Homeward Bound II: Lost in San Francisco

Muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen päätettiin tehdä jatkoa sympaattisen lemmikkikolmikon seikkailuille. Alkuperäistä ei ole täysin haluttu toistaa, joten pieniä muutoksia sekä lisäyksiä löytyy, jotka eivät ole ollenkaan jatko-osille vieraita.

Edellisestä seikkailusta on siis kulunut pari vuotta. Tällä kerralla Seaverin perhe on lähdössä Kanadaan viettämään lomaa mökkeilyn parissa. Jostakin syystä lemmikeille, tai oikeastaan Chancelle (äänenä edelleen Michael J. Fox), tulee huono tunne, ja hän karkaakin kuljetuslaatikosta. Shadow (ääneksi vaihtunut Ralph Waite) haluaa tietenkin lähteä perään kaveriaan auttamaan. Sassy (edelleen Sally Field) seuraa mukana jokseenkin vastentahtoisena. Samassa kolmikko onkin aiheuttamassa häiriöitä keskellä San Franciscon lentokenttää.

Päästyään pois lentokoneiden joukosta, joutuu jälleen kaukana kotoaan oleva porukka kohtaamaan kaupungin vaarat, jotka ovat kovin vieraita rauhallista lähiöelämää viettämään tottuneille lemmikeille. Alueella liikkuu koiria laboratoriokokeihin varastava kaksikko, eivätkä läheskään kaikki kadulla tavatut lajitoverit ole kovin ystävällisiä. Toki myös autot, ruoka ja muut haasteet tuovat mutkia matkalle. Aiemmin mainittu pahiskaksikko on kuin suoraan jostakin Disney-ilkimysten käsikirjasta. Jos ei muuten ole mahdollisuutta tehdä pahuutta pienemmille, niin ainakin sikarinsavua pitää toisten kuonoihin puhallella.

Jatko-osaan on päätetty lisätä puhuvien eläinten määrää, joten alkuperäinen kolmikko saakin vahvistuksekseen Rileyn johtaman katukoirien jengin. Riley joutui pienenä pentuna kaltoinkohdelluksi, eikä ole sittemmin ihmisiin luottanut. Hän lähinnä auttaa samaan asemaan ajautuneita lajitovereitaan. Tämä jengi päätyy lopulta opastamaan lemmikkejä, jotka eivät yksin löydä tietään kotia kohti vievälle suurelle sillalle.

Chance ei kuitenkaan ole hirveän innokas palaamaan, sillä viime aikoina Jamie ei oikein ole ollut halukas viettämään hänen kanssaan aikaansa, vaan leikkinyt enemmän ihmisystäviensä kanssa. Lisäksi vilkas kaupunki tuntuu tarjoavan niin paljon enemmän tutkittavaa sekä mielenkiintoisia mahdollisuuksia kuin hiljainen lähiö. Vielä kun Rileyn jengistä löytyy Delilah, jonka kanssa näitä asioita on vielä huomattavasti mukavampi harrastella, niin paluu alkaa vaikuttaa varsin ikävältä ajatukselta...

Edelleen lemmikkikolmikko on sinänsä sympaattinen, mutta tällä kerralla tuntuu siltä, että vuorosanojen kirjoittajat ovat yrittäneet vieläkin kovemmin tehdä heistä mahdollisimman rasittavia. Nyt kun elokuva ei muutenkaan ole yhtä hyvä, niin tämä tulee entistä paremmin esille. Muutamaa hymähdystä enempää eivät nämä jutut onnistuneet ilahduttamaan, mikä painaa onnistumisprosentin kohtalaisen alas, sillä tahti vitsien suhteen on vähintään yhtä kiivasta kuin ensimmäisessä. Tämän jatko-osan kohdalla jouduttiin käyttämään neljää eri bulldoggia, neljää eri kultaistanoutajaa ja kuutta eri angorakissaa. Ei siis tarvitse epäillä silmiään, jos joissakin kohtauksissa tuntuu siltä, että eläimet eivät samannäköisyydestään huolimatta ole kuitenkaan täysin samoja.

Myös ympäristön vaihtamisella on merkittävä osuus sen suhteen, ettei elokuva jaksanut kiinnostaa läheskään samaa vertaa kuin ensimmäinen, jossa jo pelkät maisemat pitivät mukavasti mielenkiintoa yllä. Tässä ei oikein voi sanoa samaa, sillä varsin tavalliset kaupunkinäkymät eivät hirveästi vedä puoleensa. Näkyy siellä välillä viehättävää puistoa ja muuta vastaavaa, mutta paitsioon tällaiset hetket selvästi jäävät.

Lähes viikko sitten katseltu ensimmäinen osa oli oikein mukava koko perheelle suunnattu seikkailu. Tämän kohdalla pisteet putoavat selvästi ja kyseessä on lähinnä menettelevä saman lajityypin edustaja. Siinä missä ensimmäinen kosketti pari kertaa vähemmällä yrityksellä, yritetään tässä melko väkinäisesti kiskoa kyyneleitä irti katsojasta. Lopussa on hyvä esimerkki tästä. No, kyllähän tämänkin parissa runsaat 80 minuuttia kuluu, eikä tarvitse hiuksia repiä päästä, mutta ensimmäinen osa on tosiaan huomattavasti nautittavampi kokemus. Positiivisen eläinhömpän ystävät saattavat tästä löytää mukavia hetkiä ja varmaan pienempien katsojien silmille lemmikkien "viisastelu" näyttää vähän toisenlaiselta.

Toisen osan kohdalla kotimainen DVD on ymmärretty julkaista alkuperäisellä kuvasuhteella. Dubbauksen lisäksi löytyy myös suomenkielinen tekstitys. Heh, jotakin on siis saatu tehtyä paremmin ensimmäiseen verrattuna...

Näiden kolmen sympaattisen ja sankarillisen lemmikkieläimen seikkailut voitaisiin näiltä erin päättää videopätkään, jossa erilaiset eläimet auttavat parhaansa mukaan toisiaan todellisen elämän vaaratilanteissa (varoituksena vielä, että kohdasta 7:50 eteenpäin nähdään vähän häiritsevämpää kuvamateriaalia, joka taas demonstroi sitä yleistä empatianpuutetta erään eläinlajin kohdalla):

Homeward Bound II: Lost in San Francisco (1996) (IMDB)

Sideways

Miles (Paul Giamatti) on päättänyt järjestää vanhalle yliopistokaverilleen (Thomas Haden Church) unohtumattoman viikon ennen tämän häitä. Tarkoitus olisi kiertää viinitiloilla nauttien hyvistä juomista sekä ruoista, ihailla maisemia, pelata välillä vähän golfia ja muutenkin viettää rentoa elämää. Valitettavasti Jack näkee asian hieman toisin, eikä ole aivan täysin mukana Milesin suunnitelmissa. No, lähdetään kuitenkin Los Angelesista kohti Kalifornian aurinkoista viinialuetta katselemaan, millaisia tuokioita saadaan luotua.

Jackin tavoitteet poikkeavat hieman matkanjärjestäjän näkemyksistä, sillä hänen päätarkoituksensa on saada naista. Lisäksi mies on päättänyt järjestää riutuvalle matkakumppanilleen vähän samansuuntaista toimintaa, koska uskoo, että se toimisi tässä tapauksessa paljon paremmin kuin mitkään masennuslääkkeet. Kun Jackin kuvioihin tulee Sandra Ohin esittämä viinitilalla työskentelevä Stephanie, niin muutenkin hieman alakuloinen ja onneton Miles saa jäädä viettämään aikaansa yksin suunnittelemiensa aktiviteettien parissa.

Sen lisäksi, että kaveri pilaa Milesin suunnitelmat, on hänellä muitakin ahdinkoja. Hän ei saa entistä vaimoaan mielestään, mikä on jonkinasteinen haitta uuden elämän aloittamiselle. Sekään ei helpota tilannetta yhtään, että kustantaja ei ole hirveän innostunut Milesin käsikirjoituksesta. Vielä kun Miles kuulee, että entinen vaimo, josta hän ei ole vieläkään onnistunut päästämään irti, on mennyt uusiin naimisiin, niin kaikki alkaakin olla jo pahemmin pois paikoiltaan. Matkakin uhkaa pysähtyä siihen paikkaan.

Heh, nämä tarjoavatkin hyviä syitä tarttua pulloon vähän muutenkin kuin hienostuneemman maistelun merkeissä... Leppoisaksi suunniteltu viikko muuttuukin osittain rasittavaksi koettelemukseksi, jonka aikana Milesin jo ennestään kireällä olevat hermot pingottuvat äärimmilleen. Pitää sanoa, että Paul Giamatti kyllä sopii hyvin erinäisistä vaikeuksista kärsivän, mutta silti pidettävän Milesin osaan. Kun hänen paikoitellen elämäänkyllästyneitä ilmeitään seuraa, niin ei oikein voi olla tuntematta tietynlaista sympatiaa ahdistunutta ja elämän kiusaamaa kanssavaeltajaa kohtaan... Eräs jokseenkin pysäyttävä hetki löytyy elokuvan alkupuolelta, kun Miles varastaa vanhan äitinsä säästöjä ja jää tuijottamaan vanhoja perhevalokuvia. Onnistuu edelleen herkistämään.

No, ikävyyksien lisäksi jotakin hyvääkin Milesin polulle eksyy. Vaikka hän aluksi on melko varautunut jo entuudestaan tuntemansa Mayan (Virginia Madsen) suhteen, niin lopulta välit alkavat lämmetä. Jack kaverina yrittää kannustaa ystäväänsä oikeaan suuntaan ja rohkaista ottamaan ne ratkaisevat askeleet, ettei taas tule kirjattua "päiväkirjaan" yhtä menetettyä mahdollisuutta.

Omista suosikkikohtauksista pari liittyy voimakkaasti Milesin ja Mayan yhteisiin hetkiin, ja ne oikeastaan ovat melko peräkkäin elokuvan puolivälin kohdalla. Ensimmäisenä vastaan tulee nelikon yhteinen ravintolailta. Sanoisin, että musiikki, äänet ja kuvaus osuvat täysin kohdalleen siinä. Heh, siitä saisi varmaan editoitua varsin tyylikkään viinimainoksenkin. Miles kuitenkin yrittää parhaansa mukaan tärvellä tämänkin lupaavan tilaisuuden, kun innostuu kallistelemaan pulloa vähän rajojensa tuolle puolen, mikä toki on surullisen tuttua toimintaa omallakin kohdalla. Kaverin estelyistä huolimatta juomaa siis kuluu turhankin runsaasti, mikä innoittaa Milesin päättämään ravintolaillan lähes aina menestyksen takaavan drink and dial -operaation parissa.

 Sitten siihen toiseen kohtaukseen, joka omalla listalla on edelleen elokuvan huippuhetki. Ystäviensä äänekkään puuhailun saattelemina Miles ja Maya vetäytyvät terassille jatkamaan keskustelujaan. Kumpikin kertoo itsestään viini-innostuksensa kautta. Milesin tarina on vähän teoreettinen, etäinen ja arka. Mayan sitä vastoin täynnä tunnetta sekä lämpöä. Vaikka taisi olla kolmas katselu, niin edelleen onnistui taikomaan palan kurkkuun. Jos pitäisi nimetä suosikkiminuutti elokuvasta, niin ei tarvitsisi kovin pitkään miettiä, sillä tämä kyseinen hetki on sen verran pysäyttävä ja tunnelmallinen. Väreitä ei voi välttää. Oikeastaan jo tämän takia voisin olla tunnustamassa rakkauttani tälle elokuvalle, enkä kyseiseen tuokioon ole aivan heti kyllästymässä. Tavallaan se osuu arkaankin paikkaan, mutta ehkäpä on syytä säästää ulkopuoliset siltä tilitykseltä. Kuuluu myös ehdottomasti elokuvissa nähtyjen suosikkipuheiden sarjaan.

Maya: "No, but I do like to think about the life of wine. How it's a living thing. I like to think about what was going on the year the grapes were growing; how the sun was shining; if it rained. I like to think about all the people who tended and picked the grapes. And if it's an old wine, how many of them must be dead by now. I like how wine continues to evolve, like if I opened a bottle of wine today it would taste different than if I'd opened it on any other day, because a bottle of wine is actually alive. And it's constantly evolving and gaining complexity. That is, until it peaks, like your '61. And then it begins its steady, inevitable decline. And it tastes so fucking good."

Tuskinpa tätä(kään) voi aivan tyypillisenä romanttisena komediana pitää, koska mukaan on eksynyt kaikenlaista muutakin ja tavallaan osa kyseisen lajityypin elokuvien peruskuvioista jää kokonaan elokuvan ulkopuolelle. Tämä toki on mielestäni ennemmin vahvuus kuin heikkous. Suurin aihe valittamiselle löytyy loppupuolelta, kun elokuva hyytyy vähän turhan varhaisessa vaiheessa ja pitkäksi aikaa. Se onnellisempi osuus olisi voinut kestää puolestani pikkuisen kauemminkin. Tämä on myös niitä tapauksia joihin olisi toivonut myös reilusti onnellisen puolelle kallistuvaa lopetusta, vaikka hyvä päätös nykyinenkin on ja jättää katsojan positiivisten tunnelmien pariin.

Mitä tulee huumoriin, niin mielestäni se toimii enimmäkseen hyvin. Milesin ja Jackin näkemyseroista saadaan ihan hyviä tilanteita aikaan ja Milesin omat puuhastelutkin ovat usein huvittavia. Draama ja komedia ovat tässä tapauksessa kohtalaisen hyvässä tasapainossa. Jo aiemmin mainittujen hetkien lisäksi voisi mainita vaikkapa Milesin sekavahkon kuvailun kirjastaa. Se onnistuu edelleen nostattamaan reilua hymyä suupieliin.

Maisemat ovat kesäisen mukavia ja niistä syntyvää miellyttävää vaikutelmaa pehmeä kuvaus onnistuu korostamaan, samoin Rolfe Kentin elokuvaan säveltämä rento ja leppoisa musiikki. Vaikka välillä käsitellään vakavampiakin aiheita, niin ei tunnelma mielestäni mene missään vaiheessa kovin raskaaksi.

Toistaiseksi olen nähnyt vain kolme Alexander Paynen elokuvaa, ja edelleen tämä pysyy listan kärjessä. Romanttisten (draama)komedioiden joukossa omia suosikkeja. Virginia Madsenin suoritus ihastuttaa aina vain enemmän kun uusintakatseluja kertyy mittariin. Eikä muissakaan päänäyttelijöissä todellakaan ole valittamista.

Jo aiheensa puolesta Sideways tarjosi (jälleen) hyvän (tai ainakin kohtalaisen) tekosyyn jatkaa eeppistä saagaani (halpojen) punaviinien maailmassa. No, kun naposteltavaksi lisää tummaa suklaata, niin aikaansaa ainakin pienen itsepetoksen avustamana varsin sydänterveellisen kokemuksen, jota tuli tarkemmin perusteltua aiemmassa kirjoituksessa. Vaikka katseluja onkin jo ehtinyt kertymään, niin siitä huolimatta Sideways jaksaa edelleen hymyilyttää, koskettaa ja viihdyttää. Pari tuntia kuluu erinomaisen mukavissa tunnelmissa rennosti oleillen. Jos ei ole elokuvaan tutustunut, niin kannattaa ehdottomasti ottaa katseluun. ...Ja vaikka tapaus olisikin tuttu, niin kannattaa uusia.

 Sideways (2004) (IMDB)

Homeward Bound: The Incredible Journey (Kotia kohti - uskomaton seikkailu)

Seaverin perhe on muuttamassa, koska isä (Robert Hays) on saanut uuden työpaikan San Franciscosta. Perheen kolmella lapsella on jokaisella oma lemmikki. Vanhimmalla pojalla vanhempi koira Shadow (äänenä Don Ameche), tyttärellä Sassy-kissa (äänenä Sally Field) ja nuorimmalla pojalla leikkisä pentukoira Chance (äänenä Michael J. Fox). Lapset ja lemmikit järkyttyvät, kun kuulevat, mitä muutto käytännössä tarkoittaa. Perheen olisi tarkoitus asua ahtaassa asunnossa keskellä kaupunkia, minkä takia lemmikit vietäisiin sukulaisen maatilalle Kaliforniaan. Ymmärrettävistä syistä tämä ratkaisu ei aiheuta ilahtumisia.

Kun tilapäisten hyvästien aika koittaa, ihmisen parhaat ystävät eivät täysin ymmärrä tilannetta, vaikka perhe lupaakin tulla vierailemaan heti seuraavana viikonloppuna. Aluksi tilalla riittää ihmeteltävää ja uudenlaista puuhailtavaa. Varsinkin porukan nuorin, eli Chance, ottaa hyödyt irti uusista mahdollisuuksista pienempiään kiusaten ja maatilan kiehtoviin suurempiinkin eläimiin tutustuen.

No, tätä iloa ei pitkään riitä. Shadow alkaa omata tiettyjä epäilyksiä, kun tilaa hoitava Kate (Jean Smart) lähtee ja jättää kolmikon keskenään. Toki ruokkija on tulossa seuraavana päivänä, mutta kommunikaatio ei oikein toimi. Lisäksi huolestuttaa se, että miten lapset pärjäävät ja kuka heitä suojelee, kun niin kaukanakin ovat. Kolmikko sitten päätyy ratkaisuun, että tulee lähteä etsimään perhettä.

Erämaa ei oikein ole otollisin ympäristö leppoisaan kaupunkielämään tottuneille lemmikeille. Jo pelkkä maasto on usein vähintään haastavaa, kun korkeat nousut, kovat kalliot ja hurjasti virtaavat vesistöt seuraavat toisiaan. Eikä tietenkään pidä unohtaa samoissa maisemissa liikkuvia suurempia villieläimiä, joille lemmikkikolmikko edustaa lähinnä houkuttelevia ja helppoja suupaloja. Vaarallisilta tilanteilta ei siis vältytä ja välillä elämä menee synkemmän puoleiseksikin. Siitä huolimatta pienet tassut vipeltävät vikkelästi kotia kohti.

Lemmikeille on kehitetty vähän erilaiset persoonallisuudet. Shadow on vuosien viisastuttama koira, joka ei yleensä tee kovin hätäisiä ratkaisuja ja säilyttää malttinsa. Chance taas tekee yleensä ennen kuin miettii, mikä usein kostautuu, mutta toisaalta hänen innostuksensa voimauttaa myös muita. Sassy on jokseenkin nirppanokkainen lajinsa edustaja, jonka motto pitkälti kuuluu: "Cats rule and dogs drool!" Vaikka Sassy näkeekin itsensä lemmikkitovereitaan parempana, niin tiukoissa tilanteissa hän ystäviään auttaa.

Ehkäpä suurin ongelma omalla kohdalla ovat kolmikon sanailut. Sinänsä puhuvat lemmikit pitkälti lapsille suunnatussa Disney-tuotoksessa eivät ole ongelma, mutta välillä sitä sarjatulta olisi voinut vähän hillitäkin. Kun vitsailu on usein tauotonta, niin se tarkoittaa myös sitä, että juttujen laatu ei ole kauhean kehuttavaa. Välillä vaikuttaa siltä, että oikeastaan kaikki huutelut, jotka ovat mieleen tulleet, ovat päätyneet myös lopulliseen elokuvaan. No, vähän nuoremman katsojan kannalta tämä ei välttämättä ole mikään ongelma, eikä se tämänkään katsojan kokemusta onnistunut kaatamaan.

Joku voisi tässäkin tapauksessa parkaista, että hirveän epärealistista eläinten inhimillistämistä, mutta ehkäpä se tällaisessa tapauksessa olisi pikkuisen sopimatonta. Itse toteaisin lähinnä, että mitäpä  siitä. Lähinnä hyvä juttu, kun miettii miten aivan liian monet ihmiset kohtelevat niitä rakkaita lemmikkejään. Näkisin, että tällaisilla elokuvilla on lähinnä positiivisia vaikutuksia sellaiseen ajatusmaailmaan. Liiallisen söpöilyn puolelle meneminen on varsin pieni synti, varsinkin tällaisessa kontekstissa. Ei tällainen ainakaan minua rasita, lähinnä päinvastoin. Varsin positiivisia tuntemuksia sellainen onnistuu herättämään, kun pienet urhoollisesti toisiaan auttavat.

Omaperäisyys ei toki ole mitään huippuluokkaa, sillä näitä vastaavia eläinseikkailuja kyllä löytyy. Heh, tässä tapauksessa kyseessä on vielä uusintaversio vuonna 1963 ilmestyneestä The Incredible Journey -elokuvasta. En ole aivan varma, olenko sen lapsena nähnyt. Pikaisella lukemisella kuitenkin vaikuttaa siltä, että vaikka kehystarina vähän poikkeaakin, niin muuten kyseessä on varsin samantapainen teos, jossa koostumukseltaan pitkälti samanlainen lemmikkikolmikko selvittää tietään erämaassa kohti perhettä. Tämä 1993 ilmestynyt uusintaversio sai vielä muutaman vuoden kuluttua jatkoakin, eli Homeward Bound II: Lost in San Francisco, joka odottaa katseluvuoroaan.

Vaikka tuo omaperäisyys ei niin ihmeellistä olekaan, niin siitä huolimatta elokuva onnistuu vetämään mukaansa. Omalla kohdalla asiaan vaikuttavat paljon varsin komeat puitteet jylhine vuorineen, komeine metsineen, jokineen ja tasankoineen. Tällaisia maisemia on erittäin mukava katsella täällä alkavan talven keskellä ja muutenkin hieman ankeassa ympäristössä. Mieliala nousee helposti ylöspäin, vaikka ei sisältö muuten olisikaan laatudraamaa parhaimmasta päästä. Miellyttävien maisemien lisäksi nähdään vähän kyseisiä paikkoja kansoittavia eläimiäkin.

Toteutus on varsin laadukasta, ja usein hämmästyttää miten pääkolmikko on saatu suoriutumaan osastaan. Usein kuulee juttuja, että ei ikinä pitäisi työskennellä eläinten ja lasten kanssa. Voisi siis kuvitella, että tällainen elokuva olisi puhdas painajainen, mitä tekemiseen tulee. Tiedä sitten, miten paljon liioittelua tuollaisissa lausunnoissa on mukana, mutta elokuvaa katsellessa ei voi välttää miettimästä, että varmasti on ollut paikoitellen erittäin haastavaa saada halutut jutut filmille.

Kai sitä voisi loppuun vielä tilittää, että onnistuihan Homeward Bound: The Incredible Journey myös koskettamaan. En (onneksi) ole vielä aivan niin kyynistynyt, että iloinen jälleennäkeminen ei onnistuisi pientä kosteutta tuottamaan silmäkulmiin, vaikka sitten olisikin siellä vähän siirappisen puolella. Ei tämäkään ole aivan parasta, mitä on tässä lajityypissä tullut nähtyä, mutta kuitenkin ihan hyvää hömppää omassa sarjassaan. Tällaisia on mukava katsella silloin tällöin, varsinkin, jos on tullut nähtyä turhan paljon synkempää tavaraa. Kirkastaa vähän mieltä ja niin edelleen...

 Lopuksi voisi vähän valittaa DVD-julkaisusta. Suurin ongelma on se, että alkuperäinen kuvasuhde on vähän muuttunut (1.85:1 --> 1.33:1). Lisäksi kotimainen julkaisu ei sisällä suomenkielistä tekstitystä, vaan pelkän dubbauksen (toki alkuperäinen ääniraita löytyy myös). Riippuu tietysti katsojasta, miten suurina ongelmina näitä pitää, mutta itse katselisin elokuvat mieluusti alkuperäisellä kuvasuhteella. Ja olisihan sinne voinut laittaa myös tekstityksen kotimaisella kielellä dubbauksen kaveriksi.

Homeward Bound: The Incredible Journey (1993) (IMDB)

Lightning Jack (Salama-Jack)

Lightning Jackin (Paul Hogan) johtama pankkiryöstäjien porukka kokee vähän kovia, kun pakomatka menee heti alussa pieleen ja porukka harvenee ikävästi. Muutenkin Jack kuuluu jossakin määrin ryhmään "legenda omassa mielessään". Yritys kuuluisaksi lainsuojattomaksi on kova, mutta valitettavasti taidot eivät oikein vastaa pyrkimyksiä. No, se ei tietenkään estä sinnikkäitä yrityksiä, varsinkin, kun onnea tuntuu olevan matkassa.

Mies siis yrittää jatkaa uraansa, mutta ei sekään aivan putkeen mene. Lopulta hän päätyy ottamaan mukaansa panttivangiksi aisteiltaan rajoittuneen tyypin (Cuba Gooding Jr.). Tarkoitus ei ole varsinaisesti aloittaa mitään kumppanuutta, mutta olosuhteiden ollessa mitä ovat, päädytään kokeilemaan sitten tällaistakin ratkaisua, joka tosin on kohtalaisen helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumaan.

Eipä niitä ryöstelyjä tai sellaisten yrityksiä hirveästi nähdä. Enimmäkseen katsellaan näiden kahden muita kohelluksia vaihtelevissa tilanteissa. Sinänsä tässäkään elokuvassa ei paljoakaan sitä tarinaa ole. Sitäkään vähää ei sieltä kirkasvetisimmästä omaperäisyyden lähteestä ole ammennettu, vaan perusjutuilla pitkälti mennään.

Tästä huolimatta Hoganin ja Goodingin juttuja on ihan mukavaa katsella. Osa niistä onnistuu hymyilyttämään, vaikka yleensä samoista vitseistä on tullut nähtyä aiemmin jo parikin muunnelmaa. Pat Hinglen ryppyotsaa on mukava nähdä pitkästä aikaa. Myös L.Q. Jonesin lyhyehkö esiintyminen onnistui miellyttämään. Hogan taas tekee lämminhenkistä parodiaa lännenelokuvien äijäilyistä.

Tässäkin tapauksessa ainakin omalla kohdalla Hoganin karisma on elokuvan kannatteleva voima. Hänen ilmeilynsä ovat usein huvittavia ja muutenkin vaikuttaa olevan liikkeellä varustettuna hyvällä hengellä. Sikarijutut jäivät positiivisesti mieleen, samoin "herkkä" tarina tyypin ensimmäisestä kerrasta ja on siellä muitakin onnistuneita hetkiä. Lightning Jack ei nyt vain hahmona oikein pärjää Mick Dundeelle. Muuten elokuvissa on paljon yhtäläistä. Varsinaisella tarinalla ei niinkään väliä, vaan sillä kohelluksella.

 Tässäkin tapauksessa Hogan on toiminut tuottajana ja ainoana kirjoittajana, joten voinee olettaa, että jälleen kyseessä on varsin pitkälti tähtensä näköinen teos. Ohjaajana taas toimi Simon Wincer, joka myöhemmin päätyi ohjaamaan Hogania kolmannessa Crocodile Dundee -elokuvassa.

Ennakkotoiveet olivat lähinnä luokkaa "menettelevä hassuttelu" ja suunnilleen sellainen ruudulta hypähti silmien eteen. Minään kovin erinomaisena luomuksena en tätä pitäisi. Jos mietitään noita Crocodile Dundee -elokuvia, niin sijoittaisin tämän ensimmäisen ja kolmannen perään, mutta toisen osan edelle. Jos pitää Hoganista, niin eiköhän tämä ole ihan mukavaa katseltavaa. Varsinkin, jos nauttii siinä samalla pari viileää tunnelmannostattajaa. Hoganista vähemmän innostuneet taas saattavat nähdä elokuvan keskinkertaisena komediana, jos ei jopa huonompana. Itse en joutunut pettymään.

Lightning Jack (1994) (IMDB)