Tontut

Disneyn neljän tarinan kieltämättä vähän nihkeä nippu yritti ainakin nimellään viedä jouluisiin tunnelmiin, mutta voinee väittää, ettei Disney's Christmas Favorites tässä pyrkimyksessään kovin kaksisesti onnistunut, vaan ennemmin siinä kiukkua kohoteltiin lähimmäisiä kurittaen. Herkempi puoli siis pääsi melko lailla täysin unohtumaan ja koko homma kääräistiin pakettiin jokseenkin käsittämättömästi pätkällä, jossa mustasukkaisuuspuuskien riivaama Aku piinasi itseään ja muita epäilystensä ajamana. Toiveissa onkin, että tonttujen merkillistä maailmaa kohti seikkaillessa sävyssä ja touhuissa noin muutenkin olisi havaittavissa muutosta hiukkasen ystävällisempää yhteiseloa ja rauhallisempaa joulutunnelmointia kohti.

Yhdysvaltojen suunnalta puskeva menomelske saapi siis ainakin hetkellisesti korvautua kotimaisella tuotannolla, ja vähän iäkkäämmällä sellaisella, sillä Tontut sai ensiesityksensä käsittääkseni melko tarkalleen 40 vuotta sitten, eli vuosien 1978-79 vaihteessa. Omat pohjatiedot tämän kuusiosaisen ja yhteiskestoltaan noin 50-minuuttisen televisiosarjan suhteen olivat kohtalaisen olemattomat ja osittain vähän vinksahtaneetkin. Se oli tiedossa, että jutut ja piirrokset ovat Mauri Kunnaksen kynästä lähtöisin ja että näitä 8-10 minuutin jaksoja esitettiin osana monille tuttua lastenohjelmaa Pikku Kakkonen. Jotenkin olin kuitenkin ymmärtänyt, että ensin olisi ilmestynyt kirja ja se olisi siirretty selostettuna televisioruudulle, mutta juttu olikin päinvastainen ja Kunnaksen Suomalainen tonttukirja ilmestyi 1979, jolloin sarjaversio oli jo tehty sekä esitettykin. Lisäksi IMDB:n triviaosasto kertoo, että sarjaa varten tehtiin huomattavasti enemmän piirroksia, eli voisi kai ajatella kirjan olevan hieman typistetty näkemys. Kirjasta on ilmestynyt uudistettu juhlapainos, johon voisin myös joskus vielä tutustua, mutta ehkäpä tässä vaiheessa kuitenkin juttelua televisioversiosta.

Pelimannitonttu ja Välikaton Feetu

Kunhan ensimmäinen yhdeksän minuutin mittainen jakso pyörähtää levyvalikon kautta vauhtiin, niin voi heti todeta, ettei kuvien kiito mitään hirmuista loikkaa tai hoppuista hepulointia ole, mitä uskaltaa pitää lähinnä plussana, sillä kaikenlaista hektistä tykitystä ja tauotonta vitsitulitusta löytyy kyllä kokoelmasta ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko animaatio paras sana kuvaamaan kuvien soljumista tässä tapauksessa, sillä eläväisyys on melkoisen olematonta ja käytännössä kertomukset koostuvat yksittäisistä kuvista, joita sitten siirrellään tai suurennellaan yksityiskohtien korostamiseksi. Hiukkasen hitaasta vaihtotahdista huolimatta ei näitä katsellessa pääse pitkästymään, sillä ihmeteltävää on kyllä kynäilty etenkin laajempiin näkymiin kiitettävästi ja hahmoihin saatu persoonallista ilmettä sekä lupsakkuutta.

Pelkillä kuvilla ei sentään painella eteenpäin, vaan rinnalla kulkee Pekka Koskisen rauhallinen sekä selkeä kerronta, ja hän aloitteleekin avausjakson jutustelemalla kohtalaisen ytimekkäästi, että mistä tonttutouhussa oikein onkaan kyse. Kauan kauan sitten aikoina ammoisina ennen kuin Joulupukista oli kukaan kuullutkaan, olivat tontut osana ihmisten arkea ja juhlaa. Nämä merkilliset ystäväiset pyrkivät pysymään piilossa ihmisten katseilta, ja siksi suosivat öiseen aikaan liikkumista ja puuhastelua. Tyypillistä oli sekin, että tontuilla oli tavallaan omat rakennuksensa, joiden askareet he ottivat hoitaakseen, mutta tokihan satoja vuosia vanhoissa tontuissa oli paljonkin yksilöllistä vaihtelua käyttäytymisen ja kiinnostusten suhteen. Ulkoisessa olemuksessa pienen koon lisäksi oli tyypillistä myös punainen lakki ja harmaa takki.

Yleisempien kuvausten sekä pienoisten paheidenkin mainitsemisen jälkeen kuvat ja Koskinen kuljettelevat avausjaksoa eteenpäin esitellen sen nimikkohepun, eli Välikaton Feetuksi nimetyn kotitontun. Hän on löytänyt itselleen lokoisan paikan erään talon vintiltä ja saa siellä loikoilla enimmäkseen häiriöttä omissa oloissaan tilan läpi kulkevan savupiipun lämmitellessä selkää unien aikana. Feetu onkin varsin leppoisa tonttu-ukko, joka on talossa pidetty yläkerran asukas, ja tarinassa mainitaankin, että aina kun leipiä leivotaan, niin ensimmäinen uunituore tuotos tarjoillaan Feetulle samalla toivoen hänen pysyvän tyytyväisenä sekä takaavan hyvät viljasadot tuleville vuosillekin. Aina ei kuitenkaan kaikki ihan mutkitta suju, ja silloin luonteeltaan leppoisakin tonttu saattaa joutua hirmustuksissaan jauhoja pöllyttelemään ja myrskyn merkkinä muistuttelemaan olemassaolostaan.

Riihitonttu

Toinen jakso onkin sarjan mittavin lähennellen kymmentä minuuttia ja edelliseen verrattuna se ottaa tavoitteekseen selvitellä pikkuisen entisaikojen arkielämää ainakin otsikon aiheen osalta. Riihet olivat sadonkorjuun ja viljojen säilyvyyden kannalta merkittäviä rakennuksia, ja voineekin olettaa, että niitä vartioivien tonttujen ei auttanut olla ihan lepsuimpia lötköjä tai muuten vain huolettomia huitelijoita. Syksyn edetessä viljat kaadettiin ja kannettiin lyhteinä riihiin kuivumaan, mikä tarkoitti, että rakennuksen suuren kiukaan piti hehkua punertavana päiväkausiakin tauotta, jotta jyvät kuivuisivat kunnolla. Tarinassa todetaankin, että näin tärkeitä hommia hoitaneet ja tulivahteina toimineet tontut eivät aina olleet aivan suopeimmalla tuulella, jos riihistä yösijaa haki kutsumattomia vieraita. Etenkin meluisat tai muuten riehakkaat kulkijat saattoivatkin saada niskaansa jotakin vähemmän miellyttävää, sillä ilmeisesti kivikoviakaan karkoituskeinoja ei kaihdettu. Kotitalon porukan perään ei tietenkään mitään viskoiltu tai muutenkaan ärhennelty, vaan suhtautuminen oli ennemmin hyvin huolehtivainen.

Esimerkkitarina kertookin tavallista uneliaammasta maanviljelijästä, ja kyseiselle Matille ei millään tunnu sopivan myöhäinen kiuaspäivystys ja tuleen tuijottelu sydänyöllä. Yksinäinen valvominen ja yökyöpelöinti lämmityspuuhissa laittaa hänelle paljon vastaan, ja kerranpa hän päätyykin sortumaan varsin kyseenalaiseen oikopolkuun luistaakseen velvollisuuksistaan. Mattipa siis päättää ahtaa kiukaan kerralla täyteen puuta ja hipsaisee sen jälkeen makoisille unille, mutta hänen onnekseen tonttu on valppaana, kun Matin laiska ratkaisu lietsoo kiukaan hurjaan roihuun sekä armottomaan ylikuumenemiseen. Yöaikaan ja savuisen sekä muutenkin hämyisen riihen sisään sijoitetut kuvat ovat kautta jakson tummilla sävyillä maalailtuja, mutta eipä kirkkaampien värien puute isommin haittaa, ja ainakin tämän katsojan mielestä toinen jakso onkin sarjan avausta kiehtovampi kertomus kuvien ja sanojen täydentäessä hienosti toisiaan.

Tallitonttu

Kovin pitkään ei tarvitse värejä haikailla tai päivänvaloa kaipailla, koska kolmas noin kahdeksanminuuttinen jakso palauttelee auringon möllöttelemään pihapiirin ylle ja samalla savu sekä viljapöly häviää ilmasta, kun kävellään riihestä talliin. Tietysti myös kotieläimillä pitää olla omistautuneet hyvät haltijat, jotka varmistavat, että kaikilla on mukavat oltavat ja ruokaa riittää. Kuten jakson nimikin kertoo, niin tallitontuiksi kotieläinten hoitoon erikoistuneita haltijoita kutsutaan, ja tämän yleisnimityksen alle mahtuu toki monenlaista yksilöä, joiden tekemisessä sekä laatujälkeen panostamisessa tietysti on paljonkin eroja. Yhteinen piire kuitenkin heidänkin kohdallaan on, että suuri osa töistä ajoittuu yölliseen vuorokauden puolikkaaseen ja pyritään pysymään piilossa ihmisten katseilta.

Tämän tarinan talliin onkin löydetty tavallista taitavampi sekä neuvokkaampi heppu, joka on tullut tunnetuksi pitämällä erityisen hyvää huolta tilan kahdesta hevosesta ja moni kunnioittavasti ihmetteleekin, miten heppaset ovat häikäisevän kiiltävän ja muutenkin kauniin karvan yllensä saaneet. Aivan kaikki eivät tyydy pelkkään kummasteluun ja hoitotöiden ihasteluun, vaan uteliaisuus ajaa tekoihin. Talon emäntä onkin kovin tiedonjanoinen tonttuasioiden suhteen ja haluaa ehdottomasti päästä näkemään tämän taitajan töissään, mikä vaatii viekkautta ja ehkäpä ripauksen petollisuuttakin. Isäntä parhaansa mukaan yrittää varoitella mahdollisista seurauksista, jospa käykin niin, ettei yöllinen ja arka ahertaja salakatselusta tykkäisikään, mutta turhaan, sillä vakoilemaan pitää päästä ja vaatiipa se ansojen virittelyäkin. Eräänä yönä ammattitaitoinen apuri yllätetäänkin ikävällä tavalla ja sitä seuraavaa hölmistyttävää mätkähdystä seuraa luottamuspula, jota ei noin vain enää paikkaillakaan... Tallitonttu onkin hyvä jatkopala riihiasioille, ja arkitöiden perään voikin laittaa vaihteeksi katsausta pyhäpäivien vietosta.

Saunatonttu Manu

Sarjan nimi on kuitenkin Tontut ja tähän aihepiiriin tietynlaisia odotuksia sekä toiveita liittyy, joten olisihan se hieman hassua ja selkeä pettymys, jos ei arkisten aherrusten ja joutopäivien kuluttelun lisäksi nähtäisi lainkaan jouluisempaa ja juhlallisempaa juttua. Onneksi näidenkin päivien ympärille on yksi jakso kasattu ja Manu-tontusta kertova tarina ottaakiin aiheekseen esitellä hieman vajaan yhdeksän minuutin verran, että miten joulua aikoina menneinä perinteisesti vietettiin. Toisaalta sopinee todeta, etteivät nämä ruudulla nähtävät tuokioiset sentään vielä taida aivan kadonnutta kansanperinnettä olla, eikä tarvitse kovin kauas historiassa hipsaista, jotta päästäisiin niihin päiviin, jolloin joulua tähän tapaan vietettiin. Kaipa vielä nykyäänkin monien jouluperinteillä on ainakin osittain perusteet näissä vanhoissa tavoissa sekä tottumuksissa.

Tarinaa taustoitellaan hieman kauemmas ja kerrotaan heti alkuun, että tontut olivat mukana ihmisten joulunvietossa jo kauan ennen kuin Joulupukista oli kuultukaan. Tontuilla oli omat roolinsa ja heitä myös muistettiin vaikkapa herkuin, sillä jouluna juhlisteltiin Jeesuksen syntymän lisäksi viljavuoden päättymistä ja uskottiin, että hyvillä haltijoilla oli olennainen osa onnistuneessa satovuodessa. Sinänsä siis perusteltua antaa osa juhlapöydän tarjonnasta kotitonttujen nautiskeltavaksi. Jakson nimikkotonttuna hääräilevän Manun kerrotaankin erityisen paljon pitävän joulukaudesta, joka toki sopii kuvioon, jos sattuu arvostamaan hyvää ruokaa ja leppoisaa oleilua ilman isoja kiireitä. Hänellä suurimmat odotukset kohdistuvatkin yön hiljaiseen hetkeen, kun muu perhe on jo juhlien uuvuttamana kömpinyt sänkyihinsä ja valvova tonttu saa siirtyä omassa rauhassaan koko yöksi maistelemaan herkkuja monia.

Saunatonttu Manu pyrkii kääräisemään aaton olennaisia valmisteluja, kihelmöivää odotusta ja varsinaista juhlatunnelmaa napakkaan pakettiin. Tosin eipä tälläkään kerralla kuvasarjaa kiireellä koluta läpi, vaan tahti on asiapitoisuudesta huolimatta edelleen mukavan rauhallinen, kuten harrasta aattotunnelmaa etsivään jaksoon sopiikin. Päivän pakolliset työt pyritään tekemään jo aamuvarhain pois jaloista, talo koristellaan olkisomistein kauniiksi ja muistetaanpa lintuystäväisiäkin ravitsevilla kauralyhteillä. Kunhan askareet on huolellisesti hoidettu, niin seuraa saunan vuoro, ja sinnekin yritetään melko aikaisessa vaiheessa ehtiä ennen kuin ilta pääsee kunnolla hämärtymään. Toisten touhuja uteliaana tarkkailee Manu, joka näkee saunahetken aikana tilaisuutensa käydä nappaamassa pöydästä vähän ennakkomaistiaisia, ja ruokapaljous laittaakin päätä pikkuisen pyörälle alkupalavalinnan ollessa vaikea. Muiden palaillessa löylyistä Manu käy vielä tekemässä oman kierroksensa ja varmistelee, että kotieläimet saavat myös nauttia joulun tunnelmasta. Siinä seuraillessa aattoillan päättävää hidasta, pitkää ja onnellista keskiöistä herkutteluhetkeä kynttilän kauniisti valaistessa, voikin katsomon puolella todeta, että onpahan melkoisen suloinen sekä sydämellinen satu tämä.

Kotitontut

Viidennen jakson alkaessa juhlapyhät ovat ohi ja seuraava vajaa kahdeksanminuuttinen kuluu jälleen arkisempien aatosten ja puuhien parissa. Pääideana on lähteä selvittelemään, että mitäköhän kaikkea ihmisten kanssa samoissa rakennuksissa asustelevat kotitontut oikein tekevätkään ja miten tällainen näinkin läheinen yhteiselo voikaan sujua, kun kerran tonttuväki on pikkuisen arkaa porukkaa ja arvostaa yksityisyyttään erittäin korkealle. Kerrotaanpa kotitontuista sellaistakin tietoa, etteivät nämä tunnu lainkaan siivottomuutta arvostavan ja kotitalouksien epäjärjestyskin voi alkaa närästelemään enemmänkin, ja vähän tontusta riippuen saattavat seuraamuksetkin olla hieman muutakin kuin vain hienovaraista vihjailua.

Kotitontuillekin pääasiallinen virka-aika on yökaudella, jolloin käydään läpi taloa ja arvioidaan, että onko omistajaväki hoitanut puhtaanapitopuolen kunnolla, vaiko jättänyt kampsunsa kaaoksen tilaan. Kertoja tietää turinoida, ettei näissäkään asioissa ihan mustavalkoisella linjalla liikuta, vaan osa kotitontuista ottaa huomioon yleisen hengen, ja jos talossa vallitsee aherruksen ilmapiiri, niin voipi löytyä ymmärrystä sille, jos pitkälle iltaan venähtäneiden puhteiden perään jälkisiivous onkin lepsusti hoidettu, ja tällaisessa tapauksessa saattaa tonttu itse putsata paikat aamuun mennessä. Löytyypä kotitonttujen kirjosta kuitenkin ärhäkkäämpiäkin tapauksia, jotka ovat kärkkäämpiä nostamaan melkoisen metelin, jos ei asuintiloista huolehtiminen vastaakaan vaatimuksia. Siinäpä sitten komennellaan vaikkapa keskellä yötä tekemään rästihommia, ja joillakin on hermokontrolli niinkin hukassa, että laitetaan kunnon mylläkkä käyntiin ja ellei silläkään mene perille, niin käydään myrskyisin mielin käsiksi sotkun synnyttäjiin. Jakso tahtookin vihjaista, ettei yhteiselo kotitontun kanssa välttämättä ole ihan pelkkää juhlaa, vaan voi varautua ajoittaiseen yölliseen muristeluun ja mellakointiin.

Jyvätonttu

Jos oikein lopputekstejä onnistuin tutkimaan, niin kuusikon päättävä kahdeksanminuuttinen Jyvätonttu olisi jaksoista ainoa, joka oli valmistunut vuoden 1979 puolella. Samalla tämä tarina on ainakin omasta mielestä valitettavasti joukon valjuin eikä innosta tai kiinnosta edeltäjiensä tapaan, vaan on lähempänä laimeaa lopettelua noin kuviensa osaltakin. Talviset maisemat saadaan ainakin hetkeksi takaisin, mutta mikään joulujakso tai sellaisen jälkitunnelmointikaan ei ole kyseessä, vaan lumella on tässä tarinassa toinen tehtävä. Nimittäin aikoinaan riihestä sekatavaravarastoksi ränsistynyt rakennus on kerännyt katolleen melkoisen lumikuorman kannettavakseen ja lopulta palkit antavat periksi ja koko komeus sortuu yhdeksi puuröykkiöksi.

Sinänsä menetys ei välttämättä ole omistajille mikään maailmanloppu, mutta hepä eivät tiedäkään, että vanha riihi on ollut ties kuinka pitkään erään tontun kotimökki. Kevään lähestyessä talon isäntä kuuleekin raunioilla jotakin itkua muistuttavaa vaikerointia ja pysäyttää rekensä, josko joku onneton olisi pulassa. Lähistöllä ei kuitenkaan näy ketään, mutta mystisesti reki tuntuu saavan näkymättömän matkustajan, kun taas pihapiiriin saavuttaessa kuorma kevenee jälleen. Vanha tonttu livahtaakin nopeasti saunaan ja melko lyhyen asustelun jälkeen toteaa lämpöisen paikan varsin mainioksi uudeksi kodiksi ja haluaa hyvittää tämän ilahduttavan käänteen. Niinpä tonttu alkaa hankkimaan ja kuljettamaan taloon monenmoista käyttökelpoista tavaraa ja sattuupa eräänä iltana isäntää pikkuisen säikäyttäväkin yllättävä kohtaaminen pihamaalla. Avuliaisuus ja anteliaisuuskin saattaa silloin tällöin karata käsistä, kuten tarinan loppupuolella onkin nähtävissä, ja varastojen yllättävä paisuminen varmaan vaatii parikin nappikauppaa ennen kuin hirmuiset hamstrailut on hoidettu kuntoon...

Jyvätonttu ei tosiaan näistä kuudesta mielestäni paras valinta päätösjaksoksi ole, mutta siitä huolimatta yleisesti otten mukavan rauhallisia ja opettavaisia tarinoita nämä ovat ja suurimmaksi osaksi tasaisen laadukkaita juttuja. Se tietysti todettakoon, että jos menoa, vilskettä ja reipasta tahtia kaipaa, niin nämä hiljalleen vaihtuvat kuvat saattavat kärsimätöntä mieltä kiusata ja laittaa sormet pikakelausta etsiskelemään. Minulle verkkaisuus ainakin tässä yhteydessä toimii hyvin, kuten samoin se, että jutuissa on tiettyä väljyyttä, eikä ole selvästi ollut aikomuksena tuottaa katsomoon mitään jatkuvan puheen tai tapahtumien ähkyä. Omalla listalla näistä kuudesta selkeäksi huippuhetkeksi nousee jouluinen Saunatonttu Manu, joka tosiaan on monellakin tavalla miellyttävä ja kauniisti kuvitettu summaus vanhan ajan joulusta valikoituine valmisteluineen ja iloineen. Siitäkin tämä pätkä ansaitsee kiitokset, että melkeinpä jakson alusta hartaaseen loppuun asti yllä leijuu ystävällinen, lämmin ja sydämellinen tunnelma. Samasta tarinasta on olemassa uudempikin tulkinta, eli vuonna 1991 ilmestynyt Tontun joulu, joka on Mauri Kunnaksen veljenpojan, eli Mikko Kunnaksen ohjaama lyhytanimaatio. Mahdolliset muistot lapsuusaikaisista katseluista ovat siinä määrin hämärään hiipuneet, ettei niillä kannata lähteä enempiä arvuuttelemaan, mutta olisihan tuo ollut melkoisen kiva lisuke tähän levylle. No, ehkä se jossakin vaiheessa tulee muodossa tai toisessa vielä vastaan, mutta tähän päätteeksi sopii sanoa, että Tontut oli joka tapauksessa kiinnostavampi, monipuolisempi ja hauskempikin tarinakokoelma kuin mitä ennakkoon odottelin ja eiköhän näitä Kunnaksen juttuja ihan mielellään jatkossakin katso.

Tontut (1978)

Disney's Christmas Favorites (Joulu on taas)

Huh huh, mitä horkkailua tämä kirjoittelu venähtävine taukoineen välillä onkaan, eikä oikein voi talvihorrostakaan syytellä, sillä ajoitus sen suuremmin suunnittelemattomalle paussille oli pikkuisen toisenlainen. Keväällä kyllä näyttikin siltä, että kesästä tulee melkoinen kiireiden kimara, mutta kaipa siinä oli jokin kirjoitusväsy myös takuttamassa naputteluja, koska näinkin kauas pääsi pitkittymään. No, ei kuitenkaan tee mieli tätä harrastelua kokonaan kuoppailla ja ainakin silloin tällöin tahtoisi joistakin valikoiduista tekeleistä pari sanaa lausahtaa, sillä kaikenlaista mielenkiintoista ja mukavaa katseltavaa tuntuu kokoelmaan kertyvän. Jospa joulukausi ainakin näin aluksi auttaisi reipastumisessa ja aiheeseen liittyviä elokuvia sekä sekalaisempia kokoelmia onkin tullut hamstrailtua. Disneyn lyhytelokuvilla tauko alkoi toukokuussa ja luulisin luontevaksi tavaksi sen päättelemisen vähän vastaavissa, mutta toki talvisemmissa merkeissä, joten tästäpä lähtee lätinä jälleen.

Mickey's Mixed Nuts (Mikki ja pähkinät)

Neljästä tarinasta koostettu ja yhteiskestoltaan hieman vajaaseen tuntiin jäävä nippu alkaa animaatiosarjasta Mickey Mouse Works napatulla noin kahdeksanminuuttisella pätkällä. Wikipedian listauksen perusteella kyseessä on sarjan järjestyksessä 19. jakso, joka sai ensiesityksensä vuoden 2000 huhtikuussa, eli aiempia vastaavia kokoelmia muistellen, on tämä kuitenkin kohtalaisen tuoretta Disneyn joulutuotantoa. Jouluisuudesta voi toki olla montaa mieltä, koska ainakaan itse en näe ihan hirmuista rauhallisen juhlan ilmenemistä oikein kuvissa tai hengessäkään, vaan Mickey's Mixed Nuts kallistuu enemmän sekalaisen ja laadultaan keskiluokkaisen kohkauksen osastolle, mutta vauhti sekä lyhyt kesto takaavat, että kyllähän tämä kinastelu vähintään kerran kelpaa.

Mikin ja Minnin leppoisaa päivää siirrytään seurailemaan, mutta sepä ei erityisen pitkään rennoissa merkeissä jatku, vaan Mikki mussutellessaan toimii hieman ajattelemattomasti, sillä joutilaana jäydetyt pähkinät sattuvat olemaan olennainen osa Minnin suunnittelemia vieraskutsuja. Mikkipä onnellisena popsii koko pussillisen ja pikkuisen hölmistyneenä kuuntelee seuraavaa läksytystä, mutta eipä siinä auta, vaan kauppaan pitää pinkaista ja yrittää korjata harkitsemattoman herkuttelun haittapuolet. Vähän vastaavaa pulmaa on havaittavissa erään oravaparin kotikolossa, koska pähkinävarasto on ilmeisesti typötyhjyyden tilassa, eikä kaksikon höpsömpi puolikas ole huomannut eroa talvimurkinalla ja golf-palloilla.

Tiku ja Taku kuulevat Mikin aikeista lähteä pähkinäkaupoille ja nopsasti päättävät livahtaa kyytiin. Kaupassakin juhlakauden menekkituote alkaa olla miltei loppuun asti hamstrailtu ja hyllyllä nököttää enää yksi pussillinen purtavaa. Selvähän se, että tarjonnan niukkuus aiheuttaa kilpailutilanteen kolmikon kesken, eivätkä nämä riehakkaat riennot välttämättä kauppiasta erityisemmin hymyilytä, koska kaaosta sekä erinäisten tuotteiden tuhoa singahtelusta seurailee. Sekoilu on toki vauhdikasta vipellystä, mutta onhan Disneyn lyhytpätkissä tullut todistettua paljon hykerryttävämpääkin järjetöntä juoksentelua sekä tahtojen taistoa. Ehkä yleisilmettä latistelee halpa vaikutelma, sillä värit ovat haaleita ja taustat Disneyn visuaaliseen rikkauteen tottuneen silmiin aikamoisen karuiksi ja tylsiksi pelkistettyjä. Vaikka mittelöillä olisikin löyhä joulukytkös juhla-aterian kautta, niin se joulumieli kyllä liitelee jossakin toisaalla, koska sen verran tuikeilta sekä kireiltä ilmeet vaikuttavat, eikä hirmustumisten sekä tuhotöiden keskellä kukaan edes vahingossa harkitse reilua tasajakoa. Kaipa kaikkiaan siis keskivertokohkausta kertakatseluun ja noin alkupalaksi ihan kiva lämmittely, mutta eipä Mickey's Mixed Nuts ole mikään sellainen helmi, että pitäisi lähteä jouluklassikkojen kokoelmiin ainakaan useammin sullomaan.

Mickey Mouse Works (2000)

A Christmas Cruella (Cruellan joulu)

Mikin ja kumppanien pikapöhköilyn perään saadaankin hiukkasen mittavampi ja selkeästi kiinteämmin perinteisiin joulujuttuihin kytkeytyvä tarina, sillä lähdemateriaalina toimii Charles Dickensin klassikkokertomus A Christmas Carol. Televisiotuotantojen puolelta tämäkin noin 19 minuuttia rullaileva tuokio on napattu, sillä A Christmas Cruella on joulujakso vuosina 1997 ja 1998 tuotetusta animaatiosarjasta 101 Dalmatians: The Series. Mickey Mouse Works on ainakin etäisesti tuttu tapaus nuoruuden suunnalta, mutta samaa ei oikein voi sanoa tästä täpläkkään koiraperheen ohjelmasta. Varsin itsenäinen satu kuitenkin on kyseessä, eli tuskinpa siitä suurta haittaa on, vaikkei olisikaan mittavammin tutustunut sarjan muihin jaksoihin.

Lahjat tuntuvat ainakin osaa pennuista kovin kiinnostavan ja niitä eräskin antaumuksella nuuskuttelee ennakkoon esittäen arvauksiaan ja toisaallakin ollaan kovin viehättyneitä joulun materiaalisesta puolesta, sillä Cruellan tavaratalolla on tieysti kuuma myyntikausi meneillään ja johtaja itse ei millään pysty olemaan aloillaan hykerrellessään ihmisten tolkuttomasta ostoshysteriasta, jota ärhäkkäämmillä joulukoristeilla yritetään yllyttää entistäkin tiukempaan tuhlailutahtiin. Työntekijöille hän kaavailee juhlapyhien orjailua reilujen ylityötuntien kera, eikä ollenkaan ymmärrä, jospa joku vaikka tahtoisi viettää rauhallista joulua rakkaidensa kanssa työpaikalla luuhaamisen sijaan. Voisipa väittää, että Cruellan ajatukset itsekkyydestä ja antamisesta ovat pahanpäiväisesti nyrjähdelleet ja nitkahdelleet, koska tavaratalossa työskentelevälle Anitallekin on aherruksesta ja jouluhaaveista palkkiona pikapotkut.

Jokin korkeampi taho selvästi tuumailee, että alkaa mennä pikkuisen liian röyhkeäksi tällainen joulutouhu ja toisten kiusaaminen, joten Cruella saakin illan pimetessä ennakkovaroituksena aaveterveisiä, että lisää on luvassa ja kenties jotakin opittavissakin. Näinpä lähdetään kieputtelemaan Dickensin tuttua tarinaa ja ainakin sen voi jo alkuun sanoa, että Disney-pahiksista Cruella on kyllä ihan luonteva valinta ilkimykseksi, joka laitetaan katsomaan menneisyyttään ja nykyisyyttään sekä pohtimaan, mihin nämä polut valintoineen lopulta mahtavatkaan johtaa. Kolkkoon kartanoon kummittelu sopii myös hyvin, mutta lyhyestä kestostakin johtuen haamuvierailut ja näiden mukanaan tuomat oppitunnit ovat vähän väkisinkin pikaisia välähdyksiä, joissa yritetään siinä samalla vitsikkyyttäkin viljellä.

Tiukasta aikataulusta huolimatta lähdetään testaamaan, että voisikohan Cruella eheytyä inhasta ilkimyksestä rakastavaksi ja välittäväksi ihmiseksi. Perinteisen kaavan mukaan mennään, joten ensin pitää kelata varhaisvuosiin ja luonnevikojen syntysijoille virheistä oppimaan. Kurkistus materian kyllästämään menneisyyteen paljastaa vanhempiensa hylkäämän lohduttoman lapsen, jonka toiveet lähimmäisten läsnäolosta lytätään kerta toisensa jälkeen. Vuosien viuhuessa ja pettymysten kertyessä katkeruus vain kasvaa, ja kunhan aikuisuuteen ehditään, niin itsekkyys onkin jo paisunut valtaisiin mittoihin ja muihin suhtaudutaan julmistellen tai kuin esineisiin. Napakka näyte tummasta tulevaisuudesta toki ravistelee, mutta katsomon puolella päällimmäisenä aatoksena pyörii, että onpahan samainen joulusatu tullut nähtyä sekä hauskempina, hyytävämpinä että myös tunteikkaampina tulkintoina. A Christmas Cruella on lähinnä mielenkiintoinen vinksautus Dickensin tarinasta, mutta toisaalta sopii mielestäni ensimmäistä keppostelua paremmin joulusuosikkien koosteeseen.

A Christmas Cruella (1997)

Toy Tinkers (Tikun ja Takun joulutohinat / Akun leikkisota)

Kolmas koitos ja samalla nelikon ainokainen minulle entuudestaan tuttu pätkä onkin otettu mukaan hieman kauempaa Disneyn historiasta, sillä Toy Tinkers ei aivan viimeisten parin vuosikymmenen sisään mahdu, vaan ilmestyi aikoinaan jo vuonna 1949 ja samalla se on levyn ainoa tarina, jota ei ole ensisijaisesti tuotettu televisioon. Vajaa vuosi sitten tämä ei niinkään joulurauhaa juhlisteleva, vaan jokseenkin sotaisa seitsenminuuttinen räyhätuokio vilahti kotikatsomossa, sillä se löytyy myös Disneyn joulukokoelmalta Donald Duck's Christmas Favourites, jota tuolloin tulikin kommentoitua ja muistaakseni kehuttua, että Toy Tinkers sujahtaisi noiden kymmenen lyhytelokuvan joukossa paremmalle puolikkaalle.

Akun joulukuusimetsästys siis herättelee oravaystäväiset ja nämä uteliaina livahtavat tutkimaan toisen jouluvarastoja. Herkkujen ja lelujen joukosta löytyykin paljon kiehtovaa ihmeteltävää, mutta ennen pitkää tutkimusmatkailu päättyy sodanjulistukseen ja siinä sitä mennään erinäisten esineiden viuhuessa ilmassa. Vihollista kohti tykitetään siinä määrin ankarasti, että voikin kysäistä jälleen kiltimmän jouluhengen perään ja onhan se eräänlainen sydämettömyyden huipentuma, kun Aku töksäyttää revolverin suloisen oravanaaman eteen pahat mielessään. Näistä ilkeilyistään Aku saakin takaisin samalla mitalla, ja kun lahja- sekä herkkuröykkiötä aletaan viemään sotasaaliina, niin siinäpä ei paljoa armoa enää anneta. Periaatteessa kyseessä on vähän vastaavanlainen kamppailu kuin levyn ensimmäisessä osiossa ja kun nämä pääsee näkemään näinkin lähekkäin, niin Mickey's Mixed Nuts vaikuttaa kuvapuoleltaan kovin valjulta tapaukselta, ja onhan Toy Tinkers muutenkin vimmaisempi viuhtomisessaan sekä yleisesti kekseliäämpää jäynäilyä. Kelpaa siis vallan mainiosti kertailtavaksikin ja uskaltaisin väittää teosta tämän kokoelman kovimmaksi vipeltäjäksi kaikessa energisessä vyörytyksessään.

Toy Tinkers (1949)

Snow Place to Hide (Mustasukkaisuutta lumella)

Kokoelman ensimmäisen sekä toisen osion tapaan tämäkin noin 24-minuuttinen tarina on napattu pikkuisen varhaisemmasta televisiosarjasta, joka on nimeltään Quack Pack, ja ilmeisesti sitäkin pari kautta tuotettiin vuosina 1996 ja 1997. Nyt nähdyn perusteella satunnaiset otokset tätä touhuilua kyllä riittävät, eikä heräillyt haluja lähteä mitään kausibokseja metsästelemään. Mainittakoon myös sellainen, että minulta jäi vajaat pari minuuttia loppupuolelta kokonaan näkemättä, koska aikoinaan kirpputorilta napattu levy on jäydetty ja rouhittu niin naarmuiseksi, että soitin tahtoi väkisin hypätä yhden pätkän yli. Tietokoneen asema oli vielä herkempi näiden vikojen suhteen, joten kuvakaappausten saaminen oli melkoista tuskailua ja määrä jäikin melko minimaaliseksi.

Akulla ja Iineksellä suhteilu jälleen kerran takkuilee, sillä Akulla pyörii mielessä synkeitäkin epäilyksiä, jotka vain paisuvat Iineksen ilmoittaessa lähtevänsä työtehtävissä erääseen hiihtokeskukseen, mikä saa mustasukkaisuuden ryöpsähtämään täysin käsistä. Niinpä Aku päättää livahtaa perään käyttäen tekosyynä poikien hiihtolomaa. Vaikka näyttääkin siltä, että Iines tosiaan on tekemässä haastatteluja, kuten sanoi, niin silti mustasukkaisuuden mörkö muhii mielessä ja iskostaa päähän monia myrkyllisiä aatoksia, jotka laittavat Akun säheltämään kaikenlaista käsittämätöntä. Kierroksia kommelluksissa kyllä riittää Akun vakoiluoperaation kerryttäessä kolhuja kiitettävästi ja pojatkin on päädytty päivittämään 1990-luvun nuoriksi hurjiksi temppuineen. Kolmikko ei tässä viiletyksessä olekaan ihan laupeimmalla mielellä liikkeellä, vaan päätyvät kostamaan erään itseriittoisen laskettelijan öykkäröivää kiitoa vähän tylyyn tyyliin. Tuosta vain ohjataan tyyppi alas vuorenjyrkänteeltä ja mitä näitä jekkuja nyt onkaan, huihai! Snow Place to Hide kirjautuu myös lähinnä kelvolliseksi hupipalaksi kertakatseluun ja jälleen kuvallinen puolikin on ainakin ajoittain melkoisen laimeaa, mutta siitä huolimatta monipuolisempaa ihmeteltävää kuin levyn avaus.

Snow Place to Hide (1996)

Snow Place to Hide laittaa myös kysäisemään, että onkohan se noin aiheensa tai sävynsäkään puolesta mikään kovin oiva valinta lopettelemaan jouluista animaatiokokoelmaa, sillä ainakaan itselle mustasukkaisuuden aiheuttama harhailu ja sitä seuraava sekoilu rinteessä ei ihan kärkijoukossa ole, kun muistelee muita Disneyn joulujuttuja. Muutenkin vaikuttaa vähän siltä, että tähän neljän tarinan nippuun on kertynyt enemmän kiukkuiluun sekä kärhämöintiin taipuvaisia kertomuksia ja se sydämellisempi puoli uupuu käytännössä miltei täysin, kun vallattomat vipeltäjät ovat kovin kärkkäitä käymään lähimmäisen kimppuun. No, eihän tässä kuitenkaan täydellä verenhimolla paineta tai suuria surmatöitä suunnitella, eli ehkäpä paasaukset aiheesta sikseen. Luulisin kuitenkin, että jos Disneyn levyjulkaisuista tahtoo hengeltään jouluista katseltavaa hankkia, niin tämä Disney's Christmas Favorites ei ole kovin suositeltava valinta. Lähinnä antaisin kiitosta siitä, että näin omalta kannalta katsottuna kiekko tarjoaa sellaista sisältöä, jota ei aiemmin omasta kokoelmasta löytynyt yhtä elokuvaa lukuun ottamatta ja vaikka laatu huitelisikin pikkuisen Disneyn keskitason alapuolella, niin onhan tässä kuitenkin mielenkiintoiset puolensakin mukana.

Duck Pimples (Kauhujen yö) / The Eyes Have It (Hypnoosin vallassa)

Toukokuuta availeviksi alkupaloiksi voisin ahmaista pari Akun pirteää ja mahdollisesti päätöntäkin lyhytseikkailua, eli samoissa merkeissä jatkuu kuin missä huhtikuu blogin puolella loppunsa löysi. Kymmenisen päivää sitten seurailtiin ankkasankarin arkea ja vapaata, eikä kumpikaan näistä pätkistä ihan kuopatonta kulkua tuntunut suovan tarinaparissa The Clock Watcher ja Cured Duck, sillä tavalliseen tapaan vaikeuksia löytyi sen suuremmin etsiskelemättä, mikä kieltämättä Akulta sujuu ja jonkinlaiseksi erityislahjakkuudeksi laskettakoon. Ensin mainitussa koettelemuksessa liukuhihnatyö lahjapaketoinnin parissa ei oikein innostanut ja sanomista seurasi, kun taas jälkimmäisessä niinkin pieni askare kuin ikkunan availu paljasti karulla sekä riemastuttavan tuhoisalla tavalla Akun ongelmat vihanhallintaan liittyen ja niitä sitten yritettiin selvitellä kummallisen kapistuksen avulla.

Duck Pimples (Kauhujen yö)

Kuten nimikin vähän vihjailee, niin tämä seitsenminuuttinen pätkä ei niinkään seuraile Akun uurastusta jokapäiväisen leivän eteen, vaan kauhu kiinnostaa ja puitteet asetellaan alkukuvista lähtien hermoja raasteleviksi ja selkäpiitä karmiviksi, kun Aku yksin viettää aikaa mökkerössään melkoisen myräkän riehuessa seinien toisella puolella. Mikäpä siinä puolittain pötkötellä pehmoisella löhöilytuolilla ja etsiä radiosta huvitusta myrskyiseen iltaan. Rauhoittavaa iltasatua ei niinkään ole kuunnelmavalikoimassa tarjolla, vaan kaiuttimista alkaa kuulua jännitysviihteen puolelle kallistuvaa tarinaa.

Jo ensimmäiset synkeät sekä salamoivat kuvat viittailevat noin vuotta varhaisempaan kauhusävyillä leikittelevään lyhytelokuvaan Donald Duck and the Gorilla ja Akun hytiseminen kuvitteellisen gorillan sylissä vahvistelee yhteyttä entisestään. Näyttääkin siltä, että jokseenkin samansuuntaisia värähtelyjä etsiskellään, kun hetkistä myöhemmin on jo pakko laittaa kuunnelma tauolle jännityksen piinaillessa liikaa ja samoihin aikoihin ovelle ilmestyy kolkuttelemaan pahaenteisen oloinen tyyppi, joka tahtoisi kaupata kauhukirjallisuutta. Vähän outoon aikaan on myyntimiekkonen matkalla, mutta kaipa se tavallaan teemaan sopii ja Aku tuntuu olevan otollinen uhri, sillä hermoherkkyydestä huolimatta häneltä löytyy nälkää rosoisemman kirjallisuuden tarjoilemille tylyillekin tarinoille.

Duck Pimples ei lopulta sittenkään lähde jahtaamaan kauhutunnelmia ja riehuvia hirviöitä, vaan kunhan Aku löytää kiinnostavan kirjan, niin rötöstelyn maailma kaappaa kiinnostuksen ja sivut suorastaan nappaavat lukijan mukaan menoon. Siinähän sitä olisi setvittävää, kun toinen toistaan kierommat kelmit hyppivät sivuilta silmille ja pää alkaa olla pyörällä, koska kirjailija itsekin päättää puuttua luomustensa touhuihin. Kaikenlaista tosiaan tahdotaan tuupata mukaan melko pieneen minuuttimäärään ja vaikka lopputulos kieltämättä onkin vauhdikas, värikäs ja vaihtelevainen, niin on siinä samalla vähintään ripaus sekasotkumaisuutta ja paketti hajoilee pikkuisen. Mielikuvitus huitelee tässä tekeleessä kyllä kiitettävän vilkkaasti ja paikoin ylikierroksilla, minkä ansiosta Duck Pimples on vähintään kiehtova erikoisuus akuilujen joukossa. Osa kahjoiluista ei valitettavasti vain ole aivan niin hilpeitä kuin tekijät ovat oletettavasti toivoneet ja jotkut kummallisuudet näyttäytyvät hiukkasen heikosti toimivina irtovitseinä, eikä rikoskirjallisuuden kommelluksilla hupailu toimi täysillä, vaikka yritystä löytyy.

Duck Pimples (1945) (IMDB)

The Eyes Have It (Hypnoosin vallassa)

Toisessa tarinassa ei tarvitse jäytää kynsiä tyngiksi, sillä jännitystä korkealle kohotteleva kirjallisuus vaihtuu hypnoosivillitykseen. Jälleen on tavaraa postimyynnistä tilailtu ja paketista paljastuu hypnoosin saloihin johdattelevan opuksen lisäksi lasit laittamaan kohteiden päitä sekaisin. Akun ensimmäiseksi testiepeliksi tahtomattaan valikoituu taas kerran Pluto-parka, joka kovin mukavasti tuntuu torkkuvan luu-unien vietävänä. Valitettavasti Aku ei toisen torkkuiluista välitä, vaan tahtoo testailla uusia kapistuksiaan ja tokihan siinä sivussa sopii koirakaveria vähän nöyryyttää, eli ensin viaton uhri joutuu opettelemaan hiirielon saloja juustoa mussuttaen ja kohti turvallista koloa kipitellen. Akulla kuitenkin on mielessä lisääkin kepposia hauvan kestettäväksi.

Ehkei tämäkään seitsenminuuttinen ainakaan aiheeltaan lukeudu akuilujen tavallisimpien taaperrusten kerhoon, mutta toistuvaan kuvioon nojaileminen toki on tuttua touhua. Kunhan ivailevasti räkättelevä Aku kyllästyy Pluton hiiripuuhiin, niin seuraavana listalla on kilpikonnan verkkaisen ja rauhallisen askelluksen opettelu, jota seuraa pieni pätkä kanaeloa. Näistäkään ei Pluto kolhuitta selviä, sillä kukko ei lainkaan suopeasti suhtaudu kanalan uuteen ja jokseenkin kummalliseen tulokkaaseen ja niinpä kanamaisesti käyttäytyvä koira saakin nokasta. No, sattuupa Akullekin kohtalokas lipsahdus, kun menee tekemään säyseästä Plutosta hurjasti ärjyvän sekä karjuvan leijonapedon, jolloin hymy hyytyy ja osat vaihtuvat toisen muristellessa kunnolla. Pelleily ja pilkka loppuukin kuin seinään armottoman jahdin alkaessa, mikä tarkoittaa myös, että vauhtiakin riittää kaksikon pinkoessa milloin minnekin. Reippaasta tahdista ja hypnoosiharrastelun erikoisuudesta huolimatta The Eyes Have It jää lopulta mielestäni keskitason ankkahassutteluksi, mutta on ihan mukavaa saada Pluto pitkästä aikaa Akun kanssa pöhköilemään.

The Eyes Have It (1945) (IMDB)