Toki muutama muukin elokuva kesäkuun lopulle ja heinäkuun alkuun mahtuu, muttei niistä tässä yhteydessä sen enempää, vaan asiaan viimein. Jatkanpa siis kesäprojektiani juttelemalla jokusen sanan verran Veikko Huovisen lyhyempien kirjoitelmien pohjalta tehdystä sarjasta. Viimeksi katseltu kahden sukulaismiehen reissailu seikkailussa Viinankätkijä ilahdutti ja huvitti hyvinkin, kun hieman valtavirrasta poikkeavan elämäntavan ihanuuksia tarkasteltiin ja tuumailtiin. Valitettavasti seuraavana jonossa odotteleva Rauhanjuna ei aikoinaan luetun novellin perusteella odotuksia isommin kasvata. Yleisesti ottaen elokuvien ja television puolella harrastellulle tyhmäilylle en kovin allerginen koe olevani, mutta tämä juttu lällättelevine ivailuineen kävi muistaakseni lukupalanakin hiukkasen tympäiseväksi aikoinaan. Täytyyhän silti se versiointikin puntaroida sekä puhella pikkuisen tuntemuksista, ja onhan se suhtautuminen ennenkin uusinnoilla muuttunut...
Matin (Veikko Tiitinen) ja Liisan (Rauha Valkonen) pirtissä on menossa puuhakas, vaikkakin vähäsanainen aamu. Tai siis ainakin Liisan osalta aherrusta riittää leivontahommien ollessa täydessä vauhdissa, mutta Matti ottaa rennommin tuolissa nökötellen ja tokaisten, että taitaapi olla aika kylillä käväistä. Virallinen selitys on puukauppojen viimeistely, mutta niinpä vain Liisa epäilee, että Alkoon aikoo lurjus hipsaista kuitenkin, kun ei kerran puhelimella ole innokas ostomiehelle ilmoittelemaan. Kuviin napataan myös Huovishenki (Heikki Kinnunen), joka avauspuheessaan pohjustelee jakson teemoja sotapohdiskeluja pyörittelemällä aiheeseen sopivan rekvisiitan laitamilla. Kaveri aprikoi sotaan valmistautumisen mielekkyyttä yleensäkin ja hiukkasen epäilevästi rauhansopimuksia sivuaa jääden mietiskelemään, että minkä oikein pitäisi lopulta muuttua, etteivät ihmisepelit kerta kerran jälkeen verisiä tekosiaan enää innolla rientäisi toistamaan.
"Pikku vinkerporillinen vain harjakaisiksi, naurahtaa Helppi. - Juodaan kahvit. Sitten Matti lähtee kävellen asioille kauppoihin, viipyy vähän aikaa. Kyllä siinä pikku tujaus haihtuu."
No, Matilla ei ole aikomuksena kivääriä kainaloon kahmaista, vaan muunlaiset menot mielessä ja Liisa huikkailee, että selvänä sitten autolla körötellään. Sahatyömaalle menopeli lopulta saapuu ja hetkosta myöhemmin istuskellaan ostomiehen toimistossa, jonne laitettu kassakaappi saa Matin arvuuttelemaan sisältä löytyvien suurten setelien määrää. Helppi (Aapo Vilhunen) siinä pienoisessa kiireessä antaa Matille mukavan tukun käteisennakkoa ja melkein loppuun hoidetun kaupan kunniaksi terävän tujauksen juotavaa. Sattuupa hän myös mainitsemaan, että paikkakunnalle on viikonloppuna pysähtymässä rauhanjuna, jota Matin ja Liisan kannattaisi mennä ihmettelemään. Ajatus eriskummallisesta rautaheposesta ei olekaan noin vain päästä poistumassa, vaan jääpi jumittelemaan aivorattaisiin kotimatkan ajaksi ja tuonnemmaskin. Iltapalaa pureskellessa Matti ja Liisa sopivatkin, että sinnehän lähdetään kurkkailemaan, millaista ohjelmaa on luvassa...
"Kotimatkalla Matti miettii rauhanjunaa. Että nekö lopettaa maailman sodat junalla ajelemalla. Huudattavatkohan ne ahneesti junan pilliä. Ja taiteilijatko ne ajaa junaa? Onkohan siellä yhtään sirkustaiteilijaa. Olisikohan junassa nyt se karvainen nainen niin kuin yhdessä sirkuksessa kerran Iisalmen markkinoilla."
Ihmislajin sotaisan puolen hirvittely kera tummemman huumorin kuului Huovisen suosikkiaiheisiin, minkä seurauksena näitä lyhytjuttuja syntyikin melkoinen pino plus päälle vielä jokunen suurempi järkäle järkikultansa kenties hukanneista hirmuhallitsijoista. Itselle on jäänyt sellainen yleiskuva, että näissä tarinoissaan Huovinen usein oli liikkeellä ilkeämmin ivailevalla linjalla ja se kiltimpi lupsakkuus jätettiin sopuisampien satujen tyylilajiksi. Vuonna 1982 kokoelmassa Ympäristöministeri ilmestynyt noin 12-sivuinen Rauhanjuna ei kuitenkaan minusta edusta kirjailijan tylyintä tilittelyä sotatantereiden raakailuista, vaan on hiukan löysempää lajia ja kaiken lisäksi suuntaa pilkkaansa kenties pikkuisen sinisilmäisiä rauhanpuuhasteluja kohti. Nappailin lainaukset tähän tekstiin alkuperäiseltä julkaisulta, mutta mainitaan kuitenkin, että Rauhanjuna on laitettu puksuttelemaan myös uudemmalle kokoelmalle Bakulainen pahvala.
"Matti tuntee houkutusta riidellä. Hän alkaa tolkuttaa että ajakaa junanne Moskovaan ja Amerikkaan ja sanokaa niille että lopettavat sotavarustelut. Mutta taiteilija sanoo että Suomen on ensin riisuttava aseensa.- Suomen kaikki aseet riisutaan ensin ja armeija lopetetaan. Ei pyssyn pyssyä saa tänne jäädä, kik! kik! kuk!... Vasta kun Suomi on riisunut aseensa, uskaltavat isommat tulla perässä."
Eipä minua sen suuremmin haittaa, että Huovinen halusi tällaisille pyrkimyksille myös irvailla, mutta noin tarinan tai sanailujen suhteen hän ei tässä mielestäni terävimmillään ole. Hahmot jäävät vähän puolitiehen, eikä hassuttelukaan oikein tahdo saada siipiä kantamaan, vaan vähäsen töksähtelee. Uskaltanee kuitenkin veikkailla, ettei Suomen keväässä valituilla paikkakunnilla vuonna 1982 pyyhältänyt rauhanjuna pyrkimyksineen ja vetoomuksineen tehnyt Huoviseen kummoistakaan vaikutusta. Sanoma rauhan puolesta tuskin on kirjailijaa sen suuremmin ärsyttänyt, sillä siihen suuntaan hän itsekin vahvasti kallistui, mutta voisipa veikkailla, että hiukkasen haihattelevaiset huutelut Suomen aseistariisunnan puolesta ja esimerkkinä toimimisesta ovat herätelleet niitä mielen piruja. Aiemmin mainittu Ympäristöministeri pitää sisällään samansuuntaista naljailua enemmänkin ja jos sitä muistelen, niin mieleen tulevat tarinat Aseistariisuntaa peruskoulussa ja Väestönsuojapaneeli. Nämä kaksi sattuvatkin olemaan junailun perässä. Koko kolmikosta paistaa läpi kyynisen pilkallinen sävy puhdittomia julkilausumia ja joutavuuksia kohtaan. Olisikohan mukana ripaus rauhanmiehen huolta ja turhautumista, kun tuolloisen maailman kiihtyvässä asevarustelussa saatiin aikaiseksi vähän surkuhupaisia esityksiä tilanteen korjaamiseksi?
"Mutta Matti, Suomussalmella ja Pitkärannassa tapellut talvisoturi, näkee painajaisunta. Aluksi kyllä taiteilijat näyttävät olevan voitolla. Maalaritkin vetelevät isoilla sudeilla paksua maalia vihollisen konekiväärinlukkoihin, niin ettei niillä voi ampua. Jotkut taiteilijat huutavat hirvittävän kovalla äänellä, jolloin viholliset vilahtavat kauhuissaan poteroihinsa. Sirkuksen karvainen nainen juoksentelee alastomana taistelukentällä ja huitoo vihollisia auton lumikettingeillä, mutta sitten viholliset saavat uusia aseita ja keksintöjä ja tulevat ylivoimaisiksi. Taiteilijat huutavat kyllä että "aseista riisuutukaatten, aseista riisuutukaatten", mutta vihollinen ei tottele vaan tulee päälle."
Senkin ymmärtää, ettei Huovinen tahdo lähteä sillä sanallisella säilällään kovinkaan viiltäväisesti hyvällä asialla olevien kimppuun, vaan pitäytyy kiltimmässä kiusimisessa. Pauli Virtasen ja Arto Seppälän kynäilemä televisiosovitus taas tahtoo painottaa muita juttuja ja päästää rauhaa julistavat helpommalla kääntäen katsetta niiden tykkien sekä ihmisen paikoin hyytävän luonteen suuntaan. Ratkaisu hiukkasen ihmetyttää, sillä mielestäni Huovisen tuotannosta olisi löytynyt näihin tarpeisiin paremmin vastaavaa lähdemateriaalia, mutta kaipa se näinkin käy, kunhan vähän muokkaillaan. Pääpiirteiltään Virtasen ja Seppälän versio mukailee Huovisen alkuperäistä, mutta merkittäviä lisäyksiä ja poistoja on havaittavissa. Suurimmaksi poikkeamaksi kuitenkin merkkailisin selkeän sävyeron. Hieman toissijaista on mielestäni vaikkapa se, että kirjaversion paukkupakkasia ja luminietoksia ei ole kaivattu, vaan talviviimat ovat jääneet pois. Olipa syynä kuvausaikataulut tai budjettipulmat, niin väliäkö tuolla.
"Matti Laittaa vaiteliaana piippua, haistelee mainiota tupakkaa, vilkuilee toimistohuonetta. Iso on tuo kassakaappi. Siellä mahtaa olla rahaa paljon. On siellä ainakin kymmenen nippua viissatasia, on...on, saattaa olla kolmekymmentä nippuakin."
Vaikuttaa vähän siltä, että jutusta on silpaistu löysiä pois ja television puolella tunnelma tuntuu oikeastaan alusta lähtien kiireellisemmältä ja kireämmältä. Esimerkiksi tapaaminen Helpin huoneessa tuntuu paljon pikaisemmalta ja lisäksi siitä uupuu ystävällisyyttä. Muutenkin Matti on ruutuversiona huomattavasti hermostuneempi ja kiukkuisempi, mikä tulee esille vaikkapa videopuodissa vieraillessa. Kirjassahan ei siellä saada mitään suurempaa kärhämää aikaan, mutta televisioon kohtausta on päädytty laajentamaan, eikä Matti lainkaan tykkää tappamiskuvien kauppaamisesta tai pyri piilottelemaan ihmisiä pinoon ja poikki jauhavien rynnäkkökiväärien aiheuttamaa oksetusta. Tavallaan tämä pidennetty pätkä toimii korvikkeena kirjassa esiintyvälle unijaksolle, jota on uudemmassa versiossa hyvinkin rankasti typistelty. Voisinpa myös huomauttaa, ettei näissä jaksoissa kovinkaan luovasti tai loistokkaasti haave- tai kauhukuvilla revitellä, ja niinpä tässäkin unisteluosuus näyttäytyy lyhyenä, karuna ja ideaköyhänä. Pikkuisen olisi siis petrattavaa, eikä mielikuvituksen reippaampia loikkia lainkaan pahalla katseltaisi...
"Ihmiset katselevat Mattia huvittuneina, taiteilija kikattaa ja kukattaa. Liisa saa luotsailluksi Matin ulos. Matti ei tahdo pysyä pystyssä, niin mukavasti vieppaa päätä. Hän huutelee ja lällättää. Liisa huomaa aseman edessä Laitalan pojan ja pyytää tätä autokuskiksi, sillä ei ole Matista ajajaksi tänä päivänä."
Varsinainen osuus rauhanjunassa myös kiirehditään läpi ja pikaisen maalauskierroksen jälkeen ollaankin jo ulkoilmassa räyhäkkäämmissä tunnelmissa rohkaisunapsujen jälkeen uhoamassa. Huovinen päättelee omaa tekstiään hieman surumielisiinkin tuntemuksiin Liisan itkeskellessä Matin humalaista huutelua, mutta television puolella väreitä tuupitaan toiseen suuntaan, ja niinpä juoppokuskina toimiva kaveri (Jaakko Haapanen) saa näkyvämmän osan. Mattia yllyttävän taiteilijan (Jarmo Tulonen) lällättelyjä taas on mielestäni karsittu vastapainoksi. Ainakaan tätä lukija-katselijaa eivät käyneet otetut vapaudet materiaalin suhteen enempiä häiritsemään ja Rauhanjuna onkin mielestäni toistaiseksi nähdyistä eniten muokkailua osakseen saanut tapaus. Mielipide kallistuukin siihen suuntaan, että televisiointi on vähemmän joutavanpäiväinen kuin alkuperäinen tarina, vaikka pitää huomauttaa, että sekin näin vuosia myöhemmin innosti enemmän kuin aikoinaan.
"Matti ja Liisa katselevat epäluuloisina ympärilleen. Tämä taide ei sytytä heitä. He eivät oikein ymmärrä. Taiteilijalla on hauskaa. Hän nauraa kihertää ja tarkkailee Mattia ja Liisaa."
Suurimmat konkreettiset ja sävylliset lisäilyt tulevat mielestäni esille Huovishengen höpöttelyissä, etenkin jakson loppupuolella. Tulikin jo mainittua, että alkuunkin hän sotapohdinnoillaan hyvin aihepiiriä pohjustelee, mutta lopussa päässään miltei paasausvauhtiin, kun pitää ihmissielun synkempiä sopukoita käydä ruotimaan. Olen vähän huono muistamaan sanatarkasti lukemisia vuosien takaa, joten enpä ole varma, onko Kinnuselle napattu turistavaa jostakin Huovisen toisesta teoksesta, vai ovatko nämä jutut käsikirjoittajien päistä lähtöisin. Joka tapauksessa ne melko saumattomasti sopivat sekaan ja pienenä kehuna merkkailisin senkin, että viimeiset puheet kuulostavat omiin korviin siltä, että ihan hyvin ne olisi voitu kiskaista kirjailijan kappaleista. Siis niistä vähän tylympää kerrontaa sisältävistä. Siinäpä sitä viimeisillä minuuteilla ääneen ihmetellään ihmisen luontaista sisukkuutta taisteluun ja loppumatonta sinnikkyyttä kaivella jostakin vihollinen itselleen. Iva onkin huomattavasti ilkeämpää kuin kirjan puolella Huovishengen summaillessa sotakaluston keskellä, miten sitä lopulta ollaan omaa lihaa raastamassa, suolet survotaan tikareilla riekaleiksi ja silmät kärvennetään kekäleillä. Kun päälle heitetään uneliaita kuvia omaa rauhaa arvostavista ihmispoloista ja lauleskellaan elämälle kiitosta, niin kasvoille jumittuu kotvaksi kohtalaisen epämääräinen hymy, joka ei oikein tiedä minne mennä...
Rauhanjuna (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti