Ennen kuin lähdetään niityille kirmailemaan tai muita koiranelämän ihanuuksia ihmettelemään, tarjotaan katsojille sananen ja parikin alkuperäisen kirjan kynäilleestä Eric Knightista, joka syntyi 1800-luvun lopulla juurikin Yorkshiressa, jonne tämäkin tarina sijoitellaan. Alkusanat tiedottelevat hänen olleen kahden maan kansalainen, eli vielä ensimmäisessä maailmansodassa Knight taisteli Englannin joukoissa, mutta kun toiseen suureen sotaan päästiin, niin hän olikin Yhdysvaltojen armeijassa ja siinä porukassa kuolikin aivan vuoden 1943 alussa 45-vuotiaana. Tämä ensimmäinen Lassie-elokuva ilmestyi vasta samaisen vuoden loppupuolella, joten Knight ei enää ole ollut näkemässä, miten hänen luomansa monia ihastuttanut ja itkettänytkin Lassie ensimmäiset askeleensa valkokankaiden maailmassa päätyi ottamaan.
Kertojaääni jatkaa tiedotellen, ettei Lassie Come Home ole pelkästään kertomus rohkeasta koirasta, vaan samalla Yorkshirea kansoittavista ihmisistä. Mihinkään kultaiseen aikakauteen tämä kertomus ei niinkään sijoitu, vaan kovia aikoja jälleen edetään ja vielä pahemmaksi on menossa suuren sodan vartoillessa kulman takana. Moni viettää vastentahtoisesti toimettomia sekä tyhjätaskuisia päiviä ja välillä sitä aurinkoa saa kovin olla etsimässä. Mistään hilpeimmistä tunnelmista ei siis lähdetä liikkeelle, kun Sam (Donald Crisp) käpsyttelee kuviin lemmikkinsä kanssa. Näyttää siltä, että Lassie tuo kovasti iloa kyläläisten elämään monen hymysuun tätä tervehtiessä. Siinä toverien kanssa jutustellessa koirakaveri suuret ylistykset osakseen saa, vaikkakin Sam lopulta huomauttaa, että voisihan se turkki enemmänkin kiillellä.
Kello lähestyy neljää iltapäivällä, mikä syystä tai toisesta saa Lassien varsin levottomaksi ja kärsimättömänä ääntelemäänkin. Kyse taitaa olla siitä, että fiksu koira osaa odottaa koulukellon kilkatusta, mikä taas Samin Joe-pojan (Roddy McDowall) teilleen vapauttaa. Sam päästääkin hauvan kipittelemään poikaa vastaan, ja tämä onkin päivittäin toistuva arkirutiini. Joe sieltä isoista ovista ensimmäisenä pihalle rientääkin tietäen uskollisen ystävänsä jo odottelevan. Tassupäivää sanotaan ja kuulumisia vaihdetaan, minkä jälkeen voikin jo kotimatkalle ja tilapäiselle vapaalle juoksennella. Kello kuitenkin armotta vipeltää taulunsa ympäri, mikä tarkoittaa, että kohta on jälleen aika haikeille aamuhyvästeille koulupäivän kynnyksellä, mutta kohtahan minuutit iltapäivän jälleennäkemiseen vilistelevät...
...Tai niin voisi ainakin luulla, mutta Joe ei tietenkään tiedä, että tästä iltapäivästä on tulossa järkyttävälläkin tavalla muista poikkeava. Talousahdinkoinen perhe on ajautunut tilanteeseen, jossa murheelliset ja suurtakin surua tuottavat vaihtoehdot otetaan harkintaan ja tässä tapauksessa toteutukseenkin. Joen poistuttua teilleen, lähtee Sam Lassien kanssa pian sen jälkeen toiseen suuntaan. Varakkaampi herrasmies (Nigel Bruce) on jo useampana vuotena tehnyt tarjouksen Lassiesta, mutta nyt perheen varallisuus on romahtanut siihen pisteeseen, että pakko mikä pakko. Herttua tietää hankkivansa varsin hienon hauvan, sillä hänellä onkin paljon kokemusta näyttelykoirista. Sam ei tietenkään ole iloisella mielellä rakkaasta koirastaan luopumassa ja Lassien viimeiset surulliset vingahtelut vielä viiltävät lisää. Isä tietää varmasti senkin, että vaikeita hetkiä tulee samalle päivälle vielä riittämään.
Iloinen iltapäivä on nopsasti Joelta ohi, koska ystävän puuttuminen koulun portilta saa pojan huolestumaan. Kotona tilanne alkaakin selkiytymään, mutta lohduttelua ei juuri ole luvassa. Isä istuskelee hiljaa, ilmeisesti itsekin murheellisena, mutta äiti ottaa topakan linjan kertoen, että Lassie on nyt myyty, eikä asiasta jutella tai neuvotella sen enempiä. Joen pitäisi nyt hyväksyä, että se oli siinä ja uutta huomista kohti. Poika kuitenkin yrittää varovaisesti udella, että voitaisiinkohan jonakin varakkaampana päivänä hankkia Lassie takaisin, mutta vastaus siihenkin on, että ei, vaan mahdollisesti jokin vähän edullisempi voisi tulla kyseeseen. Onkin selvää, että pieni poika itkee silmät päästään, mutta eipä tunnu silti helpottavan.
Seuraavaksi tulee aika kurkata herttuan koiratarhoihin, joissa nelijalkaisia vipeltää enemmänkin. Karu maapohjainen verkkoaitaus latistaa selvästi Lassien mielialat, puhumattakaan yht'äkkisestä erosta rakkaisiin ihmisiin. Uusi koti ei lainkaan vedä vertoja sille edelliselle lämpöisen ilmapiirin vallitsemalle pikkutalolle. Tarhoja ja sen asukkaita vahtii herttuan palkkalainen Hynes, joka saa hommakseen opettaa Lassien talon tavoille ja päälle uhittelee olevansa tarpeen vaatiessa varsin tiukka tyyppi. No, kunhan kaverin silmä välttää, niin nokkela ja toimelias koira kuopsuttelee itselleen pakotien ja seuraavaksi ollaankin jo Joeta vastassa koululla. Iloinen yllätys yhdelle on samalla varsin hankala tilanne muutamalle ja niinpä asiat asetellaan uudelleen vastaamaan sovittuja omistamisia. Hynes käykin koiran noutamassa talteen ja siinä samalla ilmoittaa epäilevänsä perhettä tarkoituksellisista kavaluuksista.
Lassiella on toki lisää kikkoja käytössään, mitä aitojen toiselle puolelle pinkomiseen tulee, mutta aika alkaa käymään vähiin. Herttuan suunnitelma on palailla vähitellen kotikonnuilleen Skotlantiin. Mikään ei tunnu auttavan ja niinpä Lassiekin vuoristoisemmille seuduille päätyy. Hynes käyttäytyy aina vain ilkeämmin, mikä saa Lassien karkaamaan häneltä. Sattuupa vallan sopivasti, että herttuan pieni sukulaistytär Priscilla (Elizabeth Taylor) pitää tilusten porttia hieman liian pitkään auki huomatessaan koiran. Lassie viilettääkin siitä suoraan vapauteen ja enempiä ihmettelemättä ottaa suunnakseen etelän. Aiemmat reissut kotimökkiin olivat muutaman kilometrin pyrähdyksiä, mutta tämä uusi haaste taitaakin venäyttää matkan satoihin kilometreihin. Alkukaan ei lainkaan tuskaton ole, sillä kovat ja terävät rantakalliot riipivät tassut verille ja jo tuloillaan oleva syksy viluisia säätiloja heittelee tielle. Lassiella onkin edessään taival, joka tosissaan punnitsee sydäntä ja uskollisuutta...
