Mitään yleistä nihkeyttä minulla ei ole elokuvamaailman kulisseihin kurkistelevia tekeleitä kohtaan, vaan ennemmin ne lähtökohtaisesti kiehtovat, mutta sattuupahan vain olemaan ennakkovärinää, ettei tällainen tarinointi olisi ihan Steelin ominta alaa. Kirjailija itse kyllä käväisee taas kuvissa lupailemassa, että unelmakaupungin salaisuudet ja kiehtova elämäntapa katsojien iloksi availlaan, josta siirrytäänkin ikonisen Hollywood-kyltin kautta laajojen studiorakennelmien ylle. 89 minuuttiin typistelty elokuva on kuitenkin kohtalaisen tiivis paketti, niin eipä sentään ole loputtomiin aikaa ilmakuvilla elokuvamaailman merkillisyyksiä tutkia tai muutenkaan jämähdellä tunnelmoimaan.
Kiire onkin heti käsin kosketeltavissa, kun päästään sisätiloihin televisiotuottaja Mel Wexlerin (Christopher Plummer) matkaan, eikä tässä tapauksessa ole perusteellisemmille pohjusteluille aikaa, vaan budjettikeskustelut ja muut sopimiset vievät tyyppiä puhelimesta toiseen ja taukohetkoset tuntuvat tuntemattomilta tuokioilta. Melillä on näpeissään käsikirjoitus, josta hän on kenties paljonkin tavallista enemmän innoissaan ja Manhattan-sarjaan pitäisi värvätä joukko huippunäyttelijöitä. Toivelistan kärkipäästä löytyy elokuva-alan arvostettu veteraani Zack Taylor (Gary Collins) ja erästä toista päähahmoa silmällä pitäen Wexler onkin sopinut ravintolatapaamisen Sabina Quarlesin (Stephanie Beacham) kanssa. Tosin kaksikon illastusta seuraillessa tulee selväksi, että he ovat tuttuja vuosien takaa ja kenties välit ovat olleet aikoinaan huomattavasti lämpimämmät kuin vain ammattimaista työtoveruutta.
Sabina ei ihan noin vain halua hypätä Wexlerin Manhattan-porukkaan, vaan hänellä on pikkuisen nihkeä asenne televisiotuotantoja kohtaan, mutta toisaalta ura jumittelee pahasti paikoillaan ja Mel yrittää parhaansa mukaan hehkutella projektiaan. Toisaalla Bill Warwick (Ben Browder) saa päivän annoksen hyvien ja huonojen uutisten yhdistelmää, kun ensin selviää, että kumppani on pidätetty huumeiden takia, mutta perään agentti soittelee tiedotellen, että Bill löytyy myös Wexlerin pääosalistalta. Mel apulaisineen onkin liikkeellä täydellä höyryllä ja etsinnät jatkuvat vauhdilla, eikä ihan ensimmäisestä kieltävästä vastauksesta olla lannistumassa. Tähtien tekeminen onkin sinnikästä puurtamista, mutta silloin tällöin hyvinkin palkitsevaa vääntöä.
Kaikkiaan roolitus sujuu ripeästi ja onnistumisia tulee, sillä taloudellisiin vaikeuksiin ja muutenkin inhottavaan tilanteeseen päätynyt Taylor tarttuu rahakkaaseen sopimukseen. Myös Sabina lupautuu joukkoon mukaan lopulta paljon helpommin kuin mihin Wexler on varautunut ja muutakin porukkaa saadaan kirjattua kerhoon. Hivenen huolestuttaa, että miten kukin paikkansa löytää ja tuleeko isoimpien egojen kesken pahempiakin yhteentörmäilyjä. Kunhan koe-esiintymiset saadaan vähitellen pois alta, niin Wexler kutsuu ydinporukan yhteiseen kokoontumiseen komeiden maisemien ympäröimälle rantatalolle. Tarkoituksena olisi ennen kuvausten alkua tutustuttaa tyyppejä toisiinsa ja luoda riitoja ennaltaehkäisevää yhteisöllisyyttä, ja Wexler korosteleekin, että perhemäistä ilmapiiriä ollaan hakemassa. Kunhan ryhmäytymiset saadaan alta pois, niin alkaakin olla jo aika käynnistellä kameroita...
Kuvausvaiheeseen päästään varsin nopeasti, sillä pohjustelupuuhissa ei liiemmin jahkailla ja nämä ovatkin ohi pitkälti elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Siinä mielessä näyttää lupaavalta, että saataisiin mukaan myös sitä kuvaustyötä omine nikseineen, ja kyllähän näitäkin pätkiä toki nähdään, mutta mielestäni hetket lavasteissa jäävät lähinnä lyhyiksi välähdyksiksi ja näyttävät ennemmin irrallisilta muistutuksilta siitä, että tässä tosiaan on tarkoitus elokuvapääkaupungin merkillistä menoa esitellä, eikä setviä mitä tahansa ongelmaista ihmissuhdeviidakkoa. Nimensä mukaan Secrets päätyy painottelemaan vahvasti niitä julkisuudelta kätkettyjä seikkoja ja suunnilleen jokaisella Melin päänäyttelijällä tuntuukin olevan raskas tai synkeä salaisuus piilossa. Siitä ei mielestäni sovikaan lähteä elokuvaa liiemmin moittimaan, että näitä katsojan kurkisteltavaksi vyörytellään, sillä sitähän ensisijaisesti teos lupailee, mutta valitettavasti toteutus on parhaimmillaankin toisluokkaista ja yhteys elokuvamaailmaan tuntuu heppoisen hataralta.
Jälleen voisi veikkailla, että kirjan puolella on ollut tilaa availla paremmin taustoja sekä tyyppien menneisyyksiä mietteineen, kun elokuvasovituksessa taas on kaahausvaihde monesti päällä, eikä lyhyt kesto oikein tunnu taipuvan siihen, että huolet ja murheet pystyttäisiin mitenkään tyydyttävästi tai koskettavasti kääntelemään. Sabinasta yritetään kohtalaisen kömpelösti tekaista jotakin salattujen surujen tulkkia, ja tämä höpöttely näyttää kotisohvan suuntaan varsin epäkiitolliselta tehtävältä. Tietysti myös pitää yrittää kiristellä porukan keskinäiset välitkin, mutta itse ainakin huomasin kiinnostuksen karkailevan pahasti toisella puoliskolla, eikä oikeastaan yksikään hahmoista lopulta päässyt sen kummemmin liikuttamaan. No, ehkä lähimmäs sydäntä hiipi ammattikuntansa ehkäpä keskimääräistä kiltimpi edustaja Wexler, mutta eipä sille Melin suurelle surullekaan hirmuisesti aikaa suoda ja uuden romanssin roihauttelukin menee pikaisen kaavan kautta. Lähinnä se tuntuukin lajityyppiin pakollisena kuuluvalta mekaaniselta suoritukselta kuin miltään aidolta tunteiden myllerrykseltä, eikä rakkauden lieskoihin lämpöistä hehkua taikomaan pysty millään pariin kuvaan viskatulla kynttiläkimaralla.
Secrets onkin lopulta turhanpäiväinen sekoitus sitä, tätä ja vähän tuotakin. Paljon tuntuu jäävän puolimatkaan, mutta eipä toisaalta ole kiinnostusta täydellisiin selvittelyihin ja toisella puoliskolla vallitseva toive on päätepiste tekeleelle. Steel-filmatisoinneista edelliset pari näkemääni Michael Millerin ohjausta ovat toimineet hyvin, mutta Peter H. Hunt saa aikaiseksi lähinnä välittömästi kohti unholaa hiipuvan keskinkertaisuuden ilman sen suurempia pilkahduksia. Sensaatiohakuisenakin se on liian laimea tapaus ja voinee olettaa, ettei 1990-luvun alkupuolen televisio ollut mikään suotuisin ympäristö lähteä synkeillä paljastuksilla rankemmin irrottelemaan ja siksi Secrets jääkin niiden osalta kohtalaisen kömpelöksi viritelmäksi. Noihin edellisiin Steel-sovituksiin verrattuna meno onkin sinänsä kovempaa, koska mukaan ahdetaan kiristystä, huumeita, murhia, perheväkivaltaa ja muuta mukavaa, mutta valitettavasti tunnepuoli tipahtaa kyydistä jo varhaisessa vaiheessa. Jälkiajatuksena mielessä pyörii, että on vain tahdottu tunkea perustylsät kliseet samaan pakettiin ja tuloksena on mielikuvitukseton ja kömpelö paljastuskasa. Kun kameran kummallakin puolella pyörivästä saippuasarjasta se pienikin kipinä tuntuu täysin uupuvan ja kuvaston puolella liikutaan lähinnä tyhjänpäiväisyyksiä puhuvien päiden maailmassa ilman mainittavaa visuaalista virkistystä, niin on vaikea keksiä kehuttavaa ja täytyykin lopetella lätinät huokaisemalla pläääh...
Secrets (1992) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti