Hirveää vastalauseryöppyä ei kirpoa kotisohvalta, kun ensimmäisissä kuvissa sinertävää vettä ja kaunista taivasta riittää. Niistä nautiskellaan purjehduksen, pötköttelyn ja musiikin merkeissä. Oikein lupaaviin tunnelmiin selvästi ollaankin menossa, mutta sitten iskee kiire ja sähellys, mikä laittaa lopun leppoisalle lötköttelylle. Menossa on kai jonkinlainen purjehduskilpailu, eikä siinä hyörinnän sekä pyörinnän temmellyksessä ole toivottavaa, että kannelta löytyy hyödytön makoilija. Kiire käy kimppuun ja hässäkkää on selvästi syntymässä, mutta samaisessa vaiheessa katsoja halutaan siirtää rauhallisempaa elelyä seurailemaan.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kurkistetaan vähän, mitä Jeanille (Fred Testot) kuuluu. Hän on omien haaveidensa vastaisesti päätynyt yhdessä äitinsä kanssa pyörittämään perheyritystä ja näillä näkymin tulevaisuus on myös tiukasti ravintolakeittiöön sidottu. Laajennuksia on tehty ja asiakaskapasiteetti kasvanut, mutta taustalla on suurehko lainakin, mikä vaatii vuosien työtä. Sepä taitaa jo päälle 30-vuotiasta Jeania stressata ja ahdistaa, koska tulevaisuutta viedään voimakkaasti aivan muuhun suuntaan kuin minne omat toiveet osoittelevat. Liekö sitten kyse siitä, että ajelehtivaa tyyppiä helposti ohjaillaan ja tuupitaan miten ja minne tahdotaankaan...?
Vähemmän hilpeä Jean lähtee satamaan hummereita ostelemaan tuttavan tyttären hääjuhlia varten. Hiukkasen myöhässä sinnekin päästään, eikä kalastajakaan selvästikään ole hyväntuulisinta päiväänsä viettämässä. Jean säheltelee toisen pyörän mereen ja vähän vastahakoisesti tuuppausavulla sukeltaa perään. Samalla tulee selväksi, ettei kaverin kannata ilmiömäisillä uimataidoilla ainakaan lähteä rehvastelemaan. Myöhemmin vettynyt Jean ystävälleen tilittelee, miten ravintola-alan koulutuksensa jälkeen suunnitteli jo jotakin aivan muuta. Sitten pääsi juttu ja toinenkin tapahtumaan ja niinpä-niin ovatkin omat haaveet, jos ei kokonaan roskikseen hylätty, niin luultavasti pitkälle tauolle laitettu.
Seuraavaksi hommakseen Jean saa viedä häälahjaksi aiotun auton ja vähän muutakin tarviketta perille. Ajotaidot taitavat olla niin ja näin, muttei sillä kai niin väliä. Merille Jean ajellessaan katselee ja siellä jotakin epämääräistä näkyy. Aiemmin purjeveneen kannella makoillut Nora (Leïla Bekhti) on muun seurueen toimesta tuomittu hyödyttömäksi painolastiksi. Kesken kilpailuetapin ei auta venettä seisautella, joten toinen on tylysti viskattu mereen pelastusrenkaan ja tavaroidensa kanssa. Jean tietysti lähtee soutuveneellä Noran kyytiin pelastelemaan. Yllättävän uintireissun saanut pärskijä ei todellakaan iloisimmissa mielialoissa liikuskele. Varsinkin, kun paatin pomona sattuu olemaan miesystävä, joka on tämän tylyn päätöksen tehnyt.
Villimpään vilskeeseen tottunut Nora ei välttämättä pidä hiukkasen uneliasta ja verkkaista eloa viettävää saarta ihanteellisena paikkana. Nora tahtoisikin kyydin päätielle, josta jatkaisi matkojaan. Kamalaksi tuomittu loukku saa lähtöhalut salamavauhtia heräilemään. Isomman tien varrelle päästään, mutta sekään ei erityisen vilkkaalta vaikuta ja kyytimahdollisuudet saattavat jäädä olemattomiksi. Arvata voikin, että Jean lupautuu viemään Noran juna-asemalle, vaikka seuraavana aamuna pitäisi viimeistään olla hääjuhlissa. Jutustelu ei lähde sujuvasti rullailemaan, kun toinen ei ole harmistuksissaan lainkaan innostunut vastailemaan uteluihin tai muutenkaan höpöttelemään.
Iltakin pimenee ennen asemalle pääsyä, eikä tilanne siellä kirkastu. Junaa ei mene lainkaan haluttuun paikkaan ja bussikin lähtee epämääräiseen aikaan seuraavana aamuna. Selvästi on saavuttu seuduille, joissa tiukat aikataulut eivät ole kuristelemassa. Jean lupautuu jatkamaan yöllistä ajoaan kauemmaksi, varmaan jo senkin takia, että paluuhalut ovat tilapäisesti nollissa. Päätös matkan jatkamisestakin alkaa epäilyttää seuran mennessä kiukkuisempaan suuntaan. Välien kiristyessä tuleekin esille vaihtoehto toisen jättämisestä kyydistä kesken matkan. Noran kannalta ei hyvältä näytä, aiemmin päivällä mereen ja sitten yöllä liftaamaan... Elokuvaa on tietysti sen verran jäljellä, ettei parin taru näin riitaisaan päätökseen jää, vaan pikasopu löytyy.
Muut eivät ole lainkaan innostuneita Jeanin yöllisistä yllätysajeluista. Lahja-auto alla ja tarviketta tavaratilassa, joten vihaista viestiä puhelimeen pukkaa. Vieläkään Nora ei pääse määränpäähän, vaan pulmavuori kasvaa ja samalla katkeruus nousee. Jopa siinä määrin, että kassiin on hyvä sujauttaa järeämpi revolveri. Teiden erkaneminen lykkääntyy ja suunnitelma alkaa mennä kyseenalaisempaan suuntaan. Harharetkeily jatkuu kohti satamaa ja väliin tietysti mahtuu vaaraa ja vaikeutta. Ehtivätkö parin muutenkin kireät välit napsahtamaan poikki ennen lopputekstejä ja pitääkö se tuliasekin esille kaivella riitoja ratkomaan...?
Sen myönnän, että alussa katsojaa lähdetään viemään varsin lupaavia tunnelmia kohti. Musiikkivalinnoista voisi valitella, mutta kyllähän kevyehköt ja iloisetkin kappaleet kuvien taustalle jotenkin sopivat. Valitettavasti matkan aikana päästään varsin tehokkaasti eroon niistä hyvistä puolista ja lopputekstien koittaessa ilomieli loistaa poissaolollaan, eikä hehkutuksia halua naputella. Ymmärrän ja uskon kyllä, ettei eteläisen auringon allakaan elo päivästä toiseen mitään herkkua ole ja samansuuntaiset aiheet ja ongelmat voivat ihmisiä ahdistella. Tästä ahdistuksen ja kärhämöinnin maustamasta matkasta sopii toki lähteä yrittämään romanttista (draama)komediaakin, jos siltä tuntuu. Täytyy kuitenkin todeta, että sellaisena My Corsican Romance on melko rasittava viritelmä.
Ensivaikutelma Jeanista on hiukkasen epävarma, ajelehtiva ja sähelteleväinenkin keski-ikää lähestyvä kaveri. Omiin silmiin siis (köh-köh) jossakin määrin samaistuttava tapaus. Venähtävän automatkan aikana katsojakin pääsee paremmin tyyppiin tutustumaan ja sitten saakin reippaan ripauksen niitä vähemmän viehättäviä luonteenpiirteitä. Uudelle tuttavuudelleen äitinsä luona asusteleva Jean valehtelee itsensä maailmaa nähneenä sukellusexperttinä, joka käy hoitamassa öljynporauslauttojen katastrofit ja onpa sanojensa mukaan erään Cousteaunkin apulaisena työskennellyt. Hauskaako? Jos on sitä mieltä, että hyvinkin huvittaa, niin sitä herkkua on runsaasti lisääkin luvassa. Sanasepponen sepittelee perheelleen mittavan tuhoisten auto-onnettomuuksien historian. Kokemattomien kokemusten avulla taas jaellaan vaikeassa tilanteessa olevalle Noralle elämänohjeita. Aivan oikea kaveri selvästikin äänessä ja mahdollinen ystävyys on tietysti fiksua pohjata jatkuvasti kasvavalle valhevuorelle.
Jean siis pidettävyyspisteensä onnistuu melkoisen lahjakkaasti hävittämään, eikä Norakaan kovin suurta saalista niitä onnistu keräilemään. Ei ole tarvetta lähteä siitä paasaamaan tai mieltään pahoittamaan, jos toinen vaikkapa laittaa vähän arvoesineitä rikki, kun on viestimiehen kautta tullut jätetyksi ja erokirjeen virkaa toimittaa shekki. Mahdolliset tappoaikeet taas ovat vähemmän sopivia, jos siis halutaan muokkailla hahmosta helpommin tykkäiltävä tapaus. Rahattomuusongelma ratkeaa tietysti luvattomalla käteislainalla. Noraa ei sekään suuremmin tunnu huolettavan, jos joku suistuu kovassa vauhdissa tieltä hänen viskomiensa roskien takia. Siinä hänen viestitellessään tällaisten kommellusten yhdentekevyyttä, on katsomossa kohtalaisen samanlaiset tunnelmat sen suhteen, miten parille tulee käymään.
Katsojan urakkaa vaikeutellaankin kohtalaisen paljon, jos yrityksenä on nauttia elokuvasta tunnelmiltaan lämpöisenä romanttisena komediana. Ensinnäkin Testot ja Bekhti eivät mitään erityisen vetovoimaista kaksikkoa muodosta. Ensimmäinen näyttää jatkuvasti rasittuneelta ja ahdistuneelta. Kuvista on kipinöinti kaukana ja siinä hölmistyneenä ihmettelee, miten toinen loppuun asti laukkailee perässä. No, ehkä sitten karkuun ahdistavaa arkeaan, mutta noin romanttisena elämyksenä kovin kylmäksi jättävä esitys. Onhan niitäkin romanttisia komedioita, joissa ihan onnistuneesti eripurainen ja kinasteleva pari saatellaan sopuisempaan yhteiseloon sillä tavalla, että katsomossa liikutustakin syntyy. My Corsican Romance ei kuitenkaan kuulu siihen kerhoon, vaan kärhämöinti johtaa aluksi rasittavuuteen ja sitä aikansa seurailtua tulee vain lipsahtaneeksi välinpitämättömyyteen.
Lopussa kuitenkin saadaan pienimuotoista ärsytystäkin nousemaan. Valhevyyhti lähtee tietysti purkautumaan. Ei autoa, ei kunniakasta sukellusuraa ja niin päin pois. Sitten taas valehtelu jatkuu...ja jatkuu. Jos näiden sepitysten keksimisen yhteydessä teki mieli kysellä, että pitäisikö olla hauskaa, niin seurausten vieriessä mukaan tahtoisi tivailla, että tässäkö vaiheessa tulisi herkistyä. Valitettavasti ei sitä vain enää jaksa paljoakaan välittää, kun valheen toisensa jälkeen viskonut alkaa tilittää luottamuspulasta. Ehkei tämä vielä ole sitä ärsyttävintä osastoa, vaan se, että lopussa yritetään heittää silmille sinänsä arvattavaa ratkaisua, joka kai liikutella tahtoisi. Kuinka kehtaattekin on mielessä pyörivä kysymys, eikä se todellakaan kovin hyviin jälkitunnelmiin jätä.
Jotakin lohtua kuitenkin löytyy, sillä kiva ja paikoitellen kauniskin kuvasto silmiä miellyttää. Etenkin elokuvan ensimmäisellä kolmanneksella näistä nauttiminen varsin helppoa hommaa on, kun rasittavuuksissa ei vielä ole vauhtiin päästy. Pakkohan on naurahtaa siinä vaiheessa, kun Nora toteaa saaren näyttäytyvän kamalana loukkona, kun itse on hetkeä aiemmin painellut pause-nappulaa, etteivät nätit näkymät liian nopeasti silmien ohi vilistelisi. Kai se vain taas kerran vahvistelee sitä, että monenlaisia mieliä maailmaan mahtuu. Muutenkin tuli kuvaa pysäyteltyä alkuvaiheissa, mutta elokuvan edetessä alkoi lähinnä toivomaan koettelemuksen loppuvan, joten veipä makua tältä maisemakierrokseltakin. Välimerelliset kuvat rantakylineen kovasti viehättävät edelleen, mutta tässä yhteydessä ei parhaisiin tunnelmiin niidenkään suhteen pääse.
Pikkukehuista huolimatta My Corsican Romance ei kuviltaankaan lajinsa ikimuistoisinta sarjaa edusta, eikä sitä pelkästään näihin otoksin nojaillen ole kovin halukas muille ehdottelemaan. Jos joku tahtoisi kysellä vaikkapa eteläisen Euroopan kauniita seutuja hiukkasen höttöisiinkin romanttisiin kuvioihin soviteltuina, niin ennemmin tahtoisin tarjoilla esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Letters to Juliet, Mamma Mia!, The Italian Key tai Under the Tuscan Sun. Jokainen näistä on elokuvaelämyksenä paljon nautittavampi, kuvastoiltaankin onnistuneempi ja vieläpä sydäntäkin lämmittelee sekä ilonkyyneliä kirvoittelee. Sellaisia odotuksia myös My Corsican Romance herätteli, mutta varsin onnettomasti niihin vastaili.
Välillä niitä pettymyksiä tulee väistämättäkin elokuvaseikkailijalle vastaan, eivätkä ne maailmaa kaada ja mieltä yritetään pitää avoimena seuraavaa yrittäjää kohtaan. Silloin tällöin lupaavien lähtökohtien hukkaaminen ja tuhriminen herättelee hiukan tilityshaluja, kuten tässäkin tapauksessa. Sydämellisen söpöilyn sijaan pääseekin seurailemaan valehtelua, venkoilua ja sekalaista typerämpääkin käyttäytymistä. Hahmojen toistuva torvelointi vähitellen takaa sen, ettei hyvällä tavalla hömppäistä kokemusta pääse syntymään. Tunnelmat vaihtelevat ennemmin vaivaantuneen ja välinpitämättömän välillä. Silloin tällöin havaittavissa lievää ärsytystä. My Corsican Romance ei ole kehnoin tai raivostuttavin edes tänä vuonna katseltu elokuva, mutta siitä ei pääse minnekään, että huono se silti on. Ajallisesti se ei katsojaa kovin pitkään piinaile, sillä aikalaskuri ei levyn kohdalla ehdi edes 80 minuuttiin. Sinänsä siis lyhyt repäisy, mutta rasittavuuksillaan saa kokemuksen tuntumaan mittavammalta kuin mitä minuuttimäärä kertoo.
My Corsican Romance (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti