Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (Peppi Pitkätossu: Peppi muuttaa Huvikumpuun)

Jaa-a, parisen vuotta sitten oli keväisenä katseluprojektina vilkaista Astrid Lindgrenin kynäilemä 13-osainen televisiosarja Saltkråkanin saaren sympaattisen väen touhuiluista ja nyt olisi vähän vastaavanlaisena Lindgren-urakkana myös 13 jaksoon venähtänyt sarja Pippi Långstrump vuodelta 1969. Vi på Saltkråkan oli Olle Hellbomin ohjauksia, kuten sarjaa seuranneet ja nopeaan tahtiin tehdyt neljä elokuvaakin, ja kun näistä viimeinen oli ilmestynyt, niin seuraavana Hellbomin listalla olikin yksi Lindgrenin suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Ihan pikainen projekti tämäkään ei Hellbomille ollut, vaan kohtalaisen mittaisen sarjan jälkeen kuvattiin vielä kaksi elokuvaa, joista kumpikin ehti ilmestymään seuraavana vuonna, eli 1970.

Kyseisen elokuvakaksikon olen ehtinyt hyllyyn hankkimaan jo aikoja sitten ennen sarjaboxin ostamista, mutta olen niitä säästellyt jaksojen jälkeen katseltaviksi, ja aikomuksena olisikin tutkia nämä sitten myöhemmin kesällä tai syksyllä riippuen siitä, miten vauhdikkaasti sarjaversion 13 osaa tulee tutkittua. Mitään hirmuista hoppua ei ole tarkoituksena sarjan suhteen pitää tai maratoniltamia harrastellen hotkaista kaikkea kerralla, vaan verkkaisemmin katseluinnon mukaan boxia pureskella ja mitä luultavimmin jakso kerrallaan tänne tunnelmia tilitellä. Etukäteen voisin mainita, että vaikka Peppi on minullekin lapsuudesta sekä kirjojen että elävien kuvien kautta jossakin määrin tuttu hahmo ja herättää varsin lämpöisiä mielikuvia, niin ei hän silti omalla kohdalla kohoa Lindgrenin ikimuostoisimpiin ja ihastuttavimpiin seikkailijoihin, mutta voihan tietysti olla, että tulee aika korjailla käsityksiä myönteisempään suuntaan...

Luulisin, että tässä vaiheessa elämää esimerkiksi Saariston lapset, Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset ainakin porhaltavat kevyesti ohi ja kuten aiemmista kirjoituksista on saattanut tulla ilmi, niin ovat nämä filmatisoinnit onnistuneet ihastuttamaan tosiaan näin "kypsällä" aikuisiälläkin. Siinä mielessä vähän mietityttää, että miten Peppi pärjää nykysilmin katsottuna, koska ei ole vastaavalla tavalla lapsuudesta kumpuavaa nostalgialisää pelissä pyörimässä ja siinä missä nuo mainitut seikkailut ovat tuoneet ruudulle kesäistä hehkua ja saariston kaunista merinäkymää lumoavissa kuvissa, niin Peppi ei käsittääkseni televisiosarjan osalta upeilla maisemilla vastaavalla tavalla juhli. No, kaikesta huolimatta suloisia tuokioisia kuitenkin kaipailen ja haikailen sekä kepeitä iloisia leikkihetkiä, joten katsellaanpa, mitä paketilla olisi näiden suhteen tarjottavanaan!

Kauaa ei maailman vahvin tyttö kuvien ulkopuolella piileskele, vaan tunnussävelensä saattelemana ratsastelee mahtavan valkean ja täplikkään heppaystäväisensä selässä ruudulle, vaikkakin tahti on kovin rauhallinen, mutta mikäpä siinä vailla kiireitä leppoisasti edetä. Aivan kaikki ikätoverit eivät pysty ihan yhtä rennosti alkavaan päivään porhaltamaan kuin Peppi (Inger Nilsson), sillä Tommilla (Pär Sundberg) ja Annikalla (Maria Persson) kello tuntuu tikittelevän vinhempaa vauhtia ja koulunpenkit jossakin pikkukaupungin keskustassa kutsuvat. Sentään niin tulipalokiire oppia onkimaan ei ole, etteikö lyhyesti saataisi tyyppejä tutuksi, ja näin katsojalle tapaamisen yhteydessä tiedotellaankin, että Tommi on ehtinyt yhdeksän vuoden ikään ja pikkusisko on vuotta nuorempi.

Hiukkasen naurahtaen sisarukset ihmettelevätkin, että miten aina voi aikataulu mennä koulumatkan suhteen näin tiukille, vaikkei määränpää mitenkään mahdottoman kaukana kaksikon kodista sijaitse. Ehkäpä syynsä on silläkin, että sisaruksilla on taipumusta tehdä pikkuisia pysähdyksiä koulupolkunsa varrella. Makeiskaupan ikkuna kovin houkuttaa Tommia herkkujen maailmaan makustelemaan, mutta rahattomana siinä lasin takana on vähän onneton olo toljotellessa. Myös naapurustossa sijaitsevan värikkään sekä kummallisen Huvikummuksi kutsutun talon kohdalla pysähdytään pohtimaan, että miten harmillista onkaan, jos omaperäinen asumus pysyy jatkossakin tyhjillään. Leikkitoverit ovat muutenkin vähissä, sillä naapurustossa ei taida juurikaan lapsiperheitä asustella, joten olisihan se kivaa, jos vaikkapa jostakin yllätysystävä kuvioihin tipahtaisi. Eivät osaa sisarukset arvatakaan, miten paljon mukavampaan suuntaan asiat saattavat yhden koulupäivän aikana kääntyä, vaiko kenties vääntyä ihan vinksin vonksin...?

Vähän vaikea sanoa, onko tätä sarjan ensimmäistä jaksoa tullut kaukaisessa lapsuudessa nähtyä, sillä oikein mikään kohtaus ei täysin tuttuna paistanut sieltä seasta läpi. Kuten kirjoituksen alkupuolella selittelin, niin näitä Pepin puuhia on tullut tutkittua selvästi vähemmän kuin joitakin muita Lindgrenin juttuja, mutta ehkei näistä nauttimiseen mitään valtavaa nostalgialisäkasaa välttämättä vaadita, koska väittäisin, että avausjakson 27 minuuttia hujahtavat sujuvasti ja vieläpä hyvinkin mukavissa tunnelmissa. Kiireettömyyttäkään en lähde kiroilemaan, vaan yleensä arvostan tällaista verkkaisempaa otetta ja sarjan aloituksessa on ihan perusteltuakin pikkuisen viipyillä esitellen päähahmoja ja Huvikummun mielenkiintoisia paikkoja maltillisempaan tapaan.

Kyllähän sitä kerrottavaa ja kommellettavaa jää varmaan ihan riittävästi tuleviin jaksoihinkin ja pienemmistä sekä suuremmista seikkailijoista uusia piirteitä putkahtelee pintaan, kunhan päästään kunnolla yhdessä touhuilemaan. Ensimmäinen jakso kuitenkin tuo ydinjoukkoa kepeällä ja huvittelevalla tavalla ystävyyden ensiaskelille ja vaikkei Pippi Långstrump sellaista maisemaloistoa tai selkeän söpösteleväistä menoa tarjoilisikaan kuin tekstin alkupuolella mainitut tarinat, niin kyllähän näistäkin kepposista ja koitoksista lämpöisiä tuntemuksia helposti syntyy. Päähuomio kiinnittyy Peppiin, Tommiin ja Annikaan sinänsä oikeutetusti, mutta myös Pepin rakkaat eläinystävät saavat omat esittelynsä ja vähintään pari herttaisempaa hetkostakin. Herra Tossavainen etenkin sulostuttaa levottomilla loikillaan, eikä Pikku-Ukkona tunnettu heppanenkaan kuvien ulkopuolelle unohtumaan pääse.

Myös kaupungin väkeä vähän valikoidusti tuodaan valokeilaan ja Pepille pienoisia hankaluuksiakin aiheuttamaan. Nimittäin lastentarhaopettaja on sitä mieltä, ettei nuoren tytön sovi asua yksikseen ja pian ovatkin poliisit Peppiä noutamassa. Kahnauksista huolimatta meno pysyy leikkisänä, eikä tässä mielestäni mitään verivihollisuuksia sentään synnytellä tai ilkeämielisiä pahisteluja pahemmin harrastella. Poliisiparat saavatkin katoilla kiipustellessaan todeta, että maailman vahvin tyttö taitaa olla vähän liian hankala tapaus napattavaksi, ja kyllähän tämä vallattomuuden ja rohkeuden yhdistelmä katsomon puolella mieltä piristelee. Ensivierailu Huvikummun sisätiloihin hoidetaan myös huolella ja paikan sympaattinen sekasorto ja yleinen värikäs vinksahtaneisuus tarjoilevat kivaa katseltavaa. Onkin ihan mukavaa tunnustaa, että avausjakso viihdytti selvästi odotuksia enemmän, ja vaikkei tämä vielä varmaan mikään sarjan mutkikkain ja metkukkain koitos ollut, niin kyllähän kolmikolla tuntui heti juttu luistavan loistavasti. Leikkien sekä hiukan hölmöjenkin touhujen kautta herätelty iloinen ilmapiiri on ehdottomasti sarjan vahvuuksia ja vastaavaa lämpöistä hassuttelua tilataan toki lisää!

Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (1969) (IMDB)

Secrets (Tähtien loisteessa)

Kotimaista televisioelokuvatuotantoa 1980-luvun jälkipuoliskolta tuli viimeksi kommentoitua ja Katsastus toi tutkittavaksi kolmen kaverin ahdistusta, epätoivoa ja sekalaisia seikkailuja aikuiselon vastuiden sekä velvollisuuksien kourissa rimpuillessa. Siinä sävy oli toki hivenen tummemman huumorin suuntaan aseteltu, eikä mitään ankeaa ja rasittavaa paasausdraamaa lähelläkään liikuskeltu. Mitä jälkimmäiseen tympeähköön lajiin tulee, niin onkin pienoista pelkoa, että mahtaakohan tämä järjestyksessä viides vilkuilemani Danielle Steelin kirjoista tarinansa napannut televisiotuotanto siihen joukkoon kopsahtaa? Aiemmin nähdyt versioinnit ovat olleet menetteleväistä viihdykettä tai jopa ihan hyviä omassa sarjassaan, mutta tässä tapauksessa hienoisena huolena on, ettei aihe välttämättä taivu yhtä sujuvaksi suhdeselvittelyksi.

Mitään yleistä nihkeyttä minulla ei ole elokuvamaailman kulisseihin kurkistelevia tekeleitä kohtaan, vaan ennemmin ne lähtökohtaisesti kiehtovat, mutta sattuupahan vain olemaan ennakkovärinää, ettei tällainen tarinointi olisi ihan Steelin ominta alaa. Kirjailija itse kyllä käväisee taas kuvissa lupailemassa, että unelmakaupungin salaisuudet ja kiehtova elämäntapa katsojien iloksi availlaan, josta siirrytäänkin ikonisen Hollywood-kyltin kautta laajojen studiorakennelmien ylle. 89 minuuttiin typistelty elokuva on kuitenkin kohtalaisen tiivis paketti, niin eipä sentään ole loputtomiin aikaa ilmakuvilla elokuvamaailman merkillisyyksiä tutkia tai muutenkaan jämähdellä tunnelmoimaan.

Kiire onkin heti käsin kosketeltavissa, kun päästään sisätiloihin televisiotuottaja Mel Wexlerin (Christopher Plummer) matkaan, eikä tässä tapauksessa ole perusteellisemmille pohjusteluille aikaa, vaan budjettikeskustelut ja muut sopimiset vievät tyyppiä puhelimesta toiseen ja taukohetkoset tuntuvat tuntemattomilta tuokioilta. Melillä on näpeissään käsikirjoitus, josta hän on kenties paljonkin tavallista enemmän innoissaan ja Manhattan-sarjaan pitäisi värvätä joukko huippunäyttelijöitä. Toivelistan kärkipäästä löytyy elokuva-alan arvostettu veteraani Zack Taylor (Gary Collins) ja erästä toista päähahmoa silmällä pitäen Wexler onkin sopinut ravintolatapaamisen Sabina Quarlesin (Stephanie Beacham) kanssa. Tosin kaksikon illastusta seuraillessa tulee selväksi, että he ovat tuttuja vuosien takaa ja kenties välit ovat olleet aikoinaan huomattavasti lämpimämmät kuin vain ammattimaista työtoveruutta.

Sabina ei ihan noin vain halua hypätä Wexlerin Manhattan-porukkaan, vaan hänellä on pikkuisen nihkeä asenne televisiotuotantoja kohtaan, mutta toisaalta ura jumittelee pahasti paikoillaan ja Mel yrittää parhaansa mukaan hehkutella projektiaan. Toisaalla Bill Warwick (Ben Browder) saa päivän annoksen hyvien ja huonojen uutisten yhdistelmää, kun ensin selviää, että kumppani on pidätetty huumeiden takia, mutta perään agentti soittelee tiedotellen, että Bill löytyy myös Wexlerin pääosalistalta. Mel apulaisineen onkin liikkeellä täydellä höyryllä ja etsinnät jatkuvat vauhdilla, eikä ihan ensimmäisestä kieltävästä vastauksesta olla lannistumassa. Tähtien tekeminen onkin sinnikästä puurtamista, mutta silloin tällöin hyvinkin palkitsevaa vääntöä.

Kaikkiaan roolitus sujuu ripeästi ja onnistumisia tulee, sillä taloudellisiin vaikeuksiin ja muutenkin inhottavaan tilanteeseen päätynyt Taylor tarttuu rahakkaaseen sopimukseen. Myös Sabina lupautuu joukkoon mukaan lopulta paljon helpommin kuin mihin Wexler on varautunut ja muutakin porukkaa saadaan kirjattua kerhoon. Hivenen huolestuttaa, että miten kukin paikkansa löytää ja tuleeko isoimpien egojen kesken pahempiakin yhteentörmäilyjä. Kunhan koe-esiintymiset saadaan vähitellen pois alta, niin Wexler kutsuu ydinporukan yhteiseen kokoontumiseen komeiden maisemien ympäröimälle rantatalolle. Tarkoituksena olisi ennen kuvausten alkua tutustuttaa tyyppejä toisiinsa ja luoda riitoja ennaltaehkäisevää yhteisöllisyyttä, ja Wexler korosteleekin, että perhemäistä ilmapiiriä ollaan hakemassa. Kunhan ryhmäytymiset saadaan alta pois, niin alkaakin olla jo aika käynnistellä kameroita...

Kuvausvaiheeseen päästään varsin nopeasti, sillä pohjustelupuuhissa ei liiemmin jahkailla ja nämä ovatkin ohi pitkälti elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Siinä mielessä näyttää lupaavalta, että saataisiin mukaan myös sitä kuvaustyötä omine nikseineen, ja kyllähän näitäkin pätkiä toki nähdään, mutta mielestäni hetket lavasteissa jäävät lähinnä lyhyiksi välähdyksiksi ja näyttävät ennemmin irrallisilta muistutuksilta siitä, että tässä tosiaan on tarkoitus elokuvapääkaupungin merkillistä menoa esitellä, eikä setviä mitä tahansa ongelmaista ihmissuhdeviidakkoa. Nimensä mukaan Secrets päätyy painottelemaan vahvasti niitä julkisuudelta kätkettyjä seikkoja ja suunnilleen jokaisella Melin päänäyttelijällä tuntuukin olevan raskas tai synkeä salaisuus piilossa. Siitä ei mielestäni sovikaan lähteä elokuvaa liiemmin moittimaan, että näitä katsojan kurkisteltavaksi vyörytellään, sillä sitähän ensisijaisesti teos lupailee, mutta valitettavasti toteutus on parhaimmillaankin toisluokkaista ja yhteys elokuvamaailmaan tuntuu heppoisen hataralta.

Jälleen voisi veikkailla, että kirjan puolella on ollut tilaa availla paremmin taustoja sekä tyyppien menneisyyksiä mietteineen, kun elokuvasovituksessa taas on kaahausvaihde monesti päällä, eikä lyhyt kesto oikein tunnu taipuvan siihen, että huolet ja murheet pystyttäisiin mitenkään tyydyttävästi tai koskettavasti kääntelemään. Sabinasta yritetään kohtalaisen kömpelösti tekaista jotakin salattujen surujen tulkkia, ja tämä höpöttely näyttää kotisohvan suuntaan varsin epäkiitolliselta tehtävältä. Tietysti myös pitää yrittää kiristellä porukan keskinäiset välitkin, mutta itse ainakin huomasin kiinnostuksen karkailevan pahasti toisella puoliskolla, eikä oikeastaan yksikään hahmoista lopulta päässyt sen kummemmin liikuttamaan. No, ehkä lähimmäs sydäntä hiipi ammattikuntansa ehkäpä keskimääräistä kiltimpi edustaja Wexler, mutta eipä sille Melin suurelle surullekaan hirmuisesti aikaa suoda ja uuden romanssin roihauttelukin menee pikaisen kaavan kautta. Lähinnä se tuntuukin lajityyppiin pakollisena kuuluvalta mekaaniselta suoritukselta kuin miltään aidolta tunteiden myllerrykseltä, eikä rakkauden lieskoihin lämpöistä hehkua taikomaan pysty millään pariin kuvaan viskatulla kynttiläkimaralla.

Secrets onkin lopulta turhanpäiväinen sekoitus sitä, tätä ja vähän tuotakin. Paljon tuntuu jäävän puolimatkaan, mutta eipä toisaalta ole kiinnostusta täydellisiin selvittelyihin ja toisella puoliskolla vallitseva toive on päätepiste tekeleelle. Steel-filmatisoinneista edelliset pari näkemääni Michael Millerin ohjausta ovat toimineet hyvin, mutta Peter H. Hunt saa aikaiseksi lähinnä välittömästi kohti unholaa hiipuvan keskinkertaisuuden ilman sen suurempia pilkahduksia. Sensaatiohakuisenakin se on liian laimea tapaus ja voinee olettaa, ettei 1990-luvun alkupuolen televisio ollut mikään suotuisin ympäristö lähteä synkeillä paljastuksilla rankemmin irrottelemaan ja siksi Secrets jääkin niiden osalta kohtalaisen kömpelöksi viritelmäksi. Noihin edellisiin Steel-sovituksiin verrattuna meno onkin sinänsä kovempaa, koska mukaan ahdetaan kiristystä, huumeita, murhia, perheväkivaltaa ja muuta mukavaa, mutta valitettavasti tunnepuoli tipahtaa kyydistä jo varhaisessa vaiheessa. Jälkiajatuksena mielessä pyörii, että on vain tahdottu tunkea perustylsät kliseet samaan pakettiin ja tuloksena on mielikuvitukseton ja kömpelö paljastuskasa. Kun kameran kummallakin puolella pyörivästä saippuasarjasta se pienikin kipinä tuntuu täysin uupuvan ja kuvaston puolella liikutaan lähinnä tyhjänpäiväisyyksiä puhuvien päiden maailmassa ilman mainittavaa visuaalista virkistystä, niin on vaikea keksiä kehuttavaa ja täytyykin lopetella lätinät huokaisemalla pläääh...

Secrets (1992) (IMDB)

Katsastus (The Wedding Waltz)

Haiden mailla tai paremminkin vesillä tuli vietettyä jokunen jännäkin tuokio tuossa viimeksi vilkuillessa elokuvaa 47 Meters Down, joka päätyi upottamaan pääkaksikon varsin epätoivoiseen tilanteeseen, eivätkä ne terävähampaiset ja kuolettavasti haukkailevat haikalat ainoiksi hankaluuksiksi jääneet. Epätoivoa, ahdistusta ja pienoista alakulon sävyttämää menoa olisi jälleen luvassa, mutta eipä sentään ihan yhtä hengenvaarallisissa merkeissä kuin tuossa mainitussa pieleen menneessä sukellusreissussa, vaan Matti Ijäs muun porukan kanssa tuo ruudulle toilailemaan kolme kaverusta, joilla on edessään vähän keskimääräistä myöhäisempi sekä kivuliaskin askel hivenen hurjastakin ja ilmeisesti huolettomammasta nuoruudesta kohti aikuiselon vastuita ja velvoitteita. Ehkei tämä pelätty siirtymä sentään silkkaa synkkyyttä ole, vaan kyllähän tummia sävyjä kohti kallistuva huumori kumppanusten koitoksia värittää ja niiden koukeroista tässä olisi aikomuksena hiukan höpötellä.

Eteläisiltä meriltä käännelläänkin katsetta kohti kotoisempaa pohjoista elämänmenoa, ja tosiaan vaikka hengenvaaralliset vesipedot tipautetaankin tässä välissä pois kuvista, niin kyllähän sitä ahdistusta saadaan ilmankin aikaan ja mieltä riipii sekä hermoja raateelee seikka jos toinenkin. Aivan heti ei sitä kirvestä kaivoon viskaista, vaan Viltteri (Vesa Vierikko) ja Mallu (Kaija Pakarinen) ovat hartaina alttarin edessä vannomassa toisilleen ikuista rakkautta. Juhlavat vihkimistunnelmat häipyvät kuitenkin ripeästi, sillä kirkosta pihan puolelle siirryttäessä tuntuukin jo tavallaan arki alkavan ja jutut ovat heti karkeampaa lajia. Kauniin seremonian aikana toiset ahertavat morsiusmobiilin kimpussa asennellen kiireellä viimeisiä koristeita kiinni ja tekstiä pintaan.

Hetkistä myöhemmin autosaattue köröttelee kirkolta jatkojuhlia kohti ja siinä samalla selviää, että kenties kulkupeli olisi kaivannut vähän muutakin laittoa kuin vain pintakiiltoa, sillä autovanhus puhistelee höyryt pihalle, eikä tuore morsian malta pettymystään piilotella. Viltterin hermot takkuillessa sekä tuskaillessa kiristyvät ja kasvavaa kiukkua lähdetään purkamaan takapenkillä istuskelevaan pappiin (Taneli Mäkelä), eikä siinä sanoja suotta säästellä, vaan näkemykset päästellään ilmoille ilman ennakkosensuuria. Ehkeipä tanssahtelujen alkaessa ilmapiiri mikään maailman iloisin ole, mutta kärhämistä ja katkerista kiukkuiluista huolimatta juhlaväki viihtyy kuitenkin. Viltteriä ei paljoakaan tunnu vieraiden seurassa pyöriminen kiinnostavan, vaikka tavallaan illan juhlittuihin sankareihin lukeutuukin, ja hän tuhtookin ärtyneenä kesken matkan temppuilleen autonsa parissa.

Myös Mallu joutuu vähän vastentahtoisesti laittamaan illalle aikaisen lopun, sillä hän alkaa olla viimeisimmillään raskaana ja kaipaa vuodelepoa. Morsian on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että illan isännän sopisi harrastella jotakin ihan muuta kuin remonttihommia ja sananvälittäjänä saa toimia Mallun veli Junnu (Markku Maalismaa), joka on samalla Viltterin parhaita kavereita. Pajan puolella uurastavaa Viltteriä eivät vieraat tai vauvat muistutuksista huolimatta edelleenkään innosta ja mies miettiikin ihan muita juttuja, sillä hän on työskennellessään kehitellyt ajatuksen ajaa reistaileva menopeli Ruotsin puolelle Haaparantaan katsastukseen säästösyistä.

Viltterin lähipiiriin lukeutuva Öövini (Sulevi Peltola) taas tahtoisi ottaa iloa illasta irti ja kaverilla onkin ehdotuksia mielessä parille nuorelle naisvieraalle, mutta juttu ei ihan toivotulla tavalla etene, sillä tarjotut juomat kyllä kelpaavat, mutta seura ei niinkään. Samoihin aikoihin Viltterikin malttaa lopettaa korjaustouhut hetkeksi ja käväisee pihalla lähinnä nostamassa kierroksiaan, koska muiden joukossa tanssiva pappi vieläkin tuntuu käyvän helposti hermoille. Torjutuksi tultuaan Öövini läpsyttelee autotallin puolelle Viltterin ja Junnun luo, ja mieliala on edellisten tapahtumien ansiosta keikahtanut synkeähköön suuntaan, jolloin paha olo lähtee purkautumaan kavereihin terävän kielen kautta. Jo valmiiksi kiihtynyt Viltteri taas ei aio toisen myrkyllisiä jorinoita ja piikittelyjä kuunnella pitkään, vaan melkoisen kovakouraisesti laittaa Öövinin ilkkumisille ja katkerille kuittailuille tylyn lopun. Lisäksi Viltteri alkaa ääneen syytellä, että ehkäpä kaveri onkin hänen tulevan lapsensa isä ja siinäpä on Öövini kirjaimellisesti ahtaassa ja pahassa paikassa.

Ilta hurjistuukin siinä määrin, että voisihan se tähän tapaan vailla malttia raivotessa huipentua surmatyöhönkin, mutta juhlat onnistutaan lopettelemaan ilman hengenheittoja, ja kunhan Viltteri saa pahimmat pirunsa hetkiseksi hillittyä, niin kolmikko päättää lähteä myöhäisillan ajelulle keskustaa kohti. Rauhoittuminen on tosiaan vain väliaikainen vaihe, ja vielä tuntuu olevan kohtalaisesti katkeruutta hampaankolossa. Murjotuksi joutunut Öövini onnistuu kiusanteollaan haastamaan sen verran riitaa, että klassinen nakkikioskitappelu siitä syntyy, mikä lopulta paisuu pikkuisen isommaksikin joukkorähinäksi, ja kovaa käsittelyä on luvassa yhdelle sekä toisellekin, kun mailat heiluvat huolettomasti ja kasvot veristyvät. Huuruisen ja hurjan yön jälkeen Viltteri soittelee vaimolle ja rähjäinen porukka saa pikkuhiljaa siirreltyä itsensä sairaalaan vastasyntynyttä poikavauvaa katsomaan. Jokseenkin kolkon vierailun jälkeen pitäisi sinne Ruotsiin lähteä autoa katsastamaan, mutta Öövini on siinä määrin ahdistuneen ärtynyt, että kävelee muihin suuntiin Viltterin ja Junnun porhaltaessa rajaa kohti. Lienee helppoa arvailla, ettei tästä reissusta mitään suurta säästöä saada aikaiseksi, vaan ehkäpä ennemmin lisää ärhentelyä sekä kummallisiakin harharetkiä...

Maaliskuun alkupuolelle tuli tosiaan soviteltua Ijäksen kenties pikkuisen omituisempi ja enemmän kärsimystarinan piirteitä sisällään pitävä kolmisen vuotta vanhempi Painija ja siihen verrattuna Katsastus ilkikurisen sekä tummasti tuikahtelevan huumorinsa ansiosta on näistä kahdesta selkeästi kepeämpi katseltava. Tokihan Katsastus hahmoineen oman taakkansa saa raahattavakseen, mutta aivan niin massiivisesta kivireestä ei sentään ole kyse kuin millaiseksi painijaparan epätoivoisellakin uhmakkuudella tuhtomat koettelemukset kasvoivat. Mielestäni tässä kolmen kaveruksen elämänmuutoksessa liikutaankin lähempänä helmikuussa kommentoitua ja samasta kokoelmasta löytyvää vuoden 1984 televisioelokuvaa Viimeinen keikka, jossa neljä nuoruudenystävää kokoontuivat vuosikausia myöhemmin kaverin hautajaisissa, mutta vaikka yhteinen sävel tavallaan löytyikin, niin silti jokin vaikutti olevan lopullisesti tyyppien väliltä kateissa. Voisi ehkä kuvitella, että joskus vuosia myöhemmin Viltteri, Öövini ja Junnu olisivat vieraantuneet vastaavaan tilanteeseen.

Muistaakseni tuli noita mainittujakin katsellessa tuumailtua, ettei Ijäs ainakaan ole halunnut hahmoistaan mitään ihan helppoja tapauksia muovailla, ja taas voisin väittää, että Viltteri ja muu kovapäinen kolmikko ovat hivenen hankalia heppuja monessakin mielessä, eikä välttämättä ihan ensisilmäyksellä tyyppeihin suuresti tykästy. Viltteri itse vaikuttaa paineen alla vähän vainoharhaiselta ja epätasapainoiselta kaverilta, joka saattaa tuosta vain käydä väkivaltaiseksi. Jos vihanpuuska valtaa kunnolla yläkerran, niin eivät ystävätkään ole nyrkeiltä turvassa ja vieraampia kanssaihmisiä voikin jo täysin surutta mätkiä menemään. Öövinin pahantuulisuudet purkautuvat puolestaan enemmän verbaalisesti ja tuntuu siltä, että paha kieli on paikoin hyvinkin herkästi karkailemassa toisia tarkoituksella loukkaamaan. Hänelle erityisesti ikääntyminen tuntuu olevan melkoisen arka paikka, kun vuodet viuhuvat armotonta vauhtiaan eivätkä suostu seisahtumaan. Vaikka miten yrittäisi pitää kiinni nuoren hurjan elämäntavasta, niin näiden päivien parhaimmisto alkaa olla peruuttamattomasti takana, eikä Öövini kykene tätä harmitustaan muilta kätkemään. Junnu on kolmikon hiljaisin sekä rauhallisin miekkonen ja joutuu silloin tällöin toimimaan sovittelevana voimana sekä välillä järjen äänenäkin, kun toisilla alkaa mennä liian lujaa tai raivokohtaukset uhkaavat kuohahdella puolimielisiä tekoja kohti.

Katsastus pyrkii melko napakalla 56 minuutin kestollaan ottamaan silmäyksen siitä, millaisessa myllerryksessä kolmen kaveruksen elämä keski-iän kynnyksellä on, ja mielestäni varsin lyhyt kesto huomioiden näistä pulmista yhdistellään mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa pelkkä arkielon manailu ei valtaa liikaa tilaa, vaan mukaan mahtuu jokunen kummallisempikin kohtaaminen. Sävyäkään ei asetella täystotisuuden tasolle, mutta eipä kolmikon tuskailu mitään ihan kepeintäkään kotimaista komediaa mielestäni edusta. Kaverusten jutuissa onkin monesti mukana katkeraa värähtelyä ja esimerkiksi matkan loppuvaiheilla Viltterin tilittelyt ja pohdiskelut menevät jo hivenen surkuhupaisaankiin suuntaan hänen yrittäessään asetella palasia paikoilleen ahdistuksen ja väsyn vaivaillessa ajatuksia. Näissä hetkosissa Vierikon ilmeet iskevät sanoja kovemmin ja katsomoonkin välittyy hukassa olevan hepun hajanaiset aatokset pienoisella lohduttomuudella koristeltuna.

Henkilökohtaisesti elokuvan huumori ei välttämättä täysin kohdilleen osu, mutta kyllähän kolmikon koitoksista silti huvitustakin irtoilee, vaikka hillittömät ja herkulliset naurunryöpsähdykset jäisivätkin vähemmälle. Katsastuskustannuksissa säästö lienee lähinnä sivuseikka ja tekosyy päästä hetkiseksi irralleen arjen ahdistuksista, mutta kyllähän reissun edetessäkin tuntuu siltä, että siirtymävaihe aikuisuutta kohti on etenkin Viltterille ja Öövinille kivulias haaste. Tätä hankalaa palaa pureskellessaan ja märehtiessään kolmikko ei yhdessä liikuskellessaan mikään mukavin joukkio ole, ja voisikin pohtia, etteivät tyypit läheskään aina tuo toistensa parhaita puolia esille, mutta eipä tarinasta silti mielestäni muodostu mitään vastenmielistä tai tympäisevää valitusvirttä elämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ennemmin liikuskellaan inhimillisissä tuntemuksissa ja olotiloissa, kun pelko kaverin katoamisesta perhe-elämään voimistuu ja samaan aikaan huoleton sekä hurja nuoruus alkaa olla katoava haave, josta ei silti millään tahtoisi päästää irti. Näistä muutoksen tuomista huolista ja murheista saadaankin aikaiseksi sujuva draamakomedia, jonka teemat tuntuvat paikoin tuskallisenkin tutuilta. Mielestäni Katsastus ajoittain lohduttomistakin aatoksistaan ja katkerista sanailuistaan huolimatta päästää hahmonsa ja samalla kai katsojankin vähemmillä kolhuilla kuin tuo mainittu Painija, jossa maailma murjoo poloisia paljon kovemmin kourin, joten senkin takia Viltterin ja kaverien kommellukset tuntuvat ainakin astetta kevyemmältä elokuvaviihteeltä.

Katsastus (1988) (IMDB)