Melkein heti päästäänkin loikkaamaan jo mainitun saaristoon suuntailevan elokuvan kuvauksiin. Tosin tässä vaiheessa kamerat käyvät vielä Tukholman kaduilla, ja samaisessa kaupungissa Bengts aloitteli elokuvauraansa noin pari vuosikymmentä aiemmin. Ensimmäisenä ilmestyneenä ohjauksena tosin oli vahvasti Suomen puolella liikkuva dokumentti Valtatie kahdeksan vuodelta 1991. No, Ulrika on ilmeisesti sitä tyyppiä, ettei niin jaksaisi menneitä kertailla ja niistä kattavasti höpötellä, joten tässä dokumentissa ei lähdetä käymään läpi hänen töitään aikajärjestyksessä, vaan käväistään innoituksen lähteillä Bengtsin kertoessa saadessaan inspiraatiota vanhemmista figuratiivisista maalauksista ja myös valokuvista apua irtoaa.
Nähdäänpä myös materiaalia ensimmäisestä koeluvusta, johon on kerääntynyt lähes koko Iris-elokuvan näyttelijäporukka. Bengts pitääkin näitä yhteisiä kerääntymisiä erityisen tärkeinä ja koko ryhmän sattuminen yhteen vasta ensimmäisenä kuvauspäivänä olisikin hänelle jossakin määrin painajaismaista. Juurikin yhdessä valmistautuminen on se, mistä on paljon hyötyä. Näyttelijöihin liittyen Bengts kertoo, että erityisesti lapsia on vaikea etukäteen arvioida, eikä ulospäin suuntautuminen vielä tarkoita, että pärjäisi otoksissa hiljaisia paremmin. Lapsinäyttelijöille hän painottaakin roolia ja sen merkitystä enemmän ja selittelee kohtausten sekä tuntemusten tarpeellisuutta. Esimerkiksi Iristä esittävän Agnes Koskisen oli kovin hankalaa itkeä kameran edessä ja siihen sitten yhdessä ratkaisuja yritettiin keksiä. Kuvaajana toimiva Robert Nordström toteaa, että lasten energian mukaan tällaisissa elokuvissa yleensä edetäänkin.
Nordström haikailee myöhemmin paluusta hitaampiin rytmeihin, jolloin kuvat saisivat ansaitsemaansa aikaa. Turha kiirehtiminen olisi hyvä napata pois, eikä niin, että aina jokin pääsee ajatuksen keskeyttämään. Syystä tai toisesta ei pystytä odottamaan sitä sisäistä värähtelyä. Bengts on myös pitkien ottojen kannalla ja näkee ne tärkeinä näyttelemiselle. Näin esiintyjä saa paremman otteen tekemisistään. Bengts onkin sitä mieltä, että leikkauksella lähinnä piilotellaan puutteita, eikä eläväistä näyttelyä ole oikeastaan mitään syytä leikkauksella pätkiä. Nordström ilmoittelee myös, että musiikillakin yritetään monesti muokata tunnelmia vähän liikaakin puuttuen kuvien vaikutuksiin. Myöhemmin Bengts kertoo lisää mieltymyksistään kuviin liittyen ja mainitsee siinä suosivansa yhden pakopisteen perspektiiviä ja pitävänsä harmonisista sommitelmista.
Tulee myös esille, että Bengts on asunut ja työskennellyt saarilla monta kertaa aiemminkin, joten Iris ei siinä mielessäkään ole outo teos työstettäväksi. Dokumentti tarjoaakin kiitettävän paljon materiaalia kuvausporukan tekemisistä saarimaisemissa. Enklingeä kehutaankin hyväksi paikaksi, sillä se on kaukana metelistä ja muusta melskeestä, eli työrauha on melkoisen taattu. Lisäksi hieman syrjäinen saari on monilta osiltaan vapaa nykymaailman hömpötyksistä, eli ei tarvitse niin tarkoin silmin vahtia kuviin ujuttautuvia härpäkkeitä, jotka eivät 1800-luvun loppuun sijoittuvaan elokuvaan sovi.
Vaikka vanhempiin töihin dokumentti ei minuuteissa mitattuna paljoakaan kurkistele, niin edellisenä vuotena ilmestynyt televisiosarja Avsked (Jäähyväisiä) saa kuitenkin vähän aikaa. Se saatiin viimeisteltyä juuri ennen kuin Iris pääsi kunnolla tuotantovaiheeseen. Kyseisen sarjan jälkituotantoa käytetään esimerkkinä, kun havainnollistetaan, miten Bengts työtovereineen viimeistelee teoksiaan. Bengts toteaakin, että kuvauksissa maailmaa katselee paljon lämpimämmin kuin leikkaushuoneessa, jossa kaivataan viileämpää tuijotusta. Otot katsotaan siellä kuva kuvalta ja jokaisesta arvioidaan hyvät ja huonot puolet. Näin tehdään materiaalin tarkka tutkiminen ennen varsinaista leikkausta.
Markkinointipuoltakin saadaan esiin, kun annetaan median edustajille lyhyitä haastatteluja elokuvasta. Kiinnostavampaa kuitenkin lie lyhyt vierailu palaveriin, jossa Bengts on valikoimassa sopivia mainoskuvia ja julisteita. Lyhyesti neuvotellaan siitä, miten mikäkin ehdokas kohderyhmiin mahdollisesti vetoaisi. Samaisessa yhteydessä ohjaaja mainitsee, etteivät tarinat itsessään niin tärkeitä ole, vaan selkeästi toissijaisia hahmoihin nähden. Samaa hahmokeskeisyyttä on havaittavissa erittäin lyhyiden välähdysten kautta, jotka vilkaisevat Bengtsin tekemisiin dokumenttien maailmassa. No, hiukkasen enemmän huomiota saa Kaskisista tehty dokumentti Kaskö, jonka parissa työskenneltiin niihin aikoihin, kun Iris oli leikkausvaiheessa. Se kuvaa aikoja, joina paikkakunnan suuri työnantaja Botnia oli laittamassa pillejä pussiin. Purkutyömaalla käväistäänkin tuotannon muuttaessa Intiaa kohti, mutta minimaaliseksi tämäkin sivupolku lopulta jää dokumentin loppuvaiheilla.
Niitä vanhempia tuotoksia ei tosiaan tarkemmin tahdota muistella, mutta tavallaan niitä ahkerasti väläytellään kuitenkin. Pikaisesti kuvissa vierailee ainakin viitisen vähän varhaisempaa teosta, mutta näitä vain lätkitään, sillä välillä näkyy vain muutaman sekunnin pätkä, josta ei oikein pääse vielä edes kiinnostus heräilemään. Mainosmateriaalina tämä dokumentti toimii kohtalaisen kurjasti näiden suhteen. Vuoden 2004 Fling on pienoinen poikkeus, sillä sen kohdalla useampikin näyttelijä pääsee kertoilemaan sarjan työstämisestä ja siitäkin, miten kokemus uraa päätyi ohjailemaan. Bengtskin suostuu vähän sanaista arkkuaan avaamaan tämän projektin suhteen, sillä se oli raskaudestaan huolimatta sydänasioita. Vastaavia katsauksia olisi voinut harrastella muutaman muunkin teoksen kohdalla, niin näin perehtymätönkin saattaisi saada jonkinlaista otetta näistä ohjaajan tekemisistä.
Runsaan 50-minuuttisen saa summailla siihen suuntaan, että ihan kiva ja kiinnostava, mutta... Kokonaisuutta ei millään voi erityisen kattavana pitää ja paria osuutta katsellessa käy mielessä, että jos menneitä ei haluta muistella, niin ehkä nämä pätkät olisi voinut jättää poiskin, koska ne saavat dokumentin vaikuttamaan vähän huitaistulta. Siitä tahdon kiitellä, että nähdään tosiaan paljon materiaalia kuvauksista, eikä dokumentti ole mikään puiseva puhuvien päiden kokoelma. Eri vaiheita valottelevat osiot jättävät tahtomaan ennemmin lisää, eikä kyllästymistä tarvitse pelätä. Tuntuukin siltä, että tekijöiltä sanottavaa kyllä löytyisi, mutta aikaa taas rajatummin. Kuten on todettua tullut, niin Iris eniten huomiota saa, muttei Med Ulrika Bengts ögon silti mikään varsinainen tekodokumentti siitä ole. Innostaapa kuitenkin jatkossakin ihmettelemään maailmaa näiden silmien kautta nähtynä. Seuraava yritys hyvinkin luultavasti on pari vuotta uudempi elokuva Lärjungen (Oppipoika), joka monestakin syystä kiinnostaa. Syrjäisen majakkasaaren elelyä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ehkä siis jossakin vaiheessa näillä sivuilla ihmetellään...
Med Ulrika Bengts ögon (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti