Captain Corelli's Mandolin (Kapteeni Corellin mandoliini)

Tarina alkaa Kefalonian saarelta vuonna 1940. Toinen maailmansota on ollut jo reilun vuoden ajan käynnissä, mutta aivan vielä se ei ole tavoittanut Kreikan saaristoa. Elämä saa siis vielä hetken jatkua rauhallisena.

Pienen rantakaupungin luotettu lääkäri (John Hurt) elelee tyttärensä Pelagian (Penélope Cruz) kanssa kauempana kylästä mäen päällä, josta avautuvat näköalat kauemmas merelle. Paikallinen kalastaja (Christian Bale) loukkaantuu lievästi juhlissa, ja päätyy tohtori Iannisin paikattavaksi. Samalla kiusallisessa tilanteessa Pelagian ja Mandrasin välille syttyy kipinää. Ei kulu kovinkaan kauaa, kun he ovatkin jo menossa kihloihin.

Valitettavasti sota viimein ehtii onnen tielle. Mandras on ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa lähdössä puolustamaan maataan italialaisia vastaan Kreikan ja Albanian rajalle. Pelagian odotus muuttuu päivistä kuukausiksi. Tuskaa lisää se, että hän ei ole kuullut tulevasta aviomiehestään sanaakaan.

Saari saa kuitenkin vähän toisenlaisia vieraita italialaisten laskuvarjojoukkojen ilmestyessä horisonttiin ja laivojen rantautuessa. Myöhemmin saapuu vielä heidän saksalaisia liittolaisiaan. Ensimmäisten joukossa kaupunkiin marssii kapteeni Corelli (Nicolas Cage) mandoliini selässään. Corelli huomaa heti Pelagian kadulla.

Myöhemmin Corelli määrätään partioimaan tohtorin talolle, johon hän sitten muuttaa. Ajatus ei oikein innosta Pelagiaa. Varsinkin, kun Mandras palaa huonossa kunnossa takaisin. No, Mandras ei kuitenkaan pitkää aikaa viihdy kotona miehittäjien pyöriessä kirjaimellisesti nurkissa. Kohti siis uusia taisteluja...

Italialaisten joukko ei ole mitenkään hirveän innostunut kurittamaan valtaamansa saaren asukkaita. He yrittävät parhaansa mukaan luoda lämpimiä suhteita paikallisiin ihmisiin. Erityisesti Corellin porukka on varsin elämäniloista. Aseet ja armeijapuuhastelut eivät hirveästi innosta, vaan päivät kuluvat rannoilla ja illat kaupungissa laulaen, tanssien ja juoden. Tätä jatkuvaa iloitsemista Pelagia vähän paheksuu, kun itse kokee elävänsä varsin synkkien aikojen keskellä. Tosin myöhempien tapahtumien jälkeen alkaa hymy Corellinkin kasvoilta kadota.

Ei liene kovin vaikea arvata, että Corellin ja Pelagian välille kehittyy vähitellen romanssi. Mandraskin tuntuu olevan innostuneempi sotimisestaan, ja lähinnä käyttää Corellia apuna aseiden hankkimisessa. Viimeisen kolmanneksen aikana elokuva muuttuukin sotaisammaksi, kun saksalaiset alkavat tosissaan pommittaa paikkoja ja nousta maihin suuremmissa määrin.

Cage ei muutenkaan kuulu suosikkinäyttelijöiden joukkoon, ja tuntuu olevan tässä varsin hukassa. Elämänilon ja huolettomuuden kiskominen tuntuu paikoitellen kovin väkinäiseltä. Vitsailutkin lähinnä haukotuttavat. Eipä hän juurikaan taistelun tiimellyksessä tai herkistelyissäkään vakuuta. Tuntuu myös siltä, ettei tämä Balellekaan ollut mikään luontevin rooli.

No, vaikka Cage ja Bale eivät välttämättä elämänsä rooleissa olekaan, niin Cruz tekee kokemuksesta miellyttävämmän ainakin omalla kohdalla. Enkä hirveästi ole paheksumassa, kun häntä nähdään eräässä kohtauksessa vähemmissä vaatteissakin...

Moni näyttelijä oli ilmeisesti harjoitellut aidolta kuulostavaa aksenttia. Nämä aksenttijutut usein lähinnä huvittavat, sillä harvemmin se mitään suurempaa aitoutta tuo, kun kerran puhutaan aivan väärää kieltä kuitenkin. No, en enää nykyään jaksa suuremmin haikailla aitojen kielien perään, mutta tässäkin elokuvassa käytetty tyyli kyllä häiritsee. Päähenkilöt puhuvat käytännössä pelkästään englantia, mutta jotkut vähäisemmät (tausta)hahmot sitten sekaan kreikkaa ja italiaa. Tätä en oikein ymmärrä, varsinkin, kun jätetään vielä nämä pätkät tekstittämättä. Vähän outo ratkaisu tällainen.

Valitettavasti kumpikaan elokuvan romansseista ei onnistu aiheuttamaan suurempaa innostusta katsomossa. Ensimmäinen pohjustetaan hyvin nopeasti, eikä siihen oikein pääse kunnolla mukaan. Toisessa taas pari Cage-Cruz vaikuttaa jo alusta lähtien sellaiselta, että kemiat eivät kohtaa. Värähtelyt jäävät pitkälti kokematta.

Cruzin lisäksi omia silmiä miellyttävät mukavat maisemat. Tekijät päätyivät kuvaamaan elokuvan kokonaan noin 780 neliökilometrin kokoisella Kefalonian saarella, joka sijaitsee Kreikan länsipuolella. Kuvauksesta vastaa John Toll, jolta löytyy hienoja onnistumisia enemmänkin. Esimerkkeinä voisi mainita vaikka vähän aikaa sitten kommentoidun elokuvan Legends of the Fall ja yhden suosikkisotaelokuvistani, eli The Thin Red Line. Toki Tollin filmografiasta löytyy muitakin laatutöitä. Tässäkin sanoisin, että hän on suurin onnistuja, ja työllään nostaa elokuvan ainakin silloin tällöin keskinkertaisuuden suosta.

Kuvauspaikkoja alettiin kartoittaa lähes pari vuotta ennen kuvausten aloittamista. Varsin mieleenjäviä näkymiä onkin löytynyt. Harmi vain, että monesti kiire tuntuu painavan päälle, eikä näistä ehditä nauttimaan aivan niin pitkään kuin toivoisi. Muutenkin hienot kuvat menevät vähän hukkaan tässä tapauksessa, sillä elokuva on muilta osin keskinkertainen tai jopa heikko. No, parempi toki näin, ettei kokemus aivan täysin sietämätön olisi.

 Aiemmin katseltu Mediterraneo on kovin samanlainen elokuva peruskuvioltaan. Siinäkin joukko italialaisia sotilaita saapuu Kreikan saaristoon vähemmän sotaisen menon saattelemana. Mediterraneo vain sattuu olemaan mielestäni huomattavasti onnistuneempi tapaus. Toki siinä on paljon vähemmän sotaa ja toimintaa, mikä ei juurikaan haittaa. Tunnelma kuitenkin on selvästi parempi ja hahmoista välittää siinä aivan toisella tavalla. Mediterraneon pariin palaa mielellään jatkossakin, mutta Captain Corelli's Mandolin houkuttaa kovin vähän tällä hetkellä. Kuolleita, romua ja yleistä hävitystä tässä toki syntyy huomattavasti enemmän kuin tuossa vertailutapauksessa. Näistäkään huolimatta mitään suurempia tunteita Captain Corelli's Mandolin ei onnistu herättämään. Tässäkin suhteessa Mediterraneo vie voiton, sillä se liikuttaa huomattavasti enemmän pienillä ja arkipäiväisillä jutuillaan.

Captain Corelli's Mandolin oli tullut nähtyä aiemminkin, lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Ei se silloinkaan mitään suurempaa ihastusta onnistunut aiheuttamaan. Ajattelin, että ehkäpä Penélope-innostus ja maisemakuvien ihailu ovat lisääntyneet siinä määrin, että tämän parissa viihtyisi paremmin. Näistä toki löytyy iloa silmille, mutta muuten kyseessä on varsin keskinkertainen esitys, jota ei tee mieli sen enempää kehua. Paremminkin voisi aikaansa käyttää...

 Captain Corelli's Mandolin (2001) (IMDB)

Charlie & Boots

Jälleen tuli otollinen olotila Hogan-hetkelle, joten eipä muuta kuin hänen toistaiseksi viimeisin elokuvansa katseluun. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hogania ennenkin ohjannut (Strange Bedfellows) Dean Murphy.

Charlien (Paul Hogan) elämä kokee kovan kolauksen, kun pitkäaikainen vaimo kuolee tanssilattialle miehen silmien edessä. Siitä seuraakin jakso, jona suunnilleen kaikki kiinnostus elämää kohti katoaa. Sängystä ei oikein pääse ylös, tiskit kertyvät ja päivät kuluvat tyhjää toimittaen. Lähdetään siis liikkeelle vähän synkemmissä tunnelmissa.

Välit muuhun perheeseen eivät ole kaikilta osiltaan aivan ihanteelliset. Nuorempi poika on jäänyt hoitamaan Charlien maatilaa, mutta vanhempi Boots (Shane Jacobson) on muuttanut kauemmas kaupunkiin. Isän ja Bootsin välillä on molemminpuolista viileyttä, joka juontaa juurensa myös kohtalaisen synkkään tapahtumaan menneisyydessä. Kumpikaan ei ilmeisesti ole ollut innostunut pitämään yhteyttä viimeisten vuosien aikana.

Isänsä onnettoman tilan huomaava Boots kuitenkin näkee tämän tragedian mahdollisuutena paikata huonoja välejä. Hän muistaa lapsuudestaan sellaisen tapauksen, että Charlie lupasi viedä hänet pitkälle kalastusreissulle Australian pohjoisimpaan kärkeen, Cape Yorkiin. Niinpä tämä vanha lupaus kaivetaan aikojen unholasta takaisin pöydälle. Ilman sen suurempia suunnitteluja tai valmisteluja Boots raahaa vähintään vastahakoisen Charlien autoon, jotta matka voisi alkaa.

Tietä olisi taivallettavana useampia tuhansia kilometrejä ennen kuin määränpää häämöttää edessä. On tietysti jokseenkin ennalta-arvattavaa, etteivät matkan alkuvaiheet suju ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Juttu ei oikein kulje kaksikon välillä ja muutenkin tunnelma on varsin kireä. Boots kuitenkin pitää tavoitteesta kiinni, eikä anna Charlien kyynisemmän suhtautumisen lannistaa heti alussa. Ehkäpä sieltä aurinkokin jossakin vaiheessa pilkistää...

Kaksikko saa puolivahingossa kyytiinsä nuoren liftarin (Morgan Griffin), joka on matkalla Australian country-musiikin pääkaupunkiin unelmiensa perässä. Tielle hän on jäänyt saatuaan tarpeeksi ääliöpoikaystävästään ja tämän sopimattomista vaatimuksista. Matkan kankeammassa alkuvaiheessa hän sitten toimii samalla siltana kahden toisistaan etääntyneen kulkijan välillä. Muutenkin ihan hyvä lisä elokuvaan, vaikka ei tämä osuus kovin pitkää aikaa kestäkään.

Näytteeksi vähän Morganin laulelua tähän väliin:

Kyseessä siis on usein varsin tuttujakin polkuja kulkeva roadmovien muotoon sovitettu draamakomedia. Tosin välillä kyllä vaellellaan omaperäisemmilläkin reiteillä, joten ei Charlie & Boots mitään suurempaa kyllästymistä onnistu aiheuttamaan. Meno on toki välillä ehkäpä vähän siirappistakin, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Huumorin osuuttakaan ei sovi väheksyä. Hogan hymyilyttää jossakin määrin kärttyisän vanhan miehen osassaan heitellessään Charlielle hieman väheksyviä ja pilkkaavia kommenttejaan. Ja kyllähän joukkoon sekalaista kohellustakin mahtuu. Yleensä nämä on osattu myös ajoittaa hyvin, eli raskaampien juttujen perään. Ei oikeastaan missään vaiheessa päästä sukeltamaan kovin syvälle mustempiin mietteisiin. No, joidenkin mielestä tällainen ratkaisu saattaa olla suurikin heikkous. Itse kuitenkin näkisin, että tässä kuitenkin on lähdetty tekemään kuitenkin yleiseltä hengeltään kohtalaisen leppoisaa teosta, eikä mitään Synkkien Syvyyksien Tilitystä. Tässä on onnistuttukin ihan hyvin.

Kun on tässä tullut viimeisten parin kuukauden aikana katseltua enemmänkin Hoganin juttuja ja arvostus on lähtenyt uudelleen nousuun, niin samaan hyvää mieltä tuottavien elokuvien listaan tämänkin voisi lisäillä. Hymy alkaa leventyä, kun Charlie alkaa päästä vähän järkytyksestä yli. Kiusallisiltakaan tilanteilta ei vältytä, kun kaksikko aiheuttaa toisilleen hyväätarkoittavia pikku vaikeuksia.

Ikää Paulille oli ehtinyt kertyä elokuvan ilmestymisen aikaan jo 70 vuotta, mutta onneksi se pilke ei ole silmäkulmasta kadonnut minnekään vuosien vieriessä. Edelleen erittäin pidettävä tyyppi kyseessä, ainakin näin valkokangasolemukseltaan. Eikä Jacobsonissakaan mitään valittamista ole. Varsin sympaattisen kaksikon nämä kaksi herraa muodostavat.

Hogan on jälleen tuomassa myös kotimaansa kauneutta katsojan silmien eteen. Kun kerran matkalla ollaan, niin siinähän maisemien esittely käy ihan luontevasti samalla. Mihinkään itsetarkoitukselliseen matkailumainokseen ei kuitenkaan sorruta, vaan kohtalaisen maltillisesti tätä puolta toteutetaan. Lieköhän tämä ollut yhtenä syynä sille, että Australian valtio on ollut mukana rahoittamassa elokuvaa? Lukaisin pari kommenttia pikaisesti IMDB:sta, ja ainakin joidenkin kohdalla vaikuttaa siltä, että matkailuosuus oli jopa häiritsevän suuri haudaten muun elokuvan alleen. Itse en kuitenkaan tällaista suostu allekirjoittamaan. Myönnän kyllä, että elokuvasta tällainen ulottuvuus löytyy, mutta eipä se sen suuremmin haitannut.

Mukavia maisemia katselen edelleen mielellään, ja tässähän niitä riittää. Vehreys on välillä varsin ihastuttavaa, etenkin, jos sattuu välillä vilkaisemaan asunnon ikkunasta pihalle. Heh, loppuun on vielä saatu hyvällä tekosyyllä ujutettua vähän enemmän kuvaa korkeuksistakin. Tätä katsellessa tuli mieleen, että pitää lähitulevaisuudessa ottaa katseluun Australian luontoa enemmän esittelevä Wild Down Under.

Eipä tämäkään mihinkään elokuvaklassikkojen sarjaan nouse, mutta nautittavaa ja leppoisaa katseltavaa kuitenkin. Rauhallisesti edetään, ja löytyy elokuvasta koskettavat hetkensäkin, joita kyllä arvostan. Herkistelyjen lisäksi tosiaan löytyy samansuuntaista huumoria kuin Hoganin tunnetummista elokuvista. Ei kannata antaa synkähkön alun säikäyttää, sillä henki on jo kovin toisenlainen elokuvan puoliväliin tultaessa. Lopputeksteistä löytyy vielä kiva matkakuvakooste. Sinne sekaan on myös laitettu Hoganin menneisyyteen viittaava vitsi, kun kaksikon ylittäessä siltaa Charlie ihmettelee, että mitenköhän kauan sen maalaamiseen mahtoi kulua aikaa. Aikoinaan Hogan puuhasteli kyseisen sillan maalauksen parissa päätyökseen...

Vähän pelkäsin, että kyseessä olisi jokin väsähtänyt nyyhkyily, mutta onneksi sellaiset huolet osoittautuivat kohtalaisen turhiksi. Jonkinlaiseksi positiiviseksi yllätykseksi tämänkin saa kirjata. Varsin mukava puolitoistatuntinen, jonka pariin voisi joskus palata uudelleenkin, kun Australian maisemat alkavat vetää puoleensa ja Hogan-vajausta on päässyt kertymään. Jos tämä nyt sattuu jäämään Hoganin viimeiseksi elokuvaesiintymiseksi, niin omasta mielestäni se on ihan kelvollinen päätös hänen uralleen, jota ei ole kireän pipon päätä hyväillessä luotu.

 Charlie & Boots (2009) (IMDB)

The Purple Rose of Cairo (Kairon purppuraruusu)

Cecilian (Mia Farrow) elämä on vuosien vieriessä ajautunut jokseenkin ankeaan suuntaan. Eletään edelleen lama-aikaa ja mies (Danny Aiello) on ollut jo pari vuotta työttömänä, joten Cecilian pitää käydä kahdessa työpaikassa elättääkseen heidät. Avioliitto on muutenkin vähemmän vakaalla pohjalla, sillä mies omaa väkivaltaisen pummin piirteitä, ja on vielä lisäksi vieraiden naisten perään. No, omasta mielestään on kuitenkin varsin reilu, kun varoittaa sentään ennen kuin lyö, tai ainakin useimmiten. ...Ja tietysti täynnä toinen toistaan huonompia tekosyitä (It's not me, it's the whiskey!).

Ei olekaan siis vaikea nähdä, miksi Cecilia viihtyy useina päivinä elokuvateatterissa katselemassa uusimpia romanttisia hömppäseikkailuja. Kun arjen raskaudet kaatuvat enenevissä määrin päälle, kiihtyy myös todellisuuspako. Eräänä päivänä Cecilia istuukin katselemassa uusinta suosikkiaan useamman kerran peräkkäin, joka johtaakin varsin erikoisiin seurauksiin.

Kyseinen elokuva on The Purple Rose of Cairo, jossa Jeff Danielsin esittämä tutkimusmatkailija Tom Baxter tulee New Yorkiin viettämään hullua Manhattan-viikonloppua. Baxter kuitenkin poikkeuksellisesti huomaa yleisössä jälleen istuvan Cecilian, ja kokee, että hänen on pakko astua salin puolelle juttelemaan Cecilialle.

 Tomin seikkailut oikeassa maailmassa eivät mene aivan putkeen, sillä (1930-luvun) elokuvissa pelataan hieman erilaisilla säännöillä. Cecilia sitten yrittää parhaansa mukaan auttaa uutta ihastustaan sopeutumaan todelliseen maailmaan. Kuviot mutkistuvat, kun Baxterin perään lähtee häntä esittävä näyttelijä (myös Daniels), joka kokee, että oma luomus piinaa ja yrittää tuhota lupaavasti alkaneen uran.

 Tämänkin kohdalla voisi arvella, että Woody Allen ei ole onnellisimpien loppujen suurimpia ystäviä. No, ei lopetus nyt aivan täysin synkistelyn puolelle taivu, mutta melkoisen katkeransuloiseksi se vähintään menee. Varsinkin, kun olisi ollut kovin helppoa päätyä aivan toisenlaiseenkin ratkaisuun. Ilmeisesti Allenia yritettiin saada muuttamaan loppua kassavirran lisäämiseksi.

Allen itse pitää tästä elokuvastaan varsin paljon. Aikoinaan hän ilmoitti, että kyseessä on yksi niistä harvoista teoksista, joissa hän on päässyt edes kohtalaisen lähelle sitä arvokasta alkuperäisajatusta toteutuksessaan:

"Which of your films so far have you had positive feelings about in the same way that you're positive about Hollywood Ending?

WA: I had positive feelings for Purple Rose of Cairo, Zelig, Husbands and Wives and Bullets Over Broadway. And I'll tell you why. They weren't exhilarating feelings, but they weren't positive. For me, the success of a film is when I get an idea in the bedroom and write it, ninety-nine per cent of the time the film I end up with bears little relation to the brilliant idea I had in the bedroom. The film may be a success with the public, but I feel that if only they knew what I had conceived in the bedroom they could really see something great. If only I could've given them that.

Those films that I mentioned were fairly close to what I wanted to do. So I count those films among the films that I feel more sanguine about."

Woody Allen - part two

Omia suosikkeja elokuvassa ovat kankaalle unohdettujen elokuvahahmojen keskinäiset kinastelut. Porukka on katkerana siitä, miten yhden sivuhahmon lähteminen voi vaikuttaa niinkin ratkaisevasti elokuvaan ja pysäyttää koko homman kesken. Samalla alkavat tulla esille uhat koko elokuvateollisuudelle. Jos vaikka sama sattuisi toistumaan muissakin teattereissa. Hahmot alkaisivat tehdä mitä huvittaa ja elää omaa elämäänsä muutenkin kuin käsikirjoituksen armoilla.

Cecilia taas on varsin samaistuttava hahmo, kun itselläkin on vähän taipumusta todellisuuspakoon, ja välillä aikaa kuluu enemmänkin elokuvien parissa. Ehkäpä senkin takia se pikkuisen onnellisempi loppu olisi ollut ihan mukava. Muutenkin tällaiset elokuva elokuvassa -jutut onnistuvat yleensä minua viehättämään. Tätä ei ainakaan voi sanoa turhan venytetyksi, sillä kestoa ei ole 80 minuuttiakaan.

En itse sijoittaisi elokuvaa Allenin parhaimpien, tai ainakaan hauskimpien teosten joukkoon. Moni muu on onnistunut naurattamaan huomattavasti enemmän. Tämä lähinnä hymyilyttää tasaisesti. The Purple Rose of Cairo kuitenkin on varsin omalaatuinen ja muuten miellyttävä (pieni) elokuva, eikä siitä se romanttinen hömppäkään ole täysin unohtunut, vaikka välillä meno onkin kyynisempää.

The Purple Rose of Cairo (1985) (IMDB)

A Good Year (Mainio vuosi)

Kun nyt tuli hetki sitten uusittua Sideways, niin tuli mieleen myös tämän Ridley Scottin ohjaileman osittain samanlaisen aihepiirin ympärillä pyörivän elokuvan uusiminen. Siis eipä muuta kuin suunta kohti Provencea.

Useita vuosikertoja sitten nuori Max (Freddie Highmore) vietti lapsuudenkesiään setänsä (Albert Finney) viinitilalla nauttien tämän seurasta sekä elämänviisauksista. Kesäiset päivät kuluivat miellyttävissä merkeissä. Nopean alkujakson jälkeen siirrytään kymmeniä vuosia ajassa eteenpäin Lontooseen, jossa vanhempi Max (Russell Crowe) on erittäin menestynyt liikemies. Kontrasti on varsin huikea, kun siirrytään pehmeän lämpimistä kuvista Lontoon viileänsävyisiin ja muutenkin vähän kolkoilta vaikuttaviin rakennuksiin. No, Max viihtyy tässä ympäristössä erinomaisesti, tai niin hän ainakin luulee.

Max ei ole vuosiin edes puhunut setänsä kanssa. Eräänä päivänä posti sitten tuo ilmoituksen sedän kuolemasta. Niinpä Maxin pitäisi matkustaa Ranskaan allekirjoittamaan papereita lunastaakseen perintönsä. Eurot silmissä kiiluen Max kuvittelee tekevänsä muutaman helpon miljoonan tilakaupoilla nopealla aikataululla.

Tilalle on jäänyt siellä vuosikymmeniä työskennellyt viinintekijä Duflot vaimoineen. He suhtautuvat Maxiin aluksi varsin epäluuloisesti, koska eivät ole vuosiin olleet missään tekemisissä. Luonnollisesti on selvää, että Duflot ei pidä Maxin ajatuksista myydä tila nopeasti pois. Setä kuitenkin oli suunnitellut, että se pysyisi suvun omistuksessa. No, melko nopeasti jonnekin syvälle tajunnan uumeniin väliaikaisesti kadonneet muistot kuitenkin alkavat tulla mieleen, kun Max katselee tuttuja paikkoja. Aiempien kauppojensa kyseenalaisuuden takia Max saa viikon hyllytyksen ja jää viettämään pakkolomaa, vaikka kuolemakin olisi tälle lomia kaihtavalle rahantekokoneelle houkuttelevampi vaihtoehto. Siinä sitten ajan kuluessa positiivisten muistojen vallatessa aina vain suurempaa alaa tietyt epäilykset alkavat vaivata.

Lisäksi Maxin aikeet nopeasta myymisestä mutkistuvat entisestään, kun ovelle ilmestyy sedän väitetty avioton tytär Christie (Abbie Cornish). Tässä välissä voisi todeta, että miten loistavaa olisi ollut, jos kyseiseen osaan olisi palkattu Scarlett Johansson. No, aivan kaikkea ei voi saada... Max myös iskee silmänsä paikallisessa ravintolassa työskentelevään Fannyyn (Marion Cotillard), joka onkin varsin upea ilmestys. Hänestäkin paljastuu ajan kuluessa vähän enemmän, mikä taas vähentää Lontoon houkuttelevuutta entisestään.

Jotkut ovat kommentoineet, että Crowe on täysin vääränlaisessa roolissa tässä elokuvassa. Itse taas näkisin, että tyyppi sopii hyvin hahmoon. Maxissa on havaittavissa vähintään lievää ylimielisyyttä, joka tulee Crowelta varsin luontaisesti. Samoin jokseenkin kylmä ja kova ulkokuori laskelmointeineen sopii kuvioon. Myös elokuvassa viljelty kuivahko ja paikoitellen teräväkielinenkin huumori sopii hyvin suuhun. Itse en siis hirveästi löydä valittamista hänen osaltaan. Onnistuupa tekemään hahmostaan kaikesta huolimatta vielä varsin pidettävän, vaikka mahdollisuuksia olisi myös täysääliön suuntaan, joka ei katsojalta sympatiaa saa.

Läheskään aina en ole takaumien ylimpiä ystäviä, mutta tässä ne toimivat erinomaisesti ja ovat arvokas lisä elokuvaan. Ilman niitä koko hommalta putoaisi pohja pois. Nuoren Maxin ja sedän yhteisistä hetkistä nauttii aidosti, ja välillä tuntuu siltä, että nämä välähdykset menneisyydestä jäävät aivan liian lyhyiksi. Varsinkin Finneyn tarinointia on mukava kuunnella. Näitä kesäisiä onnellisia hetkiä katsellessa ei oikein voi välttää hyvää mieltä.

Scott kuvasi elokuvaa käytännössä kotiseuduillaan. Varsin mukavia näkymiä hän onkin löytänyt katsojan ihasteltavaksi. En nyt sanoisi, että kyseessä olisi mikään uskomaton maisematykitys, mutta kuitenkin sellaisia paikkoja näytetään, joita vilkuilisi kauemminkin. Lisäksi Scott on kuvissaan tavoittanut usein varsin raukean ja lämpimän tunnelman, joka lisää auttamatta elokuvan mielekkyyttä.

Aamu-usvaiset näkymät, pehmeän auringonpaisteen lämmittämät idylliset pihapiirit, vähemmän kiireiset hetket öisen kaupungin kaduilla ja niin edelleen. Itse ainakin arvostan suuresti, että kiireen ja tehokkaan juonenkuljetuksen nimissä ei ole päädytty uhraamaan tällaisia tuokioita, jotka ovat merkittävä osa elokuvan sydäntä. Jos Scott päätyisi julkaisemaan jonkin venytetyn tunnelmointiversion tästä, niin ostopäätöstä ei tarvitsisi pitkään harkita. Sen verran hyvin se puoli on hänellä tässä hallussa.

Sydäntäkin elokuvalta löytyy. Katsellessa tuli taas huomattua, että silmät kostuivat vähän oudoissakin paikoissa. Elokuva on tavallaan melko hillitty, ja ne suurimmilla tunteilla revittelyt jäävät paitsioon, mikä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi tästä niin pidän. Ehkäpä siinä vain jokin vetoaa tavallista voimakkaammin, kun Maxin aiemmin mainittu kova ulkokuori alkaa vähitellen lohkeilemaan ja elämän arvot laitetaan uudelleenarvioinnin alaisiksi. Tuo Maxin lapsuuden onnen tavoittaminen uudelleen taitaakin ihastuttaa enemmän kuin se romanssipuoli. Heh, ehkäpä nautitulla viinilläkin oli osuutensa yllättävän herkistymisen suhteen...

En välttämättä tätäkään lähtisi suosittelemaan katsojille, jotka toivovat elokuviltaan napakasti etenevää sekä omaperäistä tarinaa. Vahvuudet ovat tässä tapauksessa ennemmin siellä verkkaisen ja miellyttävän tunnelmoinnin puolella. Sopii pimeään talvi-iltaan erinomaisesti. Huumorikin toimii mielestäni mukavasti. Kyseessä ei oikeastaan ole puhdas romanttinen komedia, sillä romanssi tulee mukaan varsin myöhäisessä vaiheessa, eikä se oikeastaan silloinkaan nouse suurimpaan osaan. Tämä ei tosin haittaa yhtään, sillä yleensä lähes pelkästään suhdekuvioiden ympärillä pyörivät jutut lähinnä ikävystyttävät.

En sijoittaisi tätä Ridley Scottin parhaiden joukkoon, mutta kaukana tämä mistään yhdentekevästä välityöstäkin on. Hieno elokuva omassa sarjassaan. Kolmannen katselun jälkeen voisi todeta, että paranee vanhetessaan. Ei muuta kuin pariksi tunniksi sohvalle pötköttämään mukavaan asentoon sopivien eväiden kanssa. Sikarit palavat, lasit tyhjenevät, tunnelma on leppoisa ja elämä kaunista sekä mukavaa.

A Good Year (2006) (IMDB)