Honkytonk Man

Red Stovall (Clint Eastwood) on jo hieman ikääntynyt muusikko, joka kiertelee esiintymässä pienissä kuppiloissa. Hänen suurimmat menestyskappaleensa ovat tulleet tunnetummiksi lähinnä muiden esittäminä. Onni on ehkäpä tässä mielessä vähän kääntymässä, sillä hän on saanut kutsun suositun Grand Ole Opry -radio-ohjelman koe-esiintymiseen, jossa hän voisi kaiken mennessä hyvin päästä omine äänineen suuremman yleisön tietoisuuteen. Toisaalta samaan aikaan pitkälle edennyt keuhkosairaus ja jossakin määrin ongelman puolelle lipsahtanut alkoholiharrastus laittavat esteitään unelmien tielle.

Red päätyy matkansa alussa kohtalaisen heikossa kunnossa sisarensa perheen tilalle, jossa lepää vielä hetken. Hän saa taivuteltua sisarensa antamaan nuoren poikansa Whitin (Kyle Eastwood) lähteä vähemmän kunnollisen enonsa matkaan yleiseksi avustajaksi sekä autonkuljettajaksi kohti Nashvilleä. Mukaan tulee vielä pojan isoisä, joka haaveilee elämänsä iltapuolen viettämisestä alkuperäisillä kotiseuduillaan. Niinpä kolmikko lähtee muutaman päivän automatkalle kohti uusia haasteita.

Matkaan sitten mahtuu kaikenlaista epäonnista kohellusta. Redillä on taipumusta päätyä erinäisiin ongelmiin. Kanavarkauksia, vaikeuksia lainvalvojien kanssa, vankilapako, epämääräisiä velkojen selvittelyjä, "lavastettuja" ryöstöjä ja muita mielenkiintoisia sivupolkuja sattuu matkalle. Pojan äiti on asettanut tiukat ehdot sille, että tämä yleensä saa lähteä mukaan, mutta ne arvattavasti unohtuvat melkoisen nopeasti. Onpa Red eräässäkin tilanteessa kovin harmissaan, kun näyttää siltä, että naisseuran ostaminen nuorelle kaverille on yllättävän hankalaa...

Ehkäpä elokuva on välillä turhankin verkkaisesti etenevä. Ei minua kahden tunnin kesto tai suurempien tapahtumien puute sinänsä haittaa, mutta tässä ne pienet hetket, joita monissa elokuvissa arvostaa, eivät oikein saa tuulta alleen. Clintin on varmaan ollut mukavaa tehdä elokuvaa vaihteeksi nuoren poikansa kanssa, ja osa heidän yhteisistä kohtauksistaan sisältää kyllä sellaisia pätkiä, joista jotakin miellyttävää katsomoonkin välittyy. Toisaalta mukaan on päässyt paljon keskinkertaisempaakin tavaraa.

Yksi ongelma on kunnollisen naisroolin puuttuminen, mikä on varmaan yksi syy siihen, että tuolloin usein Eastwoodin seurassa viihtynyt Sondra Locke ei elokuvassa esiinny. Hän sitten ilmeisesti tyytyi avustamaan nuorempaa Eastwoodia tämän suorituksessa. Marlene vaikuttaa minusta turhalta lisältä elokuvaan, ja ilmankin olisi selvitty. Huumoria toki tulee sitä kautta lisää tarinaan, mutta se ei läheskään aina ole erityisen onnistunutta.

Aiemmalta katselulta muistelin, että musiikkiesityksiä olisi ollut enemmän. Ensimmäinen puolisko ei sisällä oikeastaan kuin yhden lyhyehkön esityksen, eikä jälkimmäistäkään musiikkipainotteiseksi voi kutsua. No, eipä elokuvan musiikki parhaalla tavalla omaan makuun sovi, joten tämä ei ole aivan niin suuri menetys. Nimikappale kyllä sopii aiheeseen sekä elokuvan tunnelmaan. Redin viimeiset esitykset ovatkin mielestäni elokuvan koskettavimmat hetket.

Redistä olin myös löytävinäni vähän samaa henkeä kuin Eastwoodin pari vuotta aiemmin valmistuneen Bronco Billy -elokuvan päähenkilöstä. Tosin Red on jossakin määrin enemmän maailman lannistama ja selvästi huonompaan tilaan päätynyt. Hänkään ei kuitenkaan ole luovuttamassa, vaan pyrkii tekemään loppuun asti sitä, mistä eniten pitää. Honkytonk Man tuo myös vähän mieleen uudemman musiikkiaiheisen elokuvan Crazy Heart, jossa Jeff Bridgesin esittämä hiipuva tähti on ajautumassa kaikenlaisiin vaikeuksiin. Samoin tulee mieleen paikoitellen Bogdanovichin elokuva Paper Moon. Kaikki mainituista ovat kuitenkin mielestäni selkeästi tätä elokuvaa parempia.

Jotenkin ajattelin, että vuosien lisääntyessä tämäkin saattaisi miellyttää vähän enemmän kuin joskus nuorempana. Näin ei oikeastaan käynyt, vaan melko samat mietteet edelleen. Haikeahkosta tunnelmasta huolimatta Honkytonk Man ei kovin usein onnistu enempää koskettamaan ja muutenkin suuret tunteet jäivät taas kokematta. Sanomattakin lienee selvää, että toiminnallisempaa Eastwoodia toivovien ei kannata vaivautua. Laukauksia kyllä ammutaan pari kappaletta, mutta niistä ei varmaan suurtakaan viihdettä irtoa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että elokuva olisi huono, mutta eipä elokuvasta juuri mitään sellaista löydy, mikä oikeuttaisi paikan Eastwoodin parhaimpien joukossa. Varmaan tämäkin on yksi niitä projekteja, jotka ovat hänen omaa sydäntään lähellä, mutta se ei valitettavasti tälle katsojalle oikein toiminut.

Ihan menettelevä ja paikoin mukavakin pikkuelokuva sekä kiinnostava aihevalinta Eastwoodilta, mutta ei juuri sen enempää.

Honkytonk Man (1982) (IMDB)

Rescue Dawn (Operaatio Rescue Dawn)

Muutama vuosi dokumentin Little Dieter Needs to Fly jälkeen Werner Herzog alkoi kehitellä samojen aiheiden parissa pyörivää elokuvaa. Ilmeisesti suunnittelu alkoi jo kohtalaisen nopeasti dokumentin ilmestymisen jälkeen, koska ymmärtääkseni Dieter Dengler oli aktiivisesti mukana suunnitteluvaiheessa, ja hän kuoli jo vuoden 2001 alussa (Rescue Dawn ilmestyi 2006).

Elokuvaversio alkaa dokumentista tutuilla kuvilla pommituksista. Kyseessä on sodan aikana kuvattua aitoa materiaalia, jonka avulla oli alunperin tarkoitus arvioida pommitusten tehokkuutta. Klaus Badeltin säveltämä rauhallinen ja tyyni musiikki luo näihin tuhonhetkiin varsin omalaatuisen tunnelman. Näiden hetkien jälkeen siirrytään nopeasti lentotukialukselle, jossa Dieter Dengler (Christian Bale) kuuntelee ensimmäistä tehtäväselostustaan. Sota Vietnamissa ei ole vielä täydellä teholla alkanut, ja Yhdysvaltojen osallistuminen on enemmän taustatukea. Denglerin ryhmän olisi tarkoitus pommittaa huoltolinjoja Laosin puolella. Kaikki ei mene Dieterin kohdalla aivan putkeen, ja noin kymmenen minuuttia elokuvan alkamisen jälkeen hän onkin koneenraatonsa kanssa maassa.

Myös Denglerin vaiheita Laosin puolella ennen varsinaista vankileiriä on päädytty karsimaan. Pois on jäänyt esimerkiksi yksi epäonnistunut pakoyritys, mutta tämä ei juurikaan haittaa. Kiinnostuneet löytävät osan näistä hetkistä poistettujen kohtausten joukosta. Alkupuolesta saattaa saada hieman hätäisen vaikutelman, koska Herzog on selvästi yrittänyt saada Denglerin mahdollisimman nopeasti vankileirille. Denglerin taustatarinaa ei paljoakaan kerrota alkupuolella, mutta myöhemmissä vaiheissa vähän kyllä. Ehkäpä tässä mielessä dokumentti saattaa olla ihan hyvää täydennystä elokuvalle. Sen katselu on muutenkin ihan suositeltavaa. Itse en ala tässä tekstissä kertaamaan enempää Denglerin muita vaiheita, vaan niistä kiinnostuneet voivat lukea tekstin alkuun linkitetyn dokumenttia käsittelevän kirjoituksen.

Rescue Dawn tosiaan keskittyy melko tiukasti tähän runsaan puolen vuoden jaksoon, jonka Dengler vietti vankileirillä sekä viidakossa pakomatkalla. Herzog arvioi, että leirillä kului noin kuusi kuukautta, kun taas pakomatkalla viikkoja vierähti kolme tai neljä. Dokumentti kattaa huomattavasti pitemmän aikajakson alkaen Denglerin lapsuudesta. Sotaelokuvaksi tätä ei kuitenkaan kannata erehtyä olettamaan, sillä sotatapahtumat jäävät alun jälkeen melkoisen etäälle. Kyseessä on selviytymistarina, ensin aitojen sisäpuolella, sitten viidakossa.

 Dokumentissa ei juurikaan käsitelty vankien keskinäisiä suhteita leirillä, mutta elokuvasta on löytynyt aikaa sillekin osa-alueelle. Sain sellaisen kuvan, että tässä suhteessa Herzog on ottanut enemmän vapauksia, mitä tulee tapahtumien todenmukaisuuteen. Erityisesti se, miten Gene (Jeremy Davies) elokuvassa esitetään on herättänyt voimakastakin kritiikkiä. Kommenttiraidalla Herzog kertoo, että Genen sukulaiset eivät olleet yhtään tyytyväisiä siihen, millaisena elokuva hänet esitti. Herzog ei suoraan myönnä värittäneensä todellisuutta merkittävällä tavalla, mutta kertoo kuitenkin, että elokuva kaipasi vastavoimaa, joka toi jännitettä vankien keskuuteen. Eikä hänen mielestään tässä muutenkaan oltu dokumenttia tekemässä. Elokuvaa vastaan esitettyyn kritiikkiin voi tutustua vaikka tuolla:

Rescue Dawn: The Truth

Jos lukee noita tarinoita läpi, niin ymmärtää paremmin sitä, että sukulaiset olivat Herzogin tulkinnasta suuttuneet. Jos Gene todellisuudessa oli hyvä tyyppi, joka oman henkensä uhallakin yritti huolehtia toisista, niin elokuvan maalailema kuva ulkoisesti Charles Mansonia muistuttavasta, mielenterveyden rajoilla horjuvasta ja muita uhkailevasta tyypistä saattaa olla vähemmän toivottavaa läheisten silmissä. Ehkäpä monellekin tulisi mieleen, että sellainen ei ole oikea tapaa muistaa kyseistä henkilöä. Jos tosiaan on niin, että Herzog on esimerkiksi jännitteen takia muuttanut Geneä merkittävästi, niin ehkäpä olisi kannattanut harkita kyseisen hahmon nimen muuttamista aivan joksikin muuksi. Näin täysin ulkopuolisena on melko mahdotonta ottaa kantaa siihen, mikä todellisuus lopulta oli, mutta Herzogilla on selvästi silloin tällöin taipumusta muutella tai "parannella" totuutta, joten vähintään varauksella suhtautuisin tähän asiaan.

Balen ja Daviesin lisäksi pääkolmikkoon kuuluu myös Duanea esittävä Steve Zahn. Kaikki kolme laihduttivat melkoisesti rooliaan varten. Balelle tämä oli toki tuttua jo The Machinist -elokuvan tekemisestä. Kuitenkin Davies taitaa viedä tässä mielessä voiton, sillä hän alkaa lähennellä eräässä vaiheessa sellaista kuntoa, jollaista näkee vaikkapa keskitysleirien vankien joukossa. Toki Zahninkin paino putosi merkittävästi, mutta hänessä huomio kiinnittyy enemmän yleiseen olemukseen. Esimerkiksi elokuvan loppupuolella Duane on niin riutunut ja loppuunväsynyt, että sitä on jo sydäntäsärkevää katsella. Omasta mielestäni Zahn tekeekin paremman suorituksen tässä kuin Bale varsinaisessa pääosassa. Duanen viimeiset hetket kyllä riipaisevat katsomossakin.

Ehkäpä Balen pisteet vähän putoavat, kun todellinen Dieter on vielä hyvin muistissa dokumentin katselemisen jälkeen. Siinä missä Dieter esiintyy dokumentissa erittäin luontevasti ja kertoo tarinoitaan elävällä tavalla, niin Bale tuntuu jossakin määrin kankealta ja väkinäiseltä tulkinnassaan. Jutut eivät herää läheskään samalla tavalla eloon kuin aidon Dieterin kertomina. Toisaalta Herzog mainitsee kommenteissa tähän liittyen, että tarkoitus ei ollutkaan siirtää suoraa kopiota Dieteristä elokuvaversioon. Esimerkiksi aksenttia ei lähdetty kopioimaan tämän takia. Lisäksi kuvauksissa vierailleet Dieterin pojat olivat ilmeisesti sitä mieltä, että Bale pääsi esityksessään uskomattoman lähelle esikuvaansa.

Rescue Dawn kuvattiin enimmäkseen Thaimaassa. Laos oli Herzogin mielestä kulkuyhteyksiltään elokuvan tarpeisiin sopimaton, Vietnam taas liian byrokraattinen ja vaikutti muutenkin hankalalta. Viidakkomaisemia kyllä riittää. Tosin tässäkin tapauksessa tulee nopeasti mieleen, että ei olla lähdetty tarkoituksella esittelemään upeita maisemia. Vähän sama juttu kuin vähän aikaa sitten katsotussa The Way Back -elokuvassa. On ehkä haluttu korostaa ympäristön kovuutta, josta postikorttiotokset veisivät tehoja pois. Herzog itsekin toteaa kommenteissa, että kauniita maisemakuvia ei tule lähteä liikaa suunnittelemaan, vaan niiden pitäisi tulla luonnollisesti. Kuvauspaikkojen vihreys on kyllä paikoitellen varsin uskomatonta. Tällainen vihertävä kirkkaus onnistuu melkein repimään silmiä. Omasta mielestäni tämäkin elokuva tarjoilee paljon kaunista katseltavaa. Lisäksi dokumentissa mainitut tai kuvatut erätaidot on pitkälti otettu mukaan tähänkin. Kuvaus on pääosin varsin mallikasta. Käsivaraa on käytetty paljon, mutta onneksi se on kaukana niistä räpellyksistä, joita nykyään turhankin usein joutuu ihmettelemään. Enemmän näistä jaksoista tulee mieleen steadicam-otokset, mikä on pelkästään positiivinen asia. Olen täysin kyllästynyt tihrustamaan pimeässä kuvattua hysteeristä sekoilua, josta ei kovalla yrittämiselläkään saa juuri mitään selvää.

Herzog ei ole ensimmäistä kertaa viidakossa, ja kertomansa perusteella hän ei päästänyt näyttelijöitään kovin helpolla. Kuitenkin kommenttien puolella on havaittavissa tiettyä asennemuutosta. Aiemmista Herzogin tuotannoista on usein levinnyt varsin levottomia juttuja. Tarinoiden perusteella varsinkin viidakossa mielettömyys on ottanut vallan ja yleinen kaaos hallinnut. Ehkäpä Herzog tuolloin nuorempana hurjana on itsekin maineen takia ruokkinut näitä tarinoita. Nyt hän kuitenkin korostaa ammattimaisuuttaan vähätellen aiempia tarinoita. Hän mainitsee useammankin kerran, että näyttelijöitä ei ole vakavasti loukkaantunut tai sairastunut yhdenkään hänen elokuvansa kuvauksissa. Kaikki elokuvat on käytännössä saatu kuvattua ylittämättä budjettia tai aikataulua. Enää ei siis taida olla tarvetta niille legendoille, jotka levisivät vaikkapa silloin, kun Herzog teki yhteistyötä Klaus Kinskin kanssa.

Tämä viidakkopaon kuvaus onkin mielestäni elokuvan onnistunein osa. Ympäristön armottomuus tulee hyvin esille, kun muutenkin nääntyneet päähenkilöt yrittävät selvitä kohti ystävällisempiä ympäristöjä ja lopulta vapautta. Herzog on yrittänyt toteuttaa heidän kohtaamansa haasteet mahdollisimman pitkälti käytännöllisin keinoin digitaalisiin tehosteisiin turvautumatta. Bale ja Zahn saavat esimerkiksi antautua kosken vietäviksi ja nyppiä aitoja iilimatoja kehoistaan.

Oman käsityksen mukaan Rescue Dawn on varsin uskollinen Dieterin dokumentissa kertomille tarinoille. Vähän on jouduttu lyhentämään, sillä Herzogin ensimmäinen leikkaus lähenteli kolmea tuntia, ja hän tiesi heti itsekin, että elokuva oli siinä muodossa aivan liian pitkä. Oma mielipide on, että ehkäpä olisi voinut tiivistää vielä vähän lisää tietyiltä osin. Herzog itse pitää tätä elokuvaa merkittävänä, mutta omalla listalla se pysyy uusinnan jälkeenkin siellä hyvien, mutta ei erinomaisten joukossa. Viihdearvot eivät selvästikään ole olleet ensisijaisena huolenaiheena. Musiikkia käytetään maltillisesti, kohtaukset venyvät välillä turhankin pitkiksi ja tapahtumien kulku on pyritty pitämään todenmukaisena pienien yksityiskohtien värittäessä yleistä menoa. En osaa tarkemmin määritellä, miksi Rescue Dawn ei sitten lopulta onnistu kunnolla sytyttämään. Toteutus on pääsääntöisesti laadukasta (pakkolasku on jokseenkin halvalta näyttävä) ja elokuva sisältää paljon sellaisia elementtejä, jotka kiehtovat minua. Ehkä odotukset sitten vaativat jotakin vähän suurempaa elämystä kuin mitä lopputulos onnistui tarjoamaan... Tässäkin suhteessa tulee mieleen aiemmin mainittu The Way Back. Elokuva kyllä on nautittava, eikä kestostaan huolimatta aiheuta suurempaa kyllästymistä. Kuitenkaan missään vaiheessa se ei onnistu tempaamaan täysin mukaansa tai herättämään sitä suurinta innostusta. Silti uskon, että lopputulos on pitkälti sellainen kuin mitä Herzog tavoittelikin. Se ei vain ole täysin yhteensopiva oman elokuvamaun kanssa, mutta ehkäpä joku muu sitten innostuu enemmän.

Jos Herzogin elokuvat ja tälleiset viidakkoon sijoittuvat selviytymistarinat sattuvat kiinnostamaan, niin en oikein näe syytä jättää tätä elokuvaa väliin. Omassa lajissaan ihan kelvollinen elokuva, vaikka ei aivan terävimpään kärkeen yltäisikään.

Kun tuli elokuvan perään vielä kuunneltua Herzogin ja Norman Hillin kommenttiraita, niin laitetaan siitä vielä pari huomiota. Herzog mainitsee pariinkin kertaan, että vaihtuvien painojen takia elokuva piti kuvata lopusta alkuun, sillä aikaa oli vain 44 päivää, ja laihduttaminen olisi vaatinut huomattavasti enemmän aikaa. Hän kertoo myös jättäneensä paljon kidutuskohtia pois, koska ei itse katsojana pidä puolustuskyvyttömiin kohdistuvasta väkivallasta. Kuvakäsikirjoituksiin Herzog suhtautuu jokseenkin vihamielisesti pitämällä niitä lähinnä välineinä pelkureille. Lisäksi Herzog kertoo tahtoneensa antaa Dieterille suuren lopetuksen, mutta ei kuitenkaan mitään yliamerikkalaista. Muutenkin hänen mukaansa näinä aikoina Yhdysvaltoja on helppo moukaroida, mutta se ei ilmeisesti häntä kiinnostanut. Dieter omasikin Herzogin mielestä kaikki ne merkittävät ominaisuudet, joita hän itse ihailee amerikkalaisissa. Bonusten suhteen esimerkiksi UK-DVD on huomattavasti suositeltavampi hankinta kuin kotimainen DVD. Kommenttiraidan lisäksi se pitää sisällään seitsemän poistettua kohtausta valinnaisin kommentein, hieman alle tunnin kestävän dokumentin, valokuvagallerian sekä trailereita.

 Rescue Dawn (2006) (IMDB)

Little Dieter Needs to Fly (Lentäjäpoika)

Dieter Denglerissä heräsi nuorena palava halu päästä lentämään. Kun hän alle 10-vuotiaana tarkkaili kotikylänsä yllä lenteleviä pommikoneita, ymmärsi hän, että ylös pilviin pitää jossakin vaiheessa päästä. Sitten kun hän lopulta monen mutkan kautta sai siivet alleen, niin ne veivät kohti sotaa Vietnamissa, eivätkä kantaneet kovin pitkälle, kun hänet ammuttiin alas Laosissa sodan alkuvaiheilla vuonna 1965.

Werner Herzog on jakanut tämän dokumentin löyhästi neljään eri kappaleeseen: I. The Man, II. His Dream, III. Punishment ja IV. Redemption. Dokumentti alkaa poikkeuksellisesti lainauksella Ilmestyskirjasta, ja jatkuu siitä aiheeseen sopivaa tatuointia harkitsevaan Dengleriin. Kuolemaan liittyvät unet ja näyt ovat myöhemminkin dokumentissa esillä. Ainakin kirjan Herzog on Herzog perusteella nämä jaksot ovat niitä, joissa ohjaaja on tehnyt eniten omia lisäyksiä. Herzogin mukaan Dengler ei ollut yhtään innostunut hankkimaan tatuointia. Vierailu tatuointiliikkeessä oli puhtaasti Herzogin idea. Samoin eräässä Denglerin unta käsittelevässä jaksossa esiintyvät meduusat olivat Herzogin ajatus. Hän sai nopeasti sellaisen mielikuvan kuunnellessaan Denglerin selitystä unestaan. Nämä lisäykset ovat lopulta kuitenkin melko vähäisiä.

Ensimmäisessä kappaleessa siis kerrataan vähän, millainen tyyppi Dengler nykyään on. Hän muutti Yhdysvaltoihin ilmeisesti vähän 1950-luvun puolivälin jälkeen ja asui dokumentin tekohetkellä San Franciscon pohjoispuolella. Kokemukset vankileirillä ovat kuitenkin muuttaneet hänet joksikin muuksi kuin tavalliseksi tallaajaksi. Mahdollisuus avata ovia on Dieterille tärkeää. Talon seiniä koristaa joukko avoimia ovia kuvaavia tauluja. Talo on myös avara ja suurilla ikkunoilla varustettu. Sijainti on mäen päällä, eikä naapureita ole näköpiirissä. Myös ruokavarastot ovat varsin suuret.

Herzog kommentoi myös tätä asiaa aiemmin mainitussa kirjassa. Hänen mielestään näistä selviytymismekanismeista huolimatta Dieter palasi sodasta varsin ehjänä miehenä verrattuna moneen muuhun veteraaniin, jotka olivat täysin rikki kokemansa takia. Dieterillä olivat ehkä omat omituisuutensa, mutta hän kuitenkin säilytti vahvan elämänilonsa, eikä antanut tämän piinaavan jakson tuhota itseään henkisesti, vaan saattoi vitsailla siitä kevyesti.

Toisessa kappaleessa vieraillaan Dieterin kotikaupungissa, jossa hän kertoo tarinan siitä, miten pienenä lapsena sai alunperin innostuksen lentämistä kohtaan. Siellä hän kertaa myös sotaa seuranneen pula-ajan kovuutta ja yleensäkin outoa maailmanmenoa. Herzog (syntynyt 1942) ja Dengler (syntynyt 1938) ovat suunnilleen samaa sukupolvea, ja nämä Dieterin kertomukset kovasta elämästä sodan jälkeen ovatkin pitkälle sellaisia, jotka koskevat myös Herzogin omaa lapsuutta pienehkössä saksalaisessa kaupungissa toisen maailmansodan jälkeen. 

No, nuorehkona poikana Dengler päätyi opettelemaan sepäksi ja kellonrakentajaksi. Koulutus oli kovaa, mutta toisaalta se sekä lapsuuden rankat kokemukset auttoivat selviytymään myöhemmin. Kun Dieter täytti 18, lähti hän kohti Yhdysvaltoja toteuttaakseen viimein unelmansa. Ilmavoimiin värväytyminen ei johtanut aivan toivottuun tulokseen, ja hän käytti päälle kaksi vuotta lähinnä perunoiden kuorimiseen. Myöhemmin sitten uutta yritystä yliopiston ja merivoimien kautta. Huonompi onni, että muutama viikko siipien saamisen jälkeen sota alkoi...

 Kolmannessa kappaleessa siirrytään Aasian viidakkoon käymään vankeusajan tapahtumia uudelleen läpi. Uudelleennäytelty osuus lähti liikkeelle lähinnä televisioyhtiön toiveesta. Dieter oli toki vieraillut Aasian viidakoissa jo monesti sodan päättymisen jälkeen. Siellä katsojat saavat kuulla yksityiskohtaisen kuvauksen putoamisesta, vangitsemisesta ja matkasta kohti vankileiriä. Ensimmäisen epäonnistuneen pakoyrityksen seurauksena hänen elämänsä muuttui huomattavasti ikävämmäksi useiden kidutussessioiden muodossa. Varsinaista viidakossa selviytymistä Dieter oppi paikallisilta vartijoilta huomattavasti enemmän kuin armeijan tarjoaman koulutuksensa kautta. Dokumentissa tuodaan esille tätäkin puolta mukavien yksityiskohtien kautta.

Myös paosta saadaan kohtalaisen kattava selvitys, vaikka Dengler ei oikein itsekään ymmärrä, miten kaikki lopulta onnistui hänen osaltaan niin hyvin. Muille pakoon osallistuneille ei käynyt läheskään yhtä hyvin. Ehkäpä kovin kohtalo koitui Dieterin hyvän ystävän osaksi. Dieter kertoo, miten tämä henkilö muodostui lopulta hänelle läheisemmäksi kuin kukaan muu maailmassa. Vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeenkin hän on tavallaan konkreettisesti läsnä Denglerin omassa elämässä.

 Viimeisessä kappaleessa sitten käydään lyhyesti läpi Dieterin pelastaminen konetta lentäneen henkilön näkökulmasta. Tosin tässä katsomassani versiossa on vielä runsaan viiden minuutin lisäys lopputekstien jälkeen. Se on kuvattu noin kolme vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen vähän ikävämmissä merkeissä, kun Dieteriä saatellaan viimeiseen lepoon. Tämä pitkä versio löytyy esimerkiksi Anchor Bayn julkaisemalta DVD:ltä. Dokumentista on olemassa myös huomattavasti lyhyempi versio (noin 45 minuuttia), joka on se alkuperäinen television haluama. Herzogilla kuitenkin oli alusta lähtien mielessä kattavampi versio, joten lienee hyväksyttävää pitää tuota Anchor Bayn julkaisemaa versiota parhaiten ohjaajan näkemystä vastaavana.

Herzog on Herzog -kirjassa mainitaan myös, että hän oli alunperin lukenut Dieteristä jo 1960-luvulla, mutta aihe oli myöhemmin unohtunut. Kun eräältä televisioyhtiöltä tuli pyyntö Herzogille tehdä ohjelma omista helvetillisistä kokemuksistaan, niin Dieterin tarina palasi uudelleen mieleen. Herzog mainitsee myös kirjassa, että dokumentti oli melko tiukasti käsikirjoitettu ja ahkerasti harjoiteltu. Dieterin kohdalla oli vaarana, että jutut venyisivät ja venyisivät aivan liikaa, joten tiivistys oli tarpeen. Lopputulos onkin ainakin omasta mielestäni erittäin onnistunut.

Dieter dokumentin päähenkilönä on varsin mukaansatempaava tapaus. Little Dieter Needs to Fly on tullut nyt katseltua ainakin neljä kertaa, eikä siihen oikein kyllästy, vaikka tarina onkin tullut tutuksi. Hän kertoo tarinaansa niin innokkaasti ja elävästi, että itse en ainakaan voi olla kiinnostumatta sekä innostumatta siitä uudelleen ja uudelleen. Muutenkin hänestä välittyy erittäin miellyttävä kuva. Ei ole antanut rankkojen kokemustenkaan lannistaa, vaan palasi kuntouduttuaan testilentäjäksi. Herzog itse toimii kertojana silloin kun saa Dieteriltä suunvuoron.

 Lukemani perusteella Herzog on myös työskennellyt sellaisten tyyppien kanssa, joiden parissa ei oikein viitsi aikaansa viettää. Dieter ei kuitenkaan tuon mainitun kirjan perusteella kuulu tähän joukkoon. Herzog kertoo, että Dieterin seurassa oleminen oli erittäin nautittavaa jo hänen vahvan elämänilonsa takiakin. Dieterin ja Herzogin ystävyys jatkui ensin mainitun kuolemaan asti, ja Herzog olikin viimeisinä päivinä Dieterin luona. Dieterin tarina ei kuitenkaan tullut Herzogin osalta valmiiksi vielä tämän dokumentin avulla, vaan hän palasi aiheeseen muutama vuosi Dieterin kuoleman jälkeen elokuvan Rescue Dawn muodossa. Sekin kaipaisi uusintaa. Ehkäpä myöhemmin pari sanaa siitäkin.

Mitä tulee dokumentin kuvitukseen, niin se jää vähemmälle huomiolle kuin monissa muissa Herzogin elokuvissa. Toki mukana on vähän viidakkokuvaa ja muutakin rikastetta, mutta useimmin nähdään kyllä tarinoitaan selostavaa Dieteriä. Eipä tällainen ratkaisu tässä tapauksessa juurikaan haittaa, sillä kuten todettua, Dieterin muistot kyllä vetävät tehokkaasti mukaansa. Ehkäpä määrältään runsaampi tyylittely olisi vain rikkonut tunnelmaa ja vienyt asiaa turhaan sivuraiteille.

Katselukertojen määrästäkin voinee päätellä, että Little Dieter Needs to Fly on omaa sydäntä lähellä. Dokumentti sisältää useampiakin sellaisia elementtejä, jotka kiehtovat minua. Herzog on tässäkin tapauksessa tehnyt järkeviä ratkaisuja. Yhtenä voisi mainita sen, ettei hän lähtenyt julistamaan äänekkäästi mitään omaa poliittista tai sodanvastaista sanomaansa, vaan pitää dokumentin Dieterin tarinana. Omalla kohdalla tämä toimii myös jossakin määrin voimauttavana elokuvana, josta voi tarvittaessa hakea uutta intoa ja jaksamista. Vaikka tämä versio ikävämpiin tunnelmiin päättyykin, niin ei se silti kovin surulliseksi saa, sillä se positiivisuus, jota on Dieteristä noin 70 edeltänyttä minuuttia huokunut, ei niin vain pyyhkiydykään pois. Omaan muistiin Dieter on luultavasti taltioitunut pysyvästi, ehdottomasti myönteisessä mielessä. Kyseessä on yksi omista suosikkidokumenteistani. Samaa rakkautta tätä teosta kohtaan vaikuttaisi tosin tuntevan kovin moni muukin. Jos Little Dieter Needs to Fly on edelleen tuntematon tapaus, niin ehkäpä sille kannattaisi suoda mahdollisuus.

 Little Dieter Needs to Fly (1998) (IMDB)

Bronco Billy

"He's like all men...a big kid in a man's body."

Tälläkin kerralla päästään seuraamaan hieman erilaista Clint Eastwoodin ohjaamaa ja tähdittämää tarinaa. Hän esittää Bronco Billyä, joka kiertelee pienehköjä kaupunkeja sekä kyliä seurueineen pyörittäen villin lännen esitystä vaihteleville yleisöille. Ajat eivät kuitenkaan ole kaikista otollisimmat viihdeteollisuuden tälle sivuhaaralle, ja niinpä taloudelliset huolet painavat jatkuvasti päälle.

Matkallaan Billy kumppaneineen törmää eräässä paikassa Sondra Locken esittämään Antoinetteen. Tämä on juuri mennyt naimisiin päästäkseen käsiksi perintöönsä. Mies kuitenkin häipyy mukanaan Antoinetten rahat, joten parin mutkan jälkeen Antoinettesta tulee Billyn uusi, mutta jokseenkin vastentahtoinen avustaja. Sanomattakin on selvää, että tämä tuore kumppanuus ei lähde aivan kitkattomasti liikkeelle.

Elokuvan alkutekstien aikana soiva Ronnie Milsapin kappale Cowboys and Clowns saattelee jokseenkin haikeahkojen tunnelmien kanssa elokuvan pariin. Elokuvassa onkin silloin tällöin havaittavissa pieni alakuloinen pohjavire, kun sekalaisista tyypeistä koostuva seurue yrittää etsiä omaa tilaansa muuttuneessa maailmassa yhteistä unelmaansa jahdaten. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ylistys ankeudelle, jota katsellessa lähinnä masentuisi.

"Ladies take to cowboys like kids take to clowns
They both love them without asking why
There's those come on looks and laughter but when it's time for leaving town
Seems nobody cares enough to cry

Everybody loves cowboys and clowns
You're everybody's hero for just a little while
But when the goodbyes are said and the spotlight goes dead
There's no one left to cares to hang around to love the cowboys and clowns

Cowboys love candlelight and lacy things on ladies
While kids love carousels and funny painted faces
But there's no balloons no sweet perfume when midnight brings you down
No one to hold you close when the morning comes around

Everybody loves cowboys and clowns
You're everybody's hero for just a little while
But when the goodbyes are said and the spotlight goes dead
There's no one left who cares to hang around to love the cowboys and clowns"

Bronco Billy on hahmona varsin miellyttävä tapaus, joka ei ole antanut vastoinkäymisten ja muuttuvan maailman kovettaa sydäntään. Edelleen hän jaksaa puhua unelmien tärkeydestä sekä uskoa niihin siitä huolimatta, että ne muiden silmissä saattavat hyvinkin näyttää hassuilta tai järjettömiltä. Tällainen taas lämmittää erinomaisesti tämän katsojan sydäntä. Vaikka välillä olisikin helpompi jättää kaverit pulaan, niin sellainen ei kuitenkaan kuulu Broncon toimintamalliin, vaan toisia autetaan siitä huolimatta, että se tarkoittaisi huomattavia hankaluuksia omalle kohdalle. Silloin tällöin toki ollaan yrittämässä vähän epätoivoisiakin ratkaisuja, mutta epäonnistumisesta huolimatta show must go on. Ehkäpä Billy ei ole sieltä aivan tavallisimmasta päästä, mitä tulee Eastwoodin hahmoihin, mutta mukavaa vaihtelua. Ei se ainakaan omissa silmissä arvostusta laske, että välillä näytetään vähän herkempääkin puolta ja jätetään tulitaistelut ja pieksemiset vähemmälle.

Locken esittämä Antoinette taas on alkupuolella Broncon eräänlainen vastakohta. Kylmäkiskoinen ja muiden haaveisiin pilkallisesti suhtautuva. Vähitellen kuitenkin porukan hyvä yhteishenki alkaa voittaa puolelleen, ja niinpä kiertämisestä tulee hänellekin vähemmän pakkopullaa. Locken lisäksi ainakin Geoffrey Lewis lienee Eastwoodin elokuvia enemmän seuranneille jonkinlainen vakiokasvo.

 Joskus nuorempana Bronco Billy ei muistaakseni hirveästi innostanut. Se vaikuttikin jonkinlaiselta ei-toivotulta nössöilyltä Eastwoodin tunnetumpien teosten rinnalla. Mutta niinpä vain tässäkin tapauksessa arvostus on kohonnut vuosien vieriessä. En erehtyisi mestariteokseksi kutsumaan, mutta kuitenkin hyvällä tavalla lämminhenkinen pikkuelokuva. Ei ole väkinäisesti lähdetty vääntämään mitään elämää suurempaa draamaa ja suuri osa käänteistäkin on ennakoitavissa, mutta tämä ei juurikaan haittaa, vaan ensin mainittu kuuluu enemmän elokuvan vahvuuksiin.

 Räiskyvämpää Eastwoodia odottavat tulevat luultavasti pettymään, sillä varsinainen toiminta jää melko vähiin. Löytyyhän se pakollinen baaritappelu sekä Bronco pääsee lyhyesti olemaan sankari areenan ulkopuolellakin, mutta painopiste on kuitenkin jossakin täysin muualla. Vaikka tämä joskus taisi lähinnä haukotuttaa, niin elokuvamaku on jossakin vaiheessa muuttunut sen verran, että tällaista katselee hyvinkin mielellään, eikä hyvää mieltä oikein voi välttää. Lopputekstien aikana soiva Ronnie Milsapin kappalekin on mielestäni huomattavasti toiveikkaampi kuin elokuvan avaava kappale, mikä myös osaltaan auttaa positiivisen jälkimaun syntymisessä. Jos kotimaisen julkaisun takakantta uskoo, niin elokuva ilmeisesti kuuluu myös Eastwoodin omien suosikkien joukkoon. Jossakin vaiheessa huomasi miettivänsä, että olisi mukavaa käydä kulauttamassa pari olutta jossakin country-baarissa, mutta niitä ei nyt valitettavasti lähistöltä löydy. No, tämä puutekaan ei tunnelmia onnistu pilaamaan. Eiköhän tästä ole näin illan päätteeksi mukavaa jatkaa peiton alle ja (toivottavasti) kauniiden unien pariin...

Antoinette: "Are you for real?"
Bronco Billy: "I'm who I want to be."

 Bronco Billy (1980) (IMDB)