Useita vuosikertoja sitten nuori Max (Freddie Highmore) vietti lapsuudenkesiään setänsä (Albert Finney) viinitilalla nauttien tämän seurasta sekä elämänviisauksista. Kesäiset päivät kuluivat miellyttävissä merkeissä. Nopean alkujakson jälkeen siirrytään kymmeniä vuosia ajassa eteenpäin Lontooseen, jossa vanhempi Max (Russell Crowe) on erittäin menestynyt liikemies. Kontrasti on varsin huikea, kun siirrytään pehmeän lämpimistä kuvista Lontoon viileänsävyisiin ja muutenkin vähän kolkoilta vaikuttaviin rakennuksiin. No, Max viihtyy tässä ympäristössä erinomaisesti, tai niin hän ainakin luulee.
Max ei ole vuosiin edes puhunut setänsä kanssa. Eräänä päivänä posti sitten tuo ilmoituksen sedän kuolemasta. Niinpä Maxin pitäisi matkustaa Ranskaan allekirjoittamaan papereita lunastaakseen perintönsä. Eurot silmissä kiiluen Max kuvittelee tekevänsä muutaman helpon miljoonan tilakaupoilla nopealla aikataululla.
Tilalle on jäänyt siellä vuosikymmeniä työskennellyt viinintekijä Duflot vaimoineen. He suhtautuvat Maxiin aluksi varsin epäluuloisesti, koska eivät ole vuosiin olleet missään tekemisissä. Luonnollisesti on selvää, että Duflot ei pidä Maxin ajatuksista myydä tila nopeasti pois. Setä kuitenkin oli suunnitellut, että se pysyisi suvun omistuksessa. No, melko nopeasti jonnekin syvälle tajunnan uumeniin väliaikaisesti kadonneet muistot kuitenkin alkavat tulla mieleen, kun Max katselee tuttuja paikkoja. Aiempien kauppojensa kyseenalaisuuden takia Max saa viikon hyllytyksen ja jää viettämään pakkolomaa, vaikka kuolemakin olisi tälle lomia kaihtavalle rahantekokoneelle houkuttelevampi vaihtoehto. Siinä sitten ajan kuluessa positiivisten muistojen vallatessa aina vain suurempaa alaa tietyt epäilykset alkavat vaivata.
Lisäksi Maxin aikeet nopeasta myymisestä mutkistuvat entisestään, kun ovelle ilmestyy sedän väitetty avioton tytär Christie (Abbie Cornish). Tässä välissä voisi todeta, että miten loistavaa olisi ollut, jos kyseiseen osaan olisi palkattu Scarlett Johansson. No, aivan kaikkea ei voi saada... Max myös iskee silmänsä paikallisessa ravintolassa työskentelevään Fannyyn (Marion Cotillard), joka onkin varsin upea ilmestys. Hänestäkin paljastuu ajan kuluessa vähän enemmän, mikä taas vähentää Lontoon houkuttelevuutta entisestään.
Jotkut ovat kommentoineet, että Crowe on täysin vääränlaisessa roolissa tässä elokuvassa. Itse taas näkisin, että tyyppi sopii hyvin hahmoon. Maxissa on havaittavissa vähintään lievää ylimielisyyttä, joka tulee Crowelta varsin luontaisesti. Samoin jokseenkin kylmä ja kova ulkokuori laskelmointeineen sopii kuvioon. Myös elokuvassa viljelty kuivahko ja paikoitellen teräväkielinenkin huumori sopii hyvin suuhun. Itse en siis hirveästi löydä valittamista hänen osaltaan. Onnistuupa tekemään hahmostaan kaikesta huolimatta vielä varsin pidettävän, vaikka mahdollisuuksia olisi myös täysääliön suuntaan, joka ei katsojalta sympatiaa saa.
Läheskään aina en ole takaumien ylimpiä ystäviä, mutta tässä ne toimivat erinomaisesti ja ovat arvokas lisä elokuvaan. Ilman niitä koko hommalta putoaisi pohja pois. Nuoren Maxin ja sedän yhteisistä hetkistä nauttii aidosti, ja välillä tuntuu siltä, että nämä välähdykset menneisyydestä jäävät aivan liian lyhyiksi. Varsinkin Finneyn tarinointia on mukava kuunnella. Näitä kesäisiä onnellisia hetkiä katsellessa ei oikein voi välttää hyvää mieltä.
Scott kuvasi elokuvaa käytännössä kotiseuduillaan. Varsin mukavia näkymiä hän onkin löytänyt katsojan ihasteltavaksi. En nyt sanoisi, että kyseessä olisi mikään uskomaton maisematykitys, mutta kuitenkin sellaisia paikkoja näytetään, joita vilkuilisi kauemminkin. Lisäksi Scott on kuvissaan tavoittanut usein varsin raukean ja lämpimän tunnelman, joka lisää auttamatta elokuvan mielekkyyttä.
Aamu-usvaiset näkymät, pehmeän auringonpaisteen lämmittämät idylliset pihapiirit, vähemmän kiireiset hetket öisen kaupungin kaduilla ja niin edelleen. Itse ainakin arvostan suuresti, että kiireen ja tehokkaan juonenkuljetuksen nimissä ei ole päädytty uhraamaan tällaisia tuokioita, jotka ovat merkittävä osa elokuvan sydäntä. Jos Scott päätyisi julkaisemaan jonkin venytetyn tunnelmointiversion tästä, niin ostopäätöstä ei tarvitsisi pitkään harkita. Sen verran hyvin se puoli on hänellä tässä hallussa.
Sydäntäkin elokuvalta löytyy. Katsellessa tuli taas huomattua, että silmät kostuivat vähän oudoissakin paikoissa. Elokuva on tavallaan melko hillitty, ja ne suurimmilla tunteilla revittelyt jäävät paitsioon, mikä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi tästä niin pidän. Ehkäpä siinä vain jokin vetoaa tavallista voimakkaammin, kun Maxin aiemmin mainittu kova ulkokuori alkaa vähitellen lohkeilemaan ja elämän arvot laitetaan uudelleenarvioinnin alaisiksi. Tuo Maxin lapsuuden onnen tavoittaminen uudelleen taitaakin ihastuttaa enemmän kuin se romanssipuoli. Heh, ehkäpä nautitulla viinilläkin oli osuutensa yllättävän herkistymisen suhteen...
En välttämättä tätäkään lähtisi suosittelemaan katsojille, jotka toivovat elokuviltaan napakasti etenevää sekä omaperäistä tarinaa. Vahvuudet ovat tässä tapauksessa ennemmin siellä verkkaisen ja miellyttävän tunnelmoinnin puolella. Sopii pimeään talvi-iltaan erinomaisesti. Huumorikin toimii mielestäni mukavasti. Kyseessä ei oikeastaan ole puhdas romanttinen komedia, sillä romanssi tulee mukaan varsin myöhäisessä vaiheessa, eikä se oikeastaan silloinkaan nouse suurimpaan osaan. Tämä ei tosin haittaa yhtään, sillä yleensä lähes pelkästään suhdekuvioiden ympärillä pyörivät jutut lähinnä ikävystyttävät.
En sijoittaisi tätä Ridley Scottin parhaiden joukkoon, mutta kaukana tämä mistään yhdentekevästä välityöstäkin on. Hieno elokuva omassa sarjassaan. Kolmannen katselun jälkeen voisi todeta, että paranee vanhetessaan. Ei muuta kuin pariksi tunniksi sohvalle pötköttämään mukavaan asentoon sopivien eväiden kanssa. Sikarit palavat, lasit tyhjenevät, tunnelma on leppoisa ja elämä kaunista sekä mukavaa.
A Good Year (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti