Sopivaa mielentilaa tavoitellaan heittämällä heti elokuvan aloittelumusiikiksi Woody Guthrien klassikkokappale This Land Is Your Land yli puolen vuosisadan takaa, jonka yhteydessä katsojalle esitellään demokraattien riveissä vaalityötä tekevä John Logue (Breckin Meyer). Hänen kampanjointinsa ei kovin kehuttavasti etene, vaan kohtaamiset ulko-ovilla tuntuvat päättyvän jokseenkin nyrpeissä aatoksissa. Uusia äänestäjiä ei ilmeisesti noin vain voiteta oman ehdokkaan puolelle, varsinkaan jos matkassa sattuu olemaan roppakaupalla omahyväistä asennetta ja silloin tällöin pilkistelevää avointa halveksuntaa vastapuolta kohtaan.
Hetkistä myöhemmin Guthrien herkät sanalliset maalailut tuupataankin jo syrjään, sillä päästään seurailemaan möykkääväisempää kampanjajuhlaa, jossa Logue on joukkojensa kanssa kulautellut itsensä rehvakkaaseen nousuhumalaan. Kerryn voitto presidentinvaaleissa tuntuu tässä alkoholihuuruisessa olotilassa täysin varmalta nakilta, joten Logue päätyy itsevarmana pöydällä seisoskellen julistamaan kuulijoille, että jos jollakin ihmeellä George W. Bush valitaan toistamiseen presidentiksi, niin Kanada olkoon hänen uusi kotimaansa. No, tulee marraskuun 3. päivä vuonna 2004 ja ääntenlasku alkaa olla viimeisiä varmistuksia vaille valmis, mikä tarkoittaa, että Loguella olisi kohtalainen kasa karvasta kalkkia nielaistavaksi.
Pikkuisen aiemmin kovasti uhonneella Loguella riittääkin seliteltävää sekä tilitettävää ja syyt tuntuvat poikkeuksetta löytyvän ihan muualta kuin peilistä. Äänestäjien enemmistö on tietysti idiootteja ja parin tuopillisen jälkeen oman puolueen ehdokaskin alkaa tuntua häviämään syntyneeltä turhakkeelta ja puisevalta patsaalta. Kaverit kyselevät vaalilupauksen perään, mutta sitähän Logue ei todellakaan aio noudattaa, koska kyseessä on korkeintaan ollut täysin vitsiksi tarkoitettu humalaisen houreinen huutelu. Alkaa näyttää siltä, että hepulla on vähän muutakin vaikeaa palaa purtavaksi kuin vain inhokin voitto presidenttikisassa, sillä työpaikka näyttää haihtuneen, kuten myös ihmissuhde. Ilmeisesti Logue on tahtonut laittaa romanttiset kuviot tauolle panostaakseen täysillä Kerry-kampanjaan, mutta kumppani on tuona aikana tuumaillut muuta, eikä paluu entiseen enää onnistukaan.
Näyttääkin siis siltä, että Loguen elämällä olisi muutaman vastoinkäymisen rypäs tarjottavaksi ja tässä vaiheessa pako Kanadaan alkaa nousta uudelleen houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, ja sitä voisi vielä yrittää käännellä ylväämmäksi periaatteelliseksi ratkaisuksi. Loguen taannoinen lupaus on levinnyt television kautta hieman laajemmallekin ja hän saa yllättäen puhelun Kanadan puolelta. Marry a Canadian -niminen järjestö tahtoisikin auttaa Johnia muuttojärjestelyissä, ja etenkin järjestön johdossa toimiva Gloria (Adriana O'Neill) tuntuu olevan kovin vaikuttunut Johnin lupailemasta tempauksesta ja lisäksi hänen poliittisista kirjoituksistaan. Kansalaisuuden saamisessakin pyritään auttamaan etsimällä sopiva kanadalainen kumppani, jonka kanssa solmittu avioliitto sitten auttaisi asioiden edistymistä.
Johnin mielessä muuttopäätös alkaakin hiljalleen sinetöityä, mutta hän päättää myös etsiä matkaseuraa jakamaan kilometrejä ja kuluja. Ilmoitus kerryttää vähän erikoisen joukon haastateltavaksi, ja sinne mahtuu pikkuisen epäilyttäviäkin ehdokkaita. Jonkin verran myöhässä paikalle kiiruhtava Chloe Hamon (Anna Paquin) vaikuttaa nopean jutustelun perusteella olevan lähimpänä Johnin arvoja sekä ajatuksia ja niinpä aletaan matkakumppanuutta kehittelemään, sillä Chloelle sopisi lähtö vaikkapa heti. Johnin kaveri taas ei näe tätä pohjoiseen pakenemista erityisen hohdokkaana tai periaatteellisena poliittisena kannanottona, vaan enemmän kallistuu arvelemaan itsekkäämpiä syitä päätösten taustalla. John kuitenkin on päätöksensä tehnyt ja piakkoin hän huristeleekin Chloen kanssa kohti Kanadaa. Noinkohan vain sieltä uusi koti idealistiselle demokraatille löytyy, vai odotteleeko rajan takana toisenlainen pettymys ja ehkäpä matkaan muutama yllätyskin mahtuu?
Blue State ei hirmuisesti hidastele alkumetreillään, vaan jo alle 20 minuutissa ollaan menossa määränpäätä kohti ja koko homma on paketissa alle 90 minuutissa. Valitettavasti elokuva on myös esimerkki siitä, ettei tiivis pakkaus ja nopsa eteneminen tietenkään viihdyttävyyttä tai muutakaan mielekkyyttä takaa. Melkeinpä jatkuvasti elokuvan yllä tuntuu leijuvan köyhien kuvien korostelema valju vaisuus, oli sitten kyse huumorista, draamasta tai muista kiemuroista. Arkisuus ei sinänsä mikään synti ole, mutta se kaipaisi kylkeensä hiukan kiinnostavammat hahmot ja muutenkin vähemmän tökeröä ihmissuhdekehittelyä. Toisaalta yrittäessään repäistä vähän vallattomammin Blue State tuntuu haparoivan varjojen mailla vieläkin pahemmin, mistä esimerkkinä lähinnä epäuskottavan hölmöltä ja kiusalliselta vaikuttava vierailu Johnin vanhempien luona.
Hillitymmät vitsitkään eivät pääsääntöisesti saa kummoistakaan hihittelyä tai hykertelyä aikaan, vaan melko tylsämielisesti Johnin hahmon oikeassaolemisen oikkuja ja oireiluja huumoriksi käännellään. Ylitarkat matkasuunnitelmat, aatteelliset kulutukset ja kasvissyönnit on aika nopeasti kahlattu läpi, ja jos nämä saattavatkin jonkin hymyn haituvaisen kasvoille hetkellisesti loihtia, niin yleisesti ottaen hahmo on astetta liikaa omahyväisesti pätevä paasaaja, jota seuraillessa lähinnä miettii, milloin Chloe hyppää bussin kyytiin. Eripuraisuudesta ilojen etsiminen on toki reissuelokuvien perusjuttua, mutta kun se vaikuttaa vain laimealta sekä väkinäiseltä vääntämiseltä, niin ollaan usein aika kaukana toimivasta komediasta. Jotta tilitykset, muristelut ja pätemiset tepsisivät, niin pitäisi takana olla pikkuisen enemmän puhtia ja kekseliäisyyttä, sillä väsynyt versio tällaisesta tyypistä lähinnä ankeuttaa ja unettaa.
Löysästi toteutettu kireys ja ehdottomuus Johnin kohdalla sujahtaa kohtalaisen kaukaa ohi maalin ja tätä kautta ei mitään kovin kuumaa kemiaa pääparin välille viritellä. Valitettavasti sympaattisemmat pilkahduksetkin jäävät vähemmistöön ja näyttää siltä, että kaksikon sopuisampi yhteiselo vaatii litrakaupalla olutta onnistuakseen. No, ihan näin raskaalta reissu ei ruudun toisella puolella kuitenkaan tunnu... Piristykseksi mukaan on viskaistu hieman outoilevampia hahmoja, jotka tulevat ja menevät vaikuttaen enimmäkseen ohilyönneiltä. Vaikka tarinassa olisikin nähtävissä sellaista kuviota, että ensimmäisellä puoliskolla pureskellaan pettymyksiä eroavaisuuksia korostellen ja jälkimmäisellä taas hiljalleen etsitään ymmärrystä ja lähestytään, niin näitä palasia ei vain saada luontevasti paikoilleen. Juttu tuntuukin epäuskottavalta ja tyhjänpäiväiseltä, joten mistään liikuttavuudesta lienee turha puhuakaan, eikä tyyppien vaikeista valinnoista tai kiperistä tilanteista jaksa välittää tai kiinnostua juuri lainkaan. Onhan elokuvalla sinänsä viestinsä vietävänä, mutta hämmästyttävän huojuvaisesti hoiperrellaan. Blue State ei mielestäni ole edes irtovitsien osalta kovin hauska, koska heitot eivät ole erityisen oivaltavia tai nokkelia, ja niiden luonnehtiminen pikkukivaksi kuittailuksi antaisi kenties liiankin pirteän kuvan vänkäilyistä.
Myös tie-elokuvana Blue State on kohtalainen pettymys ja laimea tapaus, eikä ole kovin helppoa keksiä teoksesta tässä mielessä myönteistä kerrottavaa, vaan se tuntuu olevan näkemieni lajin edustajien joukossa ihan kaikista vaisuimpia viritelmiä. Tarina toki pyrkii keskittymään hahmojen välien sekä tempauksen syiden tarkasteluun, mutta mielestäni moni muu elokuva on tässä onnistunut ja siitä huolimatta tarjonnut katsojalle mielekkään ja mielenkiintoisen matkan koettavaksi siinä sivussa. Nyt kun yritän muistella tieosuutta, niin sieltä ei valitettavasti tule mieleen yhtään kehuttavan hyvää reissukohtausta tai oikeastaan edes lyhyempää hetkeä, jossa olisi mitään erityisen mainittavaa kiitoksista puhumattakaan. Blue State on poikkeuksellisen nihkeä tapaus siksikin, ettei se suostunut tarjoilemaan oikeastaan lainkaan materiaalia kauniille maisemakuvakaappauksille, minkä voi toki noin tarinan painotusten kannalta ymmärtää, mutta visuaalinen anti on kuitenkin aika olematonta.
Voinee siis olettaa, ettei Kanadaa noin tarinan puolestakaan haluta esittää minään hehkuvana onnelana, vaan arkisen harmaana sekä hiukan kolkkonakin paikkana, joka ei välttämättä ole mikään ihanneratkaisu kotimaassa koettuihin murheisiin. Siitä huolimatta haluaisin hiukkasen muristella, ettei pitkälle taipaleelle ole voitu edes jokusta herkkupalaa katsojan silmäniloksi tunnelmoida, vaan autoilupätkät näyttävät ahtailta, haaleilta ja hätäisiltä räpsäyksiltä, joissa ei juuri mitään muistettavaa ole. Asiaan todennäköisesti vaikuttaa tarkoituksellisen jäähdyttelyn lisäksi alle miljoonan dollarin budjetti. En mitään jatkuvaa uskomatonta kuvaloistoa ollut olettamassakaan, mutta tällainen väljähtänyt tyyli tuntuu vain korostelevan tarinan sekä hahmojen uuvuttavampia puolia. Pikaisesta käynnistyksestä johtuen lähes kaikki valmistelutkin jäävät kuvien ulkopuolelle Johnin taustatyöksi, joten tieseikkailuosuus on pohjustelunsakin puolesta niin heppoisesti huitaistu kasaan, ettei se juuri minkäänlaisia odotuksia kohottele tai saa kihelmöintiä aikaan.
Hyvää vitsailua, rentoa reissailua, herkistelevää romantiikkaa ja kaunista maisemaa hakevalle Blue State onkin mielestäni melkoisen huono valinta. Vaikka elokuva ei mikään raivostuttava tai edes kamalan tylsä tapauskaan olisi, niin eipä sillä toisaalta paljoakaan annettavaa ole. Sitä ei oikein voi syyttää, etteikö elokuva olisi ajankohtainen, sillä vaikka valtaapitävät ovat parikin kertaa Amerikan ihmemaassa vaihtuneet, niin voimakas kahtiajakautuminen ja kärkkäät poliittiset mielipiteet sekä tempaukset eivät ole minnekään hiipuneet. Blue State ei vain saa aiheestaan oikein mitään kiinnostavaa tai merkityksellistä irti, vaan vitsailu sekä konfliktit ovat melko löysää tavaraa ja niiden seurauksena satunnaiset hymytkin ovat hyvin harvinaisia. Hahmojen välinen kipinäkin jää kovin vaisuksi ja lopussa se on niinkin hiipunut, ettei vahingossakaan saa minkäänlaista tunnevaikutusta aikaan katsomossa, mikä viimeistään sinetöi sen, että Blue State sujahtaa "unohda parissa päivässä"-turhakkeiden lokeroon. Jälkeen jää vaikutelma, että teoksesta olisi jopa tarkoituksella tahdottu riisua aito ilo ja into pois, eikä laimeasti pikkukiukkuileva tiuskiminen, naljailu tai tyhjänpäiväinen nokittelu noin pääviihteenä mitään makoisaa saati muistettavaa herkkua ole.
Blue State (2001)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti