Lassie Come Home (Lassie palaa kotiin)

Rautateiden rähistelijät, kuumakallet ja nämä tällaiset kovat kaverit laitetaan taas taukohetkille, sillä toisenlainen sankari saa vallata tuijotteluruudun vaihteeksi. Tämän vuhistelijan urotyöt eivät useinkaan maailmanpelastuksen mittakaavoihin yllä, vaan ennemmin sitä arkisempaa laitaa edustavat. Tutusta hauvasta on kyse, sillä Lassien seikkailuista on aiemminkin tullut höpöteltyä blogin sivuilla. Toistaiseksi näissä tilittelyissä sävy on ollut valittelun ja napinan suuntaan, vaikka kaipa joitakin hyviä hetkiäkin on huomioitu ja hieman kehaistukin. Tällä kerralla ajattelin napata kokeiluun teoksen sieltä Lassie-elokuvien alkupäästä. Josko vaikka 1940-luvulla tavoitettaisiin onnistuneemmin niitä kaipailtuja ja herttaisiakin tunnelmia. Viimeksi väkinäiset pahistelut latistelivat elokuvanautintoa selvästi, mutta eipä vielä lannistuta ja anneta periksi...

Ennen kuin lähdetään niityille kirmailemaan tai muita koiranelämän ihanuuksia ihmettelemään, tarjotaan katsojille sananen ja parikin alkuperäisen kirjan kynäilleestä Eric Knightista, joka syntyi 1800-luvun lopulla juurikin Yorkshiressa, jonne tämäkin tarina sijoitellaan. Alkusanat tiedottelevat hänen olleen kahden maan kansalainen, eli vielä ensimmäisessä maailmansodassa Knight taisteli Englannin joukoissa, mutta kun toiseen suureen sotaan päästiin, niin hän olikin Yhdysvaltojen armeijassa ja siinä porukassa kuolikin aivan vuoden 1943 alussa 45-vuotiaana. Tämä ensimmäinen Lassie-elokuva ilmestyi vasta samaisen vuoden loppupuolella, joten Knight ei enää ole ollut näkemässä, miten hänen luomansa monia ihastuttanut ja itkettänytkin Lassie ensimmäiset askeleensa valkokankaiden maailmassa päätyi ottamaan.

Kertojaääni jatkaa tiedotellen, ettei Lassie Come Home ole pelkästään kertomus rohkeasta koirasta, vaan samalla Yorkshirea kansoittavista ihmisistä. Mihinkään kultaiseen aikakauteen tämä kertomus ei niinkään sijoitu, vaan kovia aikoja jälleen edetään ja vielä pahemmaksi on menossa suuren sodan vartoillessa kulman takana. Moni viettää vastentahtoisesti toimettomia sekä tyhjätaskuisia päiviä ja välillä sitä aurinkoa saa kovin olla etsimässä. Mistään hilpeimmistä tunnelmista ei siis lähdetä liikkeelle, kun Sam (Donald Crisp) käpsyttelee kuviin lemmikkinsä kanssa. Näyttää siltä, että Lassie tuo kovasti iloa kyläläisten elämään monen hymysuun tätä tervehtiessä. Siinä toverien kanssa jutustellessa koirakaveri suuret ylistykset osakseen saa, vaikkakin Sam lopulta huomauttaa, että voisihan se turkki enemmänkin kiillellä.

Kello lähestyy neljää iltapäivällä, mikä syystä tai toisesta saa Lassien varsin levottomaksi ja kärsimättömänä ääntelemäänkin. Kyse taitaa olla siitä, että fiksu koira osaa odottaa koulukellon kilkatusta, mikä taas Samin Joe-pojan (Roddy McDowall) teilleen vapauttaa. Sam päästääkin hauvan kipittelemään poikaa vastaan, ja tämä onkin päivittäin toistuva arkirutiini. Joe sieltä isoista ovista ensimmäisenä pihalle rientääkin tietäen uskollisen ystävänsä jo odottelevan. Tassupäivää sanotaan ja kuulumisia vaihdetaan, minkä jälkeen voikin jo kotimatkalle ja tilapäiselle vapaalle juoksennella. Kello kuitenkin armotta vipeltää taulunsa ympäri, mikä tarkoittaa, että kohta on jälleen aika haikeille aamuhyvästeille koulupäivän kynnyksellä, mutta kohtahan minuutit iltapäivän jälleennäkemiseen vilistelevät...

...Tai niin voisi ainakin luulla, mutta Joe ei tietenkään tiedä, että tästä iltapäivästä on tulossa järkyttävälläkin tavalla muista poikkeava. Talousahdinkoinen perhe on ajautunut tilanteeseen, jossa murheelliset ja suurtakin surua tuottavat vaihtoehdot otetaan harkintaan ja tässä tapauksessa toteutukseenkin. Joen poistuttua teilleen, lähtee Sam Lassien kanssa pian sen jälkeen toiseen suuntaan. Varakkaampi herrasmies (Nigel Bruce) on jo useampana vuotena tehnyt tarjouksen Lassiesta, mutta nyt perheen varallisuus on romahtanut siihen pisteeseen, että pakko mikä pakko. Herttua tietää hankkivansa varsin hienon hauvan, sillä hänellä onkin paljon kokemusta näyttelykoirista. Sam ei tietenkään ole iloisella mielellä rakkaasta koirastaan luopumassa ja Lassien viimeiset surulliset vingahtelut vielä viiltävät lisää. Isä tietää varmasti senkin, että vaikeita hetkiä tulee samalle päivälle vielä riittämään.

Iloinen iltapäivä on nopsasti Joelta ohi, koska ystävän puuttuminen koulun portilta saa pojan huolestumaan. Kotona tilanne alkaakin selkiytymään, mutta lohduttelua ei juuri ole luvassa. Isä istuskelee hiljaa, ilmeisesti itsekin murheellisena, mutta äiti ottaa topakan linjan kertoen, että Lassie on nyt myyty, eikä asiasta jutella tai neuvotella sen enempiä. Joen pitäisi nyt hyväksyä, että se oli siinä ja uutta huomista kohti. Poika kuitenkin yrittää varovaisesti udella, että voitaisiinkohan jonakin varakkaampana päivänä hankkia Lassie takaisin, mutta vastaus siihenkin on, että ei, vaan mahdollisesti jokin vähän edullisempi voisi tulla kyseeseen. Onkin selvää, että pieni poika itkee silmät päästään, mutta eipä tunnu silti helpottavan.

Seuraavaksi tulee aika kurkata herttuan koiratarhoihin, joissa nelijalkaisia vipeltää enemmänkin. Karu maapohjainen verkkoaitaus latistaa selvästi Lassien mielialat, puhumattakaan yht'äkkisestä erosta rakkaisiin ihmisiin. Uusi koti ei lainkaan vedä vertoja sille edelliselle lämpöisen ilmapiirin vallitsemalle pikkutalolle. Tarhoja ja sen asukkaita vahtii herttuan palkkalainen Hynes, joka saa hommakseen opettaa Lassien talon tavoille ja päälle uhittelee olevansa tarpeen vaatiessa varsin tiukka tyyppi. No, kunhan kaverin silmä välttää, niin nokkela ja toimelias koira kuopsuttelee itselleen pakotien ja seuraavaksi ollaankin jo Joeta vastassa koululla. Iloinen yllätys yhdelle on samalla varsin hankala tilanne muutamalle ja niinpä asiat asetellaan uudelleen vastaamaan sovittuja omistamisia. Hynes käykin koiran noutamassa talteen ja siinä samalla ilmoittaa epäilevänsä perhettä tarkoituksellisista kavaluuksista.

Lassiella on toki lisää kikkoja käytössään, mitä aitojen toiselle puolelle pinkomiseen tulee, mutta aika alkaa käymään vähiin. Herttuan suunnitelma on palailla vähitellen kotikonnuilleen Skotlantiin. Mikään ei tunnu auttavan ja niinpä Lassiekin vuoristoisemmille seuduille päätyy. Hynes käyttäytyy aina vain ilkeämmin, mikä saa Lassien karkaamaan häneltä. Sattuupa vallan sopivasti, että herttuan pieni sukulaistytär Priscilla (Elizabeth Taylor) pitää tilusten porttia hieman liian pitkään auki huomatessaan koiran. Lassie viilettääkin siitä suoraan vapauteen ja enempiä ihmettelemättä ottaa suunnakseen etelän. Aiemmat reissut kotimökkiin olivat muutaman kilometrin pyrähdyksiä, mutta tämä uusi haaste taitaakin venäyttää matkan satoihin kilometreihin. Alkukaan ei lainkaan tuskaton ole, sillä kovat ja terävät rantakalliot riipivät tassut verille ja jo tuloillaan oleva syksy viluisia säätiloja heittelee tielle. Lassiella onkin edessään taival, joka tosissaan punnitsee sydäntä ja uskollisuutta...

Moni on epäilemättä tästä Lassien vaarallisesta sekä urheasta alkutaipaleesta jo lapsuusvuosinaan hurmaantunut sekä hullaantunut, mutta omalta kohdalta vastaavat kultaiset muistot uupuvat. Ensimmäinen elokuva ei niitä kelloja juurikaan kilkattele, joten väittäisinpä sen jääneen aikoinaan kokonaan näkemättä. Vaikka tällaisten mukavien muistojen kertailu saattaisi lisänautintoa touhuun suodakin, niin onneksi voi todeta, että kyllähän sitä ihastusta irtoaa ilmankin. Muitakin tuntemuksia toki saadaan niiden awww-huokausten kaveriksi, sillä puolivälinsä kohdalla elokuvasta kuoriutuu varsin menevä ja vauhdikas seikkailu ja kovia koitoksia kyllä riittääkin selviteltäväksi, jos yleensä selvitään.

Mikään helppo hipsaisu kotia kohti ei ole kyseessä, ja se tehdään jo alkumetreillä selväksi katsomoonkin. Verisillä tassuillaan talsiva koira saa rankkasadetta niskaansa ja ensimmäistä yötään pääsee läpiuitettuna viettämään lampaiden luolakaverina. Varsin määrätietoisesta tassuttelijasta on kyse, joten isompien tai pienempien pulmien edessä ei heti olla antamassa periksi. Lampaita näillä seuduilla kasvatetaan enemmänkin ja Lassiekin polkusillaan eksyy alueelle, jossa kutsumattomista koirista tarjotaan tapporahaa. Kimppuun käykin ärhäkäs vahtikoira Satan ja lisäksi luotiakin perässä viuhuu. Kovaa kuritusta toinen joutuu vastaanottamaan milloin vallitsevalta ilmastolta, toisin paikoin taas muilta tahoilta.

Vaarallinen vaellus tarjoaa katsomoon vähän muitakin kuin vain jänniä ja täpäriä tilanteita, sillä pohjoisilta vuorilta lähdettäessä reissuun sisältyy maisemaa monenlaista. Alkuun saadaan upeasti aaltoilevaa rantamaisemaa ja pääseehän Lassie korkeammallekin tuulia nuuskuttamaan. Siinä koirakaverin silmäillessä eteen avautuvia jylhiä kallioita, komeita vuoria ja vihertävää havumetsäväritystä ollaankin varsin erinomaisella nuotiopaikalla, josta voisi näkymiä kauemminkin ihastella. Nelijalkaiselle riittää monimuotoista maanpintaa asteltavaksi ja kun päästään vähitellen etenemään etelään, niin havupuut alkavat korvautua viehättävillä lehdoilla. Vaahterat ja hevoskastanjat alkavat kuviin ilmestyä, mutta pitkän taipaleen aikana edistyvä syksy laittaa lehdet vähitellen maahan rapisemaan. Talvikin alkaa tuulessa tuoksahtelemaan ja saa haluamaan avoimen taivaan alta takkatulen ääreen viluisia luita lämmittelemään. Visuaalisella tarjonnallaan Lassie Come Home helposti ylittää odotukset. Jotkut kuvat vaikuttavat siltä, että taustamaalauksia on käytetty, mutta miinusta tästä ei oikein jaksa kirjailla, vaan sanotaan vaikka niin, että se tuo tunnelmiin sopivaa vanhahtavaa viehätystä vain lisää.

Onneksi tätä tuskien taivalta ei lähdetä täysin turruttavaksi aina vain kasvavien esteiden röykkiöksi pinoamaan, vaan lämpö ja herttainen sydämellisyys välillä välkehtivät miellyttäviä hengähdyshetkiä seikkailijalle sekä katsojille suoden. Lassie-poloisen ollessa jo kuolon kolkkoja portteja kolkuttelemassa myrsky-yönä löytyykin yllättäen väsähtäneelle sekä vettyneelle vaeltajalle katto pään päälle ja kuiva paikka liekkien lämpimästä loimusta kodikkaasta mökistä. Iäkkäämpi pariskunta kovin tykästyy yölliseen vieraaseensa ja toista päiväkausia hoivaa, mutta vähitellen aletaan huomaamaan, että koiraa alakulo vaivaa ja etenkin iltapäivisin menohalut heräilevät. Sinänsä pienestä välipysähdyksestä on kyse, mutta vallan mukavia väreitä sekin aikaan saa. Toisena kulkuripolkujen kohtaamisena voinee listailla Lassien harhailun erään matkamiehen leiriin. Nuotiotuoksut vetävät nälkäistä nelijalkaista vastustamattomasti puoleensa, ja kun kumpikin osapuoli on varmistunut toisen hyvistä aikeista, niin mitäpä siinä muuta kuin yhdessä kilometrejä talsimaan. Vapautta tällainen kiertely toki tarjoaa, mutta muistutteleepa jakso siitä, että ollaan myös enemmän vaaroille alttiina ja suurempaakin surua helposti seuraa.

Hetkiä herkistäviä muutenkin annostellaan ja niitä kiitollisena ottaa vastaan. Siinä on ripaus suloista suunnittelua, kun Joe linjailee vähän tulevaisuutta. Ei niin väliä mitä sekahommia tehdään ja luolissa elellään, kunhan kumppanuus vain jatkua saisi. Hetkeä myöhemmin päästään riipaisevamman nyyhkyosaston kimppuun, kun pienen pojan on käytännössä pakko kieltää rakkainta ystäväänsä palaamasta enää ikinä kotiin. Kyllä siinä saa palakurkkuisena nieleskellä kauemminkin. Samaa sarjaa edustaa kohtaus, jossa Joe kuvittelee saavansa syntymäpäivälahjoista parhaimman. Yhden ja toisen sydän on koetuksella, kun pikkuhiljaa iloinen innokkuus vaihtuu itkuun. Tämä tarina tosiaan testailee ahkerasti niitä ystävyyden ja uskollisuuden siteitä. Lujiksihan ne kerta toisensa jälkeen osoittautuvat ja katsomossakin laittavat silmiä vähän vuotamaan. Onneksi lopussa päästään haavoja ihon pinnalta ja vähän syvemmältäkin paikkailemaan. Onhan se pikkuisen imelää, mutta saa ollakin tällaisen höykytyksen jälkeen.

Parissa aiemmin katsellussa Lassien seikkailussa koira on tavallaan unohtunut jonnekin taustalle, kun kaikenlaisia joutavuuksia puuhastellaan. Lassie Come Home antaa päälavan karvaiselle tähdelleen läpi elokuvan ja hyvä niin. Välillä pitkiäkin ottoja ihmetellessä saa kyllä antaa reilusti kehuja kyvykkäälle hauvalle, joka oli Pal-niminen skotlanninpaimenkoira. Yhdestä esimerkistä käyköön vaikkapa sinnikäs ja lennokas aidan ylittäminen. Kotimatkan kestäessä neuvokkuus ja nokkeluus tulee useampaankin kertaan todistettua. IMDB:n triviapuoli tietää kertoa, ettei sopivan koiran löytäminen ollut lainkaan helppoa, mutta lopulta eräältä kouluttajalta löytyi useampi ehdokas, joiden joukosta Pal tavallaan altavastaajana tuli valituksi. Samassa paikassa mainitaan, että vaikka Lassien pitäisi olla naaras, niin joka kerta osaa on esittänyt uros, sillä niitä on väitetysti helpompi kouluttaa. Veikkaillaanpa myös, että collie-koirien suosio nousi huikeasti 1940-luvulla Yhdysvalloissa juurikin Lassie-elokuvien ansiosta.

Jos vielä sananen näyttelijöistä, niin Lassie Come Home on melkein debyytti sittemmin huomattavaan maineeseen kohonneelle Elizabeth Taylorille. Rooli on tässä vielä sivuosan luokkaa, eikä palkkiokaan vielä tähtivuosien tasolle läheskään yltänyt, koska esimerkiksi koiratähti Pal tienasi enemmän viikossa. Palin tilille kilahti viikkopalkkaa 250 dollaria, kun taas Taylorille maksettiin sata dollaria. Pal siis löysi tiensä valkokankaalle vähän mutkaisen polun kautta, eikä Taylorkaan ihan alkuperäinen valinta Priscillan osaan ollut, vaan siihen oli jo valittu Maria Flynn. Vähän varmistamattomien vaikeuksien takia Flynn joutui vetäytymään ja tuotanto laitettiin jäihin. Iltakävelyllään ollut tuottaja tapasi Elizabethin isän ja tätä kautta jokseenkin puolivahingossa saatiin uusi esiintyjä Priscillan osaan ja kuvaukset jatkumaan.

Näin Lassie-elokuvien alkutaipaleella lienee luontevaa vähän naputella tämän rakastettavan hauvahahmon myöhemmistä seikkailuista. Jo vaikka senkin takia, että vähintään muutamaan kertaan samainen koira tulee jatkossakin näille sivuille jolkottelemaan. Tiedä sitten kaikenkattavuudesta, mutta käytänpä kuitenkin apuna Wikipedian listaa, johon on lueteltu 11 eri elokuvaa, joista yksi tosin on ilmeisesti televisiolle tuotetusta materiaalista koostettu. Samalta sivulta tosin löytyy myös näitä televisionäyttäytymisiä, mutta ne saavat jäädä tästä luettelosta pois.

Lassie Come Home oli siis ensimmäinen, eikä jatkoa pitkään tarvinnut odotella, kun jo pari vuotta myöhemmin pentuja saatiin elokuvassa Son of Lassie. Kyseinen elokuva löytyy ostamaltani kolmen levyn kokoelmalta, joten se varmaan tulee seuraavana näistä seikkailuista katseltua. Kolmantena oli vuorossa Courage of Lassie vuodelta 1946, ja sekin samaisesta kokoelmasta löytyy. Hills of Home ilmestyi vuonna 1948, eli pari vuotta edellisen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin siinä Lassie päätyy jälleen kohti Skotlantia. Seuraavana vuonna alkoivat uudet tuulet puhaltaa, kun Lassie siirtyi suuren meren toiselle puolelle elokuvassa The Sun Comes Up. Richard Thorpe jatkoi ohjaajana ja pikaista jatkoa taas ilmeni elokuvassa Challenge to Lassie. Vuoden 1951 The Painted Hills taas laittoi Lassie-elokuvat varsin pitkälle tauolle, ainakin jos vertailee aiempaan ilmestymistahtiin. Lieköhän sillä jotakin tekemistä, että tämä Harold F. Kressin ohjaama elokuva nauttii tällä hetkellä IMDB:n puolella kohtalaisen alhaista arvostusta (pisteet 3,4/10)...? 1950-luvulla ei sitten tullutkaan enää muita Lassie-elokuvia, vaikkakin television puolella koira kuitenkin sinnikkäästi seikkaili. Wikipedian listauksen mukaan 1960-luvunkin ainoa elokuvaversio on televisiopätkistä koosteltu, eli vuoden 1963 Lassie's Great Adventure. Kun on tullut noita samaisen aikakauden koosteita parikin (1 ja 2) katseltua, niin uskallan sanoa, että tuo eräseikkailu näistä listatuista vähiten innostaa etukäteen. Parin aiemman yrityksen perusteella henki noissa pahasti hukassa ja välillä itse hauvakin.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen vuonna 1978 ilmestyi The Magic of Lassie. Tiedä siitä taianomaisuudesta, sillä yleisesti tätä tunnutaan pitävän varsin vaisuna uusintaversiona ensimmäisestä, mutta tilaisuuden tullen katsellaan. Vaikka sitten ihan James Stewartin takia. Jälleen pääsi vierähtämään selvästi yli vuosikymmen, kunnes koettiin ajankohtaiseksi herätellä Lassie uusiin seikkailuihin. Siitä tulikin jo vähän höpöteltyä: Lassie (1994). Paikoin hyvääkin hömppää se, mutta toisen puoliskon väkinäiset ilkeilyt alkavat verotella hyvää ilmapiiriä varsin tehokkaasti. Listan mukaan viimeisin ilmestynyt Lassie-elokuva on vuodelta 2005 ja nimetty vähemmän mielikuvituksellisesti, eli Lassie. Ilmeisesti sekin on uusintaversio tästä ensimmäisestä, mutta odotuksia siihen suuntaan silti löytyy. Kyseinen versio onkin jo valmiiksi hankittu, joten siitäkin varmaan jotakin turinoitavaa irtoaa. Tahtoo siis sanoa, että Lassie-elokuvia on seitsemässä vuosikymmenessä tehtailtu pari kourallista ja television puolella koitoksia on kertynyt vielä runsaammin. Jos tosissaan tahtoisi näiden pariin heittäytyä, niin katseltavaa kyllä riittäisi. Itse kyllä taidan pidättäytyä ensisijaisesti elokuvaversioissa.



Levyn lisämateriaaliin on muutaman trailerin kaveriksi viskaistu noin kahdeksan minuuttia kellotteleva lyhytelokuva Fala: The President's Dog samalta vuodelta. Kaipa tässä on tavoiteltu vitsikästä vilkaisua presidentin lemmikkikoiran arkipäiväisiin puuhasteluihin. Luuhommaa on heti aamulle ja oravan jahtailu jumppatuokiosta käy, jonka jälkeen yhteinen eväshetki maistuukin. Partiokierrosta ja vahtimiesten moikkailua matkalle mahtuu. Suuri sota on tässäkin pätkässä kiskaisemassa Yhdysvaltoja mukaan liekkeihinsä ja vähän se joukkojen ihailuksi pääseekin kallistumaan. Mukana kuvissa silloinen presidentti Franklin D. Roosevelt esiintyy luonnollisesti itsenään. Eihän tämä mitään erityisen huvittavaa havainnointia tai tarinan iskemistä ole, eikä sotapropagandavaihdettakaan kunnolla saada päälle, joten vähän plääh vaikutelmaksi jää. Etenkin paljon suloisemman koirailun perään katsottuna kovin yhdentekevää menoa.

Yhdentekevyyden kirous ei onneksi tätä varsinaista elokuvaa vaivaa lainkaan, vaan paketti oikeinkin onnistuu miellyttämään. Kova tahto vie sympaattista heiluhäntää kotia kohti ja siinä saadaan napattua suuremmankin seikkailun hengestä kiinni, mutta myös lämpimiä tuntemuksia kyytiin. Monia tämä ystävällinen hauva reissullaan ilahduttaa tarjoillen herkistäviä ja kauniita hetkiä sekä kuvillaan että tunnelmillaan. Itse en edes varsinaisesti koiraihmisiin lukeudu, mutta siitä huolimatta Lassie onnistuu rintaseutuvia kiitettävästi värisyttelemään. Sydän ei aivan lössöksi pääse sulamaan, mutta rajamailla kyllä liikuskellaan. Jos Lassien tilalla olisikin pupu, niin...hmmm...hmmm... Valittamista ei paljoakaan pääse kertymään. Mitä sitä sanoisi, ehkä musiikilla vyörytellään pariin otteeseen vähän liiankin innokkaasti tapahtumiin nähden, mutta pieni kauneusvirhe sekin parhaimmillaan on vain. Kovien aikojen läpi monikin joutuu rämpimään, mutta loppu on vallan palkitseva ja toivoa paremmasta heräilee monessakin mielessä. Välillä ne pienet ilot pääsevät hyvinkin suuriksi kasvamaan, mikä kotikatsomoon hyväntuulisuutta puhkuu. Kun lopussa vihdoin ja viimein päästään hellyyttävästi höpöttelemään hauvalle, että You're my Lassie come home, niin miten sitä muuten summailisi kuin huokaamalla awwww...

Lassie Come Home (1943) (IMDB)

Med Ulrika Bengts ögon (Ulrika Bengtsin silmin)

Pikaisena välipalana puraistaan Ulrika Bengtsin elokuvista ja televisiotöistä tarinoiva vähäsen alle tunnin mittaan venähtävä dokumentti. Siitä jo alustavasti mainitsin vähän aikaa sitten kommentoidessani Bengtsin elokuvaa Iris. Tämä dokumentti on samaisena vuonna valmistunut, eli 2011 ja reilusti Future Film on laittanut sen elokuvan mukaan samalle levylle lisukkeena. Minulle Bengtsin elokuvat ja muut teokset ovat pitkälti pimeän peitossa, joten joskohan tämä tuokioinen vähän valottelisi niitä ja ehkä jopa innostaisi paremmin perehtymään...?

Melkein heti päästäänkin loikkaamaan jo mainitun saaristoon suuntailevan elokuvan kuvauksiin. Tosin tässä vaiheessa kamerat käyvät vielä Tukholman kaduilla, ja samaisessa kaupungissa Bengts aloitteli elokuvauraansa noin pari vuosikymmentä aiemmin. Ensimmäisenä ilmestyneenä ohjauksena tosin oli vahvasti Suomen puolella liikkuva dokumentti Valtatie kahdeksan vuodelta 1991. No, Ulrika on ilmeisesti sitä tyyppiä, ettei niin jaksaisi menneitä kertailla ja niistä kattavasti höpötellä, joten tässä dokumentissa ei lähdetä käymään läpi hänen töitään aikajärjestyksessä, vaan käväistään innoituksen lähteillä Bengtsin kertoessa saadessaan inspiraatiota vanhemmista figuratiivisista maalauksista ja myös valokuvista apua irtoaa.

Nähdäänpä myös materiaalia ensimmäisestä koeluvusta, johon on kerääntynyt lähes koko Iris-elokuvan näyttelijäporukka. Bengts pitääkin näitä yhteisiä kerääntymisiä erityisen tärkeinä ja koko ryhmän sattuminen yhteen vasta ensimmäisenä kuvauspäivänä olisikin hänelle jossakin määrin painajaismaista. Juurikin yhdessä valmistautuminen on se, mistä on paljon hyötyä. Näyttelijöihin liittyen Bengts kertoo, että erityisesti lapsia on vaikea etukäteen arvioida, eikä ulospäin suuntautuminen vielä tarkoita, että pärjäisi otoksissa hiljaisia paremmin. Lapsinäyttelijöille hän painottaakin roolia ja sen merkitystä enemmän ja selittelee kohtausten sekä tuntemusten tarpeellisuutta. Esimerkiksi Iristä esittävän Agnes Koskisen oli kovin hankalaa itkeä kameran edessä ja siihen sitten yhdessä ratkaisuja yritettiin keksiä. Kuvaajana toimiva Robert Nordström toteaa, että lasten energian mukaan tällaisissa elokuvissa yleensä edetäänkin.

Nordström haikailee myöhemmin paluusta hitaampiin rytmeihin, jolloin kuvat saisivat ansaitsemaansa aikaa. Turha kiirehtiminen olisi hyvä napata pois, eikä niin, että aina jokin pääsee ajatuksen keskeyttämään. Syystä tai toisesta ei pystytä odottamaan sitä sisäistä värähtelyä. Bengts on myös pitkien ottojen kannalla ja näkee ne tärkeinä näyttelemiselle. Näin esiintyjä saa paremman otteen tekemisistään. Bengts onkin sitä mieltä, että leikkauksella lähinnä piilotellaan puutteita, eikä eläväistä näyttelyä ole oikeastaan mitään syytä leikkauksella pätkiä. Nordström ilmoittelee myös, että musiikillakin yritetään monesti muokata tunnelmia vähän liikaakin puuttuen kuvien vaikutuksiin. Myöhemmin Bengts kertoo lisää mieltymyksistään kuviin liittyen ja mainitsee siinä suosivansa yhden pakopisteen perspektiiviä ja pitävänsä harmonisista sommitelmista.

Tulee myös esille, että Bengts on asunut ja työskennellyt saarilla monta kertaa aiemminkin, joten Iris ei siinä mielessäkään ole outo teos työstettäväksi. Dokumentti tarjoaakin kiitettävän paljon materiaalia kuvausporukan tekemisistä saarimaisemissa. Enklingeä kehutaankin hyväksi paikaksi, sillä se on kaukana metelistä ja muusta melskeestä, eli työrauha on melkoisen taattu. Lisäksi hieman syrjäinen saari on monilta osiltaan vapaa nykymaailman hömpötyksistä, eli ei tarvitse niin tarkoin silmin vahtia kuviin ujuttautuvia härpäkkeitä, jotka eivät 1800-luvun loppuun sijoittuvaan elokuvaan sovi.

Vaikka vanhempiin töihin dokumentti ei minuuteissa mitattuna paljoakaan kurkistele, niin edellisenä vuotena ilmestynyt televisiosarja Avsked (Jäähyväisiä) saa kuitenkin vähän aikaa. Se saatiin viimeisteltyä juuri ennen kuin Iris pääsi kunnolla tuotantovaiheeseen. Kyseisen sarjan jälkituotantoa käytetään esimerkkinä, kun havainnollistetaan, miten Bengts työtovereineen viimeistelee teoksiaan. Bengts toteaakin, että kuvauksissa maailmaa katselee paljon lämpimämmin kuin leikkaushuoneessa, jossa kaivataan viileämpää tuijotusta. Otot katsotaan siellä kuva kuvalta ja jokaisesta arvioidaan hyvät ja huonot puolet. Näin tehdään materiaalin tarkka tutkiminen ennen varsinaista leikkausta.

Markkinointipuoltakin saadaan esiin, kun annetaan median edustajille lyhyitä haastatteluja elokuvasta. Kiinnostavampaa kuitenkin lie lyhyt vierailu palaveriin, jossa Bengts on valikoimassa sopivia mainoskuvia ja julisteita. Lyhyesti neuvotellaan siitä, miten mikäkin ehdokas kohderyhmiin mahdollisesti vetoaisi. Samaisessa yhteydessä ohjaaja mainitsee, etteivät tarinat itsessään niin tärkeitä ole, vaan selkeästi toissijaisia hahmoihin nähden. Samaa hahmokeskeisyyttä on havaittavissa erittäin lyhyiden välähdysten kautta, jotka vilkaisevat Bengtsin tekemisiin dokumenttien maailmassa. No, hiukkasen enemmän huomiota saa Kaskisista tehty dokumentti Kaskö, jonka parissa työskenneltiin niihin aikoihin, kun Iris oli leikkausvaiheessa. Se kuvaa aikoja, joina paikkakunnan suuri työnantaja Botnia oli laittamassa pillejä pussiin. Purkutyömaalla käväistäänkin tuotannon muuttaessa Intiaa kohti, mutta minimaaliseksi tämäkin sivupolku lopulta jää dokumentin loppuvaiheilla.

Niitä vanhempia tuotoksia ei tosiaan tarkemmin tahdota muistella, mutta tavallaan niitä ahkerasti väläytellään kuitenkin. Pikaisesti kuvissa vierailee ainakin viitisen vähän varhaisempaa teosta, mutta näitä vain lätkitään, sillä välillä näkyy vain muutaman sekunnin pätkä, josta ei oikein pääse vielä edes kiinnostus heräilemään. Mainosmateriaalina tämä dokumentti toimii kohtalaisen kurjasti näiden suhteen. Vuoden 2004 Fling on pienoinen poikkeus, sillä sen kohdalla useampikin näyttelijä pääsee kertoilemaan sarjan työstämisestä ja siitäkin, miten kokemus uraa päätyi ohjailemaan. Bengtskin suostuu vähän sanaista arkkuaan avaamaan tämän projektin suhteen, sillä se oli raskaudestaan huolimatta sydänasioita. Vastaavia katsauksia olisi voinut harrastella muutaman muunkin teoksen kohdalla, niin näin perehtymätönkin saattaisi saada jonkinlaista otetta näistä ohjaajan tekemisistä.

Runsaan 50-minuuttisen saa summailla siihen suuntaan, että ihan kiva ja kiinnostava, mutta... Kokonaisuutta ei millään voi erityisen kattavana pitää ja paria osuutta katsellessa käy mielessä, että jos menneitä ei haluta muistella, niin ehkä nämä pätkät olisi voinut jättää poiskin, koska ne saavat dokumentin vaikuttamaan vähän huitaistulta. Siitä tahdon kiitellä, että nähdään tosiaan paljon materiaalia kuvauksista, eikä dokumentti ole mikään puiseva puhuvien päiden kokoelma. Eri vaiheita valottelevat osiot jättävät tahtomaan ennemmin lisää, eikä kyllästymistä tarvitse pelätä. Tuntuukin siltä, että tekijöiltä sanottavaa kyllä löytyisi, mutta aikaa taas rajatummin. Kuten on todettua tullut, niin Iris eniten huomiota saa, muttei Med Ulrika Bengts ögon silti mikään varsinainen tekodokumentti siitä ole. Innostaapa kuitenkin jatkossakin ihmettelemään maailmaa näiden silmien kautta nähtynä. Seuraava yritys hyvinkin luultavasti on pari vuotta uudempi elokuva Lärjungen (Oppipoika), joka monestakin syystä kiinnostaa. Syrjäisen majakkasaaren elelyä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ehkä siis jossakin vaiheessa näillä sivuilla ihmetellään...

Med Ulrika Bengts ögon (2011) (IMDB)

Emperor of the North Pole (Julmat, vahvat ja röyhkeät)

Tuli taas herkisteltyä romanttisissa tunnelmissa viinitilan upeissa maisemissa viimeksi ja sitä ennen tehtyä pari saaristoreissua. No, toinen oli toki olevinaan vähän jännempi mökkeilymatka, mutta kyllähän nyt olisi aikomuksena ruuvailla toimintaa ja jännitystä aivan toiselle tasolle, kun kotikatsomon keskiöön astelevat herrat Lee Marvin ja Ernest Borgnine ottamaan toisistaan mittaa. Kovia aikoja eletään ja kun kaksi jääräpäistä kivikalloa kohtaavat, niin jälki on mitä on. Eli seuraavat pari tuntia kulahtavat rujon, rähjäisen ja armottomankin äijäväännön parissa. Ilkeyttä ja arkipäivän pahuutta annostellaan myös sekaan, joten tämä katkera koitos ei varmaan kaikkia miellyttele, mutta minäpä tästä otan asiakseni vilkaista sen taas kertaalleen.

Lyhyesti tekstimuodossa ensin tiedotellaan, millaista vaihetta viedään läpi Yhdysvaltojen historiassa, eli vuosi on 1933 ja suuri talouslama huipussaan. Samoin kodittomuus ja muu kurjuus rehottaa valtoimenaan. Moni on jäänyt ilman mahdollisuuksia työhön ja sen tarjoamaan tavallisen elämän vakauteen. Kulkurien kasvava joukko käyttääkin rautatieverkostoa epätoivoisilla työnhakumatkoillaan leiriytyen milloin missäkin. Yhteiskunnan taholta suotu arvostus näitä heppuja kohtaan on olemattomissa lukemissa ja niinpä tilanne on mennyt siihen, että suuri joukko on arkielämästä syrjäytynyt ja samalla jossakin määrin katkeroitunut sanoen vastavuoroisesti hyvästit yleiselle järjestykselle. Tiukkojen aikojen vallitessa aivan hyvällä ei suuntaan ja toiseen vapaamatkustavia katsella ja linjana onkin vastata kovin keinoin, missä vaiheessa kuviin tulevat paikoin tylytkin junamiehet, joiden tehtävänä on liikennettä valvoa.

Kuviin saadaankin halki maisemien puksutteleva ja taivaille mustaa hiilisavua syöksevä juna. Metsikön puolella oleilevat miekkoset kuulevat nuotiolleen tutun vihellyksen, mikä innostaa tavaroita kasailemaan. Kolmikko siirtyykin lähemmäs ratakiskoja ja puskien suojista silmäilee sopivaa tilaisuutta luikahtaa kyytiin. Juna pysähtyykin pakollista vesitankkaustaan tekemään, ja sen kestäessä Shack (Ernest Borgnine) tarkoin katsein vahtii luvattomia kyytiläisiä. Partiointi jää kohtalaisen lyhyeksi ja taitaa toisaalla odotteleva kolmikko olla tietoinen tämän vahtimiehen tylystä maineesta, sillä jäävät suosiolla odottelemaan seuraavaa junaa. Yksi kaveri kuitenkin tahtoo lähteä onneaan kokeilemaan ja asettelee itsensä vaunujen väliin. Tyyppi eväshetkeä aloittelee, mutta siitä ei pääse pitkää hengähdystaukoa muodostumaan, koska taakse hiipivä Shack laittaa puuhille nopean ja tylyn pisteen. Tämä leikki on julmaa, sillä varoituksen sanaakaan ei lausuta, vaan suoraan vasaralla selkään kalautetaan. Toisen roikkuessa henkensä edestä ja viimein tipahtaessa junan alle, ei Shack tee mitään sen eteen, että onnettoman pelastaisi. Raiteet vievät eteenpäin, mutta tämän kulkurin päivän yht'äkkisen loppunsa löytävät.

Radan lähistöllä liikuskelee myös A No. 1 nimellä tunnettu kaveri, joka kulkurien keskuudessa on enemmänkin mainetta kerännyt. Lee Marvin pääseekin lähikuviin nokikasvoisena ja yrmyilmeisenä harhailemaan. Hänelläkin on nuotiokahvittelut ajanvietteenä, mutta muutakin tehtävää ilmenee. Samaisessa metsikössä nuorempi alan mies Cigaret (Keith Carradine) kovasti himoitsee toisen kanaa. Cigaretilla on pari apulaistakin mukana, mutta tiukan paikan tullessa näistä vielä poikavuosiaan viettävistä viikareista ei liiemmin väkevyyttä irtoa. A No. 1 ei todellakaan ole omastaan luopumassa helpolla ja vähän kovakouraisesti kaveruksia käsittelee. Cigaret siinä jotakin vampyyrikikkaa yrittää toisen niskassa jäytää, mutta tappioksi sekin kääntyy. Kolmaskin yrittää rientää mukaan taltuttamaan, mutta hän on jo niin reippaasti junioriosaston puolella, että A No. 1 suunnilleen ärähtelee tältä luulot pois. Lähistöllä Shackin junan pilli ulvoo, mikä saa kahvittelijan nopeasti paikalta poistumaan ja kohti junaa rientämään.

A No. 1 löytää tiensä valvovien silmien ohi turvallisesti tyhjään karjavaunuun, mutta pitkäänpä hän ei saa rauhassa loikoilla, vaan vähäsen rasittava Cigaret tuppautuu seuramieheksi. Shack taitaa tämän livahtamisen huomata, ja käykin lukitsemassa kattoluukun, joten siinähän sitä olisi aikaa kuulumisten vaihtamiseen. Kovin ärhäkältä nuorempi kaveri vaikuttaa, mutta kokeneempi heppu päättää laittaa sikarin tupruttelemaan tuumaillen, että mennyttä miestä tässä taidetaan olla, sillä seuraavalla pysäkillä seuraksi ajetaan vaunullinen teräväsarvisia härkiä. Siinä poltellessaan hän sivistää uutta tuttavuuttaan tiedottelemalla lyhytsanaisesti maan tilasta, eli alamäki on jyrkkä sekä pitkä. Toinen taas kerskuilee tappaneensa eräänkin ratojen konkarin, mutta tämä uhoileva kehu ei pidä vettä paria sekuntia pidempää tovia. Hieman noloja ja luihumaisia ovat Cigaretin yritykset nostatella olematonta mainettaan. Kun aletaan asemaa lähestyä, niin A No. 1 tuikkaa vaunun takaosan tuleen, mikä taas saa kaverin panikoimaan, mutta tuhopolttajaa vain naurattaa.

Vahtiosastokin huomaa käryävän vaunun ja sepä aiheuttaa hieman hämminkiä sekä ylimääräistä askaretta. Vauhdin laskiessa, A No. 1 loikkaa lautojen läpi ja enempiä aikailematta jalkailee turvaan. Perässä pomppaavalla Cigaretilla ei käy ihan yhtä hyvä onni, vaan ratapihan henkilökunta kaappaa tyypin talteen. Savuisia keuhkojaan rykiessä joutuu Shack työntekijöiden pilkan kohteeksi, eikä lainkaan näistä virneistä ja naureskeluista tykkää. Palautetta saadaankin, ja tekeehän herra senkin kerralla selväksi, että potentiaalia paljon suurempaankin raivoamiseen löytyy. Silmien muljahteluista päätellen saattaa siellä sisällä tikitellä posahdustaan odotteleva pommi. Iltasella Cigaret tuttuun tapaansa kerskuu urotöillään ja sopivasti unohtaa mainita siitä, että samassa vaunussa toinenkin kaveri oli Shackin ankaraa valtaa uhmaamassa. Shack ei ole omien joukossakaan lainkaan pidetty kaveri, ja tästä viimeisestä kepposesta aletaankin haastetta kehitellä ja vedonlyöntitouhuja väsäilemään. Shackin juna on lähdössä aamuseitsemältä, ja se poikii ajatuksen sekä toisenkin.

Toisaalla A No. 1 on matkaamassa iltalevolle kulkurileiriin, jonne on myös kiirinyt tieto Shackin härnäämisestä, mutta tyyppi itse on sitä mieltä, ettei noin 30 kilometriä tyhjässä vaunussa vielä ole sankartyöksi kelpaava koitos. No, näissä piireissä Shack on suunnilleen maan päälle astuneen pirun asemassa, joten suosionosoitukset hehkutuksineen ovat sen mukaiset. Legendoista riippuen Shack on tappanut ainakin 11 kulkuria, ellei jopa 16. Epäilijöitä kuitenkin aina löytyy, mistä saadaan yllykettä suuremman haasteen hyväksymiselle. A No. 1 päättääkin kokeilla uudelleen ja vähän pidemmänkin matkan. Hän haluaa tehdä aikeensa kaikille selväksi ja näkyvästi, eli aseman vesitorniin kirjaillaan, millä junalla lähdetään ja minne. Kyseinen julistus sieltä hetkessä huomataan ja sepä saa vedonlyöntipiirit kunnolla vauhtiin. Asetelma aamujunineen alkaakin olla kohdillaan, ja saadaanhan mukaan menoon myös Cigaret, joka taitaa nähdä tässä tilaisuuden nopealle maineen kerryttämiselle. Luvassa on jääräpäistä vääntöä, ja nähtäväksi jää, miten pitkälle ollaan halukkaita menemään...

Jos lukaisee levyltä löytyvän yhdeksään kuvaruutuun venähtävän triviakoosteen, niin sieltä löytyy tietoa liittyen elokuvan nimeen, joka aluksi tosiaan oli muodossa Emperor of the North Pole, joka taas oli tapahtuma-aikaan kulkuripiireissä vitsi siitä, miten kulkureista kykenevin olisi tyhjän sekä hyödyttömän autiomaan valtias. Tuotantoyhtiö päätyi kuitenkin vetämään elokuvan pois levityksestä huonon taloudellisen menestyksen vuoksi ja ennen toista tulemista tehtyihin muokkaustoimiin kuului viimeisen sanan poistaminen otsikosta. Jossakin järkeiltiin, että se saisi yleisöt olettamaan virheellisesti elokuvan sijoittuvan Pohjoisnavalle. Elokuva pohjaa löyhästi pariinkin kirjaan, eli Jack Londonin omista kulkurikokemuksistaan kirjoittamaan opukseen The Road ja sitten Leon Ray Livingsonin kynästä lähtöisin olevaan teokseen From Coast to Coast with Jack London. Tavallaan molemmat herrat kuviinkin ovat siirtyneet, koska Livingson esiintyi kulkurien kuninkaana ja London taas käytti nimeä Cigaret. Nippelitieto-osasto kertoilee myös, ettei Robert Aldrich ihan ensimmäinen vaihtoehto ohjaajaksi ollut, vaan alkuperäisenä valintana oli Martin Ritt, joka sai potkut. Sittemmin hommaa tarjottiin Sam Peckinpahille, joka olisi tullut liian kalliiksi. Kolmantena jonossa oli sitten Aldrich. Alrichin kerrotaan sanoneen suoraan, että tahtoi asetella hahmonsa siten, että Shack edustaa valtaapitäviä, A No. 1 näitä vastustavia ja Cigarette taas hyljeksii kumpaakin aikansa nuorisona.

"But now I'm going to show you what happens to people who ride on my train without a ticket."

Katsojan onkin hiukan hankalampi siirtää itsensä yhdenkään näiden hahmojen kulmaan estoitta lippuja liehuttelemaan. Se nyt on selvää, että tylysti julmia menetelmiään käyttävä Shack varsin vastenmielisenä näyttäytyy, eikä oikeastaan elokuvan matkalle taida mahtua kuin yksi kirkkaampi pilkahdus, mutta sekin vetoomus on osittain epärehellisellä pohjalla. Hetkeä aiemmin heppu voi tuosta vain sanoa säännöille heissulivei kaahaillen sumuisen ratapihan läpi rapsakkaa ylinopeutta pitääkseen kiinni maineestaan, mutta pari tuokiota myöhemmin muiden turvallisuus vallan tärkeäksi muuttuukin. Kiskojen kuljetellassa eteenpäin ja minuuttien rullaillessa tulee aina vain selkeämmäksi, että Shack ei ole vain "tein mitä käskettiin"-tyyppi, vaan ilmeistä päätellen muiden kovasta kohtelusta taitaa enemmänkin iloa ja nautintoa irtoilla.

Vääntävän ja kamppailevan pääkaksikon pidettävämpänä osapuolena näyttäytyy helposti Marvinin esittämä kulkuri, vaikka on hänkin kilometrien päässä puhtaista pulmusista. Tarjoaapa rooli Marvinille tilaisuuden esitellä sitä hieman kovapintaisempaa ja häijympää puoltaan, vaikka kyllä sieltä jostakin taustalta se huolettomampi velmukin yrittää paikoin kurkistella. A No. 1 on sen verran kokenut kettu näissä ympyröissä, että tietää niksin ja toisenkin sekä on asennoitunut ottamaan muutamia kolhujakin matkalla, kun kerran on vapaaehtoisesti tullut leikkiin lähdettyä. Välillä pitää pahojakin palovammoja ensihoitaa rasvailemalla, toisena hetkenä taas vastaanottaa koviakin iskuja ja kolmantena saattaa nirhitty kahva jäädä käteen kupsauttaen kokonaan kyydistä pois. Sellaista se on mahdollisimman rankan kyydin valitsevan vapaamatkalaisen arki, ja kuten A No. 1 itsekin julistelee, niin pitää vain kovettaa kyljet ja pitää sydän hommassa mukana. Välillä kaveri intoutuu palavastikin paasailemaan, etenkin höykytellessään nuorempaa matkakaveriaan.

"Hey kid you got no class. Hit the bums, kid. Run like the devil. Get a tin can and take up mooching. Knock on back doors for a nickel... Tell them your story. Make 'em weep. You could have been a meat-eater, kid. But you didn't listen to me when I laid it down... Stay off the tracks. Forget it. Its a bum's world for a bum. You'll never be Emperor of the North Pole, kid. You had the juice, kid, but not the heart and they go together. You're all gas and no feel, and nobody can teach you that, not even A-No.1. So stay off the train, she'll throw you under for sure. Remember me for that. So long, kid."

...Ja tämä ainakin osan niistä sanallisista läksytyksistä kieltämättä ansaitseekin, sillä osaapa paikoin olla varsin rasittava, opportunistinen ja ilkeäkin. No, viimeisintä ominaisuutta on kaikkiin kolmeen hahmoon ammennettu, joten se ei pelkästään Cigaretin syntilistalle kuulu. Kaipa ne kovat ajat ja rankka elämä veronsa vaativat ja luonteenpiirteitä tiettyihin suuntiin vievät. Cigaretia luonnehtii myös se, että suurella suulla huudellaan vähän kaikenlaista, mutta toiminta meneekin helpommin pakoon pötkimisen puolelle. Lopussa vielä varmistellaan, että tämäkin heppu enemmän hyypiön suuntaan kulkee. Ehkä A No. 1 osuu hyvinkin lähelle huudellessaan toiselle omat päätelmänsä tämän vahvuuksista ja pahemmista puutteista...

"You ain't stopping at this hotel, kid. My hotel! The stars at night, I put 'em there. And I know the presidents, all of them. And I go where I damn well please. Even the chairman of the New York Central can't do it better. My road, kid, and I don't give lessons and I don't take partners. Your ass don't ride this train!"

Nämä kulkijatoverit eivät oikein missään vaiheessa varsinaisesti ystävystymään pääse, mutta lähenevätpä ainakin hetkellisesti. Kyse ei sinänsä ole mistään opettajan ja oppipojan suhteestakaan, sillä koko ajan kaveria vastaan kisaillaankin, vaikkakin A No. 1 ottaa asiakseen matkan varrella toiselle vähän kikkoja opetella ja välillä elämäntavan sääntöjäkin takoa päähän. No, elokuvan toisella puoliskolla on tunnelmaltaan miellyttävä mukavan vähäpuheinen jakso, jossa kaksikko yhdessä puuhastelee toimeliaana. Saatetaan näillä yhteisillä harharetkillä hivenen erikoisiin tilaisuuksiinkin päätyä virnistelemään ja sitten onkin jälleen luvassa kovempaa koulutusta.

"Don't worry, Shack. We'll keep a place for you in the jungle. Six feet down."

Tiukempia tuokioita on muutenkin tiedossa, vaikka Emperor of the North Pole ei varsinaisesti mikään toimintaelokuva olekaan. Lennokkailla loikilla ja komeilla tempuilla tykittelevä stuntjuhla jää kovin kauas näiden vääntöjen ollessa lähempänä todellisuushakuisempaa linjaa. Aseeksi kelpaa se, mikä milloinkin käden läheltä löytyy ja mahdollisimman paljon satuttelee. Tätä teosta ei ihan heti tee mieli lähteä syyttelemään väkivallan viihteellistämisestä, sillä lähes jokaiseen kovakouraiseen koitokseen saadaan taustalle vähän vastenmielinen sävy. Oli niskan päällä kuka tahansa näistä tyypeistä, niin eipä höykytyksiä seuraillessa erityisesti ketään innostu kannattamaan. Aldrichin elokuvia katselleille tyyli on tuttu, eli korutonta, suoraviivaista ja rujoa kamppailua, jota ei ole tarkoitettu näyttävyydestä kehuja keräämään. Näillä eväillä tuupataan odotukset helpohkosti siihen suuntaan, ettei kiskojen päässä välttämättä kovinkaan iloisissa tunnelmissa olla viimeisiä selvittelyjä suorittamassa. Mustelmia kertyy ja haavoja saa moni paikkailla, mutta riittääköhän se? Nimittäin nämä ovat sellaisia kavereita, jotka voivat poksauttaa sinänsä mitättömät riidat kunnon ylilyönneiksi, ja niissä mielettömyyksissä henkikin saattaa olla pieni hinta maksettavaksi, kunhan saa oman kovakalloisen linjansa loppuun asti pitää.

Synkistäkin aiheistaan ja ajoistaan huolimatta Emperor of the North Pole ei mitään yhtäjaksoista tuimaa tuijotusta ja armottomuuden ylistystä ole, vaan paikat kevennyksillekin löydetään ja väläytellään edes toiveita tulevista paremmista päivistä. Iltaleireistä kuuluu edelleen naurahtelua sekä rennompaa jutustelua ja muutenkin huumorilla on tässäkin tarinassa oma osansa. Hivenen tummasävyisellä veistelyllä toki, mutta kuitenkin. Musiikki myös osansa tuo ilmapiirin leppoistamiseen. Välillä se onnistuu olemaan hyvinkin kepeää ja kaunistakin. Mainittakoon, että Marty Robbinsin laulama avauskappale A Man and a Train tuo heti mukanaan varovaisen optimistista henkeä ja haikailua unelmien perään:

"A man and a train, a train and a man
They both tried to run as far
And as fast as they can
But a man's not a train and a train's not a man
A man can do things that a train never can 

Goin' up a mountain even half way to the top
The minute that a train runs out of steam it's gotta stop
But it's a different story when a man runs out of steam
He still can go a long, long way
On nothin' but a dream 

Goin' cross the country when a train runs out of track
It has to stop and turn around and then start headin' back
But many miles from nowhere out where all the tracks are gone
A man who's got himself a dream
Can still keep goin' on 

So don't try to stop me
Don't try to stop me cause nobody can
I've got a dream, a beautiful dream and that makes me a man
No don't try to stop me
Don't try to stop me cause nobody can
I've got a dream, a beautiful dream and that makes me
Makes me a man"

Kasvoille kyllä vääntyy vähän pirullistakin virnettä, kun yhdistelee tämän laulun synnyttämiä tuntemuksia niihin kuviin, joita paikoin silmille lätkitään. Elokuva ei kuitenkaan ole mitään 1970-luvun tylyintä tavaraa, joten paikka haihatteluillekin löytyy. Useamman kerran olen tämän rajumpaa kyytiä tarjoavan junan mukaan loikannut, eikä ainakaan vielä ole tylsistyttäväksi matka käynyt. Käänteet ovat siis tuttuja aiemmista katseluista, mutta silti väännöt onnistuvat jossakin määrin jännittävinäkin näyttäytymään. Kaltoinkohteluissa ei tosiaan mitään ylimääräistä akrobatiaa haluta harrastella, eikä se näiden herrojen keinovalikoimaan välttämättä kovin luontevasti sopisikaan. Tähtiensä ja erityisesti Marvinin ansiosta tämänkin koitoksen voi helposti laskea hyvien äijäelokuvien joukkoon. Sitä energiaa kyllä huokuu katsomoonkin, kun tyypit rähistelevät ja räyhäävät. Etenkin Marvinin kailottamat lopputilitykset laittavat suupieliä hyväksyvään hymyyn. Laadukasta ja hyvää jälkeä toverit tässä tekevät, mutta aivan nappisuoritus se ei ole. Vähän harhailevat väliosat ovat kyllä kelvollista katseltavaa myös, mutta noiden minuuttien aikana ote aina vähän kirpoilee. Epäilemättä Emperor of the North Pole ei ole mieleen aivan jokaiselle, etenkin, jos railakkaampaa ja harmittomampaa höttöä hinkuu. Välillä se raitellaan rauhallisemmin puksuttelee, paikoin taas ravistellaan rajumminkin. Jos kovien körmyjen ärähtelyistä vetovoimaa löytää, niin sitä ainakin olisi tarjolla yhden elokuvan tarpeisiin vähintään riittävästi.

Emperor of the North Pole (1973) (IMDB)