Moni on epäilemättä tästä Lassien vaarallisesta sekä urheasta alkutaipaleesta jo lapsuusvuosinaan hurmaantunut sekä hullaantunut, mutta omalta kohdalta vastaavat kultaiset muistot uupuvat. Ensimmäinen elokuva ei niitä kelloja juurikaan kilkattele, joten väittäisinpä sen jääneen aikoinaan kokonaan näkemättä. Vaikka tällaisten mukavien muistojen kertailu saattaisi lisänautintoa touhuun suodakin, niin onneksi voi todeta, että kyllähän sitä ihastusta irtoaa ilmankin. Muitakin tuntemuksia toki saadaan niiden awww-huokausten kaveriksi, sillä puolivälinsä kohdalla elokuvasta kuoriutuu varsin menevä ja vauhdikas seikkailu ja kovia koitoksia kyllä riittääkin selviteltäväksi, jos yleensä selvitään.
Mikään helppo hipsaisu kotia kohti ei ole kyseessä, ja se tehdään jo alkumetreillä selväksi katsomoonkin. Verisillä tassuillaan talsiva koira saa rankkasadetta niskaansa ja ensimmäistä yötään pääsee läpiuitettuna viettämään lampaiden luolakaverina. Varsin määrätietoisesta tassuttelijasta on kyse, joten isompien tai pienempien pulmien edessä ei heti olla antamassa periksi. Lampaita näillä seuduilla kasvatetaan enemmänkin ja Lassiekin polkusillaan eksyy alueelle, jossa kutsumattomista koirista tarjotaan tapporahaa. Kimppuun käykin ärhäkäs vahtikoira Satan ja lisäksi luotiakin perässä viuhuu. Kovaa kuritusta toinen joutuu vastaanottamaan milloin vallitsevalta ilmastolta, toisin paikoin taas muilta tahoilta.
Vaarallinen vaellus tarjoaa katsomoon vähän muitakin kuin vain jänniä ja täpäriä tilanteita, sillä pohjoisilta vuorilta lähdettäessä reissuun sisältyy maisemaa monenlaista. Alkuun saadaan upeasti aaltoilevaa rantamaisemaa ja pääseehän Lassie korkeammallekin tuulia nuuskuttamaan. Siinä koirakaverin silmäillessä eteen avautuvia jylhiä kallioita, komeita vuoria ja vihertävää havumetsäväritystä ollaankin varsin erinomaisella nuotiopaikalla, josta voisi näkymiä kauemminkin ihastella. Nelijalkaiselle riittää monimuotoista maanpintaa asteltavaksi ja kun päästään vähitellen etenemään etelään, niin havupuut alkavat korvautua viehättävillä lehdoilla. Vaahterat ja hevoskastanjat alkavat kuviin ilmestyä, mutta pitkän taipaleen aikana edistyvä syksy laittaa lehdet vähitellen maahan rapisemaan. Talvikin alkaa tuulessa tuoksahtelemaan ja saa haluamaan avoimen taivaan alta takkatulen ääreen viluisia luita lämmittelemään. Visuaalisella tarjonnallaan Lassie Come Home helposti ylittää odotukset. Jotkut kuvat vaikuttavat siltä, että taustamaalauksia on käytetty, mutta miinusta tästä ei oikein jaksa kirjailla, vaan sanotaan vaikka niin, että se tuo tunnelmiin sopivaa vanhahtavaa viehätystä vain lisää.
Onneksi tätä tuskien taivalta ei lähdetä täysin turruttavaksi aina vain kasvavien esteiden röykkiöksi pinoamaan, vaan lämpö ja herttainen sydämellisyys välillä välkehtivät miellyttäviä hengähdyshetkiä seikkailijalle sekä katsojille suoden. Lassie-poloisen ollessa jo kuolon kolkkoja portteja kolkuttelemassa myrsky-yönä löytyykin yllättäen väsähtäneelle sekä vettyneelle vaeltajalle katto pään päälle ja kuiva paikka liekkien lämpimästä loimusta kodikkaasta mökistä. Iäkkäämpi pariskunta kovin tykästyy yölliseen vieraaseensa ja toista päiväkausia hoivaa, mutta vähitellen aletaan huomaamaan, että koiraa alakulo vaivaa ja etenkin iltapäivisin menohalut heräilevät. Sinänsä pienestä välipysähdyksestä on kyse, mutta vallan mukavia väreitä sekin aikaan saa. Toisena kulkuripolkujen kohtaamisena voinee listailla Lassien harhailun erään matkamiehen leiriin. Nuotiotuoksut vetävät nälkäistä nelijalkaista vastustamattomasti puoleensa, ja kun kumpikin osapuoli on varmistunut toisen hyvistä aikeista, niin mitäpä siinä muuta kuin yhdessä kilometrejä talsimaan. Vapautta tällainen kiertely toki tarjoaa, mutta muistutteleepa jakso siitä, että ollaan myös enemmän vaaroille alttiina ja suurempaakin surua helposti seuraa.
Hetkiä herkistäviä muutenkin annostellaan ja niitä kiitollisena ottaa vastaan. Siinä on ripaus suloista suunnittelua, kun Joe linjailee vähän tulevaisuutta. Ei niin väliä mitä sekahommia tehdään ja luolissa elellään, kunhan kumppanuus vain jatkua saisi. Hetkeä myöhemmin päästään riipaisevamman nyyhkyosaston kimppuun, kun pienen pojan on käytännössä pakko kieltää rakkainta ystäväänsä palaamasta enää ikinä kotiin. Kyllä siinä saa palakurkkuisena nieleskellä kauemminkin. Samaa sarjaa edustaa kohtaus, jossa Joe kuvittelee saavansa syntymäpäivälahjoista parhaimman. Yhden ja toisen sydän on koetuksella, kun pikkuhiljaa iloinen innokkuus vaihtuu itkuun. Tämä tarina tosiaan testailee ahkerasti niitä ystävyyden ja uskollisuuden siteitä. Lujiksihan ne kerta toisensa jälkeen osoittautuvat ja katsomossakin laittavat silmiä vähän vuotamaan. Onneksi lopussa päästään haavoja ihon pinnalta ja vähän syvemmältäkin paikkailemaan. Onhan se pikkuisen imelää, mutta saa ollakin tällaisen höykytyksen jälkeen.
Parissa aiemmin katsellussa Lassien seikkailussa koira on tavallaan unohtunut jonnekin taustalle, kun kaikenlaisia joutavuuksia puuhastellaan. Lassie Come Home antaa päälavan karvaiselle tähdelleen läpi elokuvan ja hyvä niin. Välillä pitkiäkin ottoja ihmetellessä saa kyllä antaa reilusti kehuja kyvykkäälle hauvalle, joka oli Pal-niminen skotlanninpaimenkoira. Yhdestä esimerkistä käyköön vaikkapa sinnikäs ja lennokas aidan ylittäminen. Kotimatkan kestäessä neuvokkuus ja nokkeluus tulee useampaankin kertaan todistettua. IMDB:n triviapuoli tietää kertoa, ettei sopivan koiran löytäminen ollut lainkaan helppoa, mutta lopulta eräältä kouluttajalta löytyi useampi ehdokas, joiden joukosta Pal tavallaan altavastaajana tuli valituksi. Samassa paikassa mainitaan, että vaikka Lassien pitäisi olla naaras, niin joka kerta osaa on esittänyt uros, sillä niitä on väitetysti helpompi kouluttaa. Veikkaillaanpa myös, että collie-koirien suosio nousi huikeasti 1940-luvulla Yhdysvalloissa juurikin Lassie-elokuvien ansiosta.
Jos vielä sananen näyttelijöistä, niin Lassie Come Home on melkein debyytti sittemmin huomattavaan maineeseen kohonneelle Elizabeth Taylorille. Rooli on tässä vielä sivuosan luokkaa, eikä palkkiokaan vielä tähtivuosien tasolle läheskään yltänyt, koska esimerkiksi koiratähti Pal tienasi enemmän viikossa. Palin tilille kilahti viikkopalkkaa 250 dollaria, kun taas Taylorille maksettiin sata dollaria. Pal siis löysi tiensä valkokankaalle vähän mutkaisen polun kautta, eikä Taylorkaan ihan alkuperäinen valinta Priscillan osaan ollut, vaan siihen oli jo valittu Maria Flynn. Vähän varmistamattomien vaikeuksien takia Flynn joutui vetäytymään ja tuotanto laitettiin jäihin. Iltakävelyllään ollut tuottaja tapasi Elizabethin isän ja tätä kautta jokseenkin puolivahingossa saatiin uusi esiintyjä Priscillan osaan ja kuvaukset jatkumaan.
Näin Lassie-elokuvien alkutaipaleella lienee luontevaa vähän naputella tämän rakastettavan hauvahahmon myöhemmistä seikkailuista. Jo vaikka senkin takia, että vähintään muutamaan kertaan samainen koira tulee jatkossakin näille sivuille jolkottelemaan. Tiedä sitten kaikenkattavuudesta, mutta käytänpä kuitenkin apuna Wikipedian listaa, johon on lueteltu 11 eri elokuvaa, joista yksi tosin on ilmeisesti televisiolle tuotetusta materiaalista koostettu. Samalta sivulta tosin löytyy myös näitä televisionäyttäytymisiä, mutta ne saavat jäädä tästä luettelosta pois.
Lassie Come Home oli siis ensimmäinen, eikä jatkoa pitkään tarvinnut odotella, kun jo pari vuotta myöhemmin pentuja saatiin elokuvassa Son of Lassie. Kyseinen elokuva löytyy ostamaltani kolmen levyn kokoelmalta, joten se varmaan tulee seuraavana näistä seikkailuista katseltua. Kolmantena oli vuorossa Courage of Lassie vuodelta 1946, ja sekin samaisesta kokoelmasta löytyy. Hills of Home ilmestyi vuonna 1948, eli pari vuotta edellisen jälkeen. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin siinä Lassie päätyy jälleen kohti Skotlantia. Seuraavana vuonna alkoivat uudet tuulet puhaltaa, kun Lassie siirtyi suuren meren toiselle puolelle elokuvassa The Sun Comes Up. Richard Thorpe jatkoi ohjaajana ja pikaista jatkoa taas ilmeni elokuvassa Challenge to Lassie. Vuoden 1951 The Painted Hills taas laittoi Lassie-elokuvat varsin pitkälle tauolle, ainakin jos vertailee aiempaan ilmestymistahtiin. Lieköhän sillä jotakin tekemistä, että tämä Harold F. Kressin ohjaama elokuva nauttii tällä hetkellä IMDB:n puolella kohtalaisen alhaista arvostusta (pisteet 3,4/10)...? 1950-luvulla ei sitten tullutkaan enää muita Lassie-elokuvia, vaikkakin television puolella koira kuitenkin sinnikkäästi seikkaili. Wikipedian listauksen mukaan 1960-luvunkin ainoa elokuvaversio on televisiopätkistä koosteltu, eli vuoden 1963 Lassie's Great Adventure. Kun on tullut noita samaisen aikakauden koosteita parikin (1 ja 2) katseltua, niin uskallan sanoa, että tuo eräseikkailu näistä listatuista vähiten innostaa etukäteen. Parin aiemman yrityksen perusteella henki noissa pahasti hukassa ja välillä itse hauvakin.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen vuonna 1978 ilmestyi The Magic of Lassie. Tiedä siitä taianomaisuudesta, sillä yleisesti tätä tunnutaan pitävän varsin vaisuna uusintaversiona ensimmäisestä, mutta tilaisuuden tullen katsellaan. Vaikka sitten ihan James Stewartin takia. Jälleen pääsi vierähtämään selvästi yli vuosikymmen, kunnes koettiin ajankohtaiseksi herätellä Lassie uusiin seikkailuihin. Siitä tulikin jo vähän höpöteltyä: Lassie (1994). Paikoin hyvääkin hömppää se, mutta toisen puoliskon väkinäiset ilkeilyt alkavat verotella hyvää ilmapiiriä varsin tehokkaasti. Listan mukaan viimeisin ilmestynyt Lassie-elokuva on vuodelta 2005 ja nimetty vähemmän mielikuvituksellisesti, eli Lassie. Ilmeisesti sekin on uusintaversio tästä ensimmäisestä, mutta odotuksia siihen suuntaan silti löytyy. Kyseinen versio onkin jo valmiiksi hankittu, joten siitäkin varmaan jotakin turinoitavaa irtoaa. Tahtoo siis sanoa, että Lassie-elokuvia on seitsemässä vuosikymmenessä tehtailtu pari kourallista ja television puolella koitoksia on kertynyt vielä runsaammin. Jos tosissaan tahtoisi näiden pariin heittäytyä, niin katseltavaa kyllä riittäisi. Itse kyllä taidan pidättäytyä ensisijaisesti elokuvaversioissa.
Levyn lisämateriaaliin on muutaman trailerin kaveriksi viskaistu noin kahdeksan minuuttia kellotteleva lyhytelokuva Fala: The President's Dog samalta vuodelta. Kaipa tässä on tavoiteltu vitsikästä vilkaisua presidentin lemmikkikoiran arkipäiväisiin puuhasteluihin. Luuhommaa on heti aamulle ja oravan jahtailu jumppatuokiosta käy, jonka jälkeen yhteinen eväshetki maistuukin. Partiokierrosta ja vahtimiesten moikkailua matkalle mahtuu. Suuri sota on tässäkin pätkässä kiskaisemassa Yhdysvaltoja mukaan liekkeihinsä ja vähän se joukkojen ihailuksi pääseekin kallistumaan. Mukana kuvissa silloinen presidentti Franklin D. Roosevelt esiintyy luonnollisesti itsenään. Eihän tämä mitään erityisen huvittavaa havainnointia tai tarinan iskemistä ole, eikä sotapropagandavaihdettakaan kunnolla saada päälle, joten vähän plääh vaikutelmaksi jää. Etenkin paljon suloisemman koirailun perään katsottuna kovin yhdentekevää menoa.
Yhdentekevyyden kirous ei onneksi tätä varsinaista elokuvaa vaivaa lainkaan, vaan paketti oikeinkin onnistuu miellyttämään. Kova tahto vie sympaattista heiluhäntää kotia kohti ja siinä saadaan napattua suuremmankin seikkailun hengestä kiinni, mutta myös lämpimiä tuntemuksia kyytiin. Monia tämä ystävällinen hauva reissullaan ilahduttaa tarjoillen herkistäviä ja kauniita hetkiä sekä kuvillaan että tunnelmillaan. Itse en edes varsinaisesti koiraihmisiin lukeudu, mutta siitä huolimatta Lassie onnistuu rintaseutuvia kiitettävästi värisyttelemään. Sydän ei aivan lössöksi pääse sulamaan, mutta rajamailla kyllä liikuskellaan. Jos Lassien tilalla olisikin pupu, niin...hmmm...hmmm... Valittamista ei paljoakaan pääse kertymään. Mitä sitä sanoisi, ehkä musiikilla vyörytellään pariin otteeseen vähän liiankin innokkaasti tapahtumiin nähden, mutta pieni kauneusvirhe sekin parhaimmillaan on vain. Kovien aikojen läpi monikin joutuu rämpimään, mutta loppu on vallan palkitseva ja toivoa paremmasta heräilee monessakin mielessä. Välillä ne pienet ilot pääsevät hyvinkin suuriksi kasvamaan, mikä kotikatsomoon hyväntuulisuutta puhkuu. Kun lopussa vihdoin ja viimein päästään hellyyttävästi höpöttelemään hauvalle, että You're my Lassie come home, niin miten sitä muuten summailisi kuin huokaamalla awwww...
Lassie Come Home (1943) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti