toisensa menneistäkin tuntea. Hevosta alle ja perään painelemaan. Kohta kaverukset toisensa leirinuotiolla tapaavatkin.

Hutch selittelee vähän, millaisilla asioilla on, eli hän hääräilee vakuutusyhtiön hommissa. Sitä kautta raaka junaryöstö kiinnostaa. Lisäksi hän on onnistunut löytämään verilöylystä selvinneen tyypin, joka on hieman tapahtunutta valotellut. Häikäilemätön tekotapa viestittelee vahvasti Bill San Antonion (Frank Wolff) suuntaan. Ongelma vain on sellainen, että samainen kaveri on ainakin väitetysti kuoppailtu jo reilusti aiemmin. Tarinahan kertoo, että Stevens juuri oli kaveri, joka viimeisen luodin kohti Billiä lähetteli. Kysymyksiä siis pyörii ilmassa ja selviteltävää riittää. Stevensin epäilyksetkin tapahtumien suhteen alkavat kasvaa. Hän kuitenkin on sitä mieltä, että ryhmätyö on tyhmätyötä ja jättää keljusti kaverinsa aavikolle torkkumaan. Noh, pientä jäynää, kun toinen saa useiden kilometrien paahtavan taivalluksen tarvottavakseen ilman hevosapua...

Yhteistä historiaa Catilta ja Billiltä löytyy, sillä ensin mainittu oli jonkin aikaa jälkimmäisen johtaman ryövärijoukon jäsen. Korttipöydässä sitä ajauduttiin riitoihin ja ilmeisesti pomoa närästeli myös se, että apumies oli keräämässä mainetta korttitaituruuden lisäksi myös ripeässä revolveriharrastelussa. Bill ideoi aikoinaan, että välit selviteltäisiin perinteiseen tapaan kaksintaistelussa, mutta ympärillä palavan talon polttelevalla lisämausteella. Pyhä lupaus oli, että voittaja saisi astella ulos ehjin nahoin ja häviäjä jäisi liekkien vietäväksi. Cat toki nopeammin aseensa kotelosta nykäisi, mutta ulkona tunnelma oli sen verran kireä, että luoti selkään oli hyvinkin todellinen vaara. Ehjänä hän sai poistua, mutta siitä alkoikin jatkuva valmiustila, kun Billin porukka vaani milloin missäkin kolossa kovin kostonhimoisena. Eipä siis Stevensillä mitään erityisen lämpimiä muistoja entiseen pomoonsa ole, mutta kaikki ei vain tunnu täsmäävän.

Vähän sekava sotku onkin kyseessä. Billille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joista ei jäänyt monellekaan epäselväksi, kuka on henkensä joutunut heittämään. Tilaisuuden jälkeen saalista jakamaan laukanneet apumiehet saivat vastaansa ikävän yllätyksen, sillä sadasta ryöstöstä kertynyt kultasaalis oli mystisesti hävinnyt. Syytöksiä kyllä löytyy, mutta todelliset tapahtumat ovat melkein kaikilta hukassa. Cat kuitenkin saa jäljestä kiinni ja pääsee tätä kadonnutta aarretta tavoittelemaan. Parin päivän takaa yrittää Hutch kuroa toisen etumatkaa kiinni. Kukapa sitten lopulta vaurastumaan pääsee ja kenen osalta elonpäivät päättyvät...?

Jo alusta lähtien on selvää, ettei kyseessä todellakaan ole sellainen hupsu hassuttelu, jollaisia Spencer ja Hill myöhemmin alkoivat tehtailemaan. Verta kyllä näkyy ja huumoria annostellaan varsin säästeliäästi ja silloinkin siinä on ilkeilevää sävyä. Näistä huolimatta itse väittäisin näkemäni perusteella, että Suomessa kanteen lätkäisty 18 vuoden ikäraja on melkoista liioittelua. Elokuva ei todellakaan raakuuksilla erityisesti herkuttele ja mielestäni monta paljon kovempaa lännenelokuvaakin on saanut armeliaamman "tuomion".

Toisaalta löytyy sellaista tietoa, että ikärajapäätös olisi annettu lähes 108 minuuttia kestävälle VHS-versiolle, kun taas tämä Future Filmin DVD jää hiukkasen alle 98 minuuttiin. Pikaisen katsauksen perusteella vaikuttaa siltä, että tiettyjä julmuuksia on tästä lyhyemmästä pois jätetty. Sinänsä voisi olla uuden ja osuvamman ikäsuosituksen paikka. Heh, jospa joku vaikkapa sattuu elokuvan hankkimaan siinä uskossa, että saa katseltavakseen hyvinkin tylyä menoa, niin saattaa hieman yllättyä... Lyhennetty versio tosiaan lienee kyseessä, koska IMDB kertoo myös pituudeksi 109 minuuttia ja tiedottelee vaihtoehtoisista versioista. Jossakin määrin sekavalta vaikuttaakin, jos alkaa näitä eri julkaisuja ihmettelemään. Muualla Euroopassa on julkaistu pituudeltaan vaihtelevia versioita, mutta Suomessa kauppailtu on kuitenkin lyhyemmästä päästä. Tosin liikkeellä kai on vieläkin typistetympää näkemystä, jota on jälkikäteen yritetty dubbailla enemmän komedian suuntaan.

Lyhennetyn version julkaisun lisäksi kotimainen levyjulkaisu ansaitsee muutenkin parjaavaa palautetta. Alkutekstit jaksetaan mennä alkuperäisellä laajakuvalla, mutta sitten tuleekin jo täyskuvaa, eli tylysti on kuvaakin typistelty keston lisäksi. Puolikkaita päitä ja muita vastaavia visuaalisia ihmeellisyyksiä saa lisäksi tiirailla kohtalaisen kehnolla kuvanlaadulla. Löytyy roskaa sekä häiriötä ja välillä kovin yrittää haaleutuakin. Kokemuksen tavallaan viimeistelee kovasti kohiseva ääniraita. Kantta silmäillessä ei oikein voi olla hymyilemättä: kesto 101 minuuttia (väärin), kuvasuhde 1.66:1 (väärin) ja lajiksikin vielä merkkailtu komedia. No, virheitähän sattuu, mutta näissä Spencerin ja Hillin elokuvien kotoisissa julkaisuissa laaduntarkkailusta ei välillä ole tietoakaan...

Mitään mestariteosta tässä ei kuitenkaan huonolla levyjulkaisulla olla tärvelemässä, vaan melkoisen keskinkertaista lännenelokuvaa tarjoillaan. Jälkimmäinen puolisko alkaa jo kohtalaisen vahvasti vihjailemaan siihen suuntaan, että Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin A Fistful of Dollars on tullut parikin kertaa katseltua ja enemmänkin innoitusta siitä napattua. Tuntuu siltä, että saalisjuonittelujen lisääntyessä myös kovin vähän kiinnostavaa jumittelua ja tökkimistä saa enenevissä määrin katseltavaksi. Osa on varmasti selitettävissä versiosekoiluilla, mutta kun ei ihmeteltäväksi saa montaakaan edes jossakin määrin iskevää kohtausta, niin pakkohan se on todeta, että parhaimmillaan keskinkertaista ja kohtalaisen tylsää lännenelokuvaa tässä tuijotellaan.

Italiassa 1960-luvulla erikoistuttiin Leonen ja muiden menestyksen myötä tuottamaan enemmänkin tylympiä vivahteita omaavia lännenelokuvia, joten sitä ei tarvitse ihmetellä, miksi tämäkin teos on tehty. Sellaista väittäisin kuitenkin, että pääkaksikko menee vähän hukkaan tällaisessa tympeässä ja ideoiltaan köyhässä juonittelussa, joka rutiininomaisesti heittää välillä tulitaistelua piristeeksi. Bud unohdetaan pitkäksi ajaksi aavikolle yksinään tarpomaan Terencen muistellessa ja selvitellessä. Siksipä siis taitaakin olla niin, että Spencerin nimi tulee vasta kolmantena alkuteksteissä. Terence toki kykenee jäätävän sinisillä silmillään sellaisia katseita muille lähettämään, että vitsit ovat vähissä. Silti sanoisin, että kumpaisenkin parhaat puolet jäävät näissä osissa hyödyntämättä. Terence välillä häijympiä juttujakin höpöttelee ja niitä kuunnellessa tulee samaan tapaan hölmistynyt olo kuin vaikkapa Leslie Nielsenin pahisteluja katsellessa.

Hyvä nahistelu ja naljailu pitkälti puuttuu ja tilalla on sitä samaisen aikakauden teoksilta odotettavaa välillä väkinäistäkin tylyilyä. Tässä lyhyemmässä versiossa ei nyrkkitappeluillekaan juurikaan minuutteja suoda ja silloinkin ne kohtalaisen innotonta nähtävää ovat. Laitetaanhan kaverukset vastakkainkin vähintään puolitosissaan mittelöimään, mutta eipä valitettavasti siitäkään ihmeempää viihdettä järjesty. Revolverileikit taas ovat lähes järjestään keskinkertaista paukuttelua, eikä viimeiseen kohtaukseenkaan oikein mitään jännitettä saada aikaan. Räjähdystä kyllä löytyy, mutta vaikutus katsomon puolella on lähempänä lässähdystä.

Spencer ja Hill ovat muitakin tuikeampia elokuvia tehneet, joten God Forgives... I Don't ei todellakaan mikään ainokainen ole. Muut näistä näkemistäni ovat myös enemmän sitä keskinkertaisuutta, eikä kummankaan kohdalla mitään merkkiteoksia. Yhteisenä esimerkkinä vaikkapa pari vuotta uudempi Boot Hill. Sekin on melkoisen mitätön perus-western muistikuvien perusteella. Sattuupa siinäkin ohjaksissa olemaan Giuseppe Colizzi. Kolmikkohan tekaisi myöhemmin elokuvan All the Way Boys!, joka myös sitä kehnompaa laitaa edustaa. Colizzin, Spencerin ja Hillin yhteistöistä ainoastaan Ace High on sellainen, että lämmöllä muistelen. Valitettavasti sitä ei vieläkään kokoelmista löydy, joten uusintaa ei ihan hetkeen ole luvassa.

Lännenelokuvista kyllä tulee tykkäiltyä, mutta God Forgives... I Don't ei kovin kaksiseksi sellaiseksi missään vaiheessaan pääse kohoamaan. Melkoisen tuttuja juttuja löytyy, muttei niistä mitään erityisen mielekästä saada aikaan. Jälkimmäisellä puoliskolla elokuvaelämys omalla kohdalla oli lähinnä taistelua pitkästymistä vastaan. Kaukana liikutaan kaksikon riemastuttavimmista pöllöilynkin täyttämistä tuokioista. Pitääkin olla kiitollinen siitä, etteivät herrat jämähtäneet tällaisia tehtailemaan, vaan Trinity-elokuvien ja muidenkin kokeilujen kautta lopulta muotoutui se menestyskaava, josta heidät muistetaan ja joka on katsojien riemuksi tuottanut useamman elokuvan verran vallan hilpeää hölmöilyä ja vähemmän ryppyotsaista rähinöintiä sivusekoiluja unohtamatta. God Forgives... I Don't kuitenkin liikuskelee kovin tosikkomaisissa tunnelmissa, vaikka jotkut tahtovat sen komediana nähdä. Minusta kuitenkin hauskuudet jäävät vähiin, eivätkä tiukemmiksi tarkoitetut hetketkään mitään muistettavaa esittele. Lisätään vielä yleisesti jokseenkin tökkivä ja jumitteleva meno, niin päästäänkin varsin olemattomaan katselunautintoon. Siitäkin vielä hitusen silpaisee pois kehno kuvanlaatu. Voi olla, että ehjä versio hieman parantaisi, mutta tätä lyhyempää en juurikaan hehkuttelisi tai suosittelisi.

God Forgives... I Don't (1967) (IMDB)