Huovisen lyhyet erikoiset: erään murhan motiivit

Jos kurkkaa vuoden takaisiin touhuihin blogin puolella, niin vaikuttaa jälkikäteen vahvasti siltä, että heinäkuun teemana olivat Terence Hillin esittämän Lucky Luken kohtalaisen tiuhaan toistuvat vierailut. Nyt näyttää siltä, että vuoden 2016 kuumimman kesäkauden ahkerimman ruutuviihdyttäjän maininta menee tämän kotoisen sarjan ansioksi omassa katsomossa, sillä melko vahvasti Huovishenki on hallinnut iltamia ja kenties vielä hetken jatkaa, sillä jaksoja edelleen levyltä muutama kappale löytyisi. Toistaiseksi ainakin nämä runsaat 20-minuuttiset tuokiot ovat aihekattaukseltaan olleet kivan kirjavia metkoinekin seikkailuineen sekä setvimisineen, eikä vieläkään olla jumittumassa samoja juttuja jauhamaan, kun miettii, että viime kerralla oli omanlaistaan pariskunnan vääntöä laskiaisreissun yhteydessä, sitä ennen painettiin puolueita lyttyyn ja Suomen pulmia pohdittiin tarinassa Ammattimainen puolueenhaukkuja. Niin ja kävihän tuossa ihan jokin aika sitten myös Rauhanjuna herättelemässä kysymyksiä iänikuiseen sotahimoon liittyen ja ehdittiinhän sitä pohjoisempiin maisemiin kallisarvoisia alkoholijuomia kätkemään veikeiden kaverusten toimesta, eli monenmoista höpöä hupia heinäkuuhun on tullut tungettua. Luulenpa, että juurikin miellyttävä vaihtelu on pääsyy näinkin vauhdikkaaseen katselutahtiin, sillä jossakin vaiheessa käväisi mielessä, että näissäkin saa kulumaan varmaan rapsakat pari kuukautta, ellei enemmänkin. No, seitsemäs tuokioinen lupailee myös tuulahduksia toisenlaisia, sillä pitäisi pikkuisen puntaroida, että onkohan julma surmakaan sittenkään aina mikään rikoksista pahin...?

"Rouva N. oli surmannut miehensä ketunmyrkyllä, jota hän oli pannut päivällisen pääruokalajiin, jauhelihalla ja herkkusienillä täytettyihin paprikoihin. Hänen miesvainajansa oli ollut arvossa pidetty, vakavarainen mies, joten vähän arveltiin, että murhan syynä oli ollut taloudellisen edun tavoittelu."

Melkeinpä suoraan asiaan päästään, kun alkutekstien kohdilla jo oikeustalon etupuolella vartoilee joukko uteliaita paikkakuntalaisia ja into entisestään päätään nostelee, kunhan syytettyä kuljettava auto köröttelee pihamaalle. Malttamattomimmat sivustaseuraajat kirmailevat vielä liikkuvan auton vierellä saadakseen ilmeisesti jossakin mielessä palkitsevan ensisilmäyksen syytettyyn murhaajaan. Sitten onkin Huovishengen (Heikki Kinnunen) vuoro ottaa kerrontahomma haltuunsa ja niinpä takkatulen äärellä grillaileva kaveri höpöttelee yksityiskohtaisemmin ateriasta, joka on tarkoituksellisesti erään miekkosen viimeiseksi jäänyt, mitä on vielä varmisteltu tuikkaamalla herkkujen sekaan roima ripaus ketunmyrkkyä. Ennen kuin oikeudenkäynti vauhtiin pääsee, pohjustelee kertoja vielä sen verran, että surmattu aviopuoliso sattui olemaan vakavarainen henkilö, minkä takia teon motiiviksi epäillään rahallisen hyödyn tavoittelua. Nähtäväksi jää, miten asiantuntijat tapauksen onnistuvat kääntelemään.

"Tuomarin tapaa kiroilla tuomiota julistaessaan oli paheksuttu alkuaikoina varsinkin lautamiespiireissä, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden aikana siihen oli totuttu. Käsitettiin, että kun tuomari oli kuunnellut kaiken todistajien ja asianajajien jaarittelun, hän tuomiota julistaessaan oli niin toimessaan ja latautunut, ettei voinut välttää pientä voimasanaa. Hänen tuomionsa sattuivat aina naulankantaan. Nytkin valitettiin hoviin ja korkeimpaan oikeuteen tapporahasta, mutta tuomio pysyi. (Tekijän huom.)"

Tuomari (Martti Pennanen) on kuulustellut syytettyä (Anne Nielsen) ennakkoon, mutta pyytää tätä nyt kertomaan muillekin kuulijoille murhaa edeltäviä kokemuksiaan ja koettelemuksiaan, ja vaikuttaapa herra olevan erinomaisen innokas itsekin niistä uudelleen kuulemaan. No, rouva N aloittaa tarinansa ja päästään tiirailemaan takaumia, joissa mahtipontisen pöllöilevästi ja antaumuksellisesti herra N (Vesa Vierikko) tolloilee. Rouva N kertoo taustoistaan siten, että yleisölle on vähintään selvää, ettei tämä avioliitto onnellisimpien tähtien alla edennyt, vaan jo alkumetreillään tökki pahasti ja toiveista sekä hyvistä uskomuksista huolimatta oli vain menossa ikävämpään suuntaan. Erityisesti ruokapöydässä huono käytös oli kovin ryöpsähteleväistä toisen osapuolen toimesta ja ajan kuluessa touhut menivät vain ilkeilevämpään suuntaan ja jossakin vaiheessa tuli sitten sen viimeisen loukkauksen paikkakin. Oikeussalissa läsnäolevien toimeksi jääkin selvitellä, että miten nämä kaikki käänteet laitetaan oikeudenmukaiseen pakettiin ja saadaan sopiva tuomiokin aikaiseksi...

"Matkoillamme kävimme usein pienissä, ihastuttavissa ravintoloissa, jotka olisivat tehneet muulinkin runolliseksi, vaan mitä sanoi mieheni. Aina ravintolaan mennessämme hän pauhasi: 'Nyt otamme vähän valkuaisaineita ja hiilihydraatteja!' 'Nyt otamme vähän muonaa, otammepa ravintoa ohutsuoleen!' Hänellä oli kömpelön humoristinen tapa kiittää tarjoilijoita. 'Kost jumala, kost jumala', hän hoki ja taputteli naispuolisia tarjoilijoita takapuolelle."

Kuten muutkin televisiosarjan osaset, niin tämäkin pätkä kuvailtiin luultavasti vuoden 1985 puolella ja ensiesityksensä se sai 1986, mutta alkuperäismateriaalia pitää pikkuisen kauempaa menneisyydestä etsiskellä, koska vuoden 1969 novellikokoelmassa Mikäpä tässä se ensikertaa lukijoiden iloksi ilmestyi. Kun nyt tavaksi on tullut, niin kertaillaan taas uusintajulkaisutkin, eli tarina toistettiin koosteissa Vapaita suhteita (1974), Naiset on kultia (1996) ja Bakulainen pahvala (2005). Kaikki kolme vanhempaa nidettä valitettavasti uupuvut omista kokoelmista, joten tässäkin tapauksessa turvauduin viimeisimpään listattuun teokseen, josta nämä muutamat lainaukset sekaan napsin. Tekstiversiolla on mittaa noin seitsemän sivua, josta ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä ovat jälleen sovitelleet pienin lisäyksin runsaat 20 minuuttia kestävän televisioviihdykkeen.

"Sain suostuteltua hänet maistamaan kaalikäärylettä. Hän sylkäisi sen heti ruokailuhuoneen matolle ja huusi: 'Maistuu inhottavalta!' Ja sitten hän mielenosoituksellisesti haki jääkaapista suuren purkin lihasäilykettä ja söi sitä suoraan purkista pöytäveitsellä. Hänellä oli kumma tapa temppuilla juuri ruokapöydässä. Kerrankin hän otti lautaselleen varsin paljon puolukkakiisseliä, sotki siihen silliä, suolakurkkua, valkopippuria ja talkkunoita, kaatoi päälle piimää ja söi sekoituksensa maiskutellen ja teennäisesti kehuen. Aterian jälkeen hän kumarteli minulle ja kiitti erinomaisesta jälkiruoasta."

Kirjailija pääsee näyttämään jälleen, ettei hän aikoinaan hirmuisesti aiheitaan tai erityisesti niiden käsittelyä arastellut, vaan tässäkin ollaan vääntämässä sävyiltään ilkeääkin perhepiinajaista kepeästi sekoilevaksi taistoksi. Kirjan puolelta tutut väännöt pariskunnan kesken toistetaan ruudullakin melko uskollisesti, mutta sanonpa sen, ettei Vesa Vierikko äksyileväksi ja julmistelevaksi mieheksi ihan heti olisi mieleen tullut lueskelun perusteella, vaan perusolemukseltaan totisemman tyypin vähemmän ideaalisena aviomiehenä mielikuvitus päätti piirrellä. Joka tapauksessa sanoisin, ettei tämä touhu mitään hykerryttävintä Huovista ole, ja kenties etenkin televisioversiossa on tavoiteltu vaivaantuneempia hymähtelyjä. Tämän tylysti keppostelevan miekkosen sydämenasiana vaikuttaa olevan puolison sinnikäs kiusaaminen ja halventaminen, joka alkaa saada surkuhupaisiakin muotoja päätepistettä kohti edetessään. Syitä suutahtamisille kyllä löytyy helposti, sillä esimerkiksi kaalikääryleiden löyhkä hyökkää hermoille, mikä taas tarkoittaa romanttisen päivällisen pikaista lopahtamista herran haukkaillessa kovaäänisesti mässyttäen lihasäilykettä suoraan tölkistä. Muutenkin jäynäilyt tuntuvat ruokapöydässä syttyvän, sillä hetkenä toisena väsäillään vallan raikasta ja ravitsevaa jälkiruokasotkua. Namnam sentään, mitä herkkujen herkkua!

"Ja sitten seurasi pöyristyttävä näytelmä. Sikäli kun puolipökerryksissäni oikein tajusin, lukivat he minulle tuomiota pahoista töistäni inhottavaa renkutusta laulaen. Ensimmäinen säkeistö kuului:

Sinä makaroonit liiskaksi keittänyt oot, 

siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun.

He hoilasivat varmaan lähes parikymmentä säkeistöä, joissa lueteltiin talous- ja siivoustöissä tekemiäni virheitä ja aina oli tuomiona tuo 'siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun', mitä kertosäettä he huhuilivat humalaisen itsäpäisyydellä."

Epäkorrekteja sanailuja sekä fyysisempiä taputteluja tavoitellaan, mutta eipä näistä osaa hirmuisesti innostua, vaikka pitää toki myöntää, että yritystä vähintään kohtalaisesti löytyy. Liimautuneet spagettipötkylät tarjoilevat tässä tarinassa sen viimeisen pisaran, jonka jälkeen ei enää paluuta tavalliseen arkeen ole. Huovishenki näitä sitten kääntelee ja vääntelee hiukkasen hiipuneen hiilloksensa edessä. Näihin juttuihin on omien korvien perusteella pikkuisen lisäiltykin kertojan jutustelua noin kirjaan vertaillessa, kun erilaisten ihmisten oudohkojakin kommelluksia ihmetellään. Jos vielä eroista sanasen parin lausuisi, niin huutopurkauksiin taipuvaisesta tuomarista on myös mielestäni tehty sarjaan aviomiehen tapaan hupsumpi heppu kuin tekstin puolella, eikä sekään mielestäni ihan nappiin osu, vaan nämä revittelyt vaikuttavat väkinäisemmiltä riehaantumisilta. Kaikkiaan saakin summailla, että heinäkuun aiempaan Huovis-nelikkoon verrattaessa notkahdetaan tason suhteen selvästi alaspäin. Vaikka ei niinkään mitään rasittavaa huonoutta tai täystylsää jauhamista esitellä, mutta keskinkertaisempaa hupailua kera parin pilkahduksen tässä tarjoillaan.

Erään murhan motiivit (1986) (IMDB)