Open Water

Kauniiden ja kesäisten kuvien kyllästämän Melukylän turvallisuus vaihdetaan vetiseen hengenvaaraan. Ulkovesien uimatuokiot odottelevat vielä muutaman kuukauden etäisyydellä, eli tässä vaiheessa uskaltaa itseään hyvinkin haikauhisteluilla säikäytellä. Maaliskuun alkupuolella tuli katseltua melkein kymmenen vuotta uudempi saman lajin edustaja The Reef. Siinä yhteydessä jossakin määrin tätä aiempaakin muistelin ja päädyinpä sen kaivelemaan hetkeään odottelemaan uusittavien pinoon. Kovin pitkään ei pölyjä tarvinnut kerryttää, vaan otolliselta vaikuttava hetki löytyi jälleen merelliselle selviytymistarinalle.

Open Water käynnistelee myös aikansa ottaen, joten aivan välitöntä haivaaraa ei tarvitse säikähtää. Liplattelevat laineetkaan eivät alkuvaiheessa erityisen uhkaavina esiinny. Mantereen puolella autoa pakkaillaan ja lomille olisi tarkoitus lähteä. Ihan ilman viivytystä ja toista ei matkaan päästä huristelemaan ja puhelin piristelee työkiireistä muistutellen. Susan (Blanchard Ryan) ja Daniel (Daniel Travis) ovat vaivoin saaneet järjesteltyä aikataulunsa kohtaamaan, jotta yhteinen aurinkoloma olisi mahdollinen, joten piristelijät saavat luvan malttaa ja vaieta hetkiseksi. Auto liikkeelle ja kohti lentokenttää. Lentokoneessa ollaankin jo selvästi kepeämmällä mielellä, kun pakkauskiireet ja lähtövaikeudet ovat mennyttä aikaa.

Palmujen kaunistamat aurinkoiset hiekkarannat kutsuvat ja siellä sopiikin löhöillä sekä vähän uiskennellakin. Seuraavaksi aamuksi on varattu paikka sukellusretkeltä, mutta ennen olisi menossa oleva vuorokausi kuluteltavana. Iltamyöhään asti matkapari jaksaakin pyöriä paikkoihin tutustuen, mutta pakko kai se on rantatepastelun jälkeen hotellihuoneeseen viimein hipsiä ja vuoteeseen uuvahtaa. Herätys pitää muistaa, sillä paatti lähtee melko aikaisin aamulla. Illaksi on lupailtu ukkoskuuroja, mutta siihen mennessä sukelluspuuhien pitäisi olla jo onnellisesti ohi. Yöunet eivät aivan häiriöttömänä putkena silmiä lepuuttele ja ennen pitkää kello piippailee nekin poikki.

Aamutoimien jälkeen kohti satamaa matkaillaan. Retkelle on osallistumassa noin 20 henkilöä, joten pienehkö paatti on melkoisen täyteen myyty. Ajatuksena on kuljettaa sukeltajat kauemmas merelle ihmettelemään erään riutan kirjavaa kalastoa ja muutakin elämää. Ennen vesikosketusta joku haistakin kyselee, mutta oppaat vakuuttelevat, että satunnaiset haihavainnot ovat ihmisille vaarattomia ja sellaisista harvinaisuuksistakin selviää silmänsä sulkemalla. Turvajärjestelyjä kertaillaan ja yritetään samalla pitää yllä rentoa tunnelmaa.

Mistään pitkästä vedenalaisesta ihmekierroksesta ei ole kyse, vaan pinnan alta löytyviä ihmeitä olisi tarkoitus katsella runsaan puolen tunnin verran. Daniel ja Susan suuntaavat vähän kauemmas muusta joukosta omaa rauhaa saadakseen. Kaikenlaista kiinnostavaa vilahtelee ja aika siinä samalla siivillä viuhtoo ohi. Muita alkaakin tasaisesti pulpahdella pintaan veneen läheisyydessä, kun sovittu aika on täyttymässä. Pariskunta on kuitenkin vähän omissa maailmoissaan ja heidän osaltaan sukeltelu jatkuu edelleen. Samaan aikaan paatin kannella sähellys ja toinen johtaa sellaiseen päätelmään, että kai kaikki ovat jo kyytiin nousseet. Tikkaat ja ankkuri ylös, eikä muuta kuin potkurit pyörimään kohti kotisatamaa.

Lähempänä pohjaakin alkaa lopulta ihmettely, että hetkinen, aivanko sitä kahdestaan ollaan jääty. Pintaan noustaan ja vähemmän iloinen yllätys on se, ettei muita sukeltajia veneestä puhumattakaan ole lähelläkään. Hetki menee miettiessä, että ovatko ajautuneet kauemmas, koska horisontissa näkyy veneitä, vaiko toiset vain laittaneet moottorit surisemaan ja pois huristaneet. Daniel on aivan vakuuttunut, että oikeassa paikassa ollaan. Susan ehdottelee, että jospa uitaisiin kohti venettä, mutta senkin ajatuksen Daniel torpedoi pohjiin. Hänen mielestään ei ole varmuutta, että kumpi eri suunnilla olevista veneistä on oikea, jos kumpikaan. Lisäksi nämä purret kovin kaukaisia ovat, joten ehkä on parasta odotella kärsivällisenä. Tosin sekään ei erityisen pitävä ratkaisu ole, sillä virta vie vastustamattomasti, vaikka ei erityisen voimakkaalta vaikuttaisikaan.

Päivä alkaa vähitellen tummenemaan ja tuntien vieriessä alkaa väkisinkin vedessä tulemaan viileät oltavat. Toisaalta taas juomavesipula odottaa jossakin vaiheessa, sillä harvapa ymmärtää ottaa puolituntista sukellusta varten juomavarastoja mukaansa. Jokin haita muistuttavakin vilahtaa pikaisesti ja Danielin luontodokumenteista kartuttama haitietämys kertoo, että pitäisi vältellä räpiköiviä liikkeitä, etteivät alueella liikkuvat hait erehtyisi laittamaan kaksikkoa samaan sarjaan saaliiden kanssa. Ainakin alkuun Daniel onnistuu vakuuttelemaan, että pelastajien on pakko huomata puuttuminen nopeasti ja olisi parasta pitää pää kylmänä. Aikaa yritetään kulutella elokuvavisailuilla, mutta vähitellen huoli kasvaa, eikä joutavat ajankulut enää saa pidettyä mieltä pois sellaisesta vaihtoehdosta, että keskelle merta jääminen saattaa olla hyvinkin kohtalokas käänne. Eivätkä ne haitkaan loputtomiin tyydy ympärillä pyörimään...

Kuten moni muukin selviytymiskamppailu, myös Open Water on hakenut innoituksensa todellisesta onnettomuudesta. Tässä tapauksessa siis Thomas ja Eileen Lonergan jäivät vastaavalla tavalla vahingossa keskelle merta. Seurauksista esiteltiin monia erilaisia teorioita, mutta mitään ei kai ole kiistattoman oikeaksi pystytty osoittamaan. Open Water esittelee sellaisen vaihtoehdon, mikä olisi Chris Kentisin ja Laura Laun mielestä voinut tulla kyseeseen. Wikipedia taustoittelee tarkemmin Lonerganien tapausta:

"Thomas Joseph Lonergan and Eileen Cassidy (née Hains) Lonergan, born 1964 and 1969, respectively, were a married couple from Baton Rouge, Louisiana, United States, who were mistakenly stranded in the Coral Sea on January 25, 1998. The Lonergans were scuba diving with a group at St. Crispin's reef[1] in Australia's Great Barrier Reef. The boat that had transported the group to the dive site departed before the Lonergans returned from the water. None of the vessel's crew or passengers noticed that the two had not come back aboard. 

The Lonergans were never found and are presumed to have died at sea.[2] At the time of the incident, the couple had recently completed a two-year tour of duty with the Peace Corps at Funafuti atoll in the small South Pacific island nation of Tuvalu and were repeating that work in Fiji."

"It was not until two days later, on January 27, 1998, that the pair was discovered to be missing after a bag containing their belongings was found on board the dive boat. A massive air and sea search took place over the following three days. Although some of their diving gear was found washed up later on a beach miles away from where they were lost, indicating that they drowned, their bodies were never found. Fishermen found a diver's slate (a device used for communicating underwater) and wrote down what it reportedly read: "[Mo]nday Jan 26; 1998 08am. To anyone [who] can help us: We have been abandoned on A[gin]court Reef by MV Outer Edge 25 Jan 98 3pm. Please help us [come] to rescue us before we die. Help!!!""

Hieman kattavammin hampaansa tapaukseen iskee David Fickling artikkelissaan The Cruel Sea. Sen lukaisemalla päätyy helposti käsitykseen, että löydettyjen esineiden perusteella haiden osuus todellisiin tapahtumiin lienee olemattoman luokkaa. Enemmän teksti kuitenkin pureutuu jälkiseuraamuksiin, sillä kyseisellä unohduksella oli laajempaakin merkitystä alueen sukellusturismille. Laskelmissaan sekoilleen yrityksen edustaja joutuikin oikeuteen ja tästä kertoillessaan Fickling tuo esille sellaisiakin väitteitä, että esimerkiksi oikeudessa esitetyt teoriat parin suunnitellusta itsemurhasta olisivat olleet tarkoituksellista loanheittoa ja kylmää laskelmointia elinkeinon kärsimien haittojen minimoimiseksi.

"Inflatable dive jackets marked with Tom and Eileen's names were later washed ashore north of Port Douglas, along with their tanks - still buoyed up by a few remnants of air - and one of Eileen's fins. None showed any signs of the damage you would expect from a violent end, suggesting that the couple were not the victim of a shark attack, as the film suggests. Experts at the inquest speculated that, drifting helplessly back and forth on the tides in the building heat of the tropical sun, the couple may have been driven delirious by dehydration and have voluntarily struggled out of their cumbersome outfits. Without the buoyancy provided by their dive jackets and wetsuits, they would not have been able to tread water for long." 

