The Plastics Inventor / Trombone Trouble (Jumalten suosikki)

Kotikatsomossa on viime aikoina pyörinyt kauhua, rötöstelyä ja muutenkin melskeinen meno on ollut kohtalaisen toimintapainotteista, kun taas hiljaisempien hetkien houkuttelevuus on hiukkasen hiipunut, mutta eiköhän rauhallisen sekä tunnelmallisenkin elokuvaviihteen vuoro jossakin vaiheessa taas tule. Niitä hiljaisempia hetkosia odotellessa voisi jatkaa ärhentelevämmän puuhastelun parissa, koska näyttääpi siltä, että maaliskuun ankka-annos uupuu, ja tässä taitaa olla ihan hyvä väli korjailla puutteita. Helmikuun lopulla Akulla oli kovempaa kohtaamista ja kohtelua meneillään gorillan ja kondorikotkan kanssa silloisessa lyhytelokuvaparissa. Kamppailu kotkan kanssa ei niinkään laittanut kätösiä yhteen läpsyttelemään, mutta hurjistuneen gorillan kanssa vääntäminen viihdytti vähintään astetta enemmän, ja toivottavasti pöhköily jatkuu pirteänä.

The Plastics Inventor

Ehkeipä ihan edellisen tuplan tapaan eläinmaailman hirmuisten otusten kanssa niinkään mitellä voimia tällä kerralla, vaan The Plastics Inventor heittää Akulle enemmän aivokapasiteettia ja sorminäppäryyttä kuin lihaksia sekä vikkeliä räpylöitä kysyvää haastetta. Nimikin toki vihjailee, että muovia pitäisi taivutella kekseliäästi ja sitähän ohjelmassa on, kun radiossa on aluillaan professori Butterfieldin muovitunti. Nuorille keksijöille suunnattu niksinurkkaus selkeästi kiehtoo Akuakin ja hän onkin alkuvalmistelunsa hoitanut huolella ja innolla kuntoon. Päivän kunnianhimoisena tavoitteena olisi paistaa muovijätteestä sekä romuista lentokone ja materiaalia onkin odottelemassa varsin mahtava kasa. Röykkiö hupenee hyvinkin vauhdikkaasti ripeiden käsien viskoessa rompetta kattilaa kohti ja pian porisevassa padassa muovi muhiikin. Sinänsä yksinkertaista muoviaskarointi vaikuttaisi olevan, koska runko kokonaisuudessaan valmistuu käytännössä yhden muotin kautta, jonne Aku sulan massan kippaa. Aivan niin helposti lentokapistus ei sentään valmistu, vaan kuorten sisällä ärjyvä moottori vaatii vielä muutaman erikoisosasen.

Radion puolelta välitellään korville lisäinspiraatiota soittelemalla kokonaan muovisilla instrumenteilla luotua musiikkia, ja kyllähän sulosoinnut työntekoa selkeästi jouduttavat Akun hääräillessä projektin parissa. Kaulin tempaistaan kätöseen, sillä koneen sisuskalujen muovaamisessa ja viimeistelyssä hyödynnetään piparkakkutekniikkaa, mutta tarkkana pitää olla, ettei mikään palanen pääse kärähtämään, koska on kirjaimellisesti monta rautaa tulessa. Hetkistä myöhemmin muovinen lentohärveli jo kohoaa pilvien valtakuntaa kohti ja kevyestä materiaalista kyhätty laite nouseekin ketterästi ja kykenee kallistumaan huimaankin syöksykiitoon. Kaikesta erinomaisuudesta huolimatta mukaan tulee yksi varsin merkittävä mallivika, mikä tekee luomuksesta ehdottomasti kuivien säiden taivaskiiturin, mutta Akun kohdalla tämän tajuaminen on hivenen myöhäistä sadepilvien keskellä puikkelehtiessa. Paketti alkaakin hajoilla kirjaimellisesti käsiin muovikoneen lössähtäessä puolisulaksi lötköpötköksi, minkä kanssa urheilu korkeuksissa onkin aivan oma taitolajinsa. Konehuoneessa puksutteleva mötkäle selkeästi tahtoisi omille retkilleen seikkailemaan ja muutenkin täydellinen hajoamispiste lähestyy. Sanoisinpa, että The Plastics Inventor hoitaa sekä luomisen että hävityksen esimerkillisen viihdyttävästi ja kekseliäästi, eikä tästä vauhdikkaasta tuokioisesta jää mieleen paljoakaan mutistavaa tai mäkätettävää.

Jos tätä runsaat 70 vuotta vanhaa piirrospätkää tahtoisi kuitenkin nykysilmin tutkia noin aiheen kannalta, niin kyllähän muovin ominaisuuksia hivenen ylistäväkin touhuilu tuntuu ideana huvittavalta, kun on jo hyvän aikaa menty siihen suuntaan, että vuosi vuodelta muovi näyttäytyy kaikkeen taipuvan ihmemateriaalin sijaan kenties ennemmin kaikkialle kertyvältä kiroukselta. The Plastics Inventor muistuttaa samalla, miten lyhyt muovin historia onkaan ollut etenkin massatuotannon kannalta, koska vielä edellisen vuosisadan puolivälin kohdilla tarjonta ja kulutus olivat vain pienoinen murto-osa nykymaailman määristä. Toisen maailmansodan jälkeen tuotanto lähti kuitenkin selkeään kasvuun ja sittemmin määriä kuvaavat käyrät ovat kääntyneet vallan hirmuiseen nousuun.

Tuskinpa maailman muovittamisesta voi näin jälkikäteen lähteä laittamaan kovinkaan merkittävää syyllisyyden viittaa Akun kannettavaksi, vaan ennemmin suuret harppaukset kemianteollisuuden kehityksessä ja ihmisen yleinen into kulutukseen painavat raskaammin muovin maailmanvalloituksessa. Joka tapauksessa The Plastics Inventor näyttää tästä kulmasta katsottuna kummalliseltakin muistutukselta, että eilisen ihmeelliset ihanuudet voivatkin olla huomisen valtavia murheita ja pulmia. Tarkoitus ei tietenkään ole saarnailuilla lähteä lyttäämään tätä sinänsä hyvinkin herkullista animaatiohuvittelua, vaan muovipaasauksen perään pitää toistamiseen todeta, että niinkin paljon sekä hyvinkin monipuolista ja metkukasta menoa seitsenminuuttiseen kohellusrupeamaan mahtuu, että kyllä The Plastics Inventor on mielestäni paikkansa ansainnut parhaiden akuilujen joukosta.

The Plastics Inventor (1944) (IMDB)

Trombone Trouble (Jumalten suosikki)

The Plastics Inventor mätkäytti Akun vähän tylystikin maahan pilviliitopuuhistaan, eikä hän sinne aivan heti ole takaisin ampaisemassa, mutta silti Trombone Trouble kohottelee alkupuolella katsetta korkeuksiin ja näille piirretyille harvinaisempaan tapaan kuviin saadaan taivaan väkeäkin. Pilvien päällä puheleva kaksikko tuntuu olevan kovin tuohtunut jostakin kaukaa alhaalta korviin kantautuvasta epävireisestä möykästä ja lienee helppoa uskoa, että jos toistaitoinen torvisoitto kiusaa korkeuksiin saakka, niin naapurin puolella piina on myös melkoinen. Aku ja Pekka siis asustelevat jälleen kerran aivan liian lähellä toisiaan ja jälkimmäinen on jostakin syystä päättänyt aloittaa yöllisen musiikkiharrastuksen, mikä saattaapi herätellä vastalauseita ja kyllähän Akulla onkin asiaa, mitä tulee tähän yöajan soittohetkeen. Torven toitottelusta pitää siis kipaista antamaan tulisempaa kritiikkiä, sillä suloisemmat soinnut uupuvat ja muutenkin unistelujen tärvely ei innosta toisen ponnistuksia kannustamaan. Pekka ei kuitenkaan ole erityisen vastaanottavainen naapurin pyynnöille, vaan puhkuu toisen seinään ja ivailee perään, eli jälleen saadaan pikaisesti pienimuotoinen sota julistettua riitaisen kaksikon välille.

Tällä kerralla Aku saa perinteisestä kaavasta poiketen merkittävää apua yläilmoista, koska pilven päällä pohditaan, että näin saadaan kamppailusta kiinnostavampi ja kenties samalla korvien kannalta leppoisampi lopputulos. Salaman muodossa yläkerrasta ylimääräistä voimaa tupsahtaakin ja siitäpä sitä tehoa muskeleihin sekä tulta hönkäykseen. Aku tajuaakin nopsasti erikoisen sähköistymisensä ja siinä missä fyysiset vahvuudet moninkertaistuvat, niin näyttääpä se piru ankan sisällä kasvavan myös melkoisesti. Onhan Aku toki aiemminkin sarvekkaasti ärhennellyt, mutta tässä tapauksessa kyllä kiukku säkenöi keskimääräistä kirkkaammin, kun hän päättää käydä heippaamassa naapuriaan uudelleen. Yleensä Pekka on näissä fyysisissä koitoksissa ennakkosuosikin asemassa, mutta nyt Akulle annetaan niinkin runsaasti lisäpuhtia, että vääntö kääntyy varsin yksipuoliseksi höykytykseksi. Aku pistäytyy kylään ryskyttämällä toisen kotia miten tahtoo, eikä aio yöllistä häirikkönaapuriaan lainkaan armahtaa. Alkuosiltaan vähän tylsähkö seitsenminuuttinen hurjistuukin jälkipuoliskollaan varsin kovakouraiseksi kärhämöinniksi. Onhan tämä loputon tappelu parin välillä jo aiemmista kohtaamista tuttua tavaraa, mutta Akun salamoivat uudet kyvyt ja paikoin hieman häiriintynytkin ilmeily kyllä nostavat tarinan keskinkertaisuuden kerhosta pirteästi pois.

Trombone Trouble ei ainakaan Wikipedian perusteella ollut ilmestymisjärjestyksessä Akun vuoden 1944 viimeinen elokuvaesiintyminen, vaan ensimmäinen, mutta tässä kokoelmassa listaus on jostakin syystä laitettu toisenlaiseen muotoon. Laadullisesti voinee väittää, että aikamoisen reipasta toikkarointia Akulle tuolloinkin kertyi koettavaksi ja kestettäväksi, mutta määrällisesti suunta oli selkeästi laskeva. Jos verrataan 1930-luvun loppuun ja 1940-luvun alkuun, jolloin näitä Akun lyhytelokuvaseikkailuja ilmestyi kevyesti kymmenen tarinan vuositahtia, niin 1944 tipauttaa lukeman kuuteen, mikä on linkin perusteella alin vuoden 1935 jälkeen. Noista kuudesta teoksesta tämä kokoelma sisältää viisi elokuvaa, eli antaa sinänsä hyvinkin kattavan kuvan Akun tekemisistä kyseisenä vuotena, mutta kyllähän se sota-aikaan hyvinkin liittyvä Commando Duck olisi mielestäni mukaan kelvannut ja samainen pätkä löytyykin kokoelman amerikkalaiselta vastineelta. Linkitettyä listaa katselemalla voinee todeta, että tahti lähti uudestaan ainakin lievään tilapäiseen nousuun, mutta selkeästi on myös nähtävissä, ettei Akulle enää osunut vastaavaa runsauden kautta kuin mainitun vuosikymmenen vaihteessa. Luotto on silti vahva, että vaikka määrä tulisikin pikkuisen alas, niin eivätköhän silti nämä myöhempien aikojen akuilut tule tarjoamaan mitä mainiointa ja lyhytpinnaisen räjähtäväistä animaatioviihdettä...

Trombone Trouble (1944) (IMDB)

Ylimääräisten levyjen lahjahylly

Vaihteeksi välillä pikaisempaa päivitystä aikomuksena päästä eroon tarpeettomista tavaroista. Talvella on taas tullut koluttua kokoelmaa enemmän ja levyjen hypistelyä harrastellessa tuplakappaleita sattuu silmiin silloin tällöin. Siksi ajattelinkin availla blogiin toistaiseksi pienen lahjoitusnurkkauksen, joka löytyy tuolta:

Lahjahylly

Kokoelmasta ei sentään mitään satoja tuplakappaleita löydy, mutta jonkin verran kuitenkin ja ajatuksena on niitä hiljalleen tuonne listailla. Sieltä voipi käydä kurkkaamassa, jos jotakin kiintoisaa katseltavaa olisi joukossa ja tiedustella niiden perään.

Painija (The Wrestler)

Kevään saapumisesta ei vielä ole nähtävissä ainakaan erityisen voimakkaita merkkejä, ja siinä mielessä voisi keskittyä lämpöisempien elokuvaelämysten luomiseen, mutta näinpä vain Matti Ijäksen merkillinen maailma kutsuu jälleen ja kaipa tällainen omanlaisensa tekele kotimaisesta elokuvahistoriasta runsaan kolmen vuosikymmenen takaa sopii kiskaista maaliskuun alkupuoliskoa tavallaan piristelemään. Viimeksi oli aiheena Danielle Steelin kirjaan pohjaavaa perhetuskailua eron jälkiseuraamuksia katsellessa, eli Daddy, ja tuskinpa sillä on paljoakaan yhteistä kosketuspintaa tämän Ijäksen ohjauksen kanssa. Sen suurempaa vertailua näiden välillä tuskin on tarvetta tehdä ja luultavasti sitä sielunsukuisuutta löytyykin huomattavasti enemmän helmikuun puolella katsotun Ijäksen draamakomedian kanssa.

Viimeinen keikka ilmestyi aikoinaan televisiolle tuotettuna 1984, eli vain vuotta varhaisempi tapaus oli kyseessä kuin Painija ja oletettavaa on, että vaikka tarinat seikkailevatkin erilaisiin suuntiin, niin yhteneväisyyksiä hahmoista sekä touhuista löytyy. Ennen kuin näitä kiemuroita käyn kommentoimaan, niin todettakoon, että tuli sittemmin katseltua vielä pari uudempaa Ijäksen ohjausta, koska olen viettämässä jonkin verran aikaa etäällä elokuvakokoelmastani ja pikaisella Areenan selailulla löysin sieltä ainakin kaksi kappaletta tällä hetkellä kokonaisuudessaan yleisessä katselussa olevaa teosta. Näistä varhaisempi vuoden 1986 Kastematojen aika oli sinänsä sopivaa jatkumoa, sillä se seurasi Ijäksen filmografiassa heti noita kahta aiemmin mainittua. Muuten tämä runsaaseen puoleen tuntiin pinnistelevä aikansa nuorten televisioelokuva jätti vähän kylmäksi, eikä nuoren päähenkilön polte tyttöjen perään tai jokseenkin keljujen kotiolojen keskellä kärvistely nostatellut paljoakaan tunteita ja vähänkään muistettavammat vitsikkäämmät hetketkin näyttivät olevan vähissä. No, vaikka Kastematojen aika olikin mielestäni melko keskinkertainen, niin ehkei se tietynlaisen omituisen värähtelynsä ansiosta ainakaan heti mielestä pyyhkiydy, ja tulihan siinä nähtyä nuorta Samuli Edelmannia ja samalla toki osaa Ijäksen vakionäyttelijäporukastakin.

Kyseistä lyhyttä ja vähän vaisuhkoa nuorisodraamaa ei mitään polttavaa halua ole hyllyyn hankkia, mutta 15 vuotta uudempi ja selvästi hauskempi Aita sinne kyllä kelpaisi. Vajaan tunnin mittainen televisiolle tuotettu elokuva nappasi ilmestymisensä jälkeen parikin Venla-palkintoa, eli vuoden parhaan televisioelokuvan ja parhaan ohjaajan pystit. Sinänsä mitään maailmoja mullistavaa Aita ei tarinallaan tarjoillut, mutta Antti Virmavirran esittämän miekkosen mieli kuitenkin vaikutti nytkähtävän raiteiltaan melkoisesti naapuriin muuttavan teini-ikäisen tytön takia. Itsehillinnällä ei ollut paljoakaan voimia vastustaa himoja näissä väännöissä ja siinähän sitä mentiin konfliktia kohti. Plussana se, että sävy mielestäni pysyi kaikesta huolimatta huvittavana, eikä elokuva lähtenyt vyöryttämään lohduttoman synkeähköä ja tummaa tulevaisuutta tyyppien päälle, mutta välien selvittelyä ei kuitenkaan käännelty silkaksi sekoiluksi tai huutamiseksi. Näinpä Aita menikin toistaiseksi nähtyjen Ijäksen ohjausten kolmen parhaan joukkoon.

Toivoa toki sopii, että jos ja kun näitä tulee enemmän tutkittua, niin kärkijoukkoon uusia tekeleitä yltäisi ja nyt pitäisi pikkuhiljaa ihmetellä, että pystyykö Painija sinne ponnistamaan? Alkukuvat kertovat, ettei tarina katsojaansa ainakaan minnekään suuremman kaupungin vilskeisille kaduille kuljettele, vaan tempaa huomattavasti hiljaisempiin maisemiin. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tapahtumia ja outoja sattumia saataisi aikaiseksi, mutta ensiminuutit rullaavat vielä rauhallisissa merkeissä. Järvinäkymien kautta siirrytään erään keskuksen tiloihin, jossa painijana tunnetun miehen (Esko Hukkanen) tavaroita hiljalleen käsitellään ja kirjataan listaan. Kuntoilukamppeita ja muita tarvikkeita pöydän kautta kiertää ja ilmeisesti kaveri on juuri tuotu eräänlaiseen hoitolaitokseen määräämättömäksi ajaksi.

Varsin pelokkaalta ja aralta näyttävänä painija laitoksen seinien sisälle asettuu ja majoitushuoneessakin tuntuu vallitsevan vähäsen kolkko tunnelma, sillä uudet kämppäkaverit vaikuttavat ainakin alkuun pintapuoleisesti tylyhköiltä tyypeiltä hieman ilkeäänkin sävyyn toiselta tietoja tivaillessaan. Mikään lepokoti ei muutenkaan ole kyseessä, vaan porukkaa aktivoidaan mahdollisuuksien mukaan ja laitetaan esimerkiksi perunamaalle istutustöihin. Painija ainakin vaikuttaa olevan selvästi kirkkaammalla mielellä fyysisissä ulkotöissä kuin pimeässä kopissa ja ainakin vähitellen arkielelykin lähtee rullailemaan. Heppu ei mikään sosiaalisin ja seurallisin tyyppi ole, vaan enemmän viihtyy yksikseen ja juttelee muille vähäsanaiseen tapaan silloin tällöin.

Välit huonetovereihin eivät missään merkittävissä määrin näytä lämpenevän, ja vaikka kolmikko keskenään tuleekin toimeen, niin tulokkaaseen kuitenkin suhtaudutaan pohjimmiltaan pilkallisesti. Painija tuleekin paremmin juttuun samaisessa hoitolaitoksessa asustelevan sellistin kanssa. Heistä muodostuukin pikkuisen kummallinen parivaljakko ja siinä samalla painija saa kovan treeninsä taustalle säestykset kuntoon, kun muusikolla on taipumusta hakea erikoisia soittopaikkoja, eikä kaverikaan niinkään missään kuntosalilla viihdy voimankoetuksiaan suorittamassa. Ihan rauhallisissa merkeissä miehet mielineen eivät pääse toipumaan, vaan paikoin kiistat ja kärhämät kärjistyvät varsin vakaviksi, jolloin hoitohenkilökunnallakin on helposti kovemmat keinot käytössään. Uudet murheet ja ulkopuolisuuden tunne ajaa painijan lopulta asustelemaan hylättyyn junavaunuun jo pahoin rapistuneen vanhan rautatieaseman liepeille. Yksinäinen harjoittelu ja eristäytyminen lupailevat jokseenkin lohduttomana sekä epämääräisenä välkehtivää tulevaisuutta, mutta sitten ilmenee uusi syy nousta uhmakkaasti murtamaan arjen kahleita, vaan mitenköhän uhkarohkea yritys lopulta päättyy...?

Runsaat 80 minuuttia rullaileva draamaa ja komediaa sekoitteleva kokonaisuus tästä kaikesta paikoin kaoottisestakin touhuilusta kääräistään kasaan, eli mitallisestikin päästään paremmin pureutumaan päähenkilön pääkoppaan ja toki sitä ympäröivään maailmaankin. Viimeinen keikka alle tunnin kestollaan oli mielestäni turhan hätäinen tapaus, eikä kaikista merkittävistäkään hahmoista ehditty piirtämään kunnollista kuvaa. Painija toki on hankalampi tapaus siinäkin suhteessa, koska ei voi ihan samalla tavalla nojailla ennakko-odotuksiin ja peruspiirteisiin, kun liikutaan tavallisuudesta poikkeavien mielenmaisemien ajoittain vaikeaselkoisilla seuduilla. Paljon touhuilua ja tehtävää riittää, ettei tarina hiljaisemmista hetkistään huolimatta paikoillaan polje ja elokuvan eduksi sanoisin, ettei se näyttäydy mitenkään pistävästi erikoisuuksilla revittelynä ja helppona huumorina, vaan ennemmin niitä kohtauksia kokee hahmoille merkityksellisinä sekä mielekkäinä tilanteina, ja siinä sivussa verkkaisesti ystävyyksiäkin viritellään.

Tietenkään ei sovi kiistää, etteivätkö nämä hommat ajoittain hymyilyttäisi, mutta mielestäni olisi virheellistä lähteä teosta selkeästi komediaksi huutelemaan. Tyyppien tekemiset eivät ihan arkipäiväisintä toilailua ole, mutta näkisin, että tekijöiden suhtautuminen hahmoihin on suhteellisen suopeaa, eikä kameran katse ole hulluttelujen kautta haettua pilkkaa, mutta eipä toisaalta mitään säälivää rypemistäkään. Painija tuntuukin ottavan tosissaan etenkin päähenkilön ahdistuksen ja ahdingon, josta syntyy lopulta useampakin riipaiseva ripaus koskettavuutta kummallisuuden keskelle lämpöä luomaan. Mikään helpoin tyyppi hän ei missään nimessä ole, enkä menisi sanomaan, että miekkoseen silmänräpäyksessä ihastuisi, mutta tietyt piirteet ja teot voittavat puolelleen, vaikka välillä siteitä ja kiintymyksiä koetellaan ruudun kumpaisellakin puolella.

Oletettavasti melko pienellä budjetilla televisiolle tuotettu teos ei tietenkään ole visuaalisesti viimeistellyin viipale kotimaista elokuvaa, mutta filmille on joka tapauksessa taltioitunut ainakin yksittäisiä voimakkaita sekä sykähdyttäviä kuvia, jotka jäävät mieltä kiusaamaan. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita painijan köysien kietomana kohtuutonta taakkaansa kiskomassa ja se tuntuu katsomossakin jokseenkin toivottomalta, kun elämä on täysin solmussa ja tie näyttää tällä painolastilla kovin tuskaiselta, ellei jopa mahdottomaltakin yksinään kuljettavaksi, mutta niinpä vain eteenpäin painellaan. Toinen sanoiltaan vähäinen ja tuntuvasti kohdalleen osuva hetki on, kun kovia kokeneet ja kummallisia kilometrejä kulkeneet tossut leikataan tajuttoman jaloista pois, mutta niiden ilmestyminen takaisin uuden puhdin kera toki nostattelee mielialaa. Lopussa lohduttomuus lähtee lisääntymään ja kamppailu maailmaa vastaan käy aina vain hankalammaksi ja sitäkin vääntöä saadaan uhmakkaan epätoivoisen kauniisti kuviin, kun kaveri mätkii mäntyjä lumikasojen putoillessa niskaan ja määrältään ylivoimainen jahtaajajoukko koirineen lähestyy, eikä suostu jättämään toista omiin oloihinsa.

Painija ei arvattavasti ole mikään onnellisin elokuvakokemus tai hauskinkaan hetkonen, mutta eipä sitä voi tylsäksi ja tavalliseksi taaperrukseksikaan väittää. Nimikkohenkilöllä on jatkuva tarve todistella voimiaan ja kun siihen yhdistetään yllytyshulluus varsin vahvana sekä olematon itsesuojeluvaisto, niin monesti mennään täyttä vauhtia päin seiniä ja niitä mustelmia tulee. Elämällä olisi tarjottavanaan useampikin tiukka koitos voitettavaksi, ja vaikka toinen raataa sekä rehkii, niin höykytys jatkuu vain. Painija onkin vähän erilainen tarina sisusta ja sinnikkyydestä, eli tappiotilastoihin kertyy useampikin merkintä, mutta aina vain noustaan, vaikka alkaa selvästi jo näyttää siltä, että murtumispiste lähenee ja se laittaa lopulta katsojankin nieleskelemään. Tavallaan tunteiden voimakas kuohuttelu oli mukava yllätys, vaikka tapahtuukin monesti murheellisissa merkeissä, mutta kun pystytään tuomaan ruudulle kirkkaampiakin pilkahduksia ja onnellista värähtelyä välillä, niin kyllähän kokonaisuuteen helposti myönteisesti suhtautuu. Unelmien ollessa uhattuina pyritään matkaamaan muihin maisemiin ja paikoin tuntuu siltä, että liikutaan jo vallan toisessa maailmassa, mutta minusta Painija ei kuitenkaan onneksi lipsahda täysin vieraannuttavan outoilun esittelyksi ja se ansaitsee tosiaan isot kehut siitäkin, että hartaasti etsii sekä löytää haikeutta ja herkkiä piirteitä hahmoistaan, eikä vain tyydy helppoon huvitteluun.

Painija (1985) (IMDB)

Daddy

Sydäntalvi jaksaa vielä seinien viluisemmalla puolella uhitella viileillä voimillaan ja tällaisina hytisyttävinä aikoina tulee helposti mieleen, että joskohan romanttinen hömppä hohkaisi lämpöistä hehkua ruudun kautta katsojan mieltä piristämään. Näissä puolisokkona hankituissa televisiolle tuotetuissa filmatisoinneissa laatupuoli toki aina pikkuisen ennakkoon arveluttaa, mutta silti sitä jaksaa toiveikkain mielin laittaa kiekkoa soittimeen, koska ainakin toistaiseksi aiemmin katsellut kolme Danielle Steel -elokuvaa ovat maistuneet vähintään kohtalaisesti. Tuskinpa tälläkään kerralla mitään jäätävää jäkätystä kera kolkon kajon silmille syöksähtää, mutta eipä se täysin yhdentekevä keskinkertaisuus paljoa parempaa vaikutelmaa yleensä saa aikaiseksi.

Edellinen Steel-tarina Palomino tuli tutkittua helmikuun alussa ja ilmestyi aikoinaan vuonna 1991, kuten myös nyt käsittelyyn napattava Daddy. Elokuvia yhdistää kirjailijan ja ilmestymisvuoden lisäksi myös ohjaaja Michael Miller, jonka otteesta kohtalaisesti tykkäilin. No, Palomino kääntyi keskimmäisellä kolmanneksellaan yllättävänkin synkeähköön suuntaan ja päätti kuljetella päähenkilön useammankin kurimuksen kautta kohti onnellisempaa tulevaisuutta, joten senkin takia on jo valmiiksi odotusta, ettei Daddy mikään silkan onnen ja ruusuisten kuvien sävyttämä hattaraherkku ole. Samaa mielikuvaa vahvistelee myös Steel, joka jälleen poikkeaa noin puolen minuutin ajaksi ruutuun pohjustelemaan tulevaa, ja siinä tarinan pääpiirteitä tiivistellessään varoittelee katsojaa, ettei Oliverilla (Patrick Duffy) ihan iloisimmat ajat ole edessä, vaan mietittävää riittää pitkän avioliiton lähestyessä loppuaan ja kolmen lapsen huoltajuudesta pitäisi siinä sivussa selvitä. Kirjailija kuitenkin vakuuttelee Oliverin olevan hyvä tyyppi ja toivottelee siinä samalla mukavia katseluhetkiä elokuvan parissa.

Steelin alkusanoista hivuttaudutaan pikkuisen ajassa takaisin, eli ei katsojaa sentään ihan avauskuvissa kylmiltään kiskaista eromyllerryksen keskelle, vaan tosiaan peruutellaan parin viikon verran taaksepäin ja annetaan Oliverille siinä sivussa kertojan velvoitteet, ja niinpä juttuja nähdään ja koetaan enimmäkseen hänen näkökulmastaan. Watsonin perhe löydetään kiireisinä aamutoimistaan ja kaikki ovat haukkailemassa sekä valmistautumassa tulevan päivän menoihin. Porukkaan kuuluu Oliverin lisäksi vaimo Sarah (Kate Mulgrew) sekä lapset Ben (Ben Affleck), Melissa (Jenny Lewis) ja nuorimpana Sam (Matthew Lawrence). Joulukin pikkuhiljaa lähestyy ja tuo omat askareensa perhearkeen ja sitä varten Oliver on jo pyytänyt George-isäänsä (John Anderson) auttelemaan koristeluissa sekä muissa järjestelyissä.

Kiireistä, töistä, tehtävistä ja huolista huolimatta Oliver kokee elävänsä unelmaansa ja tiedostaa onnensa lähes 20 vuotta jatkuneessa avioliitossa. Ravintolaillallisella Sarah alkaa kuitenkin kuljetella keskustelua huolestuttavaan suuntaan, eikä yhteinen onnellinen tulevaisuus enää tunnukaan yhtä taatulta kuin vain muutamaa hetkeä aiemmin. Luvassa on tiukkaa tenttausta ja ilmeisesti Sarah ainakin on pyöritellyt päässään paljon pariskunnan eroja luonteissa sekä mielipiteissä. Hän näkee itsensä vapaasieluisempana kirjailijana, kun taas Oliver on ennemmin perinteitä arvostava konservatiivi. Asioiden pähkäily on Sarahilla edennyt siihen pisteeseen, että hän haluaisi jatkaa opintojaan ja kirjautua yliopistoon maisteriohjelmaan, eikä Oliver vielä tähän toiveeseen ole murtumassa, sillä onhan lähistöllä laadukasta koulutusta tarjolla.

Musertavampi isku seuraa myöhemmin, kun Sarah selittää, että hänet on hyväksytty Michiganin yliopistoon, mikä tarkoittaa yli 300 kilometrin välimatkaa kotiin. Oliver yrittää hädissään pelata aikaa pyytäen harkitsemaan vielä tai aloittamaan vasta vähän myöhemmin, jotta perhe ehtisi etsimään uutta taloa lähempää. Valitettavasti etäisyyden kasvatus mieheen ja lapsiin on olennainen osa Sarahin suunnitelmaa, sillä hän aikoo lähteä reissuun yksin ja vieläpä jo joulupyhien jälkeen asuntoa katselemaan. Hän kuitenkin vakuuttelee, ettei halua hylätä perhettään lopullisesti, vaan kaipaa kahdeksi vuodeksi enemmän omaa aikaa, mutta Oliver ei ole noin vain halukas nielemään selitystä. Opiskelun jatkamisen ja muuton perusteleminen on vielä hankalampaa lasten kohdalla, sillä nuorin on vasta yhdensänvuotias, kun taas Ben vanhimpana melko tiukkaan sävyyn tivaa äidiltään, että miksi juuri nyt nämä suunnitelmat ovat ajankohtaisia.

Sarahin järkyttävien aikeiden lisäksi Oliverilla on muutakin suurta murhetta perhepiirissä, eikä joulupäiviä niinkään iloisessa mielessä tule kuluteltua ja tilanne käy tukalammaksi Sarahillekin, joka päättää aikaistaa lähtöään ja pakkailee laukkunsa aiottua aiemmin. Melkoisen lyhyessä ajassa Oliverin unelmaelämä lähtee hajoamaan, kun pian jo ollaan pihalla hyvästelemässä surullisissa merkeissä. Vaikka läheltä löytyykin apua Oliverille ja lapsille, niin eipä se kaikkea korjaa ja niinpä useammallakin hermot kiristyvät jatkuvasti. Benin aiemmin hyvät kouluarvosanat ovat syöksykierteessä ja hän jo suunnittelee koulupolun päättelyä sekä työelämään siirtymistä, eikä muillakaan ole kodin seinien sisällä erityisen hyvä olla, kun välit alkavat kiristyä väkivaltaa kohti kriisin pitkittyessä ja uusien vaikeuksien ilmaantuessa. Ihmeteltäväksi jää, onkohan perhe tuomittu raastavaan piinaan, joka lopulta repii porukan erillaan vai joskohan Sarah harkinta-aikansa jälkeen vielä näkisi mahdollisuuden yhteiselle onnelliselle tulevaisuudelle...ja voihan se toivo toki muissakin suunnissa pilkahdella.

Kun nyt tuli riipaisevista piinailuista puhetta, niin pitäähän niistä pari sanaa taas vähän mäkätteleväisempään sävyyn paasata, koska jälleen annostelussa mennään mielestäni pikkuisen yli. Tässäkään tarinassa ei kurjuuksien kertymä mikään mahdoton sulateltava ole, mutta näissä tuntuu olevan tyypillistä kerryttää puolivälin kohdilla turhankin nopsalla tahdilla melkoinen kärsimyskimpale haukattavaksi, ja saman kuvion Daddy toistaa. Keskimmäisellä kolmanneksella se surujen synnyttely ja vaikeuksien vyöryttely viekin suurimman osan puhdista, jolloin mielessä käy, että pitkässä kirjassa nämä vastoinkäymiset saattavat jakaantua hieman luontevammin, eikä kamppailuista ja koitoksista pääse muodostumaan vastaavaa kimaraa kirjallisessa versiossa. Mukaan tulee pahenevaa sairautta, hengenvaarallinen onnettomuus sekä perhekriisi on muutenkin koko ajan riistäytymässä pahemmin valloilleen, eli sitä elonpäivien nurjempaa puolta kohtalaisesti nähdään.

Voipi väittää, että Oliverin kestävyyttä koetellaan monessakin mielessä ja draamaa tosiaan riittää, mutta monesti olisi vähän toisenlaisia ratkaisuja kiistoihin toivonut. Tokihan tarinaan on valittu pitkälti Oliverin näkökulma, mutta siitä huolimatta olisi kenties ollut kokonaisuuden kannalta tyydyttävämpää, jos Sarahin pohdinnat olisivat saaneet pikkuisen enemmän aikaa. Eihän Daddy silti mikään räikein esimerkki mustavalkoisuudesta ole, mutta melko kummallisesti tiettyjä tapahtumia käännellään ja käsitellään. Ajan rullaillessa Sarahista väännellään luultavasti tarkoituksellakin melko tyly ja tökerö hahmo, jota kohtaan sympatiapisteet eivät ainakaan ennätyslukemissa huitele. Esimerkkinä voisi mainita parin kohtaamisen hautajaisissa, joka vaikuttaa lähinnä typerältä sekä huonolta. Jos karsimisia sekä hienosäätelyjä muuten miettii, niin Oliverin kerronta on paikoin vähän yliselittelevää ja siitä puuttuu aitouden tunnettakin, mitä tulee tunteikkaampaan tilittelyyn. Sanoisin myös, että Dallas-sarjan Bobby Ewingina pitkän rupeaman tehnyt Patrick Duffy on paikoin pikkuisen puiseva tapaus ladellessaan Oliverin mietteitä, mutta enimmäkseen pätevä heppu kuitenkin.

Onneksi tämäkään elokuva ei jämähdä lopullisesti murheita märehtimään, vaan puolivälin kohdilla pohjalukemiin romahtaneet mielialat lähtevät pikkuhiljaa uuteen nousuun ja valoisampia pilkahduksia alkaa tuikkia siellä sekä täällä. Lopulta Oliverin elämään alkaa pitkän tunnemyräkän jälkeen paistella aurinko valoaan voimakkaammin ja kyllähän se lämpöinen hehku vaihteeksi mukavalta katsomossakin tuntuu. Eihän sen elon siltikään ihan liian leppoisaksi ja onnelliseksi sovi nyrjähdellä, ja siitä Benin pulmailut pitävät pitkälti huolen, että päänvaivaa sekä säpinää riittää jatkossakin. Oman parisuhteensa kanssa painivaa nuorta Beniä esittävä Affleck oli teoksen ilmestyessä elokuvauransa alkutaipaleella, vaikka ei Daddy sentään debyytti tuolloin 18-19-vuotiaalle Affleckille ollut. Omalla kohdalla se kuitenkin on varhaisin näkemistäni Affleckin rooleista ja sopinee sanoa, että on kaveri sittemmin löytänyt ainakin ripauksen lisää luontevuutta ja tunnekirjoa, vaikka edelleen toki kritiikkiä monesti tuntuu keräävän.

Muista myönteisistä seikoista mainittakoon, että tarinaa mielestäni pohjustellaan maltillisemmin kuin kolmea aiemmin katseltua Danielle Steel -filmatisointia. Jos niitä vielä vähän muistelee, niin lähimpänä aihepiiriltään on minusta samana vuonna ilmestynyt Changes, joka tuntuu eräänlaiselta sisarteokselta, vaikkakin näiden kahden luonteva vilkuilujärjestys menisikin niin, että Daddy ensin ja Changes perään. Siitä tosiaan elokuvalle pisteitä antaisin, ettei ihan hirmuinen hoppu ole heti sännätä konfliktia kohti, vaan suodaan sentään jonkin verran aikaa sulatteluun ja siinä sivussa hahmoillekin tilaisuus kaapata katsojan kiintymys. Mielestäni on myös mukavaa, että riipaiseviakin romansseja käydään samaan aikaan läpi kolmessa sukupolvessa ja näissä kaikissa on omat vivahteensa sekä pulmansa, mutta tiivistely ja paketointi 90 minuuttiin tarkoittaa kyllä käytännössä sitä, että osan rakkaushuolet tuupataan tylysti taka-alalle. Myös omiin suunnitelmiin sekä toiveisiin takertumisen pohtiminen ja unelmien ikuisuuden ihmettely vedetään pitkälti pikaisen kaavan kautta, mutta onhan siellä seassa ihan hyvääkin höpöttelyä. Samalla Daddy on miellyttävä muistutus siitä, että kahden joulun väliin mahtuu myös paljon onnea, vaikka alamäki vaikuttaisikin armottoman jyrkältä. Siinä missä ensimmäistä juhlapyhien pätkää sävyttää suru ja murhe tulevasta, niin toisessa taas toivo jo pilkisteleekin varsin vahvana. Noin muutenkin Daddy on mielestäni kelpo tapaus sarjassaan, eli kohtalaisen mukavia tuntemuksia tuotteleva tuokioinen ja melkoisen hömpähtäväkin keitos perhedraamaa, jota höystetään ajoittain hieman hymyilyttävänkin latteilla elämänviisaukslla.

Daddy (1991) (IMDB)