No, eipä kai ole mitään sen suurempaa syytä jo ennakkoon kasata itselleen nihkeää mielialaa, vaan antaa tarinan viedä teilleen ja suhteellisen pirteään tapaan päästään vauhtiin. Isompi porukka on lauluharrastuksen lumoissa, mutta musiikkikaan ei aivan kaikkia pysty tempaisemaan osaksi moniäänistä kuoroa. Yksi yrmynaama nimittäin tahtoo ilmeilyllään tehdä selväksi, ettei tällainen touhu ole lainkaan hänen juttunsa ja niinpä Arthur (Terence Stamp) hieman uhmakkaastikin ja kärsivän oloisena kuluttelee aikaansa odotellen harjoitusten loppua viedäkseen puolisonsa Marionin (Vanessa Redgrave) takaisin kotiin. Yhteisen soiton ja laulun luoma hilpeys ei siis ole ihan jokaiseen tallustelijaan tarttuvaista, mutta vaikuttaa siltä, että kuoroporukka on tottunut Arthurin hiljaiseen äksyilyyn, eikä tästä kummoisempaa kiistaa saada aikaan.
Iäkkäämmistä harrastelijoista koostuvan kuoron kanssa palavalla innolla puuhaava vetäjä Elizabeth (Gemma Arterton) on keksinyt, että joukko voisi ainakin leikkimielisesti ilmoittautua paikkakunnalla pidettävään karsintakilpailuun. Jos ei muuta, niin olisi siinä pienimuotoinen yhteinen tavoite ja päästäisiin ulkoilmaan esiintymään hieman isommalle yleisölle. Kilpailua varten pitäisi keksiä sopivia kappaleita esitettäväksi, eikä Arthur näe tässä touhussa juuri mitään järkeä tai arvoa, vaan vähän lannistaen tuumailee, että jos ei ole mahdollisuutta voittoon, niin miksi vaivautua. Hänelle toisten innostuneet ilmeet eivät siis paljoakaan merkitse, mutta vähän myöhemmin halveksunta muuttuu huoleen Marionin lyyhistyessä kesken harjoitusten.
Pitkään yhteistä taivalta kulkenut pariskunta päätyy lääkärin juttusille ja tutkimusten kautta selviää, ettei Marionin vaivana ole mikään harmiton ja helppo sairaus, vaan näyttää siltä, että hänen elinvoimansa on nopeasti hiipumassa, eikä ole enää paljoakaan tehtävissä. Lääkäri ei uskalla luvata paria kuukautta kauempaa ja yrittää kertoa potilaalle, että nauttisi näistä ajoista niin paljon kuin vain on mahdollista. Kuoroporukka ei tahdo hyvää ystäväänsä hädän hetkellä hylätä, vaan tulee kotiin saakka tervehtimään ja piristämään toista, mikä taas laittaa Arthurin sisällä kiehumaan, sillä hänen näkökulmastaan tällainen huomionosoitus on lähempänä riesaa kuin apua. Hänelle onkin hiukan hankala paikka, kun Marionin heikkenevän voinnin takia pitäisi käydä hakemassa harjoituksista ohjeita sekä materiaaleja, jotta toinen voisi niitä kotona käydä läpi, mutta pyynnöstä kuitenkin suostuu kiusalliseen vierailuun ja alkaa vaivihkaa vähän lähentyä muiden kanssa.
Marion ei siis vakavasta sairaudestaan huolimatta tahdo laittaa loppua yhteisille lauluhetkille ja muillakin intoa riittää jatkaa eteenpäin. Elizabeth alkaa miettiä, että josko porukkaa voisi vähän venyttää siten, että päästäisiin puhtaasta kuorosta yhtyeen suuntaan ja saataisiin musiikkiin mukaan rock-vivahteitakin. Muiden toimiessa yhtenäisenä joukkona harrastuksen parissa toisiaan tukien, alkaa Arthur enenevissä määrin vetäytyä itseensä vellomaan murheisiinsa. Vääjäämättömän lähestyessä ja lopulta suuren surun koituessa kannettavaksi ja kärsittäväksi, alkaakin näyttää siltä, että Arthur haluaa jäädä yksin ilottomaan ja kolkkoon maailmaansa. Muiden tarjoama tuki ei kiinnosta ja muutenkin hän näyttää olevan taipuvainen ottamaan etäisyyttä lähisukulaisiin, jolloin nämä pyrkimykset kiristelevät jo entisestään viileitä välejä pojan kanssa ratkeamispisteeseen. Noinko vain Arthurin kohtalona on myöhäisten vuosien yksinäisyys ja lohduttomuus...?
Kieltämättä elokuvan edetessä päästään paikkoihin, joissa elämänhalu ja yleinen ilo on vähissä, eikä toivo paremmasta kovin kirkkaana jaksa kaukaisuudessa tuikkia. Sympaattisten sivuhahmojen suurehko joukko pitää parhaansa mukaan sinnikkäästi huolta, ettei kärttyisä ja eristäytymään pyrkivä Arthur kuitenkaan jäisi surussaan yksin. Yleensä itselläni on taipumusta mäkätellä, jos touhu tunnelmineen alkaa kallistua liian ankeilupainotteiseksi, mutta mielestäni Song for Marion tälläiset suoranaiset murheilla mässäilyt ja niihin jämähtämisen välttää. Puolivälin kohdille on ajoitettu taipaleen raskaimmat tuokiot, mutta alle 90-minuuttinen elokuva ei suinkaan tee näistä surullisista ja apeista aatoksista mitään pysyvää tunnetilaa, vaan pikkuhiljaa katsetta kohdistellaan muihin suuntiin. Kestoon liittyen voisi sen verran sanoa, että poistettujen kohtausten valikosta löytyy yhdeksän kappaletta keskimäärin minuutin mittaisia nipsaisuja, mutta eipä niitä osaa elokuvaan kaivata ja se tuntuukin paremmalta ilman näitä lisäyksiä, eli tiivistely ja trimmailu toimii tämän teoksen kohdalla.
Loputtomien synkistelyjen sijaan näyttääkin ennemmin siltä, että liiallista raskautta halutaan välttää, koska melko nopeasti kurjien koitosten lomaan lähdetään sovittelemaan kepeämpää puolta rinnalle kulkemaan. Miksikään varsinaiseksi musikaaliksi Song for Marion ei missään vaiheessa käänny, vaikka lauluja toki läpi elokuvan kuullaankin, ja mielestäni onkin parempi painotella hahmovetoista draamaa kuin heittäytyä liian innokkaasti ihmettelemään harjoituksia sekä kilpailuja, koska kyseessä kuitenkin on pitkälti Arthurin tarina ja sitä kautta se sydämellisyys löydetään herkimpiin hetkosiin. No, musiikkia kuitenkin kuullaan, sillä ennen suurta kisaa olisi kymmenisen harjoittelukertaa hyödynnettävänä ja niiden mukana saadaankin sekalaisia kommelluksia ja kummallisia kokeiluja keventemään ilmapiiriä. Onneksi maltetaan pysytellä kohtalaisen hillityllä linjalla, eikä mikään täysmittainen sekoilu varastele viehätystä. Kilpailuosuuskin hoidetaan mielestäni hyvällä maulla läpi, eikä monessakin mielessä tyydyttävästä lopputuloksesta jää paljoa muristeltavaa, vaan kilpailun kautta löytynyt tie toipumista kohti vaikuttaa lupaavalta.
Lauleluja ei tee mieli latistella tai vähätellä silkaksi sivuseikaksi, mutta kyllä huomio ihan oikeutetusti enemmän Arthuriin kiinnittyy ja Stamp tuntuu osuvalta valinnalta hiljaisesti äristelevän muristelijan rooliin. Tyypistä ei tehdä mitään järjestelmällisesti kaikille vihoittelevaa ylikiukkuista tapausta, mutta toisaalta, kuten Elizabeth eräässä vaiheessa toteaa, että mahtaa olla vallan vaikeaa tällaisissa kengissä elämässään kuljeskella ja mietiskeleepä miekkonen itsekin, ettei nauti enää oikein mistään. Näistä lähtökohdista saisi varmaan väkerrettyä paljonkin piinaavamman elokuvailtaman, mutta murheet ja pienet sekä isommat ilot tasapainotetaan tyydyttävään tapaan. Stampin hillitty ja vähäsanainenkin suoritus tuo Arthurin piilotetut sekä padotut tunteet katsojan eteen, ja kun ne lopulta lähtevät väkisinkin purkautumiskanaviaan hakemaan, niin tuntuu se ruudun toisellakin puolella. Vaikka välit paikoin ovat kovallakin koetuksella, niin minusta Arthurista ei onneksi lähdetä luomaan liian vastenmielistä tyyppiä, vaan mukana on hellyyttä ja herkkyyttäkin, toki usein vähän kauempana pinnan alla. Hänen puolestaan tuntuukin pahalta, kun näyttää siltä, että toinen ajaa itseään entistä ahdistavampaan ja ilottomampaan mielentilaan, josta ulospääsy alkaa vaikuttaa miltei mahdottomalta. Onneksi tarina verkkaisen sydämelliseen ja lämpöiseenkin tapaan etsii näistä pahoista paikoista ulospääsyä asetellen hiljaiset suurta sisäistä surua sisältävät tuokiot ja rauhalliset läheisyyden hetket koskettavaksi kokonaisuudeksi.
Synkistely onkin murheelliselle tarinalle vähän pakollinenkin paha, eikä raskaita aikoja välttämättä olisi kovin mielekästä lähteä mihinkään satunnaiseen hupsutteluun hukuttamaan, mutta onneksi Song for Marion ei näistä taakoistaan huolimatta muotoudu miksikään myrtyneiden ja murtuneiden mielten lohduttomaksi tutkielmaksi. Pohjavire pysyy toiveikkaana, vaikka unelmat ja haaveet vaihtuisivat varjopuoliin ja vähintään hetkellisesti itkuisiksi vaiheiksi. Tarina kääntyykin hiljaiseen tapaansa hyväntuuliseksi teokseksi, jossa olisi minusta paljonkin kehuttavaa vielä näiden lätinöiden lisäksi, mutta silti sanoisin, ettei Song for Marion ainakaan yhden katselun pohjalta paikkaansa lajityypin kyynelehtivien klassikkojen joukosta nappaa. Ennemmin se on sujuvaa sekä tyylikkäästi toteutettua hillitympää nyyhkydraamaa, joka ei lähde katsojaa väkisin vetisyttämään tai muutenkaan suurinta tunteiden pauhua kohottelemaan. Roolissaan varsin jykevä Stamp varmistaa osaltaan, ettei harhailla liian lässylle linjalle, ja tulkinta pysyy hahmolle uskollisena heltymisistä huolimatta. Pienimuotoisempi plus monesti hiljainenkin tunteilu kuitenkin koskettaa moneen otteeseen ja haikeansuloinen loppulaulu seisauttaa kuuntelemaan korvat tarkkoina sekä silmäkulmat kosteina. Näinpä suoraan sydämestä laulellaan laatukäyrä viimeisillä minuuteilla kohtalaiseen nousuun ja katsoja pääsee tuijottelemaan lopputekstejä positiivisten sekä mukavien mielialojen vallitessa hyvien herkistelyjen jälkeen.
Song for Marion (2012) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti