lauantai 21. maaliskuuta 2015

Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset)

Höh, aikomuksena oli katsella neljäs saariston lasten seikkailu, mutta niinpä vain näppärät sormeni räsäyttivät levyn säröille ja samalla lukukelvottomaksi. Tapana ei ole levyjä useinkaan särkeä tai muutenkaan kovasti kohdella, mutta kyseisen boxin yksi pidike tahtoi pitää levystään todella tiukasti kiinni, joten tässäpä sitä ollaan. Ei auta vastoinkäymisestä ankeutua ja vinkua, vaan hätäinen varasuunnitelma käyttöön ja siihen ei nyt vain kuulu Ruotsin kesäpäivien ihastelusta luopuminen!

Astrid Lindgrenin tarinoissakin pysytään, kun Melukylän lapset laitetaan mellastamaan, mutta ohjaaja vaihtuu Olle Hellbomista Lasse Hallströmiin, mitä ei ainakaan etukäteen miinukseksi tahdo mieltää. Hallströmin elokuvistakin pääsääntöisesti tykkäilen, joten tuskinpa pettyä tarvitsee. Aihepiirikin samansuuntaisena pysynee, vaikka hypähdetäänkin runsaat pari vuosikymmentä tuoreemman tuotoksen vietäväksi. Lapsuudesta nämäkin ovat tuttuja, mutta vähemmälle huomiolle jäivät kuin vaikkapa ne Eemelin metkuilut. Siitäpä syystä ei kovinkaan kirkkaita muistikuvia ole tallella, mutta pidemmittä pohjustuksista voitaisiin tästä kipaista tutustumaan pienempiin sekä suurempiin seikkailijoihin.



Kolme punaista tupaa siellä Smålandin hiljaisemmilla seuduilla nököttelee. Kovin lähekkäin vähän mielikuvituksettomastikin nimetyt Alatalo, Keskitalo sekä Ylätalo toisiaan naapuroivat. Talojen edustalta kulkevalla pienellä hiekkatiellä käpsyttelee lähinnä kotkottelijaparvi, mutta vähitellen isompaakin liikuskelijaa alkaa näkymään. Kukkokin jossakin ääntelee ja kauniisti vihertäviin pihapiireihinkin alkaa vilsekettä vähitellen ilmaantua. Kauempaakin näkee, että puuhastelu on lisääntymään päin, mutta kamerallapa ei vielä kiire ole lähemmäs tunkemaan. Onkin hyvä ottaa alkuun rauhallinen minuutti ja katsaus hieman etäämmältä ennen kuin alkaa vierelle liikuskelemaan.

Välitalon tytär Liisa (Linda Bergström) ottaa kertojan hommat hoidettavakseen ja ensitöikseen esittelee nuoremmat veljensä, Sakun (Crispin Dickson Wendenius) ja Nakun (Henrik Larsson). Hänellä itsellään ei siskoja ole, mutta eipä hätää, sillä Ylätalon puolelta löytyvät suunnilleen samaan ikäluokkaan kuuluvat tytöt Riitta (Ellen Demérus) ja Anna (Anna Sahlin). Alatalon lapsiosastoa edustavat Olli (Harald Lönnbro) ja tämän pikkusisko Kersti (Tove Edfeldt). Jos yhteenlaskua lähtisi harjoittelemaan, niin seitsemän pikkuista ihmistä tästä kai kertyy ja ihan hiukkasen tyttövaltaiseksi näiden kolmen talon lapsikatras taitaa kallistua.



Liisa toki muistaa kertoa, ettei Melukylä sentään pelkästään lapsosista koostu, vaan joka perheestä löytyvät myös vanhemmat, eikä aivan isovanhemmittakaan olla tarvitse. Lisäksi yhdessä talossa työskentelevät apulaisina Niina sekä Oskari. Kolmen talon ihmisväkeä yritetään alkuhulinoissa yhteiskuvaan kokoilla ja kyllähän siitä räpsäys lopulta saadaankin. Eläimiäkään ei sovi unohtaa, sillä kaikenlaista neli- sekä kaksijalkaista löytyy lisää siltä suunnalta Melukylän arkea vilkastuttamaan. Lehmiä, possuja, kanoja ja näyttäisipä eräässä tarhassa kovin suloisia pikkupupujakin pomppivan. Välittömän lähiasutuksen lisäksi ei-niin-kaukaa löytyy sitten suutaria ja vähän kauempaa kauppaa, koulua ja muutakin tarpeellista.

Seitsemän lapsen voimin kyllä saadaan kaikenlaista leikkipuuhaa aikaan, mutta ihan omaan kyläkouluun sellainen joukko ei vielä riitä. Niinpä sitä pitää Suurkylän koulun opinteille kävellä. Nykymaailman mittakaavassa Suurkylä voi olla vähän harhaanjohtava nimitys, sillä kuvien perusteella saa käsityksen, että koulua käy selvästi alle 50 oppilasta. Tavallinen maaseudun kyläkoulu siis. Reipas kertojamme toteaakin, että hyvä koulu se on ja varsinkin kesälomien koittaessa. Kaikesta päätellen näyttääkin siltä, että lukuvuoden viimeinen koulupäivä loppuaan on hyvää vauhtia lähestymässä ja siitäpä kesälomakuukausien rientoihin kohta lapsijoukko pääseekin.



Matka koulusta kotiin ei välttämättä kilometreissä mitattuna hirmuisen pitkä ole, mutta niinpä vain sekin ajallisesti saattaa venähtää. Mitäpä sitä suinpäin kiiruhtamaan, kun pitkä kesäloma on alkuminuuteillaan ja voi sitä vaikkapa iloita peippona aidalla. Suutaria moikataan matkalla. Hän saattaa olla nimeltään kiltti, mutta ei niinkään luonteeltaan. Kotimatkaan mahtuu viilentävä pulahdus järvivesiinkin. Lasten eräänlaiseksi perinteeksi on päässyt muodostumaan, että ensimmäisen kesälomapäivän iltaan kuuluu kalastusreissu. Poikkeusta ei ole luvassa ja onkitunnelmissa sitä aurinko horisontin taakse painuu.

Vapaapäiviä on toki luvassa paljon, mutta niistä halutaan paljon irtikin, joten ihan puiden alle pötköttelemään ei lötkähdetä, vaan on parasta ottaa sellainen asenne, että lomapäiviä ahkerasti hyödynnetään, ettei tarvitse koulun uudelleen alkaessa katua. Eräänä iltana joukkio päättää lähteä läheisen lammen kauhistuttavaa Näkkiä ihmettelemään. Ajankohta on valittu sen verran myöhäiseksi, että pitää hiljaa hipsien poistua pedeistä ulkotiloihin. Kesäiset yöt kuitenkin ovat niin valoisia, ettei pimeässä tarvitse harhailla ja törmäillä. Vanhalle vesimyllylle sitä päädytään ja lopulta vale-Näkki pääsee retkuettaan pikkuisen säikäyttämään. No, ehkä parempi kuitenkin niin, kun kukaan ei joudu veden alle viedyksi ja saahan jekuttaja vielä hyvät naurut päälle.



Kärttyisän suutarin pellot ovat alkukesästä sellaisia, että helposti tulvaniityiksi pääsevät muuntumaan. Tämä ilmiö tekee keskellä sijaitsevasta peltosaarekkeesta "ihan oikean" aution saaren ja samalla varsin houkuttelevan leikkipaikan seikkailunjanoisille lapsille. Sinnehän sitä pitää vettyneiden maiden läpi kahlailla ja viimeisillä voimilla voipuneena romahtaa rantaan. Kamala nälkäkuolema toisia kaukaisella saarella uhkaa, niin täytyyhän apua kiljua ennen kuin pahin pääsee tapahtumaan. Jutut hieman tosissaan ottava suutari kiireessä molskahtaa peltovesiinsä, eikä oikein osoita omaavansa huumorintajua tällaisille peleille. Taitaapi toivoa, että lapset leikkinsä aivan muille maille tai saarille suuntaisivat.


Pelkkää leppoisaa leikkiä lomapäivät eivät ole, vaan lapset peltotöihinkin joutuvat. Kaikkien kolmen talon naurispeltoja harvennellaan pienin sormin. Saahan siitä pientä palkkaakin, mutta alun jälkeen homma muuttuu nopeasti yksitoikkoisen puuduttavaksi. Aivan hymytöntä puurtamiseta se ei silti ole, vaan mielikuvitus auttaa jotakin keventävää sekaan keksimään. Arkea vaiko juhlaa? Välillä rajojen vetäminen on helpompaa, mutta monesti arkiaskareet ja leikit jokseenkin luontevastikin onnistuvat yhdistymään. Siitä toimikoon esimerkkinä vaikkapa parin pienen kauppa-apulaisen tarina. Ostoslista venähtelee kohtalaisen pitkäksi muisteltavaksi, mutta tyttökaksikko kuitenkin lähtee ruokatoimitusta hoitamaan. Kaikkea ei tietenkään tuosta vain voi kerralla muistaa ja niinpä edestakaisin poukkoillaan. Milloin unohtuu mitäkin, mutta eipä sekään pelkkää harmia ole, vaan kauppias tahtoo tarjota sinnikkäille asiakkailleen kannustukseksi vähän kirpeitä makeisia. Lopulta taitaa kaikki tarpeellinen koreista löytyä ja samalla on kohtalainen kimpale päivästä kulahtanut hyödykkään huvin tai huvittavan hyödyn merkeissä.



Muutamat tarinat kuvineen toki vuosien mahdollisesti kultaamille muistojen poluille viekoittelevasti viittovat, joten sellaisille sitä paikoin tahtookin hoiperrella. Turhaa sitä on kieltää, että tuttuja kelloja onnistutaan viehättävästikin kilistelemään. Kovin tutulta tuntuu sellainen, että lukuvuoden viimeisenä päivänä kovasti tahtoi koko lomaksi tekemistä kehitellä, mutta kuitenkin tehokkaista suunnitelmista huolimatta osa lomahetkistä meni vähemmän vilskeisen oleilun muodossa. No, ehkä ihan hyvä niin. Voisi sellaistakin sanoa, etteivät heinäpeltoaherrukset ole omakohtaisesti täysin vieraiksi jääneet, joten muistoja nekin herättelevät, vaikkakin hikisiä sellaisia. Viikatteet viuhuvat ja seipäät vähitellen pelloille nousevat. Pitäähän ne heinäkuun aikana tietysti saada sateilta pelastettua kuivina sisätiloihin, joka muistuu mieleen erityisen pistelevänä raadantana. Elokuvassa lapset päättävät hyödyntää heinävarastojen pehmeitä patjoja ja lähteä yhdeksi yöksi ulos uinahtelemaan. Heinäladoista kai on kiva hakea vaihtelua, mutta itsekin taitaisin taipua kertojan tapaan totetamaan, että vallan fiksu oli se tyyppi, joka sängyt keksi...

Souteluretki hivenen kaukaisempaan saareen aarteenetsintöineen ja sekalaisine sivuhuveineen on myös tuttua juttua. Samoin toinen retki rantaan, kun majoja väkerrellään havuista, nuotiotarinoita turinoidaan ja puiden öinen suhina iltamusiikit hoitaa. Samaan muistojen sekamelskaan voinee viskata vaikkapa kouluvuoden päätöspäivään osuvan Suvivirren. Virsistä en yleisesti ottaen nyt hirmuisen hirveästi intoile, mutta kyseinen laulu kuitenkin kauniilta omiinkin korviin kuulostaa. Luultavasti vähintään puolet ihastuksesta johtuu siitä, että se kovin kiinteästi aikoinaan liittyi kesävapauden alkuun. Sitten kun se vielä näin viehättävästi kuvitetaan ja silmille heitetään, niin helposti sellainen laittaa mietteet pääkopan puolella niitä maailman hyviä asioita pohtimaan.



 Lindgrenin tarinoista tehdyissä elokuvissa pilkistelee monesti sellaista sydäntä lämmittelevää yhteisöllisyyttä, joka tässäkin tapauksessa on vahvasti hengessä mukana. Olipa sitten kyse vaikkapa kahvittelutaukosista tai tanssahteluista juhannussalkojen alla, niin jotakin miellyttävällä tavalla hehkuvaa näistä välittyy. Todistetaanpa jälleen kerran, ettei liikutusta löytääkseen tarvitse vyörytellä kohtalokkaita kohtauksia, joissa henki on herkässä tai muuten mittavilla mullistuksilla sekoitella ihmisparkojen elämiä. Välillä vähempikin riittää, varsinkin jos tarinansa taidolla ja maltilla osaa kertoa.

Jos asiasta ei vielä ole riittävästi paasattu, niin julistetaanpa vielä ainakin kerran, että Alla vi barn i Bullerbyn on erinomainen kesäelokuva. Kauniit kuvat tukevat varsin onnistuneesti elokuvan yleisesti kovin positiivista henkeä ja aatos entistä aurinkoisemmaksi muuttuu niitä ihastellessa. Sadekuuroja toki elokuvassakin ropsahtelee, eikä taivas aina yhtä kirkasta sineä ole, mutta kesäsadehan on lähinnä iloinen asia. Kuvastoa voimakkaasti vallitsee vihreys ja sekaan mahtuva kaikenlainen kaunis kukinta. Ehkei se iltaisen kukkakedon tallentaminen filmille mikään elokuvataiteen huikein saavutus ole, mutta pienten ilojen sarjassa sellaisille tuokioille paikkansa on.



Näitä kuvia katsellessa jälleen alkoi vähän varkain päässä muodustua sellaisia ajatuksia, että voisi olla kiva retkeillä samaisille seuduille. Kirjailihan varttui Smålandissa ja käsittääkseni näitä Lindgren-elokuvien kuvauksissa käytettyjä paikkoja on tavallaan nähtävyyksiksikin nostettu. Esimerkiksi vaikkapa melukylän muodostavat kolme taloa, kuten täällä asiasta mainitaan:

"Sevedstorp is the real village behind the books about the six Bullerby Children by Astrid Lindgren. 
It was here in “Bullerbyn”, Astrid had her thoughts when she wrote about the “children in Bullerbyn”. Astrid´s father Samuel August grew up in Mellangården and owned a time both Sörgården and Norrgården togheter with his brother in law. However, it is not her father’s childhood she describes in the books about the Bullerby children, its her own childhood during the twenties.
You will find “Bullerby”/Sevedstorp outside the village of Pelarne, about 15 km from Vimmerby. 
The Bullerby movies were partly filmed here in the mid 80's."



Samaan seikkailuun sopisi tietysti Vimmerbystä löytyvä Astrid Lindgrenin maailma. Muutenkin samainen maakunta lienee viehättävä kohde keväisille ja kesäisille retkeilyille:

"Smoolanti on yksi Ruotsin suurimmista maakunnista. Maisemaa hallitsee korkea ja metsäinen tasanko. Alue tunnetaan suurten metsien ohella sen eteläisten alankojen vehmaista viljelysmaista. Lisäksi matkailijaa odottaa idässä vierailun arvoinen rannikko saaristoineen. Maakunnassa on viitisen tuhatta järveä, joissa kävijä voi retkellään uida, kalastaa ja meloa. Varsin vaatimaton on siis tuo nimi Småland, joka viittaisi pieniin maihin."
"Kolme erittäin tunnettua henkilöä on kotoisin Smoolannista. Yksi heistä on maailmankuulu lastenkirjailija Astrid Lindgren. Hän on syntyjään Vimmerbystä, ja sieltä löytyy suosittu Astrid Lindgrenin Maailma. Siellä tapaat kaikki satukirjoista tutut hahmot: Katto-Kassisen, Eemelin ja Rasmuksen sekä maailman vahvimman tytön Peppi Pitkätossun. 
Lapset rakastavat tätä paikkaa, ja sen teatteri, esitykset ja ympäristö tekevät vaikutuksen myös aikuisiin. Jos haluat yöpyä täällä, tarjolla on niin lomamökkejä kuin telttailualue. Myös Vimmerbyn kaupungissa on tarjolla paljon Astrid Lindgreniin liittyvää nähtävää ja koettavaa."

Smoolanti



Hmmm...tulikohan jo tarpeeksi matkailumainosta yhteen tekstiin... Tuskinpa itsekään tämän kevään tai kesän aikana tulee lähdettyä Lindgrenin maailmaan, sillä kiirettä tulee varmaan riittämään ja matkasuunnitelmatkin toiseen suuntaan tahtoisivat viedä. Tai mistäpä sitä tietää, kun eipä se nyt kovin kaukana olisi...

Tekstin alkupuolella tulikin Olle Hellbom mainittua ja ehkä häneen voisi vielä palatakin, koska hänen ohjausuransa alkuun mahtuu pari Melukylä elokuvaa, eli Alla vi barn i Bullerbyn vuodelta 1960 ja seuraavana vuonna ilmestynyt Bara roligt i Bullerbyn. Noita on ilmeisesti hieman hankalampi yrittää levyjulkaisuina kokoelmaan keräillä, mutta ehkäpä saatavuus siitä paranee. Toistaiseksi yritän pärjäillä näillä Hallströmin päivityksillä. Yhdisteleepä näitä Melukylä-elokuvia toinen Hellbom, eli Ollen tytär Tove, joka 1960-luvun versioissa näytteli pikkuista Kerstiä ja uudemmissa taas työskenteli lavastepuolella.



Uudempi tulkinta tosiaan tarjoilee suloista kuvaa, musiikkia ja tietysti sitä melskettäkin nähdään ja kuullaan läpi elokuvan. Voi olla, ettei nimi täysin todellisuutta vastaa, vaan kyllä tämä vielä melkoisen lievä tapaus on, mitä mekkalaan tulee, eikä sietokykyä missään vaiheessa lähdetä koetukselle laittamaan. Mittavampi yhtenäinen tarina tässäkin tapauksessa uupuu, mikä on melko tavanomaista Lindgren-elokuville. Löyhänä kehyksenä toimii joitakin kuukausia kestävä kesäloma, johon sitten mahtuu lainahauvaa, juhannustaikoja ja pienimuotoista väkerrystä monenlaista. Kesälomat kuitenkin ovat loppuvaisia ja niinpä alkusyksyn hiipiessä onkin pienten aika lähteä taas kohti koulua talsimaan. Toisaalta sinnekin ihan mielellään vaihteeksi menee ja sellaisissa tunnelmissa tämä elokuva hyvästinsä heittää. Josko vuotta myöhemmin ilmestynyt Mer om oss barn i Bullerbyn sitten vuorollaan selvittää Melukylän muuta vuodenkiertoa? Se varmaan selvinnee läheisessä tulevaisuudessa.

Hallström ja kumppanit saavat 87 minuuttiin mahtumaan kovin paljon nautittavaa ja harmitonta huvitusta, että mielellään tämänkin sinne verkkaisten ja erittäin hyväntuulisten kesäelokuvien joukkoon laittaa. Sekin sydäntä lähelle osuu, kun jälleen saa todeta, että tällaiset puuhailut vieläkin viehättävät, vaikka omakohtaisista sellaisista aikaa onkin parin vuosikymmenen verran. Muistoista pulpahtelee pintaan monia sellaisia iloisia tuokioisia, joita ei välttämättä muuten osaisi useinkaan kelailla. Siinäpä onkin jälleen yksi syy, miksi en suostu näitä tällaisia ainostaan lastenelokuviksi myöntämään, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että huomattavasti varttuneemmatkin niistä voivat innostua. Alla vi barn i Bullerbyn ei minunkaan mielestäni ole ohjaajansa paras tai koskettavin elokuva, mutta kaunis, reipas ja riemuitseva kesätemmellys kuitenkin ja poistelee katsomon puolella varsin tehokkaasti niitä mahdollisia mielen mustia myrskypilviä. Luulisin, että toistamiseenkin sopii kokeilla...



Alla vi barn i Bullerbyn (1986) (IMDB)

2 kommenttia:

  1. Hm. Itsekin olen ketuttavia pidikkeitä tavannut, mutta en ole (toistaiseksi) onnistunut niiden takia vielä levyä rikkomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näppäräsormiselta levyjen rikki napsauttaminenkin näemmä onnistuu... Onneksi kuitenkin harvinaista räpellystä, kun tuhansia levyjä kuitenkin käsitellyt ja tuhojen summailuun ei tarvita edes niitä toisen käden sormia.

      Poista