Tontut

Disneyn neljän tarinan kieltämättä vähän nihkeä nippu yritti ainakin nimellään viedä jouluisiin tunnelmiin, mutta voinee väittää, ettei Disney's Christmas Favorites tässä pyrkimyksessään kovin kaksisesti onnistunut, vaan ennemmin siinä kiukkua kohoteltiin lähimmäisiä kurittaen. Herkempi puoli siis pääsi melko lailla täysin unohtumaan ja koko homma kääräistiin pakettiin jokseenkin käsittämättömästi pätkällä, jossa mustasukkaisuuspuuskien riivaama Aku piinasi itseään ja muita epäilystensä ajamana. Toiveissa onkin, että tonttujen merkillistä maailmaa kohti seikkaillessa sävyssä ja touhuissa noin muutenkin olisi havaittavissa muutosta hiukkasen ystävällisempää yhteiseloa ja rauhallisempaa joulutunnelmointia kohti.

Yhdysvaltojen suunnalta puskeva menomelske saapi siis ainakin hetkellisesti korvautua kotimaisella tuotannolla, ja vähän iäkkäämmällä sellaisella, sillä Tontut sai ensiesityksensä käsittääkseni melko tarkalleen 40 vuotta sitten, eli vuosien 1978-79 vaihteessa. Omat pohjatiedot tämän kuusiosaisen ja yhteiskestoltaan noin 50-minuuttisen televisiosarjan suhteen olivat kohtalaisen olemattomat ja osittain vähän vinksahtaneetkin. Se oli tiedossa, että jutut ja piirrokset ovat Mauri Kunnaksen kynästä lähtöisin ja että näitä 8-10 minuutin jaksoja esitettiin osana monille tuttua lastenohjelmaa Pikku Kakkonen. Jotenkin olin kuitenkin ymmärtänyt, että ensin olisi ilmestynyt kirja ja se olisi siirretty selostettuna televisioruudulle, mutta juttu olikin päinvastainen ja Kunnaksen Suomalainen tonttukirja ilmestyi 1979, jolloin sarjaversio oli jo tehty sekä esitettykin. Lisäksi IMDB:n triviaosasto kertoo, että sarjaa varten tehtiin huomattavasti enemmän piirroksia, eli voisi kai ajatella kirjan olevan hieman typistetty näkemys. Kirjasta on ilmestynyt uudistettu juhlapainos, johon voisin myös joskus vielä tutustua, mutta ehkäpä tässä vaiheessa kuitenkin juttelua televisioversiosta.

Pelimannitonttu ja Välikaton Feetu

Kunhan ensimmäinen yhdeksän minuutin mittainen jakso pyörähtää levyvalikon kautta vauhtiin, niin voi heti todeta, ettei kuvien kiito mitään hirmuista loikkaa tai hoppuista hepulointia ole, mitä uskaltaa pitää lähinnä plussana, sillä kaikenlaista hektistä tykitystä ja tauotonta vitsitulitusta löytyy kyllä kokoelmasta ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko animaatio paras sana kuvaamaan kuvien soljumista tässä tapauksessa, sillä eläväisyys on melkoisen olematonta ja käytännössä kertomukset koostuvat yksittäisistä kuvista, joita sitten siirrellään tai suurennellaan yksityiskohtien korostamiseksi. Hiukkasen hitaasta vaihtotahdista huolimatta ei näitä katsellessa pääse pitkästymään, sillä ihmeteltävää on kyllä kynäilty etenkin laajempiin näkymiin kiitettävästi ja hahmoihin saatu persoonallista ilmettä sekä lupsakkuutta.

Pelkillä kuvilla ei sentään painella eteenpäin, vaan rinnalla kulkee Pekka Koskisen rauhallinen sekä selkeä kerronta, ja hän aloitteleekin avausjakson jutustelemalla kohtalaisen ytimekkäästi, että mistä tonttutouhussa oikein onkaan kyse. Kauan kauan sitten aikoina ammoisina ennen kuin Joulupukista oli kukaan kuullutkaan, olivat tontut osana ihmisten arkea ja juhlaa. Nämä merkilliset ystäväiset pyrkivät pysymään piilossa ihmisten katseilta, ja siksi suosivat öiseen aikaan liikkumista ja puuhastelua. Tyypillistä oli sekin, että tontuilla oli tavallaan omat rakennuksensa, joiden askareet he ottivat hoitaakseen, mutta tokihan satoja vuosia vanhoissa tontuissa oli paljonkin yksilöllistä vaihtelua käyttäytymisen ja kiinnostusten suhteen. Ulkoisessa olemuksessa pienen koon lisäksi oli tyypillistä myös punainen lakki ja harmaa takki.

Yleisempien kuvausten sekä pienoisten paheidenkin mainitsemisen jälkeen kuvat ja Koskinen kuljettelevat avausjaksoa eteenpäin esitellen sen nimikkohepun, eli Välikaton Feetuksi nimetyn kotitontun. Hän on löytänyt itselleen lokoisan paikan erään talon vintiltä ja saa siellä loikoilla enimmäkseen häiriöttä omissa oloissaan tilan läpi kulkevan savupiipun lämmitellessä selkää unien aikana. Feetu onkin varsin leppoisa tonttu-ukko, joka on talossa pidetty yläkerran asukas, ja tarinassa mainitaankin, että aina kun leipiä leivotaan, niin ensimmäinen uunituore tuotos tarjoillaan Feetulle samalla toivoen hänen pysyvän tyytyväisenä sekä takaavan hyvät viljasadot tuleville vuosillekin. Aina ei kuitenkaan kaikki ihan mutkitta suju, ja silloin luonteeltaan leppoisakin tonttu saattaa joutua hirmustuksissaan jauhoja pöllyttelemään ja myrskyn merkkinä muistuttelemaan olemassaolostaan.

Riihitonttu

Toinen jakso onkin sarjan mittavin lähennellen kymmentä minuuttia ja edelliseen verrattuna se ottaa tavoitteekseen selvitellä pikkuisen entisaikojen arkielämää ainakin otsikon aiheen osalta. Riihet olivat sadonkorjuun ja viljojen säilyvyyden kannalta merkittäviä rakennuksia, ja voineekin olettaa, että niitä vartioivien tonttujen ei auttanut olla ihan lepsuimpia lötköjä tai muuten vain huolettomia huitelijoita. Syksyn edetessä viljat kaadettiin ja kannettiin lyhteinä riihiin kuivumaan, mikä tarkoitti, että rakennuksen suuren kiukaan piti hehkua punertavana päiväkausiakin tauotta, jotta jyvät kuivuisivat kunnolla. Tarinassa todetaankin, että näin tärkeitä hommia hoitaneet ja tulivahteina toimineet tontut eivät aina olleet aivan suopeimmalla tuulella, jos riihistä yösijaa haki kutsumattomia vieraita. Etenkin meluisat tai muuten riehakkaat kulkijat saattoivatkin saada niskaansa jotakin vähemmän miellyttävää, sillä ilmeisesti kivikoviakaan karkoituskeinoja ei kaihdettu. Kotitalon porukan perään ei tietenkään mitään viskoiltu tai muutenkaan ärhennelty, vaan suhtautuminen oli ennemmin hyvin huolehtivainen.

Esimerkkitarina kertookin tavallista uneliaammasta maanviljelijästä, ja kyseiselle Matille ei millään tunnu sopivan myöhäinen kiuaspäivystys ja tuleen tuijottelu sydänyöllä. Yksinäinen valvominen ja yökyöpelöinti lämmityspuuhissa laittaa hänelle paljon vastaan, ja kerranpa hän päätyykin sortumaan varsin kyseenalaiseen oikopolkuun luistaakseen velvollisuuksistaan. Mattipa siis päättää ahtaa kiukaan kerralla täyteen puuta ja hipsaisee sen jälkeen makoisille unille, mutta hänen onnekseen tonttu on valppaana, kun Matin laiska ratkaisu lietsoo kiukaan hurjaan roihuun sekä armottomaan ylikuumenemiseen. Yöaikaan ja savuisen sekä muutenkin hämyisen riihen sisään sijoitetut kuvat ovat kautta jakson tummilla sävyillä maalailtuja, mutta eipä kirkkaampien värien puute isommin haittaa, ja ainakin tämän katsojan mielestä toinen jakso onkin sarjan avausta kiehtovampi kertomus kuvien ja sanojen täydentäessä hienosti toisiaan.

Tallitonttu

Kovin pitkään ei tarvitse värejä haikailla tai päivänvaloa kaipailla, koska kolmas noin kahdeksanminuuttinen jakso palauttelee auringon möllöttelemään pihapiirin ylle ja samalla savu sekä viljapöly häviää ilmasta, kun kävellään riihestä talliin. Tietysti myös kotieläimillä pitää olla omistautuneet hyvät haltijat, jotka varmistavat, että kaikilla on mukavat oltavat ja ruokaa riittää. Kuten jakson nimikin kertoo, niin tallitontuiksi kotieläinten hoitoon erikoistuneita haltijoita kutsutaan, ja tämän yleisnimityksen alle mahtuu toki monenlaista yksilöä, joiden tekemisessä sekä laatujälkeen panostamisessa tietysti on paljonkin eroja. Yhteinen piire kuitenkin heidänkin kohdallaan on, että suuri osa töistä ajoittuu yölliseen vuorokauden puolikkaaseen ja pyritään pysymään piilossa ihmisten katseilta.

Tämän tarinan talliin onkin löydetty tavallista taitavampi sekä neuvokkaampi heppu, joka on tullut tunnetuksi pitämällä erityisen hyvää huolta tilan kahdesta hevosesta ja moni kunnioittavasti ihmetteleekin, miten heppaset ovat häikäisevän kiiltävän ja muutenkin kauniin karvan yllensä saaneet. Aivan kaikki eivät tyydy pelkkään kummasteluun ja hoitotöiden ihasteluun, vaan uteliaisuus ajaa tekoihin. Talon emäntä onkin kovin tiedonjanoinen tonttuasioiden suhteen ja haluaa ehdottomasti päästä näkemään tämän taitajan töissään, mikä vaatii viekkautta ja ehkäpä ripauksen petollisuuttakin. Isäntä parhaansa mukaan yrittää varoitella mahdollisista seurauksista, jospa käykin niin, ettei yöllinen ja arka ahertaja salakatselusta tykkäisikään, mutta turhaan, sillä vakoilemaan pitää päästä ja vaatiipa se ansojen virittelyäkin. Eräänä yönä ammattitaitoinen apuri yllätetäänkin ikävällä tavalla ja sitä seuraavaa hölmistyttävää mätkähdystä seuraa luottamuspula, jota ei noin vain enää paikkaillakaan... Tallitonttu onkin hyvä jatkopala riihiasioille, ja arkitöiden perään voikin laittaa vaihteeksi katsausta pyhäpäivien vietosta.

Saunatonttu Manu

Sarjan nimi on kuitenkin Tontut ja tähän aihepiiriin tietynlaisia odotuksia sekä toiveita liittyy, joten olisihan se hieman hassua ja selkeä pettymys, jos ei arkisten aherrusten ja joutopäivien kuluttelun lisäksi nähtäisi lainkaan jouluisempaa ja juhlallisempaa juttua. Onneksi näidenkin päivien ympärille on yksi jakso kasattu ja Manu-tontusta kertova tarina ottaakiin aiheekseen esitellä hieman vajaan yhdeksän minuutin verran, että miten joulua aikoina menneinä perinteisesti vietettiin. Toisaalta sopinee todeta, etteivät nämä ruudulla nähtävät tuokioiset sentään vielä taida aivan kadonnutta kansanperinnettä olla, eikä tarvitse kovin kauas historiassa hipsaista, jotta päästäisiin niihin päiviin, jolloin joulua tähän tapaan vietettiin. Kaipa vielä nykyäänkin monien jouluperinteillä on ainakin osittain perusteet näissä vanhoissa tavoissa sekä tottumuksissa.

Tarinaa taustoitellaan hieman kauemmas ja kerrotaan heti alkuun, että tontut olivat mukana ihmisten joulunvietossa jo kauan ennen kuin Joulupukista oli kuultukaan. Tontuilla oli omat roolinsa ja heitä myös muistettiin vaikkapa herkuin, sillä jouluna juhlisteltiin Jeesuksen syntymän lisäksi viljavuoden päättymistä ja uskottiin, että hyvillä haltijoilla oli olennainen osa onnistuneessa satovuodessa. Sinänsä siis perusteltua antaa osa juhlapöydän tarjonnasta kotitonttujen nautiskeltavaksi. Jakson nimikkotonttuna hääräilevän Manun kerrotaankin erityisen paljon pitävän joulukaudesta, joka toki sopii kuvioon, jos sattuu arvostamaan hyvää ruokaa ja leppoisaa oleilua ilman isoja kiireitä. Hänellä suurimmat odotukset kohdistuvatkin yön hiljaiseen hetkeen, kun muu perhe on jo juhlien uuvuttamana kömpinyt sänkyihinsä ja valvova tonttu saa siirtyä omassa rauhassaan koko yöksi maistelemaan herkkuja monia.

Saunatonttu Manu pyrkii kääräisemään aaton olennaisia valmisteluja, kihelmöivää odotusta ja varsinaista juhlatunnelmaa napakkaan pakettiin. Tosin eipä tälläkään kerralla kuvasarjaa kiireellä koluta läpi, vaan tahti on asiapitoisuudesta huolimatta edelleen mukavan rauhallinen, kuten harrasta aattotunnelmaa etsivään jaksoon sopiikin. Päivän pakolliset työt pyritään tekemään jo aamuvarhain pois jaloista, talo koristellaan olkisomistein kauniiksi ja muistetaanpa lintuystäväisiäkin ravitsevilla kauralyhteillä. Kunhan askareet on huolellisesti hoidettu, niin seuraa saunan vuoro, ja sinnekin yritetään melko aikaisessa vaiheessa ehtiä ennen kuin ilta pääsee kunnolla hämärtymään. Toisten touhuja uteliaana tarkkailee Manu, joka näkee saunahetken aikana tilaisuutensa käydä nappaamassa pöydästä vähän ennakkomaistiaisia, ja ruokapaljous laittaakin päätä pikkuisen pyörälle alkupalavalinnan ollessa vaikea. Muiden palaillessa löylyistä Manu käy vielä tekemässä oman kierroksensa ja varmistelee, että kotieläimet saavat myös nauttia joulun tunnelmasta. Siinä seuraillessa aattoillan päättävää hidasta, pitkää ja onnellista keskiöistä herkutteluhetkeä kynttilän kauniisti valaistessa, voikin katsomon puolella todeta, että onpahan melkoisen suloinen sekä sydämellinen satu tämä.

Kotitontut

Viidennen jakson alkaessa juhlapyhät ovat ohi ja seuraava vajaa kahdeksanminuuttinen kuluu jälleen arkisempien aatosten ja puuhien parissa. Pääideana on lähteä selvittelemään, että mitäköhän kaikkea ihmisten kanssa samoissa rakennuksissa asustelevat kotitontut oikein tekevätkään ja miten tällainen näinkin läheinen yhteiselo voikaan sujua, kun kerran tonttuväki on pikkuisen arkaa porukkaa ja arvostaa yksityisyyttään erittäin korkealle. Kerrotaanpa kotitontuista sellaistakin tietoa, etteivät nämä tunnu lainkaan siivottomuutta arvostavan ja kotitalouksien epäjärjestyskin voi alkaa närästelemään enemmänkin, ja vähän tontusta riippuen saattavat seuraamuksetkin olla hieman muutakin kuin vain hienovaraista vihjailua.

Kotitontuillekin pääasiallinen virka-aika on yökaudella, jolloin käydään läpi taloa ja arvioidaan, että onko omistajaväki hoitanut puhtaanapitopuolen kunnolla, vaiko jättänyt kampsunsa kaaoksen tilaan. Kertoja tietää turinoida, ettei näissäkään asioissa ihan mustavalkoisella linjalla liikuta, vaan osa kotitontuista ottaa huomioon yleisen hengen, ja jos talossa vallitsee aherruksen ilmapiiri, niin voipi löytyä ymmärrystä sille, jos pitkälle iltaan venähtäneiden puhteiden perään jälkisiivous onkin lepsusti hoidettu, ja tällaisessa tapauksessa saattaa tonttu itse putsata paikat aamuun mennessä. Löytyypä kotitonttujen kirjosta kuitenkin ärhäkkäämpiäkin tapauksia, jotka ovat kärkkäämpiä nostamaan melkoisen metelin, jos ei asuintiloista huolehtiminen vastaakaan vaatimuksia. Siinäpä sitten komennellaan vaikkapa keskellä yötä tekemään rästihommia, ja joillakin on hermokontrolli niinkin hukassa, että laitetaan kunnon mylläkkä käyntiin ja ellei silläkään mene perille, niin käydään myrskyisin mielin käsiksi sotkun synnyttäjiin. Jakso tahtookin vihjaista, ettei yhteiselo kotitontun kanssa välttämättä ole ihan pelkkää juhlaa, vaan voi varautua ajoittaiseen yölliseen muristeluun ja mellakointiin.

Jyvätonttu

Jos oikein lopputekstejä onnistuin tutkimaan, niin kuusikon päättävä kahdeksanminuuttinen Jyvätonttu olisi jaksoista ainoa, joka oli valmistunut vuoden 1979 puolella. Samalla tämä tarina on ainakin omasta mielestä valitettavasti joukon valjuin eikä innosta tai kiinnosta edeltäjiensä tapaan, vaan on lähempänä laimeaa lopettelua noin kuviensa osaltakin. Talviset maisemat saadaan ainakin hetkeksi takaisin, mutta mikään joulujakso tai sellaisen jälkitunnelmointikaan ei ole kyseessä, vaan lumella on tässä tarinassa toinen tehtävä. Nimittäin aikoinaan riihestä sekatavaravarastoksi ränsistynyt rakennus on kerännyt katolleen melkoisen lumikuorman kannettavakseen ja lopulta palkit antavat periksi ja koko komeus sortuu yhdeksi puuröykkiöksi.

Sinänsä menetys ei välttämättä ole omistajille mikään maailmanloppu, mutta hepä eivät tiedäkään, että vanha riihi on ollut ties kuinka pitkään erään tontun kotimökki. Kevään lähestyessä talon isäntä kuuleekin raunioilla jotakin itkua muistuttavaa vaikerointia ja pysäyttää rekensä, josko joku onneton olisi pulassa. Lähistöllä ei kuitenkaan näy ketään, mutta mystisesti reki tuntuu saavan näkymättömän matkustajan, kun taas pihapiiriin saavuttaessa kuorma kevenee jälleen. Vanha tonttu livahtaakin nopeasti saunaan ja melko lyhyen asustelun jälkeen toteaa lämpöisen paikan varsin mainioksi uudeksi kodiksi ja haluaa hyvittää tämän ilahduttavan käänteen. Niinpä tonttu alkaa hankkimaan ja kuljettamaan taloon monenmoista käyttökelpoista tavaraa ja sattuupa eräänä iltana isäntää pikkuisen säikäyttäväkin yllättävä kohtaaminen pihamaalla. Avuliaisuus ja anteliaisuuskin saattaa silloin tällöin karata käsistä, kuten tarinan loppupuolella onkin nähtävissä, ja varastojen yllättävä paisuminen varmaan vaatii parikin nappikauppaa ennen kuin hirmuiset hamstrailut on hoidettu kuntoon...

Jyvätonttu ei tosiaan näistä kuudesta mielestäni paras valinta päätösjaksoksi ole, mutta siitä huolimatta yleisesti otten mukavan rauhallisia ja opettavaisia tarinoita nämä ovat ja suurimmaksi osaksi tasaisen laadukkaita juttuja. Se tietysti todettakoon, että jos menoa, vilskettä ja reipasta tahtia kaipaa, niin nämä hiljalleen vaihtuvat kuvat saattavat kärsimätöntä mieltä kiusata ja laittaa sormet pikakelausta etsiskelemään. Minulle verkkaisuus ainakin tässä yhteydessä toimii hyvin, kuten samoin se, että jutuissa on tiettyä väljyyttä, eikä ole selvästi ollut aikomuksena tuottaa katsomoon mitään jatkuvan puheen tai tapahtumien ähkyä. Omalla listalla näistä kuudesta selkeäksi huippuhetkeksi nousee jouluinen Saunatonttu Manu, joka tosiaan on monellakin tavalla miellyttävä ja kauniisti kuvitettu summaus vanhan ajan joulusta valikoituine valmisteluineen ja iloineen. Siitäkin tämä pätkä ansaitsee kiitokset, että melkeinpä jakson alusta hartaaseen loppuun asti yllä leijuu ystävällinen, lämmin ja sydämellinen tunnelma. Samasta tarinasta on olemassa uudempikin tulkinta, eli vuonna 1991 ilmestynyt Tontun joulu, joka on Mauri Kunnaksen veljenpojan, eli Mikko Kunnaksen ohjaama lyhytanimaatio. Mahdolliset muistot lapsuusaikaisista katseluista ovat siinä määrin hämärään hiipuneet, ettei niillä kannata lähteä enempiä arvuuttelemaan, mutta olisihan tuo ollut melkoisen kiva lisuke tähän levylle. No, ehkä se jossakin vaiheessa tulee muodossa tai toisessa vielä vastaan, mutta tähän päätteeksi sopii sanoa, että Tontut oli joka tapauksessa kiinnostavampi, monipuolisempi ja hauskempikin tarinakokoelma kuin mitä ennakkoon odottelin ja eiköhän näitä Kunnaksen juttuja ihan mielellään jatkossakin katso.

Tontut (1978)