"Publicity surrounding the case spelled disaster for the Queensland dive industry. Nearly 50,000 people work in Queensland's Barrier Reef tourist trade, which is worth A$4.3bn and hosts nearly 4m day trips every year. High-profile horror stories could irrevocably taint the image of local operators. Worse still, this had not been simply an unavoidable accident. Dive boat crews are meant to count every diver into and out of the water and then carry out a further count when the boat leaves the dive site, but somehow the Lonergans had slipped through the net."

"The industry's damage-control mechanism was desperate and unpleasant. Rumours started spreading - many of them put about by the Outer Edge's owner, Tom Colrain - that there was more to the Lonergans' case than met the eye. Melancholy passages in the diaries of Tom and Eileen were raised as evidence that they had committed suicide, that he had killed her in a murder-suicide, even that they had faked their own deaths and sped off to a new life in another boat supposedly spotted nearby. Sightings of the Lonergans began pouring in from all over Australia. 

In the inquest and subsequent trial of Jack Nairn on manslaughter charges, the speculation reached fever pitch. "The defence attorney used these diaries to absolutely slander, to absolutely destroy these two people's reputations," says Eileen's father, John Hains, who travelled to Cairns for the hearing. "I was disappointed in the verdict [in which Jack Nairn was found not guilty of manslaughter]. I felt like the jury didn't believe that they were dead, and to me that was the essence of the trial, was to prove that they had died.""

Sinänsä ei siis olekaan kovin ihmeellistä, että elokuvantekijät ovat olleet vaitonaisia innoituksensa suhteen, eivätkä erityisen innokkaasti yksilöimässä jotakin onnettomuutta esikuvaksi. Jos tuon jutun lukee kokonaan, niin sellaisenkin käsityksen saa, että tietyllä alueella ainakin voisi eräänlaista haavojen repeytymistä päästä tapahtumaan. Eileenin isä ei jutun perusteella juurikaan vastusta sitä, että aiheesta tehtiin elokuva. Kunhan toteaa, ettei ole erityisen kiinnostunut siitä, eikä varmaan tule sitä katsomaankaan. Kuolemantuottamuksesta syytettynä ollut Jack Nairn taas on täysin eri linjoilla ja pitää elokuvan julkaisua stressaavana hänelle itselleen sekä perheelleen ja lisäksi yleisesti huonona juttuna sukellusturismille.

Elokuvaa katsellessa ei ole vaikeaa päätellä, että todenmukaisuutta on selvästikin tavoiteltu. Haivaaraan on todellakin matkaa, eikä sinne ainakaan kiirettä pidetä. Ensimmäisellä puolikkaalla hermoja kiristellään vähintään yhtä paljon muissa merkeissä. Olosuhteiden mennessä huonompaan suuntaan alkaa alapuolelta nousta vähän muutakin kuin evää pintaan parin kaivellessa keskinäisiä kitkaansa kinasteltavaksi. Ihan ilman huutamisia ja murjottamisia siitä ei selvitä, kun vuorottain toisen suuntaan syytöksiä kovasta kohtalosta vieritellään.

Kuvissa nähtävät haitkaan eivät ole mitään epätodellisia painajaisten petokaloja, vaan ihan oikeita riuttojen läheisyydessä viihtyviä keskikokoisia eväkkäitä päädyttiin käyttämään. Sehän sitten riittääkin, kun olosuhteet saadaan otollisiksi. Sinänsä usein pikaisina välähdyksinä näyttäytyvät haiotokset eivät itsessään erityisen kauhistuttavia ole. Kysymys onkin lähinnä siitä, mitä näistä elementeistä onnistutaan rakentelemaan. Piinaavasta jännityksestä puhuttaessa lähimmäksi pääsee mielestäni yöllinen jakso, jossa salamat valaisevat taivasta. Muuten on lähes pilkkopimeää, eikä vieressä ja alapuolella uiskentelevia voi nähdä. Lähes täysin avuttomana voi vain odottaa, että mitä onkaan tulossa. Kovin epämukava olo saadaan katsomoonkin välitettyä, vaikkakin uusinnan myötä näistäkin hetkistä tehokkuutta hieman katoaa. Myös loppupuolen pitkitetty odotus saa olon vaikeaksi ja lohduttomia mielialoja viestittelee. Ehkä näistä olisi vielä tiukempaakin menoa saatu puristettua, mene ja tiedä. Minusta kuitenkin näissä on pystytty varsin vähäisistä osasista muodostamaan pari tiivistunnelmaista tuokiota.

Visuaalinen ilme ei varmaankaan läheskään kaikkia ilahduta ja sellaistakin ajatusta itsellekin nousi, että vähän turhankin amatöörimäistä otosta välillä välkähtelee. Voi olla, että omat silmät ovat viimeisteltyjen silmäkarkkien tärvelemiä ja sillä osa karkeuden karttelusta selittyy. Varmasti on haluttu antaa tarkoituksella kotivideomaista vaikutelmaa liittyen siihen tavoiteltuun todenmukaisuuteen, mutta tavallaan se tuo tiettyä kömpelyyttäkin mukaan, mikä ei noin viihdyttävyyden tai jännityksen kannalta enää niin riemuittava seikka olekaan. Kaikki kotikutoisuus tuskin on suunniteltua ollut, vaan eiköhän vaakakupissa merkittävästi paina sekin, että elokuva tehtiin lähes olemattomalla rahoituksella. Chris Kentis ja Laura Lau ymmärtääkseni pitkälti omistaan laittoivat runsaat 100000 dollaria peliin, eikä sellaisella budjetilla elokuvamaailmassa todellakaan efektijuhlia vyörytellä. Open Water kuvattiin parilla kevyellä digikameralla ja monesti se kyllä kuvissakin näkyy. Turhan usein ängetään ja tungetaan minusta liiankin lähelle ja kameraliikehdintäkin kankealta vaikuttaa.

Ensikatselulla taisin olla sillä kannalla, että kuvista paisteleva hiomaton karkeus pelaa pelkästään elokuvan eduksi, mutta eipä se enää aivan niin selvältä hyödyltä näytä. Kun on saman kuukauden aikana tullut kertailtua alussa mainittu The Reef, niin tahtoisinpa sanoa, että sen huomattavasti viimeistellympi ilme tekee katselusta mielekkäämpää. Samaan tapaan se silti onnistuu tiukkoja paikkoja sekä jännitystä tarjoamaan. Näiden kahden maaliskuun haiherruuden voittaakin mielestäni The Reef kohtalaisella erolla. Se ei tietenkään tarkoita, että Open Water olisi kehno. Olen edelleen sillä kannalla, että tekijät ovat olemattomalla budjetilla laittaneet kasaan varsin omaperäisen haielokuvan, joka vielä pari erityisen tehokasta jännitysjaksoakin pitää sisällään.

Open Water ei kuitenkaan ollut Chris Kentisin ensimmäinen ohjaus, vaan hän oli saanut kuusi vuotta aiemmin yhdessä Laura Laun kanssa valmiiksi esikoisensa Grind. Suunnilleen yhtä hiljaista on ollut haielokuvan jälkeenkin, sillä kahdeksan vuotta myöhemmin Kentis ja Lau ovat yhdessä ohjanneet elokuvan Silent House. Sekin sattuu vielä olemaan uusintaversio. Sinänsä onkin hämmentävää, että elokuvantekijöinä heidän uransa vaikuttaisivat pahasti hiipuneen. Itse ainakin sain aikoinaan sellaisen käsityksen, että Open Water keräsi paljon myönteistä julkisuutta sekä arvosteluja. Taloudellisesti se toi moninkertaiset tulot budjettiinsa nähden, joten olisi odottanut kaksikon saavan enemmänkin tarjouksia. No, en ole heidän tekemisiinsä niin perehtynyt, että osaisin pidemmälle lähteä pohtimaan. Ehkä tielle tuli sitten jotakin muuta puuhaa tai pulmaa...? Kentisin tekemisiä silmäillessä sattui IMDB:n puolelta silmään kiinnostavalta vaikuttava dokumentti The Shark Is Still Working. Siinä ymmärtääkseni jutellaan ja tutkaillaan vähän Spielbergin haielokuvan jättämää perintöä, joten se onkin sopivaa merkkailla muistiin. Kunhan heräilee halu Jaws jossakin vaiheessa jälleen uusia...

Open Water sai varmaan lähinnä yllätysmenestyksensä myötä löyhää jatkoakin, kun samantapaisia piirteitä omaava Open Water 2: Adrift julkaistiin vuonna 2006. Sillä ei tämän ensimmäisen kanssa ole paljoakaan tekemistä, eivätkä Kentis tai Lau olleet siinä mukana. Muutenkin muistini kertoilee jatkon olevan sen verran kehno esitys, ettei niinkään innosta lähteä toistamiseen kokeilemaankaan. Vähän löysä lässähdys se on, sillä ensinnäkin lähtötilanne vaikuttaa huomattavasti vähemmän vaaralliselta ja kun sekaan lisätään se, että suuri osa vastoinkäymisistä on laitettavissa jossakin määrin rasittavienkin hahmojen omaksi tyhmäilyksi, niin jännityskäyrä latteaksi siinä jää.

Lopuksi voisi vielä varoitella, ettei Open Water oikein ole sellainen viihdearvojen maksimointiin tähtäilevä teos, joka luottaisi vauhdikkaasti vaihtuviin vaaratilanteisiin. Jännitystä rakennellaan melko hartaasti, eikä se silloinkaan juurikaan panosta kuviin, joissa pelottavat kidat omaavat tehotappajat ärhentelevät, vaan suuri osa vähemmän miellyttävistä väreistä nousee siltä suunnalta, millaisia tuntemuksia tämä yllättävä käänne alkaa tuoda hahmojen käsiteltäviksi. Hait viihtyvät kuvissa lopulta yllättävän vähän ja etenkin alkupuoli painottuu muihin seikkoihin. Avuton tila alkaa vähitellen vaivaamaan enemmän. Epätoivosta ja itkusta ei välttämättä ole pitkää matkaa raivoon. Välillä taas toivo selviämisestä horisontissa lipuu ja pelastusmahdollisuutta roikotellaan silmien edessä, mikä oman raastavan ulottuvuutensa mukaan tuo. Open Water alle 80 minuutin kestollaan ei missään nimessä ole pitkä elokuva, mutta mielestäni se kuitenkin kärsivällisyyttä katseluevääksi kaipailee. Jos sattuu janoamaan toimintaa ja vauhtia paukkumaissipussi kourassa, niin kannattanee muille vesille purjehtia. Tämän elokuvan vahvuudet ovat ennemmin siellä hitaasti hiipivän jännityksen ja kohti toivottomuutta vievän virran puolella.

Open Water (2003) (IMDB)

Elokuvan taustoista ja tekijöiden mietteistä pari sanaa tuolla:

Trivianurkkaus 8: Open Water

Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset)

Höh, aikomuksena oli katsella neljäs saariston lasten seikkailu, mutta niinpä vain näppärät sormeni räsäyttivät levyn säröille ja samalla lukukelvottomaksi. Tapana ei ole levyjä useinkaan särkeä tai muutenkaan kovasti kohdella, mutta kyseisen boxin yksi pidike tahtoi pitää levystään todella tiukasti kiinni, joten tässäpä sitä ollaan. Ei auta vastoinkäymisestä ankeutua ja vinkua, vaan hätäinen varasuunnitelma käyttöön ja siihen ei nyt vain kuulu Ruotsin kesäpäivien ihastelusta luopuminen!

Astrid Lindgrenin tarinoissakin pysytään, kun Melukylän lapset laitetaan mellastamaan, mutta ohjaaja vaihtuu Olle Hellbomista Lasse Hallströmiin, mitä ei ainakaan etukäteen miinukseksi tahdo mieltää. Hallströmin elokuvistakin pääsääntöisesti tykkäilen, joten tuskinpa pettyä tarvitsee. Aihepiirikin samansuuntaisena pysynee, vaikka hypähdetäänkin runsaat pari vuosikymmentä tuoreemman tuotoksen vietäväksi. Lapsuudesta nämäkin ovat tuttuja, mutta vähemmälle huomiolle jäivät kuin vaikkapa ne Eemelin metkuilut. Siitäpä syystä ei kovinkaan kirkkaita muistikuvia ole tallella, mutta pidemmittä pohjustuksista voitaisiin tästä kipaista tutustumaan pienempiin sekä suurempiin seikkailijoihin.

Kolme punaista tupaa siellä Smålandin hiljaisemmilla seuduilla nököttelee. Kovin lähekkäin vähän mielikuvituksettomastikin nimetyt Alatalo, Keskitalo sekä Ylätalo toisiaan naapuroivat. Talojen edustalta kulkevalla pienellä hiekkatiellä käpsyttelee lähinnä kotkottelijaparvi, mutta vähitellen isompaakin liikuskelijaa alkaa näkymään. Kukkokin jossakin ääntelee ja kauniisti vihertäviin pihapiireihinkin alkaa vilsekettä vähitellen ilmaantua. Kauempaakin näkee, että puuhastelu on lisääntymään päin, mutta kamerallapa ei vielä kiire ole lähemmäs tunkemaan. Onkin hyvä ottaa alkuun rauhallinen minuutti ja katsaus hieman etäämmältä ennen kuin alkaa vierelle liikuskelemaan.

Välitalon tytär Liisa (Linda Bergström) ottaa kertojan hommat hoidettavakseen ja ensitöikseen esittelee nuoremmat veljensä, Sakun (Crispin Dickson Wendenius) ja Nakun (Henrik Larsson). Hänellä itsellään ei siskoja ole, mutta eipä hätää, sillä Ylätalon puolelta löytyvät suunnilleen samaan ikäluokkaan kuuluvat tytöt Riitta (Ellen Demérus) ja Anna (Anna Sahlin). Alatalon lapsiosastoa edustavat Olli (Harald Lönnbro) ja tämän pikkusisko Kersti (Tove Edfeldt). Jos yhteenlaskua lähtisi harjoittelemaan, niin seitsemän pikkuista ihmistä tästä kai kertyy ja ihan hiukkasen tyttövaltaiseksi näiden kolmen talon lapsikatras taitaa kallistua.

Liisa toki muistaa kertoa, ettei Melukylä sentään pelkästään lapsosista koostu, vaan joka perheestä löytyvät myös vanhemmat, eikä aivan isovanhemmittakaan olla tarvitse. Lisäksi yhdessä talossa työskentelevät apulaisina Niina sekä Oskari. Kolmen talon ihmisväkeä yritetään alkuhulinoissa yhteiskuvaan kokoilla ja kyllähän siitä räpsäys lopulta saadaankin. Eläimiäkään ei sovi unohtaa, sillä kaikenlaista neli- sekä kaksijalkaista löytyy lisää siltä suunnalta Melukylän arkea vilkastuttamaan. Lehmiä, possuja, kanoja ja näyttäisipä eräässä tarhassa kovin suloisia pikkupupujakin pomppivan. Välittömän lähiasutuksen lisäksi ei-niin-kaukaa löytyy sitten suutaria ja vähän kauempaa kauppaa, koulua ja muutakin tarpeellista.

Seitsemän lapsen voimin kyllä saadaan kaikenlaista leikkipuuhaa aikaan, mutta ihan omaan kyläkouluun sellainen joukko ei vielä riitä. Niinpä sitä pitää Suurkylän koulun opinteille kävellä. Nykymaailman mittakaavassa Suurkylä voi olla vähän harhaanjohtava nimitys, sillä kuvien perusteella saa käsityksen, että koulua käy selvästi alle 50 oppilasta. Tavallinen maaseudun kyläkoulu siis. Reipas kertojamme toteaakin, että hyvä koulu se on ja varsinkin kesälomien koittaessa. Kaikesta päätellen näyttääkin siltä, että lukuvuoden viimeinen koulupäivä loppuaan on hyvää vauhtia lähestymässä ja siitäpä kesälomakuukausien rientoihin kohta lapsijoukko pääseekin.

Matka koulusta kotiin ei välttämättä kilometreissä mitattuna hirmuisen pitkä ole, mutta niinpä vain sekin ajallisesti saattaa venähtää. Mitäpä sitä suinpäin kiiruhtamaan, kun pitkä kesäloma on alkuminuuteillaan ja voi sitä vaikkapa iloita peippona aidalla. Suutaria moikataan matkalla. Hän saattaa olla nimeltään kiltti, mutta ei niinkään luonteeltaan. Kotimatkaan mahtuu viilentävä pulahdus järvivesiinkin. Lasten eräänlaiseksi perinteeksi on päässyt muodostumaan, että ensimmäisen kesälomapäivän iltaan kuuluu kalastusreissu. Poikkeusta ei ole luvassa ja onkitunnelmissa sitä aurinko horisontin taakse painuu.

Vapaapäiviä on toki luvassa paljon, mutta niistä halutaan paljon irtikin, joten ihan puiden alle pötköttelemään ei lötkähdetä, vaan on parasta ottaa sellainen asenne, että lomapäiviä ahkerasti hyödynnetään, ettei tarvitse koulun uudelleen alkaessa katua. Eräänä iltana joukkio päättää lähteä läheisen lammen kauhistuttavaa Näkkiä ihmettelemään. Ajankohta on valittu sen verran myöhäiseksi, että pitää hiljaa hipsien poistua pedeistä ulkotiloihin. Kesäiset yöt kuitenkin ovat niin valoisia, ettei pimeässä tarvitse harhailla ja törmäillä. Vanhalle vesimyllylle sitä päädytään ja lopulta vale-Näkki pääsee retkuettaan pikkuisen säikäyttämään. No, ehkä parempi kuitenkin niin, kun kukaan ei joudu veden alle viedyksi ja saahan jekuttaja vielä hyvät naurut päälle.

Kärttyisän suutarin pellot ovat alkukesästä sellaisia, että helposti tulvaniityiksi pääsevät muuntumaan. Tämä ilmiö tekee keskellä sijaitsevasta peltosaarekkeesta "ihan oikean" aution saaren ja samalla varsin houkuttelevan leikkipaikan seikkailunjanoisille lapsille. Sinnehän sitä pitää vettyneiden maiden läpi kahlailla ja viimeisillä voimilla voipuneena romahtaa rantaan. Kamala nälkäkuolema toisia kaukaisella saarella uhkaa, niin täytyyhän apua kiljua ennen kuin pahin pääsee tapahtumaan. Jutut hieman tosissaan ottava suutari kiireessä molskahtaa peltovesiinsä, eikä oikein osoita omaavansa huumorintajua tällaisille peleille. Taitaapi toivoa, että lapset leikkinsä aivan muille maille tai saarille suuntaisivat.

Pelkkää leppoisaa leikkiä lomapäivät eivät ole, vaan lapset peltotöihinkin joutuvat. Kaikkien kolmen talon naurispeltoja harvennellaan pienin sormin. Saahan siitä pientä palkkaakin, mutta alun jälkeen homma muuttuu nopeasti yksitoikkoisen puuduttavaksi. Aivan hymytöntä puurtamiseta se ei silti ole, vaan mielikuvitus auttaa jotakin keventävää sekaan keksimään. Arkea vaiko juhlaa? Välillä rajojen vetäminen on helpompaa, mutta monesti arkiaskareet ja leikit jokseenkin luontevastikin onnistuvat yhdistymään. Siitä toimikoon esimerkkinä vaikkapa parin pienen kauppa-apulaisen tarina. Ostoslista venähtelee kohtalaisen pitkäksi muisteltavaksi, mutta tyttökaksikko kuitenkin lähtee ruokatoimitusta hoitamaan. Kaikkea ei tietenkään tuosta vain voi kerralla muistaa ja niinpä edestakaisin poukkoillaan. Milloin unohtuu mitäkin, mutta eipä sekään pelkkää harmia ole, vaan kauppias tahtoo tarjota sinnikkäille asiakkailleen kannustukseksi vähän kirpeitä makeisia. Lopulta taitaa kaikki tarpeellinen koreista löytyä ja samalla on kohtalainen kimpale päivästä kulahtanut hyödykkään huvin tai huvittavan hyödyn merkeissä.

Muutamat tarinat kuvineen toki vuosien mahdollisesti kultaamille muistojen poluille viekoittelevasti viittovat, joten sellaisille sitä paikoin tahtookin hoiperrella. Turhaa sitä on kieltää, että tuttuja kelloja onnistutaan viehättävästikin kilistelemään. Kovin tutulta tuntuu sellainen, että lukuvuoden viimeisenä päivänä kovasti tahtoi koko lomaksi tekemistä kehitellä, mutta kuitenkin tehokkaista suunnitelmista huolimatta osa lomahetkistä meni vähemmän vilskeisen oleilun muodossa. No, ehkä ihan hyvä niin. Voisi sellaistakin sanoa, etteivät heinäpeltoaherrukset ole omakohtaisesti täysin vieraiksi jääneet, joten muistoja nekin herättelevät, vaikkakin hikisiä sellaisia. Viikatteet viuhuvat ja seipäät vähitellen pelloille nousevat. Pitäähän ne heinäkuun aikana tietysti saada sateilta pelastettua kuivina sisätiloihin, joka muistuu mieleen erityisen pistelevänä raadantana. Elokuvassa lapset päättävät hyödyntää heinävarastojen pehmeitä patjoja ja lähteä yhdeksi yöksi ulos uinahtelemaan. Heinäladoista kai on kiva hakea vaihtelua, mutta itsekin taitaisin taipua kertojan tapaan totetamaan, että vallan fiksu oli se tyyppi, joka sängyt keksi...

Souteluretki hivenen kaukaisempaan saareen aarteenetsintöineen ja sekalaisine sivuhuveineen on myös tuttua juttua. Samoin toinen retki rantaan, kun majoja väkerrellään havuista, nuotiotarinoita turinoidaan ja puiden öinen suhina iltamusiikit hoitaa. Samaan muistojen sekamelskaan voinee viskata vaikkapa kouluvuoden päätöspäivään osuvan Suvivirren. Virsistä en yleisesti ottaen nyt hirmuisen hirveästi intoile, mutta kyseinen laulu kuitenkin kauniilta omiinkin korviin kuulostaa. Luultavasti vähintään puolet ihastuksesta johtuu siitä, että se kovin kiinteästi aikoinaan liittyi kesävapauden alkuun. Sitten kun se vielä näin viehättävästi kuvitetaan ja silmille heitetään, niin helposti sellainen laittaa mietteet pääkopan puolella niitä maailman hyviä asioita pohtimaan.

 Lindgrenin tarinoista tehdyissä elokuvissa pilkistelee monesti sellaista sydäntä lämmittelevää yhteisöllisyyttä, joka tässäkin tapauksessa on vahvasti hengessä mukana. Olipa sitten kyse vaikkapa kahvittelutaukosista tai tanssahteluista juhannussalkojen alla, niin jotakin miellyttävällä tavalla hehkuvaa näistä välittyy. Todistetaanpa jälleen kerran, ettei liikutusta löytääkseen tarvitse vyörytellä kohtalokkaita kohtauksia, joissa henki on herkässä tai muuten mittavilla mullistuksilla sekoitella ihmisparkojen elämiä. Välillä vähempikin riittää, varsinkin jos tarinansa taidolla ja maltilla osaa kertoa.

Jos asiasta ei vielä ole riittävästi paasattu, niin julistetaanpa vielä ainakin kerran, että Alla vi barn i Bullerbyn on erinomainen kesäelokuva. Kauniit kuvat tukevat varsin onnistuneesti elokuvan yleisesti kovin positiivista henkeä ja aatos entistä aurinkoisemmaksi muuttuu niitä ihastellessa. Sadekuuroja toki elokuvassakin ropsahtelee, eikä taivas aina yhtä kirkasta sineä ole, mutta kesäsadehan on lähinnä iloinen asia. Kuvastoa voimakkaasti vallitsee vihreys ja sekaan mahtuva kaikenlainen kaunis kukinta. Ehkei se iltaisen kukkakedon tallentaminen filmille mikään elokuvataiteen huikein saavutus ole, mutta pienten ilojen sarjassa sellaisille tuokioille paikkansa on.

Näitä kuvia katsellessa jälleen alkoi vähän varkain päässä muodustua sellaisia ajatuksia, että voisi olla kiva retkeillä samaisille seuduille. Kirjailihan varttui Smålandissa ja käsittääkseni näitä Lindgren-elokuvien kuvauksissa käytettyjä paikkoja on tavallaan nähtävyyksiksikin nostettu. Esimerkiksi vaikkapa melukylän muodostavat kolme taloa, kuten täällä asiasta mainitaan:

"Sevedstorp is the real village behind the books about the six Bullerby Children by Astrid Lindgren. 

It was here in “Bullerbyn”, Astrid had her thoughts when she wrote about the “children in Bullerbyn”. Astrid´s father Samuel August grew up in Mellangården and owned a time both Sörgården and Norrgården togheter with his brother in law. However, it is not her father’s childhood she describes in the books about the Bullerby children, its her own childhood during the twenties.

You will find “Bullerby”/Sevedstorp outside the village of Pelarne, about 15 km from Vimmerby. 

The Bullerby movies were partly filmed here in the mid 80's."

Samaan seikkailuun sopisi tietysti Vimmerbystä löytyvä Astrid Lindgrenin maailma. Muutenkin samainen maakunta lienee viehättävä kohde keväisille ja kesäisille retkeilyille:

"Smoolanti on yksi Ruotsin suurimmista maakunnista. Maisemaa hallitsee korkea ja metsäinen tasanko. Alue tunnetaan suurten metsien ohella sen eteläisten alankojen vehmaista viljelysmaista. Lisäksi matkailijaa odottaa idässä vierailun arvoinen rannikko saaristoineen. Maakunnassa on viitisen tuhatta järveä, joissa kävijä voi retkellään uida, kalastaa ja meloa. Varsin vaatimaton on siis tuo nimi Småland, joka viittaisi pieniin maihin."

"Kolme erittäin tunnettua henkilöä on kotoisin Smoolannista. Yksi heistä on maailmankuulu lastenkirjailija Astrid Lindgren. Hän on syntyjään Vimmerbystä, ja sieltä löytyy suosittu Astrid Lindgrenin Maailma. Siellä tapaat kaikki satukirjoista tutut hahmot: Katto-Kassisen, Eemelin ja Rasmuksen sekä maailman vahvimman tytön Peppi Pitkätossun. 

Lapset rakastavat tätä paikkaa, ja sen teatteri, esitykset ja ympäristö tekevät vaikutuksen myös aikuisiin. Jos haluat yöpyä täällä, tarjolla on niin lomamökkejä kuin telttailualue. Myös Vimmerbyn kaupungissa on tarjolla paljon Astrid Lindgreniin liittyvää nähtävää ja koettavaa."

Smoolanti

Hmmm...tulikohan jo tarpeeksi matkailumainosta yhteen tekstiin... Tuskinpa itsekään tämän kevään tai kesän aikana tulee lähdettyä Lindgrenin maailmaan, sillä kiirettä tulee varmaan riittämään ja matkasuunnitelmatkin toiseen suuntaan tahtoisivat viedä. Tai mistäpä sitä tietää, kun eipä se nyt kovin kaukana olisi...

Tekstin alkupuolella tulikin Olle Hellbom mainittua ja ehkä häneen voisi vielä palatakin, koska hänen ohjausuransa alkuun mahtuu pari Melukylä elokuvaa, eli Alla vi barn i Bullerbyn vuodelta 1960 ja seuraavana vuonna ilmestynyt Bara roligt i Bullerbyn. Noita on ilmeisesti hieman hankalampi yrittää levyjulkaisuina kokoelmaan keräillä, mutta ehkäpä saatavuus siitä paranee. Toistaiseksi yritän pärjäillä näillä Hallströmin päivityksillä. Yhdisteleepä näitä Melukylä-elokuvia toinen Hellbom, eli Ollen tytär Tove, joka 1960-luvun versioissa näytteli pikkuista Kerstiä ja uudemmissa taas työskenteli lavastepuolella.

Uudempi tulkinta tosiaan tarjoilee suloista kuvaa, musiikkia ja tietysti sitä melskettäkin nähdään ja kuullaan läpi elokuvan. Voi olla, ettei nimi täysin todellisuutta vastaa, vaan kyllä tämä vielä melkoisen lievä tapaus on, mitä mekkalaan tulee, eikä sietokykyä missään vaiheessa lähdetä koetukselle laittamaan. Mittavampi yhtenäinen tarina tässäkin tapauksessa uupuu, mikä on melko tavanomaista Lindgren-elokuville. Löyhänä kehyksenä toimii joitakin kuukausia kestävä kesäloma, johon sitten mahtuu lainahauvaa, juhannustaikoja ja pienimuotoista väkerrystä monenlaista. Kesälomat kuitenkin ovat loppuvaisia ja niinpä alkusyksyn hiipiessä onkin pienten aika lähteä taas kohti koulua talsimaan. Toisaalta sinnekin ihan mielellään vaihteeksi menee ja sellaisissa tunnelmissa tämä elokuva hyvästinsä heittää. Josko vuotta myöhemmin ilmestynyt Mer om oss barn i Bullerbyn sitten vuorollaan selvittää Melukylän muuta vuodenkiertoa? Se varmaan selvinnee läheisessä tulevaisuudessa.

Hallström ja kumppanit saavat 87 minuuttiin mahtumaan kovin paljon nautittavaa ja harmitonta huvitusta, että mielellään tämänkin sinne verkkaisten ja erittäin hyväntuulisten kesäelokuvien joukkoon laittaa. Sekin sydäntä lähelle osuu, kun jälleen saa todeta, että tällaiset puuhailut vieläkin viehättävät, vaikka omakohtaisista sellaisista aikaa onkin parin vuosikymmenen verran. Muistoista pulpahtelee pintaan monia sellaisia iloisia tuokioisia, joita ei välttämättä muuten osaisi useinkaan kelailla. Siinäpä onkin jälleen yksi syy, miksi en suostu näitä tällaisia ainostaan lastenelokuviksi myöntämään, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että huomattavasti varttuneemmatkin niistä voivat innostua. Alla vi barn i Bullerbyn ei minunkaan mielestäni ole ohjaajansa paras tai koskettavin elokuva, mutta kaunis, reipas ja riemuitseva kesätemmellys kuitenkin ja poistelee katsomon puolella varsin tehokkaasti niitä mahdollisia mielen mustia myrskypilviä. Luulisin, että toistamiseenkin sopii kokeilla...

Alla vi barn i Bullerbyn (1986) (IMDB)