Näistä yksikään ei sen suuremmin sytytellyt, vaikkakin listan viimeisestä teki mieli pikkuisen rupatella kauniiden kuvien sekä rauhallisen yhteisön ilkeiden värähtelyjen takia. Kesäväsykö syynä sanattomuuteen, vaiko sittenkin keskinkertaisuutta kohti lopulta vinksahtanut kokonaisuus, mutta joka tapauksessa juttu jumittui alkumetreillään ja päätin napata jälleen kirjahyllyn Huovis-osastolta opuksen hyppysiin ja sen perään televisioversion pyörimään, josko sieltä pienoista piristystä löytyisi. Viimeksi intohimoisesti ja tulisieluisesti lyttäiltiin poliittisia puolueita ja siinä samalla tietysti ruodittiin Suomea vaivaavaa ongelmavyyhtiä paristakin suunnasta kera sopivan yllytyksen. Muistista uskallan huudella sen verran, että kärhämää on luvassa tässäkin tarinassa, mutta eipä niinkään yhteiskunnallisia huolia tilitellä, vaan enemmän keskitytään ihmisten keskinäisiin väleihin.
"Tähän keski-ikäiseen pariskuntaan kuten moneen muuhunkin seikkaan soveltui sanonta vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Alice-rouva oli pitkähkö, laiha ja jäntevä nainen, jolla oli intiaanin tai turkismetsästäjän kasvot. Hänen kasvoillaan viipyi karaistunut trapperin ilme ja hänen hymynsä oli julma.
Hannu oli aika lyhyt ja lihava miehenpallukka. Hänellä oli punakka, silavapohjainen niska, ja pyöreä pää oli kuin juuri uunista otettu mortadellamakkara. Kuukasvoilla oli aina hyväntahtoinen ilme ja jostain ihopoimujen takaa tirkistelivät maailman herttaisimmat possunsilmät."
Tuttuun tapaan kertojana toimiva Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki saattelee katsojan oikeaan aikaan ja paikkaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa siirtymistä rapsakat sata vuotta taaksepäin menneiden talvien laskiaisriehaan ilakoimaan. Tarkemmin sanottuna elellään vuoden 1909 lauhahkoa ja lumista talvipäivää, vaikka miekkonen itse esiintyy pikkuisen modernimpien hiihtohissien edustalla. Hyvät kelit innostavat kyläläisiä järjestämään yhteisretken Haukelan kartanossa järjestettyjä kemuja juhlistelemaan ja siihen suuntaan on Kananderinkin pariskunta lähdössä. Pintapuoleisesti tarkasteltuna näyttääpi siltä, ettei suurempaa syytä huoleen ole, mutta Huovishenki osaa kurkata syvemmälle ja tiedottelee katsomoonkin, että rauhallisuuden alla vaanii menneistä retkistä ammentava jännite odottaen paikkaa pujahtaa pintaan.
"Antaapas olla! Tässä ihmiselämässä oppii, jos on oppiakseen, huomaamaan lainomaisia jaksoja, jotka vuorottelevat jokseenkin säännöllisesti. Elämä on kuin aallokkoa, kuin sinertäviä, ihania kukkuloita ja synkkiä, hallaisia notkoja. Joskus olet huipulla, kunnes huomaat yllättäen tarpovasi synkkää korpea ja kiskovasi jalkojasi irti imevästä murasta."
Osa kylän väestä lähtee taipaleelle rekimenopeleineen, mutta Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje) turvautuvat lähinnä omiin jalkavoimiinsa Alicen aikoessa kelkkakyydillä viilettää ja Hannu tuumailee pelkistetymmin käpsyttelevänsä kohti juhlapaikkaa. Mistään verkkaisesta taaperruksesta ei sovi jutella, kun jo alkumetreillä selviää, että luvassa on rankkaa kisailua paremmuudesta miltei verenmaku suussa sekä tietysti kilpakumppanin sanallista läksytystä reissun edetessä ja johtopaikan vaihtuessa. Alamäissä etulyöntiasemassa oleva Alice kelkoittelee pirullinen virne kasvoillaan miesparaltaan karkuun, kun taas ylämäen osuessa kohdalle, muuttuukin raskas potkukelkka kirotuksi riippakiveksi ja Hannu pääsee kevyemmin varustautuneena näpäyttelemään vuorostaan. Saavutaanhan sitä illan pimentyessä kohtalaisen terveinä perille, eikä kumpikaan lopullisesti pääse hiipumaan kovien koitosten keskelle. Etenkin hymyileväinen Hannu vaikuttaa olevan hilpeällä tuulella, mutta Alice keskittyy nököttämään omissa oloissaan. ...Ainakin siihen asti, että sivutaan erästä hänen synkeähköä mieliaihettaan ja sitten onkin jo hankalaa saada puhetulvaa pysäytettyä...
Huovisen tarina ilmestyi tekstimuodossa ensimmäistä kertaa vuonna 1967 kokoelmassa Lyhyet erikoiset ja hieman alle pari vuosikymmentä myöhemmin ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat sen pääpiirteiltään melko uskollisesti televisioon. Tekstimuotoinen versio päätyi myös teoksiin Vapaita suhteita (1974) ja Bakulainen pahvala (2005) ja voisinpa mainita, että pituudeltaan se edustaa näiden juttujen lyhyempää laitaa, sillä alkuperäisessä kirjassa sanat ehtivät vilisemään juuri ja juuri kahdeksannen sivun puolelle. Samalla linjalla liikkuu ruutuvastinekin, sillä toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa minuuttimitta on toiseksi vähäisin ja eteen ehtii siinä suhteessa vain Jutta Grahnin mies. No, pystyyhän runsaassa 21 minuutissakin kaikenlaista paasailemaan ja puhelemaan, eli eipä tarvitse liian vähäisestä kestosta ruikutella. Nämä henkilökohtaisesti huvittavat ja hymyilyttävät lainaukset poimin vuoden 1967 kirjasta, jos sillä nyt suurempaa merkitystä on.
Mitä tulee eroihin ja muutoksiin, niin varsin vähäisiä ne kaikkiaan ovat ja alkuperäisen tarinan henki säilytetään hyvin. Pariskunnan matkanteko haukkaa jaksosta vajaan puolikkaan ja tämän osion suhteen väittäisin, että Huovisen oma teksti vie eläväisyydessä sekä ilkikurisuudessa voiton televisioversiosta, jossa pariskunnan kuvailu ei aivan yhtä leikittelevää ole. No, kisailun yhteydessä väläytelty hymyilyttävä reuhtominen tuskasteluineen ja verenmakuisen mielipuolinen meno paikkailee mukavasti puutteita. Tietyn karsimisen kyllä ymmärtää, sillä näyttelijävalinnat eivät täysin Huovisen sanavalintoihin tunnu sopivan, kuten tekstin alkupuolelle poimimastani ensimmäisestä lainauksesta voinee päätellä. Revitteleehän Huovinenkin ihan kivasti omassa versiossaan, mutta mielestäni Virtanen ja kumppanit onnistuvat jaksossa laittamaan mukavan harmittomat juhlapuheet ja riemukkaan hälinän mallikkaammin tauolle Alicen innostuessa.
"Mutta vähätpä välitti Alice Hannun tunteista. Alice oli päässyt mieliaiheeseensa. Taukoamattomana saattona hän marssitti esiin avanteita, sisuskasvannaisia, kuolioita ja vuototauteja. Kertoipa hän kansanomaisen tarinan eräästä iltamapaikalla riehuneesta pontikanjuojasta, jonka suusta tuli sininen liekki ja savu. Poloisen miehen sisukset olisivat palaneet piloille, ellei eräs reipas neitonen olisi kussut hänen suuhunsa. Tällä tavalla voi varmimmin parantaa pontikanjuojan, jonka sisukset ovat syttyneet tuleen. Yleisessä hälinässä paniikkitunnelman vallitessa ei ole niinkään helppoa löytää juomavettä."
Senkin voinee mainita, että juhlaväen keskusteluja on pitänyt hieman lisäillä alkuperäismateriaaliin verrattuna ja ennen kuin kunnolla riehaannutaan, niin rupatellaan kepeämpään sävyyn eläinmaailman hurjista taisteluista. Siinäpä sitä makustellaan, miten mittelevät pedot rähistelevät, ruopivat suolia ja raivokkaasti muristelevat päälle. Nämä verihuuruisten koitosten hehkuttelut ovat kuitenkin hilpeää höpöttelyä, sillä hymyt hyytyvät ja monenkin korvia kiusallisesti kuumottelee Alicen vyörytellessä tautimaailman hirvittävyyksiä. Kalmankatkuiset kuoliot heiluvine puukkoineen tuodaan juhlavieraiden tietoon, eikä aikomuksena ole lainkaan herkkätuntoisimpiakaan säästellä, vaan keskustelukumppanin kertomukset pitää tietysti ylittää räikeästi. Lääkäriparkakin saa tarpeekseen hurmioituneista yököttelyistä, joissa keltainen lima ja visva sinkoilee minne sattuu. Päätyypä hän tokaisemaan, että kuolonkankeus voisi vaikka tiettyihin kieliin iskeä...
"Kotona molemmat syyttivät toistaan liian kovasta vauhdista, mutta illan edistyessä katkeruus unohtui. Voitiin löytää jopa hauskoja puolia kilpailusta, niin armoton kuin se oli ollutkin.
Ja viimeistään aamulla kahvipöydässä jo heheteltiin koko tapaukselle."
Omat korvat ovat kohtalaisen kovia karkeuksia ruutuviihteenkin puolella kuulostelleet, eikä tällaisilla hekumoinneilla mitään ennätyksiä olla lyömässä, enkä usko, että tarkoituksena yleensäkään on lukijoita tai katsojia shokeerata järkyttyneeseen tilaan. Veikeää virnettä kohoilevat kierrokset ja kinastelevat kirmailut lähinnä saavat aikaan. Huovishenkikin pääsee edellistä osaa enemmän kuviin ja ääneenkin, mikä sopii myös, sillä loppuun lisäillyt löpinät auttavat hakemaan sopuisampaa päättelyä päivälle unohtamatta tietenkään silmäkulmassa välkkyvää pilkettä. Vaikka hetkiseksi rauha saadaankin aikaiseksi ja kenties kivempaa iltapuuhastelua uuvuttavien kilvoittelujen sijaan, niin eiköhän siellä jossakin jo odottele seuraava koitos, kun ihmiselelyn aallokko kääntää tyvenet tovit jälleen myrskyn puolelle...? Vaikka Potkukelkka ja patiini ei omalla listalla Huovisen lyhyttarinoiden aatelia edustakaan, niin oivallinen ja oivaltavainenkin pieni huumoripala se on ja toimii myös vähintään kelvollisesti televisiolle soviteltunakin. Sukupuolten mittelöä menossa ja myllerryksessä kevyen kivasti kiepsautellaan, eikä näistä tohinoista ainakaan pahaa mieltä jälkeen jää. Nyt kun olen onnistunut vahtailemaan jaksoista yli puolet, niin yleistä tasoa voin pitää positiivisena yllätyksenä, sillä jostakin syystä odottelin, että luvassa olisi väkinäisempää vääntämistä, mutta hyvä näin ja toivottavasti meno jatkuu pirteän pirullisena! Syystä ja toisesta heräili halua klikkailla loppulauluksi Jarkko Martikaisen kappale Valssi tanssitaidottomille...
Potkukelkka ja patiini (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti