RV: Runaway Vacation (Perheloma(?) pyörillä)

Joo, ostin sitten tällaisenkin jostakin syystä mystisestä. Ehkei selitystä päähänpistolle mistään vakavammasta hurahduksesta tarvitse etsiä, vaan selittelenpä hankinnan itselleni siten, että lomailevat matkailukomediat ihan mukaviakin iltaviihdykkeitä saattavat silloin tällöin olla, kuten vaikkapa The Great Outdoors. Tosin sekoilevasta kohkauksesta kielivät mainoskuvat taas viestivät, että voikin silmilleen saada täyslaidallisen rasittavaa pöllöilyä, joka nauruhermojen kivan kiusimisen sijaan muuten vain riipii hermostoa. Onhan se tavallaan mukavaa, että elokuvaelämäkin yllätyksellisenä pysyy, kunhan ei vain täysin karmeaa kuraa kuoriudu. No, kauniita maisemia pitäisi ainakin löytyä, joten ei etukäteen auta liikaa ankeutua ja pettymystä valmistautua vastaanottamaan...

Ensin kurkkaillaan suunnilleen vuosikymmen taaksepäin Munron perheen menneisyyteen, kun isä Bob (Robin Williams) säikytteleväistä iltasatua nuorelle tyttärelleen Cassielle (Joanna Levesque) höpöttelee. Ehkei hirveän hirmuinen sukkahirviö kuitenkaan ole sellainen peto, joka yöunet mukanaan veisi. Katsomoon nämä hassuttelut taas tahtovat viestiä, ettei huumorinkukka nyt välttämättä aivan hehkeimmillään ole, eikä toiveita taivaille laita liitelemään. Pieni Cassie siinä jo naimisiinmenoakin pohtii, vaikka hivenen aikaisia ne suunnitelmat vielä ovat. Tähän väliin tuleekin paikka laittaa kellon viisarit viuhumaan kunnolla ja päästään nykyhetkeen, jossa Cassie alkaa lähestyä täysi-ikäisyyttä ja pikkuvelikin kymmenen vuoden tienoille ehtii vanhenemaan.

Rullailevat vuodet ovat vieneet arkea hektisempään suuntaan, kun Bobin työkiireet ovat suuremmaksi taakaksi kertyneet ja kaikilla tuntuu menoa riittävän vapaa-ajalla. Nyt ollaan etsimässä Cassien kaveria mukaan pomon juhlallisuuksiin ja kärsimättömyys tuntuu kaverina olevan. Nämä joutavat juhlistukset ovat pientä pakkopullaa, mutta pakko mikä pakko. Bobin olisi hyvä pysytellä ylempien suosiossa, sillä nuorempaa pyrkyriä on jo paikkaa kärkkymässä niskaan hönkien. No, Cassien kaveri onkin tiukka tapaus ja saa tavalliset lätinät vietyä mielenkiintoisempaan suuntaan. Siinä saa pomo kuunnella tulista terveysläksytystä siitä, miten herrojen virvoitusjuomakauppa on tärvellyt suuren joukon koululaisia lihottavilla limonadeillaan. Bob saa sydän takoen seurata, miten johtoportaan ylin tyyppi saa vasten kasvojaan varsinaisen mönjän arvoituksen. Ilman suurempia draamoja ikävästä välikohtauksesta kuitenkin selvitään, vaikkakin Bob taitaa jotakin vastajäynääkin mietiskellä.

Työkiireiden lisäksi nykyinen perhe-elämäkin vetää Bobin mieltä vähän apeaksi, sillä ei se oikein kohtaa taannoisia haaveita yhteisestä ajasta ja onnesta. Kaikki tuntuvat tekevän tahoillaan omia juttujaan, eikä koko perhe juuri lainkaan onnistu keskenään aikaa viettämään. Toisten kuunteleminenkin saattaa olla vähän niin ja näin, koska yhteys Jamie-vaimoon (Cheryl Hines) pätkivältä vaikuttaa. Toiveita laitetaankin lähitulevaisuudessa vartoilevaan Havaijin lomaan, jolloin olisi tarkoitus neljästään viettää viikko lötköilyn ja aurinkoisen puuhastelun merkeissä. Kaikkien kiireisistä kesäaikataulusta onkin löytynyt pätkä, joka jokaiseen kalenteriin saadaan soviteltua, mutta sitten tuleekin suurempi kuoppa näiden suunnitelmien tielle.

Pomo tiedottelee, että Bobin olisi parasta valmistautua osallistumaan tärkeään kokoukseen, joka liittyy parin yhtiön yhdistymiseen. Puolihuolimattomasti tämä vielä mainitsee harkinneensa jo erottamistakin, koska ei yhtään tykännyt tyttären ystävän yllätystempauksesta, mutta kun Bob tosiaan on oiva supliikkimies ja sosiaalisemmat tilaisuudet hoitaa mahdollista korvaajaansa paremmin, niin uutta mahdollisuutta tarjoillaan uran pelastamiseksi. Kappas vain, kyseinen kokous sattuu juuri lomaviikolle ajoittumaan, mutta vaihtoehdot rajataan varsin vähiin, eli jos tahtoo siitä pitää kiinni, niin voi samalla alkaa uusia työpaikkoja ihmettelemään. Bobin on joustettava ja seuraavana perjantaina pitäisi puhella Coloradossa uusien yhteistyökumppaneiden kanssa. No, kukapa ei ilahtuisi, kun Havaijin rannat vaihtuvat Coloradon vuoristomaisemiin...

Taukohetkellä toinen työkaveri juttelee Bobille asuntoautoreissailusta ja siitäpä kipinä syttyy ja idealamppu alkaa uudenlaista mahdollisuutta työstämään. Yhdestä välähdyksestä ei olekaan pitkä matka siihen, että työpäivän päätteeksi kotipihaan kurvaillaan vuokratulla menopelillä. Muu perhe vähän kauhistuneena ihmettelee, että miksi sellainen hirmu oman talon edessä nököttelee. Bobilla onkin tiukka paikka käännellä muuttuneet suunnitelmat parhain päin. Kuten arvata saattaa, niin isän maalailemat Nirvana-järven taianomaiset tunnelmat eivät kovinkaan kaksisesti tepsivää lääkettä ole menetetyille aurinkorannoille. Cassiekin on sitä mieltä, että lämpimillä laineilla lautailu olisi saattanut pikkuisen parempaa puuhaa olla kuin useamman osavaltion läpi taivaltava pitkä automatka.

Innokkaat hihkumiset jäävät käytännössä olemattomiin, mutta Bob yrittää pitää myönteistä mielialaa yllä ja matkaan pikaisesti pinkaistaan. Tosin ei lainkaan sujuvasti, sillä kaverin ajotaidot ovat luokkaa onneton ja tämä yhdistettynä kömpelöön sekä suurikokoiseen ajoneuvoon tarjoaa höykytystä yhdelle ja toisellekin. Joka tapauksessa nyt olisi Munroilla tilaisuus viettää sitä kaivattua yhteistä aikaa, ehkäpä jopa turhankin tiiviiseen pakettiin sullottuna. Olematon suunnittelu yhdistettynä monenmoiseen käytännön osaamattomuuteen johtaa tietysti kommellukseen sekä toiseenkin. Alkutaival onkin sen verran pomppuista kyytiä, että lieköhän määränpää aivan liian kaukana...?

Jos kansikuvista ei vielä tule selväksi pelin henki, niin melko nopeasti se huumorin laji asetellaan ääliöinnin sekä tumpeloinnin karsinaan. Välillä kurkitaan vessaosaston puolellekin ihan kirjaimellisesti. Eli jos näistä ei niin innostu tai suorastaan rasittuu, niin RV ei taida tarjoilla juuri muuta kuin tuskallisia tuokioita. Bobin säheltäessä autollaan alkaa jo kelloa vilkuilemaan ja suunnilleen samaa on luvassa lisää. Kiusallisen venytetyt matkalaulelut vievät juttua tarkoituksellisen perhelomapiinajaispainajaisen suuntaan, mikä saa miettimään, että tekijät tahtovat maksavaa yleisöä armotta rankaista ja rääkätä.

"Tuesday's meatloaf, after that we're goin' to sit around and watch "Ernest Goes To Jail"." 

"It is Fuuuu-nny!" 

"It's a classic!..."

Eräs näistä ääliömäisen kohkauksen "herkkuhetkistä" saavutetaan, kun isommalla porukalla tyhmäillään ylitsepursuvaisen ulostesäiliön tyhjennyksen parissa. Melkeinpä tulee paha mieli, kun katselee Williamsia vähän väkinäisesti väkertelemässä yököttävien lietteiden parissa, mutta kaipa hän kipukorvausta osuudestaan sai ihan riittävästi. Tällaisten törttöilyjen tarpeeton venyttäminen saa myös ihmettelemään, etteikö tosiaan parempaa hupia ole katsojille keksitty. Pysäytysnapin painaminenkin saattaa ajatuksissa vilkahtaa. Lisää lättäotsaisuutta on luvassa, sillä menoon mukaan saadaan Jeff Danielsin esittämä Travis perheineen. Näiden kahden porukan huumorintajut eivät tunnu kohtaavan ja vieläkin valitettavampaa on se, etteivät yhteentörmäilyt lainkaan katsomossakaan hykerryttele. Näihin nähden lupaukset "hulvattomasta koko perheen komediasta, johon kaikki voivat samaistua", ovat lähinnä surkuhupaisaa sanahelinää.

Williams usein onnistuu esiintymään sinänsä sympaattisena heppuna, joka sutjakasti höpöttelee. Tässä tapauksessa jutut kuitenkin ovat jostakin jämäkorista kaivettua lörpöttelyä, jotka eivät millään hörähtelyjä onnistu kirvoittelemaan. Virnuilukin menee monesti väkinäisyyden puolelle ja jos haluaa vaivaantuneen tunnelmahetken, niin Williamsin ja Danielsin väsähtäneisyyttä huokuva "kaulailu" kelvannee. No, RV silti pysyy pykälää korkeammalla näiden kovakouraisten halailujen osaltakin kuin Williamsin ja John Travoltan uuvuttava kaveeraus elokuvassa Old Dogs. Sehän ei tietenkään juuri minkäänlainen saavutus ole, sillä kumpikin herroista uransa pohjakosketuksia kaivelee kyseisessä komediassa. Sanonpa silti, että Williams on kuitenkin pidettävämpi tai ainakin siedettävämpi vähän epäkiitollisessa matkailuautokaaoksessa kuin vaikkapa Brendan Fraser tai Adam Sandler vastaavissa kohellukseen ja möykkään panostavissa virityksissään. Välillä kärsivällisyyttä RV myös kovasti koettelee. Siitä esimerkiksi kelpaa Williamsin pitkä ja kovin nolostuttava sössötys, joka ei vain tahdo loppua:

"Scottsdale! In the zoner, ya'll that's a hardcore hood, but you want take on my man C here, go ahead because you know, he's fierce, he gonna come up in your face he gonna major damage you, you gonna walk away maybe limp but I say talk to the hand, call waiting, 'cause he's out, boy is ou... I can't restrains him 'cause I'm conversatin' you right now to give him a chance to cool down, to get back to a realistic level, as it were because we could be chillin' in our crib, not just on this mobile home thing, representing Malibu, and Westwood, you know. Mallin' it like we all can, boys to mensh, pimp my Mercedes, call me back, put you on hold, you know what I'm sayin'?"

Barry Sonnenfeld on aikoinaan ohjaillut ihan hyviäkin teoksia perhekomedioiden kerhoon, mutta siinä seurassa RV on lähinnä yhdentekevä hutihutkaisu, jonka olisi voinut tekemättäkin jättää. Eihän se tosin kunnolla hermoillekaan käy ja kohtalainen etäisyys saadaan pidettyä vaikkapa sellaiseen hirvityksen kauhistukseen kuin Furry Vengeance, joka tosissaan ottaa asiakseen piinata katsojaparkaa lähes tauottomaksi yltyvällä tyhmäilyvyörytyksellä ja korvia raastelevalla rääkymisellä. Sen rinnalla RV onkin lähinnä kehno ja varsin mielikuvituksetonkin viritelmä, joka viestittelee, ettei tekijäpuolellakaan suurempia intohimoja hommaan ilmennyt. Muistikuvat kertoilevat, että esimerkiksi Chevy Chasen seikkailut Clark Griswoldina edustavat paljon viihdyttävämpää vähän pieleen menevää perhelomailua. Yleisilme on niissä selvästi pirteämpi ja huumori pikkuisen pirullisempaa ja muutenkin uskaliaampaa. Josko viimein kylmän talven hiipiessä ylle saisi nuokin ansaitulle uusintakierrokselle tuupattua...

Katkerien valittelujen perään voisi yrittää jotakin myönteistäkin lausua ja ehkä sieltä seasta jotakin kivaakin löytyy. Olisihan se onnetonta, jos reissuelokuvaan ei kaunista taustakuvaa saataisi, ja niinpä RV tässä mielessä kunnostautuu viimeisellä kolmanneksellaan. Utahissa ei vielä ehditä kuin pikaisesti vilauttamaan kanjoninäkymiä, mutta kunhan Coloradoon päästään, niin kivojen kuvien kokoelma karttuukin jo reippaammin. Päästään pikkuisen maistamaan leppoisampaakin retkeilyä, josta voisi jopa nauttia. Mukavasti vuorimaisemat metsäpolkuineen varastavat huomion toisaalle, eikä hutkaistuista herkistymisyrityksistä jaksa enempiä muristella. Nämä näkymät ovat toki vain pieni pilkahdus muuten joutavassa kokonaisuudessa, jota läpi elokuvan sävyttää väsähtänyt pöllöily, joka ei jaksa naurattaa. Levyltä tuli tarkistettua myös mokaotokset ja yksi vaihtoehtoinen kohtaus. Ensimmäisessä koosteessa on enimmäkseen Williamsin höpöttelyjä ja hylätty kohtauskin on ihan aiheesta nypätty pois elokuvasta. Tosin samassa hengessä saksien kanssa olisi sopinut riehua enemmänkin... Bonuksia löytyy enemmänkin useamman minidokumentin muodossa, mutta kellon tikitellessä yötä kohti, välkähti väsyneessä päässä jonkinlainen hetkellinen järjen valo, joka tahtoi sanoa, että aika on liian arvokasta tällaisen torveloinnin venyttelylle, eli unille mars!

RV: Runaway Vacation (2006) (IMDB)

Maata meren alla

Hiukan huttuisella linjalla katseluvalintojen suhteen tahdon vieläkin jatkaa ja saisi sitä romanttistakin tuiketta seassa kipinöidä. Voi olla, ettei Maata meren alla aivan huoletonta hupailua edusta, mutta eiköhän sietokyky pienoisen ripauksen vakavampiakin tuokioita haikeine tuntoineen pysty käsittelemään. Ja jos ei syystä tai toisesta kestä, niin se on sitten voi-voi. Jos olen oikein käsittänyt, niin eipä tämä Lenka Hellstedtin kuvaus nuorista hiukan ajelehtivista aikuisista mitään suurta arvostusta ole osakseen saanut, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun omat silmät tahtovat suopeammin tapahtumia seurailla. No, tuleepahan taas vaihteeksi kotimaistakin tuotantoa tuettua ja seurattua.

Jokseenkin jäätävät näkymät alkuun saadaan, kun kaira hilettä pintaan nostelee. Yksinäinen pilkkijä omassa rauhassaan nypyttelee vapaansa ja lopulta saalistakin yhden silakan verran saa. Ida (Amira Khalifa) matkailee kalastelupäivän päätteeksi kotiinsa ja siellä masennuslääke vesilasin kera kurkkuun kipataan. Tavallaan siis kansallistunnelmissa heti ollaan. Seuraavaksi nuorta naista odottelee työhaastattelu, sillä tämä yrittää ompelijan hommia saada. Kolme kyllästyneeltä näyttävää nököttelee pöydän toisella puolella, eikä minkäänlaista rentoutta ole havaittavissa. Ilmeisesti ulkonäöstä johtuen kysymykset alkuun tulevat englanniksi ja oleskelulupa tuntuu kovin kiinnostavan. Utelut kotimaasta saavat Idan hämmentyneeksi ja selvästi kiusaantuneeksikin. Oikeastaan ennen kuin hän ehtii itsestään enempiä kertomaan, niin eniten äänessä oleva kaveri ehtii jo nostatella syytöksiä yhteiskunnalle haitallisesta vapaamatkustajasta. Kovin pitkään ei tätä menoa tarvitse tarkkailla, jotta voi päätyä kuittaamaan tilaisuuden menetetyksi.

Ida elelee kahdestaan äitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa, joka taas vaikuttaa viettävän hyvinkin aktiivista elämää sekä töissä että vapaa-ajalla. Iltainen lukupiiri onkin jo käynnistymässä, mutta sepä ei taida olla ihan Idan kiinnostuslistan kärkipäässä. Sukellustunnit innostavatkin huomattavasti enemmän. Pienen ryhmän opettajana toimiva Ville (Matti Ristinen) tiedottelee porukalle omasta suuntautumisestaan, mikä ehkä joissakin hieman kiusaantumistakin aiheuttaa. Ida on joka tapauksessa ystävystynyt Villen kanssa ja vähemmän putkeen menneen päivän päätteeksi päätyykin tämän kanssa höpöttelemään niitä ja näitä. Joutilasta ja paikallaan polkevaa arkea viettävä Ida utelee mielellään Villen reissailuista. Niitä onkin kertynyt vuosien mittaan, kun tiet ovat vieneet minne lie, ja levottomat jalat ovat juurtumisen estäneet.

Suuren maailman erikoisuuksia tahtoisi Idakin ihmettelemään, mutta minkäs teet, kun ei ole juuri rahaa, eikä pahemmin tuttaviakaan rajojen ulkopuolella. Saattaa sitä myös vähän lopullista tahtoakin uupua, joka jämähtämistä osaltaan auttelee. Ville kuitenkin tahtoo neuvoa, etteivät Idan käytännölliset pulmat mitään lopullisia esteitä ole, jos oikeasti haluaa reissuun lähteä ja on päättäväinen asian suhteen. Taitaa siinä kipinä vahvistua, kun kaverin rohkaisuja kuuntelee. Vähemmän rohkaisevaa palautetta taas Kati-äiti saa lääkärikäynnillä. Hän on ilmeisesti kärsinyt sydänkohtauksen, joka on kuitenkin mennyt ohi ilman vakavampia seurauksia. Lääkäri napakasti kertoo, että nyt on aika suuremmille elämäntapamuutoksille. Tupakointi pitäisi jättää ja kaikenlaista kiirettä karsia. Kati tosin pohtii, että onko se sellainen enää lainkaan mielekästä elämää...

Katin mieltä riivaa, miten kertoisi Idalle sairaudestaan. Turhautumista taas aiheuttaa tyttären toimettomuus ja työttömyys, joka ei näillä näkymin ole ihan heti napsahtamassa poikki. Muutenkin etäiset välit joutuvat näiden hiertymien takia kovemmalle koetukselle. Idalla matkakuume vain yltyy, ja hän kyselee Katilta, miksi tämä nuorempana kävi useamminkin Berliinissä. Maailmanrauha ja muut haihattelut äitiä silloin innostivat osallistumaan, mutta aivan samanlaiset päämäärät ja pyrkimykset eivät tytärtä polttele ja aja eteenpäin. Ida tietää, että Katilla on edelleen tuttuja Berliinissä. Vanha ystävä Albert työskentelee Afrikassa, mutta hänellä on edelleen asunto ja tämän tytär Anita (Annika Ernst) myös kaupungissa asustelee. Siltä pohjalta voikin jo lähteä suunnitelmia pohtimaan, mutta äidillä on vähän muuta mielessä Idan tulevaisuudelle.

Toinen haaveilee seikkailuista kaukana kotimaasta, mutta Kati on jo alustavasti kysellyt Idalle hommia omalta työpaikaltaan. Ville jatkaa innostelujaan ja samoihin aikoihin äidin ystävä muuttaa kotiin potemaan kriisiään, eli Idaa maailma vetää entistä voimakkaammin teille tuntemattomille. Berliini tuntuu ainakin luontevalta aloituspaikalta, vaikka äiti hieman kuivasti toteaa, ettei kaupungissa enää ole aiempien vuosikymmenten viehätystä. Lisäksi työt on tavallaan sovittu alkamaan seuraavassa kuussa, joten pitkää reissua ei sopisi tehdä. Matkakassakin tosin on kovin niukka, mutta enää Ida ei halua antaa sen estää. Suuret tavoitteet mieleen ja ehkä samalla voisi äidillekin näyttää, että yksinkin pärjätään ja vieläpä kaukana kotikulmilta. Vanhaa autoa täytellään tarpeellisilla kamppeilla, eikä Katikaan hirveästi voi vastustaa, koska itsekin on nuorena maailmalla viilettänyt. Koleat kelit saadaankin vaihdeltua toisenlaisiin värähtelyihin ja Idan suuri seikkailu voi alkaa...

Sinänsä olisi aineksia tutun arjen ulkopuolelle seikkailevalle kasvutarinalle, kun omaa paikkaa etsitään ja siinä sivussa yritetään muillekin mahdollisesti jotakin todistella. Jokin vain laittaa vastaan ja usein vieläpä silloin, kun on jo jotakin herkullista kehitteillä. Syypääksi ei ainakaan Khalifa kelpaa, koska hän kiitettävällä tarmokkuudella tuntuu osaansa heittäytyvän. Ongelmana on ennemmin hätäily. Kaikki saadaan pakettiin noin 80 minuutissa, mikä saattaa olla turhan vähän tällaiseen. Siinä ei oikein ehdi kiintyä suuremmin hahmoihin ja kovin etäisiksi porukka tuntuu toisilleenkin jäävän. Haahuilu on toki olennainen osa tarinaa, mutta kun ei siitä juuri pois päästä, vaikka varmaan tarkoitus olisikin, niin viileähköt tunnelmat ovat suuntaan "ei niin väliä".

Vaihto lämpimämpään ja vapaamielisempään Berliinin ei Idalle suju kuin vettä vain, sillä useampikin seikka tuo pintaan epämiellyttäviäkin tuntemuksia. Voisikin sanoa, että nuorena adoptoitu Ida on kotoutunut suomalaiseen sielunmaisemaan liiankin hyvin. Toisenlaisessa ympäristössä suorasukaisuus ja kosketuksen karttelu ei välttämättä jäänmurtajana niin hyvin toimi, vaan saa aikaan töksähteleviä tuokioita. Vaikka avoimempaa maailmaa halutaan ihmettelemään, niin sen kyytiin heittäytyminen tuottaa vaikeuksia, kun epäilykset muiden tarkoitusperistä helpostikin heräilevät. Melkeinpä sitä tahtoo kysäistä, että korostellaankohan sitä oletettua kotoista kolkkoutta kenties liikaakin, sillä paikoin päähenkilön edesottamukset tuntuvat vähän väkinäisenkin takkuilevilta ja kontaktin ottaminen muihin taapertelee vaivalloisesti.

Onhan niissä epäonnekkaissa suoraan asiaan singahteluissa oma huvittavuutensa nolosteluineen, mutta samalla se tarkoittaa, ettei katsomon puolella oikein mistään uuden ystävyyden lämpimistä hetkistä pääse iloitsemaan. Myös ihastumista kovin kaipaillaan, mutta toteutuskaavan ollessa suunnilleen sama, jää siitäkin osastosta viileämpi vaikutelma päälle. Osittain nämä voinee laittaa turhan kiirehtimisen piikkiin, mutta eipä se sitä seikkaa poista, että potentiaalia jää hyödyntämättä ja lopputuloksena on kohtalaisen vaisu elämys. Välillä niitä joutavuuksiakin voisi joutaa höpöttelemään minuutin maagisen rajan rikkoen, niin ehkä isompi osa hahmoista läheisemmiksi kävisi. Viimeiset kohtaukset kuitenkin jättävät myönteisen väreilyn leijumaan, joten ihan lässähdyksestäkään ei voi puhua. Tietenkin merkittävä osa jäiden murtumattomuudesta on tarkoituksellista, mutta harmittelenpa silti, sillä omasta puolestani juttua olisi alkukangertelujen jälkeen voinut lähteä viemään vähän eloisampaankin suuntaan.

Paikoitellen siis kivasti hupsutellaan ja hassuillaan, mutta önktönk-tuokioiden edustus vähäsen viehätyksestä varastelee, kun vaikkapa silakoiden ominaisuuksista ja arvokkuudesta saarnaillaan. Uusien kotikulmien ihmettelyäkin olisi voinut enemmänkin harrastella ihan jo värikkäiden kaupunkikuvien takiakin. Vaikuttaakin siltä, että Maata meren alla jää monessakin mielessä pikkuisen vaiheeseen. Vähemmän mukavia käänteitäkin polulle mahtuu ja niistä kolhuja kulkijalle kertyy. Tässäkin tapauksessa vaikeudet ovat olennainen osa siinä kasvun tiellä ja nepä saattavat availla hieman enemmänkin niitä tavoiteltuja horisontteja kuin mitä voitaisiin pelkästään paikkaa vaihtamalla saavuttaa. Hyviä juttuja elokuvassa tavallaan ihmetellään ja kummastellaan, joten siitä mielellään enemmänkin tykkäilisi. Kaikkiaan pitää kuitenkin tyytyä keskitason kasvudraamaan. Ollaanpa silti optimistisia ja todetaan loppuun, että voisihan se huonomminkin olla.

Maata meren alla (2009) (IMDB)

The Truth About Cats & Dogs (Kaikenkarvaiset lemmikit)

Aikomuksena olisi jatkaa iltojen viettoa romanttisten komedioiden parissa. Sitä se kylmenevä syksy saa aikaan. No, näitähän on tullut taas haalittua, joten hyvähän vaihteeksi on saada katseltavien pinoja pienemmiksi. Viimeksi No Reservations tarjoili toimivana lisäviehätyksenä ruokaisampaa puolta pureksittavaksi. Tässä ei kai yritetä vatsan kautta sydämeen sujahtaa, vaan herttaisten lemmikkien avulla rintaseutuvia sulatella. Suloisten eläinten marssittaminen kameran eteen romanttisen komedian piristykseksi ei automaattisesti ole mikään toimiva kikka awww-hetkien kerryttämiseksi. Siitä todistelee vaikkapa väsähtänyt keskinkertaisuus Must Love Dogs, joka ei kummoisenkaan kirmailuun kiihdy hyvistä näyttelijöistä ja koiruuksista huolimatta. Toivoahan sopii, että tässä saadaan kuviot hieman innostuneemmin selviteltyä.

Kirkas päivä on aluillaan ja Abby Barnes (Janeane Garofalo) tepastelee kohti työpaikkaansa. Hänen hommanaan on toimia vetäjänä sekä asiantuntijana radio-ohjelmassa, joka kulkeutuu kuulijoille nimellä The Truth About Cats & Dogs. Ongelmia ja pulmia kaikenkarvaisia ainakin tätä kautta Abby saa pähkäiltäväkseen. Ensimmäinen soittaja kyselee koiransa yskävaivasta ja vauhdikkaasti Abby pääseekin taudin lähteille. Seuraavalla taas on kissa-asiaa ja jonkinlainen allerginen reaktio on omistajalle aiheutunut. Abby vähän huvittuneenakin kyselee, että mitenkäs pitkään kisu mahtoi kasvoja nuoleskella ja saa vastaukseksi, että kolmisen tuntia. Tämä touhu alkaa vaikuttaa vähän kyseenalaiselta harrastelulta, joten Abby suositteleekin asettamaan joitakin rajoja pystyyn.

Mitä sieltä sitten tulee...? No, masentunutta kalaa ja sekalaista palautepostiakin komea kasa. Siinä sivussa Abby huomaa eräässä pikkuisen paljastavassa mainoksessa naapurinsa, mutta loputtomasti ei ehdi postikasaa penkomaan, sillä lähetys jatkuu. Brian (Ben Chaplin) soittelee, sillä hänellä olisi lepyteltävänään vähäsen hurjistunut rullaluisteleva hauva. Eli Brian itse on valokuvaaja, jonka kohde on alkanut aiheuttamaan kaaosta ja pikkuisen muristeleekin. Abbyn sormi ei mene suuhun, vaan hän alkaa neuvoa pieniä askeleita, joilla luottamusta saataisiin koiran ja kuvaajan välille luotua. Hetkisen verran Brian saa hermoilla, että haukkaakohan haukkuva hauva sormet pois, mutta eihän siinä tietenkään niin pääse käymään, vaan kiva kaveruus alkunsa saa.

Brian innostuukin hetkessä koiraihmiseksi, vaikka alkujaan tahtoi olla kovinkin ajatusta vastaan. Myöhemmin hän kokee aiheelliseksi soitella Abbylle kiitospuhelua ja siinä sivussa yrittää tapaamistakin järjestellä. Tämä suostuukin ehdotukseen, mutta päätyy kuitenkin kuvailemaan itsensä ulkoisesti naapuriaan muistuttavaksi, eikä näin ollen lopulta paikalle ilmaannukaan. Brian saa koirakaverin kanssa odotella kauemminkin, kun Abby kotonaan viuluaan soittelee. Illalla saadaan tämä tarinaan tietämättään sotkettu naapurikin mukaan, mutta hieman ikävissä merkeissä. Noellen (Uma Thurman) miesystävä häntä kovin kurjasti ja tylysti kohtelee, johon Abby rientää sekaantumaan. Kohta on jousi rikki ja haukut tulevat kaupanpäällisinä, joten saadaan kaikille onneton olo. Ilta ei siis oikein yhdelläkään suunnitellusti suju...

Noelle kuitenkin tahtoo Abbya ystävällisyydestä kiitellä ja viekin tälle uuden jousen kera kukkakimpun työpaikalle. Samoihin aikoihin sattuu toinenkin touhottaja kiitoskäyntihetkensä valitsemaan, vieläpä uusi ystävä mukanaan. Noelle juuri silloin istuskelee mikrofonin takana ja aiempien kuvailujen ansiosta sekaannus alkaakin olla selviö. Turhankin innokas koira tosin kujeiluillaan hieman hankaloittaa kuvioita, mutta Noelle suostuu pysymään juonessa mukana. Brian saa hautailtua edellisen pettymyksen ja uskaltautuu ehdottelemaan baari-iltaa Abbylle. Tai siis tässä tapauksessa vale-Abbylle. Oikea Abby ei niin innostunut olisi, mutta Noelle rohkaisee yrittämään ja kyllähän lopulta illanviettoon lähdetäänkin.

Vaihtuvien henkilöllisyyksien leikistä ei millään päästä eroon vielä jatkoillakaan, sillä varsinainen Abby on sitä mieltä, että Brian on ihastunut pitkälti Noellen ulkonäköön. Tämä tuo kiperiä tilanteita, joista yksi on kilpikonnan lääkitseminen, joka uteliaiden silmien alla päätyy siis Noellen hommaksi. Naapurukset alkavat päivien kuluessa keskenään ystävystyä, mutta tilanne Brianin suhteen pidetään edelleen hämäränä. Mies itsekin alkaa jo vähän ihmetellä, miten Abbyn persoonallisuus vaihtelee niin paljon. Radiossa ja puhelimessa juttelee aivan toisenlainen tyyppi, kun taas tavatessa ero on melkoinen. Juttua pitkitetään siinä määrin, että pian Noellekin huomaa Brianiin ihastuvansa. Sitten onkin jo hankalampi sekaantuvia suhteita selvitellä tai yleensäkään totuutta kertoilla. Vaikeamman kautta lähdetään katsomaan, kuka kenestäkin lopulta tykkäilee ja miten paljon...

Jos alkupuolella mainittuun edelliseen romanttiseen elokuvailtamaan vertaillaan, niin The Truth About Cats & Dogs menee vitsailuissa kevyesti ohi ja painelee horisonttiin. Abbya esittävällä Garofalolla juttu yleensä luistaa paremmin kuin hyvin ja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen keksitään näppärää ja usein vähän näpäyttävääkin kuittailtavaa. Näitä sutkauksia ja piikittelyjä hymyillen kuunteleekin, vaikkakin edustavat pääsääntöisesti pikkunokkeluuksien osastoa. Ehkei näitä heittoja enää katselun jälkeen hykertele tai aikana isompaan ääneen naureskele, mutta noin muuten ei tarvitse kitistä laadun tai määränkään suhteen.

Harrastetaanhan jutuissa tosiaan pientä naljailuakin, mutta voipi olla, että Garofalo olisi tahtonut viedä sukupuolten välistä vääntöä pikkuisen pidemmällekin. Ainakin IMDB:n perusteella Garofalo pettyi pahasti siihen, mihin suuntaan elokuvaa lähdettiin viemään Thurmanin ja suurempien setelien tullessa kuvioihin. Ilmeisesti alkujaan oli pitänyt edetä vähemmän kaavamaisia polkuja. Janeanen mielestä päädyttiin pehmentämään liikaa siirappisuuden suuntaan ja suunnilleen kaikki muukin meni pieleen. Hän melko avoimesti tuntuukin katuvan osallistumistaan koko projektiin ja pitää lopputulosta antifeministisenä. Katsojan kannalta kuitenkin on kohtalainen onni, ettei tämä turhautuminen oikein näy päälle, vaan Garofalo hoitaa osuutensa erinomaisesti. Tiedä sitten, onko hänen syöksemä ryöpytys vähän liioiteltua, sillä The Truth About Cats & Dogs on kuitenkin piikikkyydessään kaukana mistään lässyimmistä romanttisista komedioista.

Vahvastihan tässä huumoriosasto painotetaan sanailun suuntaan, mutta eihän se tarkoita, että aivan ilman kommelluksia selvittäisiin. Joku saattaa pientä pyöräkikkaa yrittää, ja kieltämättä omanlaisensa vaikutuksen onnistuukin tekemään. Toinen sankari taas Noellen ihailua yrittää voittaa urhealla mehiläisjahdilla, joka menee armotta surkuhupaisuuksien kerhoon. Pieninä piristyksinä nämä tällaiset ovat ihan oivia huvituksia. Toiselle puolikkaallekin sekoilua saadaan, mutta kaikkiaan varsin maltillisia hullutuksia tässä tarjoillaan. Epätoivoiset yritykset saada totuus pintaan rankoilla juopotteluiltamilla eivät sentään täyteen käsittämättömyyteen karkaile ja muutenkin narut pysyvät pitkälti hyppysissä.

Jos taas tahtoisi hiukan niitä romanttisempia hetkiä muistella, niin kai sieltä yhtenä huippukohtana voisi nostaa pitkäksi venähtävän puhelun, joka kylpyammeenkin kautta käväisee. Päivän pimentyessä Brian saa lankojen välityksellä iltakonserton kuultavakseen, kun taas toiseen suuntaan kulkeutuu kuvaoppia. Yön hiipiessä ylle jutut menevät pikkuhiljaa odotetusti kiusivampaan suuntaan, joiden jälkitunnelmissa pettävä harkinta saa Abbyn heittämään pari vähemmän mietittyä sanaa. Seitsemän tunnin miellyttävä maraton päättyy paniikkiin ja näinpä vähän tarkoituksella tärvellään lupaavia tuokioita. Siinäkin mielessä siis tahtoisin väittää, ettei The Truth About Cats & Dogs mikään väsähtänyt ja omaperäisyysvajeesta kärsivä teos ole.

Kovin syvältä elokuva ei lopulta onnistu koskettamaan, mikä on aina hiukkasen harmi. Pikkukiva ja runsas höpöttely toki tekee katselusta hyvinkin viihdyttävää, mutta silläpä ei vielä lajin merkkiteosten sarjaan kirmata. Riippuu toki pitkälti siitä, mistä tykkäilee, mutta jos herkempää tunteilua haetaan, niin väärältä valinnalta tämä vaikuttaa. Toki sydänsurut ja pieni siirappikuorrutuskin kuvioihin kuuluvat, mutta varsinaiseksi nyyhkyilyksi ei edes yritetä. Siitäkin voisi varoitella, että lemmikit jäävät alkutahtien jälkeen pitkälti sivuosaan, eli jos vaikka niitä koiruuksia tahtoisi ihastella, niin siinäkin mielessä The Truth About Cats & Dogs on jokseenkin kuiva valinta. Kaikkiaan kuitenkin näppärä, sujuva ja ainakin kertakatselulla tasaiseen tahtiin huvittavakin tapaus tämä on. Muistuttelee myös siitä, että pitäisi Garofalon elokuvia enemmänkin tiirailla. Yksi vaihtoehto voisi olla vaikkapa vuotta myöhemmin ilmestynyt The Matchmaker, mutta näistä mahdollisesti myöhemmin...

The Truth About Cats & Dogs (1996) (IMDB)