Viimeinen keikka ilmestyi aikoinaan televisiolle tuotettuna 1984, eli vain vuotta varhaisempi tapaus oli kyseessä kuin Painija ja oletettavaa on, että vaikka tarinat seikkailevatkin erilaisiin suuntiin, niin yhteneväisyyksiä hahmoista sekä touhuista löytyy. Ennen kuin näitä kiemuroita käyn kommentoimaan, niin todettakoon, että tuli sittemmin katseltua vielä pari uudempaa Ijäksen ohjausta, koska olen viettämässä jonkin verran aikaa etäällä elokuvakokoelmastani ja pikaisella Areenan selailulla löysin sieltä ainakin kaksi kappaletta tällä hetkellä kokonaisuudessaan yleisessä katselussa olevaa teosta. Näistä varhaisempi vuoden 1986 Kastematojen aika oli sinänsä sopivaa jatkumoa, sillä se seurasi Ijäksen filmografiassa heti noita kahta aiemmin mainittua. Muuten tämä runsaaseen puoleen tuntiin pinnistelevä aikansa nuorten televisioelokuva jätti vähän kylmäksi, eikä nuoren päähenkilön polte tyttöjen perään tai jokseenkin keljujen kotiolojen keskellä kärvistely nostatellut paljoakaan tunteita ja vähänkään muistettavammat vitsikkäämmät hetketkin näyttivät olevan vähissä. No, vaikka Kastematojen aika olikin mielestäni melko keskinkertainen, niin ehkei se tietynlaisen omituisen värähtelynsä ansiosta ainakaan heti mielestä pyyhkiydy, ja tulihan siinä nähtyä nuorta Samuli Edelmannia ja samalla toki osaa Ijäksen vakionäyttelijäporukastakin.
Kyseistä lyhyttä ja vähän vaisuhkoa nuorisodraamaa ei mitään polttavaa halua ole hyllyyn hankkia, mutta 15 vuotta uudempi ja selvästi hauskempi Aita sinne kyllä kelpaisi. Vajaan tunnin mittainen televisiolle tuotettu elokuva nappasi ilmestymisensä jälkeen parikin Venla-palkintoa, eli vuoden parhaan televisioelokuvan ja parhaan ohjaajan pystit. Sinänsä mitään maailmoja mullistavaa Aita ei tarinallaan tarjoillut, mutta Antti Virmavirran esittämän miekkosen mieli kuitenkin vaikutti nytkähtävän raiteiltaan melkoisesti naapuriin muuttavan teini-ikäisen tytön takia. Itsehillinnällä ei ollut paljoakaan voimia vastustaa himoja näissä väännöissä ja siinähän sitä mentiin konfliktia kohti. Plussana se, että sävy mielestäni pysyi kaikesta huolimatta huvittavana, eikä elokuva lähtenyt vyöryttämään lohduttoman synkeähköä ja tummaa tulevaisuutta tyyppien päälle, mutta välien selvittelyä ei kuitenkaan käännelty silkaksi sekoiluksi tai huutamiseksi. Näinpä Aita menikin toistaiseksi nähtyjen Ijäksen ohjausten kolmen parhaan joukkoon.
Toivoa toki sopii, että jos ja kun näitä tulee enemmän tutkittua, niin kärkijoukkoon uusia tekeleitä yltäisi ja nyt pitäisi pikkuhiljaa ihmetellä, että pystyykö Painija sinne ponnistamaan? Alkukuvat kertovat, ettei tarina katsojaansa ainakaan minnekään suuremman kaupungin vilskeisille kaduille kuljettele, vaan tempaa huomattavasti hiljaisempiin maisemiin. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tapahtumia ja outoja sattumia saataisi aikaiseksi, mutta ensiminuutit rullaavat vielä rauhallisissa merkeissä. Järvinäkymien kautta siirrytään erään keskuksen tiloihin, jossa painijana tunnetun miehen (Esko Hukkanen) tavaroita hiljalleen käsitellään ja kirjataan listaan. Kuntoilukamppeita ja muita tarvikkeita pöydän kautta kiertää ja ilmeisesti kaveri on juuri tuotu eräänlaiseen hoitolaitokseen määräämättömäksi ajaksi.
Varsin pelokkaalta ja aralta näyttävänä painija laitoksen seinien sisälle asettuu ja majoitushuoneessakin tuntuu vallitsevan vähäsen kolkko tunnelma, sillä uudet kämppäkaverit vaikuttavat ainakin alkuun pintapuoleisesti tylyhköiltä tyypeiltä hieman ilkeäänkin sävyyn toiselta tietoja tivaillessaan. Mikään lepokoti ei muutenkaan ole kyseessä, vaan porukkaa aktivoidaan mahdollisuuksien mukaan ja laitetaan esimerkiksi perunamaalle istutustöihin. Painija ainakin vaikuttaa olevan selvästi kirkkaammalla mielellä fyysisissä ulkotöissä kuin pimeässä kopissa ja ainakin vähitellen arkielelykin lähtee rullailemaan. Heppu ei mikään sosiaalisin ja seurallisin tyyppi ole, vaan enemmän viihtyy yksikseen ja juttelee muille vähäsanaiseen tapaan silloin tällöin.
Välit huonetovereihin eivät missään merkittävissä määrin näytä lämpenevän, ja vaikka kolmikko keskenään tuleekin toimeen, niin tulokkaaseen kuitenkin suhtaudutaan pohjimmiltaan pilkallisesti. Painija tuleekin paremmin juttuun samaisessa hoitolaitoksessa asustelevan sellistin kanssa. Heistä muodostuukin pikkuisen kummallinen parivaljakko ja siinä samalla painija saa kovan treeninsä taustalle säestykset kuntoon, kun muusikolla on taipumusta hakea erikoisia soittopaikkoja, eikä kaverikaan niinkään missään kuntosalilla viihdy voimankoetuksiaan suorittamassa. Ihan rauhallisissa merkeissä miehet mielineen eivät pääse toipumaan, vaan paikoin kiistat ja kärhämät kärjistyvät varsin vakaviksi, jolloin hoitohenkilökunnallakin on helposti kovemmat keinot käytössään. Uudet murheet ja ulkopuolisuuden tunne ajaa painijan lopulta asustelemaan hylättyyn junavaunuun jo pahoin rapistuneen vanhan rautatieaseman liepeille. Yksinäinen harjoittelu ja eristäytyminen lupailevat jokseenkin lohduttomana sekä epämääräisenä välkehtivää tulevaisuutta, mutta sitten ilmenee uusi syy nousta uhmakkaasti murtamaan arjen kahleita, vaan mitenköhän uhkarohkea yritys lopulta päättyy...?
Runsaat 80 minuuttia rullaileva draamaa ja komediaa sekoitteleva kokonaisuus tästä kaikesta paikoin kaoottisestakin touhuilusta kääräistään kasaan, eli mitallisestikin päästään paremmin pureutumaan päähenkilön pääkoppaan ja toki sitä ympäröivään maailmaankin. Viimeinen keikka alle tunnin kestollaan oli mielestäni turhan hätäinen tapaus, eikä kaikista merkittävistäkään hahmoista ehditty piirtämään kunnollista kuvaa. Painija toki on hankalampi tapaus siinäkin suhteessa, koska ei voi ihan samalla tavalla nojailla ennakko-odotuksiin ja peruspiirteisiin, kun liikutaan tavallisuudesta poikkeavien mielenmaisemien ajoittain vaikeaselkoisilla seuduilla. Paljon touhuilua ja tehtävää riittää, ettei tarina hiljaisemmista hetkistään huolimatta paikoillaan polje ja elokuvan eduksi sanoisin, ettei se näyttäydy mitenkään pistävästi erikoisuuksilla revittelynä ja helppona huumorina, vaan ennemmin niitä kohtauksia kokee hahmoille merkityksellisinä sekä mielekkäinä tilanteina, ja siinä sivussa verkkaisesti ystävyyksiäkin viritellään.
Tietenkään ei sovi kiistää, etteivätkö nämä hommat ajoittain hymyilyttäisi, mutta mielestäni olisi virheellistä lähteä teosta selkeästi komediaksi huutelemaan. Tyyppien tekemiset eivät ihan arkipäiväisintä toilailua ole, mutta näkisin, että tekijöiden suhtautuminen hahmoihin on suhteellisen suopeaa, eikä kameran katse ole hulluttelujen kautta haettua pilkkaa, mutta eipä toisaalta mitään säälivää rypemistäkään. Painija tuntuukin ottavan tosissaan etenkin päähenkilön ahdistuksen ja ahdingon, josta syntyy lopulta useampakin riipaiseva ripaus koskettavuutta kummallisuuden keskelle lämpöä luomaan. Mikään helpoin tyyppi hän ei missään nimessä ole, enkä menisi sanomaan, että miekkoseen silmänräpäyksessä ihastuisi, mutta tietyt piirteet ja teot voittavat puolelleen, vaikka välillä siteitä ja kiintymyksiä koetellaan ruudun kumpaisellakin puolella.
Oletettavasti melko pienellä budjetilla televisiolle tuotettu teos ei tietenkään ole visuaalisesti viimeistellyin viipale kotimaista elokuvaa, mutta filmille on joka tapauksessa taltioitunut ainakin yksittäisiä voimakkaita sekä sykähdyttäviä kuvia, jotka jäävät mieltä kiusaamaan. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita painijan köysien kietomana kohtuutonta taakkaansa kiskomassa ja se tuntuu katsomossakin jokseenkin toivottomalta, kun elämä on täysin solmussa ja tie näyttää tällä painolastilla kovin tuskaiselta, ellei jopa mahdottomaltakin yksinään kuljettavaksi, mutta niinpä vain eteenpäin painellaan. Toinen sanoiltaan vähäinen ja tuntuvasti kohdalleen osuva hetki on, kun kovia kokeneet ja kummallisia kilometrejä kulkeneet tossut leikataan tajuttoman jaloista pois, mutta niiden ilmestyminen takaisin uuden puhdin kera toki nostattelee mielialaa. Lopussa lohduttomuus lähtee lisääntymään ja kamppailu maailmaa vastaan käy aina vain hankalammaksi ja sitäkin vääntöä saadaan uhmakkaan epätoivoisen kauniisti kuviin, kun kaveri mätkii mäntyjä lumikasojen putoillessa niskaan ja määrältään ylivoimainen jahtaajajoukko koirineen lähestyy, eikä suostu jättämään toista omiin oloihinsa.
Painija ei arvattavasti ole mikään onnellisin elokuvakokemus tai hauskinkaan hetkonen, mutta eipä sitä voi tylsäksi ja tavalliseksi taaperrukseksikaan väittää. Nimikkohenkilöllä on jatkuva tarve todistella voimiaan ja kun siihen yhdistetään yllytyshulluus varsin vahvana sekä olematon itsesuojeluvaisto, niin monesti mennään täyttä vauhtia päin seiniä ja niitä mustelmia tulee. Elämällä olisi tarjottavanaan useampikin tiukka koitos voitettavaksi, ja vaikka toinen raataa sekä rehkii, niin höykytys jatkuu vain. Painija onkin vähän erilainen tarina sisusta ja sinnikkyydestä, eli tappiotilastoihin kertyy useampikin merkintä, mutta aina vain noustaan, vaikka alkaa selvästi jo näyttää siltä, että murtumispiste lähenee ja se laittaa lopulta katsojankin nieleskelemään. Tavallaan tunteiden voimakas kuohuttelu oli mukava yllätys, vaikka tapahtuukin monesti murheellisissa merkeissä, mutta kun pystytään tuomaan ruudulle kirkkaampiakin pilkahduksia ja onnellista värähtelyä välillä, niin kyllähän kokonaisuuteen helposti myönteisesti suhtautuu. Unelmien ollessa uhattuina pyritään matkaamaan muihin maisemiin ja paikoin tuntuu siltä, että liikutaan jo vallan toisessa maailmassa, mutta minusta Painija ei kuitenkaan onneksi lipsahda täysin vieraannuttavan outoilun esittelyksi ja se ansaitsee tosiaan isot kehut siitäkin, että hartaasti etsii sekä löytää haikeutta ja herkkiä piirteitä hahmoistaan, eikä vain tyydy helppoon huvitteluun.
Painija (1985) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti