maanantai 23. maaliskuuta 2015

Open Water

Kauniiden ja kesäisten kuvien kyllästämän Melukylän turvallisuus vaihdetaan vetiseen hengenvaaraan. Ulkovesien uimatuokiot odottelevat vielä muutaman kuukauden etäisyydellä, eli tässä vaiheessa uskaltaa itseään hyvinkin haikauhisteluilla säikäytellä. Maaliskuun alkupuolella tuli katseltua melkein kymmenen vuotta uudempi saman lajin edustaja The Reef. Siinä yhteydessä jossakin määrin tätä aiempaakin muistelin ja päädyinpä sen kaivelemaan hetkeään odottelemaan uusittavien pinoon. Kovin pitkään ei pölyjä tarvinnut kerryttää, vaan otolliselta vaikuttava hetki löytyi jälleen merelliselle selviytymistarinalle.

Open Water käynnistelee myös aikansa ottaen, joten aivan välitöntä haivaaraa ei tarvitse säikähtää. Liplattelevat laineetkaan eivät alkuvaiheessa erityisen uhkaavina esiinny. Mantereen puolella autoa pakkaillaan ja lomille olisi tarkoitus lähteä. Ihan ilman viivytystä ja toista ei matkaan päästä huristelemaan ja puhelin piristelee työkiireistä muistutellen. Susan (Blanchard Ryan) ja Daniel (Daniel Travis) ovat vaivoin saaneet järjesteltyä aikataulunsa kohtaamaan, jotta yhteinen aurinkoloma olisi mahdollinen, joten piristelijät saavat luvan malttaa ja vaieta hetkiseksi. Auto liikkeelle ja kohti lentokenttää. Lentokoneessa ollaankin jo selvästi kepeämmällä mielellä, kun pakkauskiireet ja lähtövaikeudet ovat mennyttä aikaa.



Palmujen kaunistamat aurinkoiset hiekkarannat kutsuvat ja siellä sopiikin löhöillä sekä vähän uiskennellakin. Seuraavaksi aamuksi on varattu paikka sukellusretkeltä, mutta ennen olisi menossa oleva vuorokausi kuluteltavana. Iltamyöhään asti matkapari jaksaakin pyöriä paikkoihin tutustuen, mutta pakko kai se on rantatepastelun jälkeen hotellihuoneeseen viimein hipsiä ja vuoteeseen uuvahtaa. Herätys pitää muistaa, sillä paatti lähtee melko aikaisin aamulla. Illaksi on lupailtu ukkoskuuroja, mutta siihen mennessä sukelluspuuhien pitäisi olla jo onnellisesti ohi. Yöunet eivät aivan häiriöttömänä putkena silmiä lepuuttele ja ennen pitkää kello piippailee nekin poikki.

Aamutoimien jälkeen kohti satamaa matkaillaan. Retkelle on osallistumassa noin 20 henkilöä, joten pienehkö paatti on melkoisen täyteen myyty. Ajatuksena on kuljettaa sukeltajat kauemmas merelle ihmettelemään erään riutan kirjavaa kalastoa ja muutakin elämää. Ennen vesikosketusta joku haistakin kyselee, mutta oppaat vakuuttelevat, että satunnaiset haihavainnot ovat ihmisille vaarattomia ja sellaisista harvinaisuuksistakin selviää silmänsä sulkemalla. Turvajärjestelyjä kertaillaan ja yritetään samalla pitää yllä rentoa tunnelmaa.



Mistään pitkästä vedenalaisesta ihmekierroksesta ei ole kyse, vaan pinnan alta löytyviä ihmeitä olisi tarkoitus katsella runsaan puolen tunnin verran. Daniel ja Susan suuntaavat vähän kauemmas muusta joukosta omaa rauhaa saadakseen. Kaikenlaista kiinnostavaa vilahtelee ja aika siinä samalla siivillä viuhtoo ohi. Muita alkaakin tasaisesti pulpahdella pintaan veneen läheisyydessä, kun sovittu aika on täyttymässä. Pariskunta on kuitenkin vähän omissa maailmoissaan ja heidän osaltaan sukeltelu jatkuu edelleen. Samaan aikaan paatin kannella sähellys ja toinen johtaa sellaiseen päätelmään, että kai kaikki ovat jo kyytiin nousseet. Tikkaat ja ankkuri ylös, eikä muuta kuin potkurit pyörimään kohti kotisatamaa.

Lähempänä pohjaakin alkaa lopulta ihmettely, että hetkinen, aivanko sitä kahdestaan ollaan jääty. Pintaan noustaan ja vähemmän iloinen yllätys on se, ettei muita sukeltajia veneestä puhumattakaan ole lähelläkään. Hetki menee miettiessä, että ovatko ajautuneet kauemmas, koska horisontissa näkyy veneitä, vaiko toiset vain laittaneet moottorit surisemaan ja pois huristaneet. Daniel on aivan vakuuttunut, että oikeassa paikassa ollaan. Susan ehdottelee, että jospa uitaisiin kohti venettä, mutta senkin ajatuksen Daniel torpedoi pohjiin. Hänen mielestään ei ole varmuutta, että kumpi eri suunnilla olevista veneistä on oikea, jos kumpikaan. Lisäksi nämä purret kovin kaukaisia ovat, joten ehkä on parasta odotella kärsivällisenä. Tosin sekään ei erityisen pitävä ratkaisu ole, sillä virta vie vastustamattomasti, vaikka ei erityisen voimakkaalta vaikuttaisikaan.



Päivä alkaa vähitellen tummenemaan ja tuntien vieriessä alkaa väkisinkin vedessä tulemaan viileät oltavat. Toisaalta taas juomavesipula odottaa jossakin vaiheessa, sillä harvapa ymmärtää ottaa puolituntista sukellusta varten juomavarastoja mukaansa. Jokin haita muistuttavakin vilahtaa pikaisesti ja Danielin luontodokumenteista kartuttama haitietämys kertoo, että pitäisi vältellä räpiköiviä liikkeitä, etteivät alueella liikkuvat hait erehtyisi laittamaan kaksikkoa samaan sarjaan saaliiden kanssa. Ainakin alkuun Daniel onnistuu vakuuttelemaan, että pelastajien on pakko huomata puuttuminen nopeasti ja olisi parasta pitää pää kylmänä. Aikaa yritetään kulutella elokuvavisailuilla, mutta vähitellen huoli kasvaa, eikä joutavat ajankulut enää saa pidettyä mieltä pois sellaisesta vaihtoehdosta, että keskelle merta jääminen saattaa olla hyvinkin kohtalokas käänne. Eivätkä ne haitkaan loputtomiin tyydy ympärillä pyörimään...



Kuten moni muukin selviytymiskamppailu, myös Open Water on hakenut innoituksensa todellisesta onnettomuudesta. Tässä tapauksessa siis Thomas ja Eileen Lonergan jäivät vastaavalla tavalla vahingossa keskelle merta. Seurauksista esiteltiin monia erilaisia teorioita, mutta mitään ei kai ole kiistattoman oikeaksi pystytty osoittamaan. Open Water esittelee sellaisen vaihtoehdon, mikä olisi Chris Kentisin ja Laura Laun mielestä voinut tulla kyseeseen. Wikipedia taustoittelee tarkemmin Lonerganien tapausta:

"Thomas Joseph Lonergan and Eileen Cassidy (née Hains) Lonergan, born 1964 and 1969, respectively, were a married couple from Baton Rouge, Louisiana, United States, who were mistakenly stranded in the Coral Sea on January 25, 1998. The Lonergans were scuba diving with a group at St. Crispin's reef[1] in Australia's Great Barrier Reef. The boat that had transported the group to the dive site departed before the Lonergans returned from the water. None of the vessel's crew or passengers noticed that the two had not come back aboard. 
The Lonergans were never found and are presumed to have died at sea.[2] At the time of the incident, the couple had recently completed a two-year tour of duty with the Peace Corps at Funafuti atoll in the small South Pacific island nation of Tuvalu and were repeating that work in Fiji."



"It was not until two days later, on January 27, 1998, that the pair was discovered to be missing after a bag containing their belongings was found on board the dive boat. A massive air and sea search took place over the following three days. Although some of their diving gear was found washed up later on a beach miles away from where they were lost, indicating that they drowned, their bodies were never found. Fishermen found a diver's slate (a device used for communicating underwater) and wrote down what it reportedly read: "[Mo]nday Jan 26; 1998 08am. To anyone [who] can help us: We have been abandoned on A[gin]court Reef by MV Outer Edge 25 Jan 98 3pm. Please help us [come] to rescue us before we die. Help!!!""

Hieman kattavammin hampaansa tapaukseen iskee David Fickling artikkelissaan The Cruel Sea. Sen lukaisemalla päätyy helposti käsitykseen, että löydettyjen esineiden perusteella haiden osuus todellisiin tapahtumiin lienee olemattoman luokkaa. Enemmän teksti kuitenkin pureutuu jälkiseuraamuksiin, sillä kyseisellä unohduksella oli laajempaakin merkitystä alueen sukellusturismille. Laskelmissaan sekoilleen yrityksen edustaja joutuikin oikeuteen ja tästä kertoillessaan Fickling tuo esille sellaisiakin väitteitä, että esimerkiksi oikeudessa esitetyt teoriat parin suunnitellusta itsemurhasta olisivat olleet tarkoituksellista loanheittoa ja kylmää laskelmointia elinkeinon kärsimien haittojen minimoimiseksi.



"Inflatable dive jackets marked with Tom and Eileen's names were later washed ashore north of Port Douglas, along with their tanks - still buoyed up by a few remnants of air - and one of Eileen's fins. None showed any signs of the damage you would expect from a violent end, suggesting that the couple were not the victim of a shark attack, as the film suggests. Experts at the inquest speculated that, drifting helplessly back and forth on the tides in the building heat of the tropical sun, the couple may have been driven delirious by dehydration and have voluntarily struggled out of their cumbersome outfits. Without the buoyancy provided by their dive jackets and wetsuits, they would not have been able to tread water for long." 
"Publicity surrounding the case spelled disaster for the Queensland dive industry. Nearly 50,000 people work in Queensland's Barrier Reef tourist trade, which is worth A$4.3bn and hosts nearly 4m day trips every year. High-profile horror stories could irrevocably taint the image of local operators. Worse still, this had not been simply an unavoidable accident. Dive boat crews are meant to count every diver into and out of the water and then carry out a further count when the boat leaves the dive site, but somehow the Lonergans had slipped through the net."



"The industry's damage-control mechanism was desperate and unpleasant. Rumours started spreading - many of them put about by the Outer Edge's owner, Tom Colrain - that there was more to the Lonergans' case than met the eye. Melancholy passages in the diaries of Tom and Eileen were raised as evidence that they had committed suicide, that he had killed her in a murder-suicide, even that they had faked their own deaths and sped off to a new life in another boat supposedly spotted nearby. Sightings of the Lonergans began pouring in from all over Australia. 
In the inquest and subsequent trial of Jack Nairn on manslaughter charges, the speculation reached fever pitch. "The defence attorney used these diaries to absolutely slander, to absolutely destroy these two people's reputations," says Eileen's father, John Hains, who travelled to Cairns for the hearing. "I was disappointed in the verdict [in which Jack Nairn was found not guilty of manslaughter]. I felt like the jury didn't believe that they were dead, and to me that was the essence of the trial, was to prove that they had died.""



Sinänsä ei siis olekaan kovin ihmeellistä, että elokuvantekijät ovat olleet vaitonaisia innoituksensa suhteen, eivätkä erityisen innokkaasti yksilöimässä jotakin onnettomuutta esikuvaksi. Jos tuon jutun lukee kokonaan, niin sellaisenkin käsityksen saa, että tietyllä alueella ainakin voisi eräänlaista haavojen repeytymistä päästä tapahtumaan. Eileenin isä ei jutun perusteella juurikaan vastusta sitä, että aiheesta tehtiin elokuva. Kunhan toteaa, ettei ole erityisen kiinnostunut siitä, eikä varmaan tule sitä katsomaankaan. Kuolemantuottamuksesta syytettynä ollut Jack Nairn taas on täysin eri linjoilla ja pitää elokuvan julkaisua stressaavana hänelle itselleen sekä perheelleen ja lisäksi yleisesti huonona juttuna sukellusturismille.

Elokuvaa katsellessa ei ole vaikeaa päätellä, että todenmukaisuutta on selvästikin tavoiteltu. Haivaaraan on todellakin matkaa, eikä sinne ainakaan kiirettä pidetä. Ensimmäisellä puolikkaalla hermoja kiristellään vähintään yhtä paljon muissa merkeissä. Olosuhteiden mennessä huonompaan suuntaan alkaa alapuolelta nousta vähän muutakin kuin evää pintaan parin kaivellessa keskinäisiä kitkaansa kinasteltavaksi. Ihan ilman huutamisia ja murjottamisia siitä ei selvitä, kun vuorottain toisen suuntaan syytöksiä kovasta kohtalosta vieritellään.



Kuvissa nähtävät haitkaan eivät ole mitään epätodellisia painajaisten petokaloja, vaan ihan oikeita riuttojen läheisyydessä viihtyviä keskikokoisia eväkkäitä päädyttiin käyttämään. Sehän sitten riittääkin, kun olosuhteet saadaan otollisiksi. Sinänsä usein pikaisina välähdyksinä näyttäytyvät haiotokset eivät itsessään erityisen kauhistuttavia ole. Kysymys onkin lähinnä siitä, mitä näistä elementeistä onnistutaan rakentelemaan. Piinaavasta jännityksestä puhuttaessa lähimmäksi pääsee mielestäni yöllinen jakso, jossa salamat valaisevat taivasta. Muuten on lähes pilkkopimeää, eikä vieressä ja alapuolella uiskentelevia voi nähdä. Lähes täysin avuttomana voi vain odottaa, että mitä onkaan tulossa. Kovin epämukava olo saadaan katsomoonkin välitettyä, vaikkakin uusinnan myötä näistäkin hetkistä tehokkuutta hieman katoaa. Myös loppupuolen pitkitetty odotus saa olon vaikeaksi ja lohduttomia mielialoja viestittelee. Ehkä näistä olisi vielä tiukempaakin menoa saatu puristettua, mene ja tiedä. Minusta kuitenkin näissä on pystytty varsin vähäisistä osasista muodostamaan pari tiivistunnelmaista tuokiota.



Visuaalinen ilme ei varmaankaan läheskään kaikkia ilahduta ja sellaistakin ajatusta itsellekin nousi, että vähän turhankin amatöörimäistä otosta välillä välkähtelee. Voi olla, että omat silmät ovat viimeisteltyjen silmäkarkkien tärvelemiä ja sillä osa karkeuden karttelusta selittyy. Varmasti on haluttu antaa tarkoituksella kotivideomaista vaikutelmaa liittyen siihen tavoiteltuun todenmukaisuuteen, mutta tavallaan se tuo tiettyä kömpelyyttäkin mukaan, mikä ei noin viihdyttävyyden tai jännityksen kannalta enää niin riemuittava seikka olekaan. Kaikki kotikutoisuus tuskin on suunniteltua ollut, vaan eiköhän vaakakupissa merkittävästi paina sekin, että elokuva tehtiin lähes olemattomalla rahoituksella. Chris Kentis ja Laura Lau ymmärtääkseni pitkälti omistaan laittoivat runsaat 100000 dollaria peliin, eikä sellaisella budjetilla elokuvamaailmassa todellakaan efektijuhlia vyörytellä. Open Water kuvattiin parilla kevyellä digikameralla ja monesti se kyllä kuvissakin näkyy. Turhan usein ängetään ja tungetaan minusta liiankin lähelle ja kameraliikehdintäkin kankealta vaikuttaa.

Ensikatselulla taisin olla sillä kannalla, että kuvista paisteleva hiomaton karkeus pelaa pelkästään elokuvan eduksi, mutta eipä se enää aivan niin selvältä hyödyltä näytä. Kun on saman kuukauden aikana tullut kertailtua alussa mainittu The Reef, niin tahtoisinpa sanoa, että sen huomattavasti viimeistellympi ilme tekee katselusta mielekkäämpää. Samaan tapaan se silti onnistuu tiukkoja paikkoja sekä jännitystä tarjoamaan. Näiden kahden maaliskuun haiherruuden voittaakin mielestäni The Reef kohtalaisella erolla. Se ei tietenkään tarkoita, että Open Water olisi kehno. Olen edelleen sillä kannalla, että tekijät ovat olemattomalla budjetilla laittaneet kasaan varsin omaperäisen haielokuvan, joka vielä pari erityisen tehokasta jännitysjaksoakin pitää sisällään.



Open Water ei kuitenkaan ollut Chris Kentisin ensimmäinen ohjaus, vaan hän oli saanut kuusi vuotta aiemmin yhdessä Laura Laun kanssa valmiiksi esikoisensa Grind. Suunnilleen yhtä hiljaista on ollut haielokuvan jälkeenkin, sillä kahdeksan vuotta myöhemmin Kentis ja Lau ovat yhdessä ohjanneet elokuvan Silent House. Sekin sattuu vielä olemaan uusintaversio. Sinänsä onkin hämmentävää, että elokuvantekijöinä heidän uransa vaikuttaisivat pahasti hiipuneen. Itse ainakin sain aikoinaan sellaisen käsityksen, että Open Water keräsi paljon myönteistä julkisuutta sekä arvosteluja. Taloudellisesti se toi moninkertaiset tulot budjettiinsa nähden, joten olisi odottanut kaksikon saavan enemmänkin tarjouksia. No, en ole heidän tekemisiinsä niin perehtynyt, että osaisin pidemmälle lähteä pohtimaan. Ehkä tielle tuli sitten jotakin muuta puuhaa tai pulmaa...? Kentisin tekemisiä silmäillessä sattui IMDB:n puolelta silmään kiinnostavalta vaikuttava dokumentti The Shark Is Still Working. Siinä ymmärtääkseni jutellaan ja tutkaillaan vähän Spielbergin haielokuvan jättämää perintöä, joten se onkin sopivaa merkkailla muistiin. Kunhan heräilee halu Jaws jossakin vaiheessa jälleen uusia...

Open Water sai varmaan lähinnä yllätysmenestyksensä myötä löyhää jatkoakin, kun samantapaisia piirteitä omaava Open Water 2: Adrift julkaistiin vuonna 2006. Sillä ei tämän ensimmäisen kanssa ole paljoakaan tekemistä, eivätkä Kentis tai Lau olleet siinä mukana. Muutenkin muistini kertoilee jatkon olevan sen verran kehno esitys, ettei niinkään innosta lähteä toistamiseen kokeilemaankaan. Vähän löysä lässähdys se on, sillä ensinnäkin lähtötilanne vaikuttaa huomattavasti vähemmän vaaralliselta ja kun sekaan lisätään se, että suuri osa vastoinkäymisistä on laitettavissa jossakin määrin rasittavienkin hahmojen omaksi tyhmäilyksi, niin jännityskäyrä latteaksi siinä jää.

Lopuksi voisi vielä varoitella, ettei Open Water oikein ole sellainen viihdearvojen maksimointiin tähtäilevä teos, joka luottaisi vauhdikkaasti vaihtuviin vaaratilanteisiin. Jännitystä rakennellaan melko hartaasti, eikä se silloinkaan juurikaan panosta kuviin, joissa pelottavat kidat omaavat tehotappajat ärhentelevät, vaan suuri osa vähemmän miellyttävistä väreistä nousee siltä suunnalta, millaisia tuntemuksia tämä yllättävä käänne alkaa tuoda hahmojen käsiteltäviksi. Hait viihtyvät kuvissa lopulta yllättävän vähän ja etenkin alkupuoli painottuu muihin seikkoihin. Avuton tila alkaa vähitellen vaivaamaan enemmän. Epätoivosta ja itkusta ei välttämättä ole pitkää matkaa raivoon. Välillä taas toivo selviämisestä horisontissa lipuu ja pelastusmahdollisuutta roikotellaan silmien edessä, mikä oman raastavan ulottuvuutensa mukaan tuo. Open Water alle 80 minuutin kestollaan ei missään nimessä ole pitkä elokuva, mutta mielestäni se kuitenkin kärsivällisyyttä katseluevääksi kaipailee. Jos sattuu janoamaan toimintaa ja vauhtia paukkumaissipussi kourassa, niin kannattanee muille vesille purjehtia. Tämän elokuvan vahvuudet ovat ennemmin siellä hitaasti hiipivän jännityksen ja kohti toivottomuutta vievän virran puolella.



Open Water (2003) (IMDB)

Elokuvan taustoista ja tekijöiden mietteistä pari sanaa tuolla:

Trivianurkkaus 8: Open Water

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti