Huurteisen pyörteisissä ja pikkuisen pökertyneissäkin tunnelmissa homma livahtaa liikkeelle, kun puhelin piristelee myöhäisistä aamunokosista nautiskelevan Ilmari Ahteen (Vesa-Matti Loiri) pehmoisesta pedistään jalkeille pöhnäisenä kilistelemään tyhjentyneiden pullojen keskelle. Langan toisessa päässä asioida tahtoisi setämies Timppa Ahde (Martti Kainulainen), joka on vuosien vieriessä jäänyt Ilmarille pikkuisen etäiseksi ja vieraaksi hepuksi. Sedän tarjous on jokseenkin yllättävä, sillä tämä kertoilee tahtovansa Ilmarin reissuseuraksi pohjoiseen suuntaavalle virkamatkalleen. Nuorempi tyyppi hiukan epäileväisesti ehdotukseen suhtautuu, mutta jahkailuihin ei aikaa enempiä haaskailla, vaan ruutuaikaa ehditään etenemään parisen minuuttia ja sitten onkin jo auton vuoro huristella vauhdikkaasti kohti kaukaisia määränpäitä.
"Syrjäsilmällä Ilmari vilkaisi setää, pani merkille kodikkaita vanhan miehen ilmeitä ja mukavia puheenparsia. Kyseltiin kuulumisia, tutkittiin toistensa mielipiteitä."
Heikki Kinnusen edelleen esittämä kertojan viittaa kantava Huovishenki turisee katsojille sen verran perhehistoriaakin, että aikoinaan Timppa riitautui veljensä kanssa perintöasioissa ja siksi välit Ilmariinkin vieraantuivat etäisiksi. Nyt kuitenkin olisi satoja kilometrejä taivallettavaa ja tunteja tuhrittavaksi tutustumiseen ja yleiseen rupatteluun. Niitä näitä puhellaankin ja Oulua lähestyttäessä Timppa ottaa asiakseen udella veljenpojan viinatuntemuksen luokkaa ja laatua sekä pitää pienimuotoisen puheen alkoholijuomien hyvin säilyvästä arvosta ja tarpeesta. Kunhan Ouluun ehditään, niin tuleekin jo ensimmäisen kauppakierroksen paikka, eikä niinkään ole aikomuksena ruokareppuja pulskistuttaa, vaan Alkon kassan kautta arvokkaita nesteitä autoon lastailla. Kemissä päätetään tehdä vastaava vierailu ja kun värikkäiden ja prosenteiltaan kohtalaisten pullojen määrä lisääntyy, niin alkaapa siinä Ilmarinkin hymy vallan leveäksi karkailla.
"Nyt Ilmari alkoi katsella setää kunnioittavasti. Hän uumoili reippaita rynttäjäisiä jossain pohjoisen perukoilla, tietynlaista monipäiväistä killisilmin katsahtelua matkustajakodin tunkkaisessa huoneessa. Hän tutki hyväksyvin katsein, naurunvire suupielessä sedän jykevää sivukuvaa ja kaljua päätä. Hänen mieltään nostatti sedän miehekäs muisteleminen, kuinka hän oli jo vuosia sitten juonut Alkon luettelon läpi väkevien puolella, ja vain unkarilainen Barack Pálinka ja valkoinen rommi olivat paskalta maistuneet."
Sattuu nimittäin olemaan niin, ettei Ilmarin eletty historia millään raittiuslupauksilla ole kuivateltu, vaan kurkkua on kostuteltu paikoin niinkin päätoimisesti, että opiskelut ovat juominkeihin nähden toissijaisina saaneet kesken lopahtaa. Näiden ostosten ja sedän puheiden seurauksena nuoren miehen arvostus Timppaa kohtaan onkin huikeassa nousussa ja utuisissa haavekuvissa kaadellaan kaksin käsin kurkkuun kostuketta. Timppa tiedottelee, että Torniossa yövytään, lepäillään ja lounastetaan rauhassa, eikä todellakaan kiirehditä iltaa pilalle, ja sehän vasta saa Ilmarin toiveet kohoilemaan. Omassa huoneessaan hän hermoontuneena stressaileekin, että mikä maksaa, kun setä ei ole kutsumassa laseja kallistelemaan ja huolehtii, että aikookohan ahne rohmu kaiken itse lipitellä omaan suuhun. Murehtiminen on turhaa, sillä pian jo Timppa soittelee seinän takaa, että sopii saapua iltavierailulle ja sinnehän veljenpoika kärsimättömänä hipsaiseekin.
Illanvietosta ei tule aivan sellaista viinanhuuruista rellestystä kuin mitä Ilmari on toivonut, sillä homman henki liittyy enemmän maltilliseen nautiskeluun ja esteettisen puolen ihmettelyyn sekä ihasteluun. Sedän harrastus sattuu olemaan huomattavasti monivivahteisempia ulottuvuuksia omaavaa kuin "korkki auki, pullo tyhjäksi ja humalaa hakemaan kera örvellysten"-malli, eikä sillä ole paljoakaan tekemistä rapajuoppouden tai tajunnan rajamailla huikentelevaisen renttuilun kanssa. Timppa jutuskeleekin rauhalliseen tapaansa, että vähäsen vaan, jotta saadaan suuhun hyvä maku ennen unisteluja. Tietysti toiselle jää paljonkin janoa jäljelle, mutta eipä kai auta muu kuin levottomana ja kohtalaisen pöllämystyneenä painua petiin pötköttämään. Unettomina hetkinä sopii päässä pyöritellä sitä mysteeriä, että millainen miekkonen setä mahtaakaan pohjimmiltaan olla...
"Setä jutteli tunnin verran viina-asioista, mutta toista napanteria hän ei tarjonnut. Sedän mielestä viinanostomatkoista katoaa kaikki urheilullisuus, kun nyt pian joka kirkonkylässä aletaan viinaa myydä. Toista se oli ennen, kun mies oli terässä ja hyppäsi Letukan sompaan. Sitä vain käytiin Lieksassa pian sadan kilometrin päässä tai silloin Kuusamon vuosina Kemijärvellä aivan kolmessa neljässä tunnissa. Sellaisen rallin päälle sitä osasi antaa ostoksilleen täyden arvon, ja soma siinä oli sivussa nauttia moottorin pehmeästä hyrinästä.- Mennä nopealla autolla viinakauppaan tuulisena kevätpäivänä, kun maamiehet kylvävät pelloillaan ja hiirenkorvakoivut taipuilevat tuulessa, voiko olla mitään sen urheilullisempaa, huudahti Timppa-setä muistoissaan. - Mutta miten harmaata on kun krapulainen kaupunkilainen kävelee korttelin pari ja työntyy tunkassaan, tukka kuortuneessa oksennuksessa viinakaupan ovesta sisään. Hyi."
Uusi aamu valkenee ja pehmeästi autoa kuljetteleva tie vie edelleen kohti karumpia seutuja. Samalla hamstrattujen pullojen arvoitus alkaa vähitellen valottumaan, kun jossain Ranuan tienoilla Timppa alkaa tarkemmin tihrustelemaan matkakarttaansa. Hän määrääkin pysähdyksen keskellä korpea ja takaluukusta kaivellaan tarpeellista tarviketta. Siinäpä sitä saa Ilmari hölmistyneenä toljotella, kun setä asettelee houkuttelevat pullot vankkaan puulaatikkoon, jonka naulailee kiinni ja nappaa syliinsä. Tarkoituksena on kuljetella koppa kauas tiestä ja haudata se tarkasti merkittyyn paikkaan myöhäisempää käyttöä ja arvaamatonta tarvetta odottelemaan. Puuhastellessaan setä yrittää selventää ajatusmaailmaa koko touhun takana, mutta tällainen tulevaisuuteen sijoittaminen ei vain tahdo millään Ilmarille avautua. No, Timppa sinnikkäästi selvittelee, millainen mies onkaan viinankätkijä aikomuksineen ja toimintatapoineen. Ilmarille onkin luvassa vähän vajaan viikon kestävä kurssitus tähän outoon, mutta kieltämättä kiehtovaan elämäntapaan. Kotiinpaluun koittaessa nuori mies onkin kovin hiljainen ja uupunut, rasituksen ollessa lähinnä henkisten ponnistelujen aiheuttamaa. Samalla pääsee käymään niin, että nämä päivät muuttavat Ilmarin elämän suuntaa merkittävästi ja sedän perintö jää kytemään pujahtaen ihon alle...
Tämäkin tarina sijoittuu Huovisen kirjallisen uran ensimmäiselle kolmannekselle, sillä alkuperäinen julkaisu tapahtui vuoden 1969 novellikokoelman Mikäpä tässä myötä ja toinen tuleminen viitisen vuotta myöhemmin koosteessa Vapaita suhteita. Kolmannen kerran se laitettiin luettavaksi vuoden 2005 pariniteisen pikkujätin kansien väliin, eli kyseessä aiemmin mainitsemani Bakulainen pahvala, josta itse tällä kerralla sanat silmäilin ja lainaukset lätkin tekstin sekaan. Lyhyille erikoisille oli tosiaan tyypillistä vihjattu napakka pituus, eikä Huovisen kynäily tässäkään tapauksessa kahdeksaa sivua suuremmaksi päässyt paisumaan. Televisiosarjan ohjannut Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat siitä noin 24-minuuttisen filmatisoinnin, eli pienoista taiteellista vapautta lisäysten muodossa jälleen tarvittiin.
Lueskelin ja katselin tälläkin kerralla versiot putkeen ja edelleen Virtanen melko uskollisesti on mielestäni näitä sovitellut toiseen formaattiin, eikä mikään muutos pahemmin silmiin pistele. Kinnusen avaushöpötykset noudattelevat jälleen melko pitkälti Huovisen sanoja ja muutenkin kappaleet käydään kattavasti läpi. Alkuperäisessä tekstissä hehkutettu Mazda tosin saa vaihtua Mercedekseen. Liekö sitten sponsorointiin vaiko vaihtuneeseen ajankuvaan liittyvä statusasia, niin eipä sillä suurempaa merkitystä minusta ole. Merkittävämmistä minuuttien lisääjistä voisin mainita loppupuolelta löytyvän suunnistuskisailun, jonka yhteydessä nähdään ohjaajakin vilaukselta. Toinen mukavasti hymyilyttävä lyhyt lisäys on katastrofia lähentelevä kaivinkone-episodi, joka kuitenkin päättyy hilpeisiin tunnelmiin. Muilta osin pituutta vaivihkaa kerryttelevät matkakuvat, retkeilyt ja yleiset oleskelut, jotka eivät niinkään novellista rivitilaa ole viemässä. Nuokin mielestäni plussan puolelle kelpaavat ja pohjoista metsäsamoilua autotaipaleineen olisin mielelläni lisääkin ihmetellyt. Siitä tulikin mieleen, että elokuvahyllyssä odottelee 1972 ilmestynyt Lampaansyöjät myös vuoroaan ja kirjan perusteella se tarjoilee enemmänkin tällaista miekkosten keskinäistä reissailua pohjoisen maisemissa letkeän oleilun ja jutustelun merkeissä. Katsotaanpa, milloin sille saadaan soviteltua paikka luku- ja elokuva-aikatauluihin...
Huovisen julkaistessa tarinansa Suomessa oli vielä valloillaan huomattavasti tiukempi alkoholipolitiikka kuin mitä jakson ensiesityksen aikoihin 1980-luvun puolivälissä. Siksipä siis televisioinnista on nipsaistu pois kokonaan maininta liittyen viinakorttitiedusteluun. Kyseinen väkevämpien juomion ostoon liittynyt järjestelmä poistettiinkin noin vuotta myöhemmin Huovisen tarinan ilmestymisen jälkeen, joten ei sitä ollut enää mielekästä ottaa mukaan uudempaan versioon. Jotta saisin höpöttelyyni hieman yleissivistävää viipaletta Suomen kieltämättä kirjavasta alkoholihistoriasta, niin poimaisen palasen tätä aikakautta selittävää teksiä Wikipedian puolelta:
"Viinakortti oli vuonna 1944 käyttöön otettu ja vuoden 1970 loppuun asti[1] Suomessa käytössä ollut alkoholiliikkeen antama virallinen henkilötodistus, josta käytettiin alkuun nimitystä myymälätodistus ja myöhemmin henkilötodistus. Kortilla ostajat osoitettiin käyttämään heille nimettyä myymälää tarkoituksena estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä samalla estää alkoholin myynti mahdollisille väärinkäyttäjille.
Viinakortti perustui väkijuomalain toimeenpanoasetuksen muutokseen heinäkuussa 1943. Asiakkaan ostot voitiin rajoittaa yhteen myymälään sekä asiakkaat ja heidän ostonsa rekisteröidä.[1]
Korttien käyttö alkoi Helsingistä ja Haagan kauppalasta 2. tammikuuta 1944 ja levisi saman vuoden aikana Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Vuoteen 1947 mennessä kortti oli käytössä koko maassa. Kortti oli alkuun edellytys ostosten tekemiseksi Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien myynti sallittiin myös kortittomille. Eniten myydyt väkevät viinit palautettiin kortille keväällä 1958. Väkevien alkoholijuomien myynti oli koko kortin käytössäoloajan sidoksissa korttiin."
"Käynnit alkoholiliikkeessä leimattiin korttiin vuosina 1944–1955. Myös tehdyt ostot merkittiin korttiin vuodesta 1947 alkaen kokonaisuudessaan, myöhemmin vain väkevien juomien osalta. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin. Tästä eteenpäin kortti tuli esittää vain vaadittaessa. Mikäli ostoja tuli liian usein, henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan” tai asiakas joutui puhutteluun. Myyntikieltoja oli voimassa enimmillään 50 000 ja puhutteluita pidettiin erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa jopa yli 100 000 vuodessa.[1] Poliisi ilmoitti juopumuspidätykset Alkolle, ja tästä saattoi seurata henkilötodistuksen peruuttaminen kokonaan tai määräajaksi."
Virtasen version ilmestyessä linja oli tosiaan ehtinyt jo merkittävästi löystymään, mutta eipä silti oikein voi sanoa, että tällainen kohtalaisen kilttimielinen ja virnistelevä kritiikki olisi kokonaan pois päiväjärjestyksestä ehtinyt päivittymään. Mitä olen itse julkista keskustelua näistä aiheista seuraillut, niin melkoisen varmasti uskaltaa väittää, etteivät väännöt alkoholista ole ihan hetkessä Suomessa loppumassa, vaan aina tuntuu ehdotus ja toinenkin löytävän tiensä takaisin pöydälle, jonka jälkeen päästään vaahtoamaan puolin ja toisin. Alkaen vaikkapa keskioluen siirtämisestä Alkoihin tai kyseisen juoman vesittämisestä. Tässä mielessä Viinankätkijä tuo mukavasti Huovisen kynällistä vahvuutta esille, sillä hän ei erityisesti tarinassaan kiihkoile tai paasaa pää punaisena kantansa puolesta, vaan ote on lupsakka ja naureskeleva, kuten hänellä muutenkin tapana oli polttavampienkin aiheiden parissa. Jollakin toki saattaa tulla mieleen, ettei alkoholipolitiikka nyt siihen vakavien aiheiden joukkoon kuulu, mutta ainakin omasta mielestäni alkoholijuomien kulauttelu sekä ostaminen on kyllä Suomessa ollut totisesti otettua puuhaa ja moni on niihin liittyvissä mielipiteenvaihdoissa päreitään käräytellyt.
"Ilmarin leikilliseksi tarkoitettu huomautus arvostelijoilleen kuuluikin: "Viinanjuonti luo turvallisuutta ja hyvinvointia, nimittäin viinatehtaiden työntekijöille, alihankkijoille, kuljetusalan yrittäjille ja Alkon myymälähenkilökunnalle.""
Sarjan ensimmäinen jakso Oravanmetsästäjän sihteeri hiukkasen heristeli sormea rankemmalle ryypiskelylle muistutellen, että jos liikaa alkaa janottamaan, niin saattaapi siinä elämänsä samalla sössiä tai lievempiä typeryyksiä tehtailla, mutta sen palavampaan saarnailuun kirjailija ei ilmeisesti tarvetta nähnyt. Toteanpa jälleen, etten ole Huovisen tuotantoa täysin onnistunut selailemaan läpi, mutta mitä hänen viinajuttujaan lueskellut, niin kuva kohtuulinjan miehestä on voimistunut. Onhan hän välillä rankemmista ryypiskelyistäkin turinoinut, mutta näyttäytyypä siellä seassa pilkistellen pienoisia välähdyksiä turmion tiestöstä ja muistuttelua siitäkin, että reippaammilla riehoilla saattaa myös olla kovemmat hintalaput. Siihenkin olen tykästynyt, että nämäkin puolet Huovinen tuo pääsääntöisesti esille tyyliinsä sopivan huumorin keinoin, eikä viskaise hahmojaan mihinkään ryvetyksen ankeuskierteeseen raivoten lukijalle jostakin ylhäisyyksistä, että noin siinä sitten käy ja paljon pahemminkin.
"Ja niin vain kävi, että Ilmari Ahteen, laiskan ja viinaan menevän nuoren miehen täytyi ruveta harrastamaan retkeilyä ja kartanlukua, voidakseen omistautua mieliharrastukselleen. Vuosikaudet hän kaiketi tulisi miettimään, osoittiko setä nämä perinnöt hänelle pitkän, pirullisen suunnittelun jälkeen, vai oliko tapahtuma pelkkä sattuma."
Mielikuvani ovat myös siihen suuntaan, että vuosikymmeninä, jolloin valloilla oli viinakortin kaltainen tapa hoitaa asioita hyvinkin säännöstelevässä ja jossakin määrin leimaavassa sekä syyttelevässä hengessä, niin herätti sellainen Huovisessa pienoista poltetta piruiluun, ja hyvä niin. Voi tietysti olla, että omat näkemykset ovat vääristyneet tai jopa täysin pielessä, mutta tällainen ulkopuolisen tahon harjoittama annostelu valvontoineen "kohtuukäytöksi" verhoiltuna oli minusta Huoviselle yleisestikin punainen riepu revittäväksi päälle naureskellen. Tarkoituksena ei ole julistaa, että hän olisi innostanut ihmisiä kaksin käsin pulloja tyhjentelemään, vaan kyllähän viinavillityskin omat pienet pilkkansa saa osakseen, josta tähän tarinaan liittyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvä tovi, jossa huudetaan kaivuutyömaa samalla hetkellä seis, kun yllätyspullo hyppysiin hypähtää. No, itse olen tykästynyt kovasti siihen tapaan, miten Huovinen tarinoissaan yhdisteli järjen ääntä pohjimmiltaan melko maanläheiseen sekä lupsakkaan huumoriin. Välillä toki täytyi ivailla piikikkäämmin, mutta kuitenkin...
"Mutta viinankätkijä on mies erikseen ja juoda lekuttelee ohjelmallisesti vaan, eihän siinä mitään. Mitä taas tulee alkoholin hallussapito-oikeuteen, ollaan täysin laillisuusmiehiä. Kätketyt viinathan ovat tuolla luonnossa - metsissä ja vesissä haltijatta, vähän kuin riista ja kalat asuinsijoillaan. Niitä saa, kun tietää konstit, kulkureitit, paikat...näkee hieman vaivaa..."
Näitä jaksoja on nyt tullut katseltua kolmisen kappaletta ja toistaiseksi omissa silmissä Viinankätkijä nousee selvästi hykerryttävimmäksi tapaukseksi, eikä se pelkästään selity sillä, että tarina hiukkasen huuruisine aiheineen olisi omaa huumorintajua lähellä. Näyttelijöillekin kiitosta jakelisin, sillä yhteistyö kaksikon välillä toimii hyvin. Onhan Loiri tosin muistettavampiakin suorituksia tehnyt, mutta isot plussat kummallekin merkkailen. Etenkin Timppaa esittävä Kainulainen on mielestäni varsin sympaattinen sekä veikeä velmu omintakeisuudessaan, ja tällaiset tyypit ovat Huovisen tuotannosta voimakkaimmin omaan muistiin piirtyneet. Kaverusten puuhastelu reissuineen luo mukavaa värähtelyä, eikä se pullottelu kaikkea huomiota varastele, vaan kalliokiipeilyt metsäkävelyineen ja kätköineen näyttäytyvät mielekkäänä väkertelynä. Siinäpä sitä helposti ja huvittuneesti ihmettelee sekä ihastelee vapaiden ja jossakin määrin huolettomienkin ihmisepelien toilauksia seuduilla, joissa yhteiskunnan ote ei niin tiukasti käy kurkkuun kiinni. Myös menneiden urheilullisten suoritusten muisteloinnit sopivat hyvin kuvaan mukaan. Kaiken kruunailee vähän toisenlainen opettelu-lopettelu, jossa viehätys viinaan päätyykin kohottamaan kuntoa ja tuomaan tullessaan roiman ropsauksen myönteistä elämänkokemusta ankeuden syöksykierteen sijaan. ...Ja sellaisesta vempautuksesta minä nautin!
P.s. Tämä teksti on naputeltu parin punalasillisen hyvässä huppelissa, kuten aihekin tavallaan vaatii. Ihan vähän vain, että jää hyvä maku suuhun...
Viinankätkijä (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti