Eteläisiltä meriltä käännelläänkin katsetta kohti kotoisempaa pohjoista elämänmenoa, ja tosiaan vaikka hengenvaaralliset vesipedot tipautetaankin tässä välissä pois kuvista, niin kyllähän sitä ahdistusta saadaan ilmankin aikaan ja mieltä riipii sekä hermoja raateelee seikka jos toinenkin. Aivan heti ei sitä kirvestä kaivoon viskaista, vaan Viltteri (Vesa Vierikko) ja Mallu (Kaija Pakarinen) ovat hartaina alttarin edessä vannomassa toisilleen ikuista rakkautta. Juhlavat vihkimistunnelmat häipyvät kuitenkin ripeästi, sillä kirkosta pihan puolelle siirryttäessä tuntuukin jo tavallaan arki alkavan ja jutut ovat heti karkeampaa lajia. Kauniin seremonian aikana toiset ahertavat morsiusmobiilin kimpussa asennellen kiireellä viimeisiä koristeita kiinni ja tekstiä pintaan.
Hetkistä myöhemmin autosaattue köröttelee kirkolta jatkojuhlia kohti ja siinä samalla selviää, että kenties kulkupeli olisi kaivannut vähän muutakin laittoa kuin vain pintakiiltoa, sillä autovanhus puhistelee höyryt pihalle, eikä tuore morsian malta pettymystään piilotella. Viltterin hermot takkuillessa sekä tuskaillessa kiristyvät ja kasvavaa kiukkua lähdetään purkamaan takapenkillä istuskelevaan pappiin (Taneli Mäkelä), eikä siinä sanoja suotta säästellä, vaan näkemykset päästellään ilmoille ilman ennakkosensuuria. Ehkeipä tanssahtelujen alkaessa ilmapiiri mikään maailman iloisin ole, mutta kärhämistä ja katkerista kiukkuiluista huolimatta juhlaväki viihtyy kuitenkin. Viltteriä ei paljoakaan tunnu vieraiden seurassa pyöriminen kiinnostavan, vaikka tavallaan illan juhlittuihin sankareihin lukeutuukin, ja hän tuhtookin ärtyneenä kesken matkan temppuilleen autonsa parissa.
Myös Mallu joutuu vähän vastentahtoisesti laittamaan illalle aikaisen lopun, sillä hän alkaa olla viimeisimmillään raskaana ja kaipaa vuodelepoa. Morsian on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että illan isännän sopisi harrastella jotakin ihan muuta kuin remonttihommia ja sananvälittäjänä saa toimia Mallun veli Junnu (Markku Maalismaa), joka on samalla Viltterin parhaita kavereita. Pajan puolella uurastavaa Viltteriä eivät vieraat tai vauvat muistutuksista huolimatta edelleenkään innosta ja mies miettiikin ihan muita juttuja, sillä hän on työskennellessään kehitellyt ajatuksen ajaa reistaileva menopeli Ruotsin puolelle Haaparantaan katsastukseen säästösyistä.
Viltterin lähipiiriin lukeutuva Öövini (Sulevi Peltola) taas tahtoisi ottaa iloa illasta irti ja kaverilla onkin ehdotuksia mielessä parille nuorelle naisvieraalle, mutta juttu ei ihan toivotulla tavalla etene, sillä tarjotut juomat kyllä kelpaavat, mutta seura ei niinkään. Samoihin aikoihin Viltterikin malttaa lopettaa korjaustouhut hetkeksi ja käväisee pihalla lähinnä nostamassa kierroksiaan, koska muiden joukossa tanssiva pappi vieläkin tuntuu käyvän helposti hermoille. Torjutuksi tultuaan Öövini läpsyttelee autotallin puolelle Viltterin ja Junnun luo, ja mieliala on edellisten tapahtumien ansiosta keikahtanut synkeähköön suuntaan, jolloin paha olo lähtee purkautumaan kavereihin terävän kielen kautta. Jo valmiiksi kiihtynyt Viltteri taas ei aio toisen myrkyllisiä jorinoita ja piikittelyjä kuunnella pitkään, vaan melkoisen kovakouraisesti laittaa Öövinin ilkkumisille ja katkerille kuittailuille tylyn lopun. Lisäksi Viltteri alkaa ääneen syytellä, että ehkäpä kaveri onkin hänen tulevan lapsensa isä ja siinäpä on Öövini kirjaimellisesti ahtaassa ja pahassa paikassa.
Ilta hurjistuukin siinä määrin, että voisihan se tähän tapaan vailla malttia raivotessa huipentua surmatyöhönkin, mutta juhlat onnistutaan lopettelemaan ilman hengenheittoja, ja kunhan Viltteri saa pahimmat pirunsa hetkiseksi hillittyä, niin kolmikko päättää lähteä myöhäisillan ajelulle keskustaa kohti. Rauhoittuminen on tosiaan vain väliaikainen vaihe, ja vielä tuntuu olevan kohtalaisesti katkeruutta hampaankolossa. Murjotuksi joutunut Öövini onnistuu kiusanteollaan haastamaan sen verran riitaa, että klassinen nakkikioskitappelu siitä syntyy, mikä lopulta paisuu pikkuisen isommaksikin joukkorähinäksi, ja kovaa käsittelyä on luvassa yhdelle sekä toisellekin, kun mailat heiluvat huolettomasti ja kasvot veristyvät. Huuruisen ja hurjan yön jälkeen Viltteri soittelee vaimolle ja rähjäinen porukka saa pikkuhiljaa siirreltyä itsensä sairaalaan vastasyntynyttä poikavauvaa katsomaan. Jokseenkin kolkon vierailun jälkeen pitäisi sinne Ruotsiin lähteä autoa katsastamaan, mutta Öövini on siinä määrin ahdistuneen ärtynyt, että kävelee muihin suuntiin Viltterin ja Junnun porhaltaessa rajaa kohti. Lienee helppoa arvailla, ettei tästä reissusta mitään suurta säästöä saada aikaiseksi, vaan ehkäpä ennemmin lisää ärhentelyä sekä kummallisiakin harharetkiä...
Maaliskuun alkupuolelle tuli tosiaan soviteltua Ijäksen kenties pikkuisen omituisempi ja enemmän kärsimystarinan piirteitä sisällään pitävä kolmisen vuotta vanhempi Painija ja siihen verrattuna Katsastus ilkikurisen sekä tummasti tuikahtelevan huumorinsa ansiosta on näistä kahdesta selkeästi kepeämpi katseltava. Tokihan Katsastus hahmoineen oman taakkansa saa raahattavakseen, mutta aivan niin massiivisesta kivireestä ei sentään ole kyse kuin millaiseksi painijaparan epätoivoisellakin uhmakkuudella tuhtomat koettelemukset kasvoivat. Mielestäni tässä kolmen kaveruksen elämänmuutoksessa liikutaankin lähempänä helmikuussa kommentoitua ja samasta kokoelmasta löytyvää vuoden 1984 televisioelokuvaa Viimeinen keikka, jossa neljä nuoruudenystävää kokoontuivat vuosikausia myöhemmin kaverin hautajaisissa, mutta vaikka yhteinen sävel tavallaan löytyikin, niin silti jokin vaikutti olevan lopullisesti tyyppien väliltä kateissa. Voisi ehkä kuvitella, että joskus vuosia myöhemmin Viltteri, Öövini ja Junnu olisivat vieraantuneet vastaavaan tilanteeseen.
Muistaakseni tuli noita mainittujakin katsellessa tuumailtua, ettei Ijäs ainakaan ole halunnut hahmoistaan mitään ihan helppoja tapauksia muovailla, ja taas voisin väittää, että Viltteri ja muu kovapäinen kolmikko ovat hivenen hankalia heppuja monessakin mielessä, eikä välttämättä ihan ensisilmäyksellä tyyppeihin suuresti tykästy. Viltteri itse vaikuttaa paineen alla vähän vainoharhaiselta ja epätasapainoiselta kaverilta, joka saattaa tuosta vain käydä väkivaltaiseksi. Jos vihanpuuska valtaa kunnolla yläkerran, niin eivät ystävätkään ole nyrkeiltä turvassa ja vieraampia kanssaihmisiä voikin jo täysin surutta mätkiä menemään. Öövinin pahantuulisuudet purkautuvat puolestaan enemmän verbaalisesti ja tuntuu siltä, että paha kieli on paikoin hyvinkin herkästi karkailemassa toisia tarkoituksella loukkaamaan. Hänelle erityisesti ikääntyminen tuntuu olevan melkoisen arka paikka, kun vuodet viuhuvat armotonta vauhtiaan eivätkä suostu seisahtumaan. Vaikka miten yrittäisi pitää kiinni nuoren hurjan elämäntavasta, niin näiden päivien parhaimmisto alkaa olla peruuttamattomasti takana, eikä Öövini kykene tätä harmitustaan muilta kätkemään. Junnu on kolmikon hiljaisin sekä rauhallisin miekkonen ja joutuu silloin tällöin toimimaan sovittelevana voimana sekä välillä järjen äänenäkin, kun toisilla alkaa mennä liian lujaa tai raivokohtaukset uhkaavat kuohahdella puolimielisiä tekoja kohti.
Katsastus pyrkii melko napakalla 56 minuutin kestollaan ottamaan silmäyksen siitä, millaisessa myllerryksessä kolmen kaveruksen elämä keski-iän kynnyksellä on, ja mielestäni varsin lyhyt kesto huomioiden näistä pulmista yhdistellään mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa pelkkä arkielon manailu ei valtaa liikaa tilaa, vaan mukaan mahtuu jokunen kummallisempikin kohtaaminen. Sävyäkään ei asetella täystotisuuden tasolle, mutta eipä kolmikon tuskailu mitään ihan kepeintäkään kotimaista komediaa mielestäni edusta. Kaverusten jutuissa onkin monesti mukana katkeraa värähtelyä ja esimerkiksi matkan loppuvaiheilla Viltterin tilittelyt ja pohdiskelut menevät jo hivenen surkuhupaisaankiin suuntaan hänen yrittäessään asetella palasia paikoilleen ahdistuksen ja väsyn vaivaillessa ajatuksia. Näissä hetkosissa Vierikon ilmeet iskevät sanoja kovemmin ja katsomoonkin välittyy hukassa olevan hepun hajanaiset aatokset pienoisella lohduttomuudella koristeltuna.
Henkilökohtaisesti elokuvan huumori ei välttämättä täysin kohdilleen osu, mutta kyllähän kolmikon koitoksista silti huvitustakin irtoilee, vaikka hillittömät ja herkulliset naurunryöpsähdykset jäisivätkin vähemmälle. Katsastuskustannuksissa säästö lienee lähinnä sivuseikka ja tekosyy päästä hetkiseksi irralleen arjen ahdistuksista, mutta kyllähän reissun edetessäkin tuntuu siltä, että siirtymävaihe aikuisuutta kohti on etenkin Viltterille ja Öövinille kivulias haaste. Tätä hankalaa palaa pureskellessaan ja märehtiessään kolmikko ei yhdessä liikuskellessaan mikään mukavin joukkio ole, ja voisikin pohtia, etteivät tyypit läheskään aina tuo toistensa parhaita puolia esille, mutta eipä tarinasta silti mielestäni muodostu mitään vastenmielistä tai tympäisevää valitusvirttä elämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ennemmin liikuskellaan inhimillisissä tuntemuksissa ja olotiloissa, kun pelko kaverin katoamisesta perhe-elämään voimistuu ja samaan aikaan huoleton sekä hurja nuoruus alkaa olla katoava haave, josta ei silti millään tahtoisi päästää irti. Näistä muutoksen tuomista huolista ja murheista saadaankin aikaiseksi sujuva draamakomedia, jonka teemat tuntuvat paikoin tuskallisenkin tutuilta. Mielestäni Katsastus ajoittain lohduttomistakin aatoksistaan ja katkerista sanailuistaan huolimatta päästää hahmonsa ja samalla kai katsojankin vähemmillä kolhuilla kuin tuo mainittu Painija, jossa maailma murjoo poloisia paljon kovemmin kourin, joten senkin takia Viltterin ja kaverien kommellukset tuntuvat ainakin astetta kevyemmältä elokuvaviihteeltä.
Katsastus (1988) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti