Kirkas päivä on aluillaan ja Abby Barnes (Janeane Garofalo) tepastelee kohti työpaikkaansa. Hänen hommanaan on toimia vetäjänä sekä asiantuntijana radio-ohjelmassa, joka kulkeutuu kuulijoille nimellä The Truth About Cats & Dogs. Ongelmia ja pulmia kaikenkarvaisia ainakin tätä kautta Abby saa pähkäiltäväkseen. Ensimmäinen soittaja kyselee koiransa yskävaivasta ja vauhdikkaasti Abby pääseekin taudin lähteille. Seuraavalla taas on kissa-asiaa ja jonkinlainen allerginen reaktio on omistajalle aiheutunut. Abby vähän huvittuneenakin kyselee, että mitenkäs pitkään kisu mahtoi kasvoja nuoleskella ja saa vastaukseksi, että kolmisen tuntia. Tämä touhu alkaa vaikuttaa vähän kyseenalaiselta harrastelulta, joten Abby suositteleekin asettamaan joitakin rajoja pystyyn.
Mitä sieltä sitten tulee...? No, masentunutta kalaa ja sekalaista palautepostiakin komea kasa. Siinä sivussa Abby huomaa eräässä pikkuisen paljastavassa mainoksessa naapurinsa, mutta loputtomasti ei ehdi postikasaa penkomaan, sillä lähetys jatkuu. Brian (Ben Chaplin) soittelee, sillä hänellä olisi lepyteltävänään vähäsen hurjistunut rullaluisteleva hauva. Eli Brian itse on valokuvaaja, jonka kohde on alkanut aiheuttamaan kaaosta ja pikkuisen muristeleekin. Abbyn sormi ei mene suuhun, vaan hän alkaa neuvoa pieniä askeleita, joilla luottamusta saataisiin koiran ja kuvaajan välille luotua. Hetkisen verran Brian saa hermoilla, että haukkaakohan haukkuva hauva sormet pois, mutta eihän siinä tietenkään niin pääse käymään, vaan kiva kaveruus alkunsa saa.
Brian innostuukin hetkessä koiraihmiseksi, vaikka alkujaan tahtoi olla kovinkin ajatusta vastaan. Myöhemmin hän kokee aiheelliseksi soitella Abbylle kiitospuhelua ja siinä sivussa yrittää tapaamistakin järjestellä. Tämä suostuukin ehdotukseen, mutta päätyy kuitenkin kuvailemaan itsensä ulkoisesti naapuriaan muistuttavaksi, eikä näin ollen lopulta paikalle ilmaannukaan. Brian saa koirakaverin kanssa odotella kauemminkin, kun Abby kotonaan viuluaan soittelee. Illalla saadaan tämä tarinaan tietämättään sotkettu naapurikin mukaan, mutta hieman ikävissä merkeissä. Noellen (Uma Thurman) miesystävä häntä kovin kurjasti ja tylysti kohtelee, johon Abby rientää sekaantumaan. Kohta on jousi rikki ja haukut tulevat kaupanpäällisinä, joten saadaan kaikille onneton olo. Ilta ei siis oikein yhdelläkään suunnitellusti suju...
Noelle kuitenkin tahtoo Abbya ystävällisyydestä kiitellä ja viekin tälle uuden jousen kera kukkakimpun työpaikalle. Samoihin aikoihin sattuu toinenkin touhottaja kiitoskäyntihetkensä valitsemaan, vieläpä uusi ystävä mukanaan. Noelle juuri silloin istuskelee mikrofonin takana ja aiempien kuvailujen ansiosta sekaannus alkaakin olla selviö. Turhankin innokas koira tosin kujeiluillaan hieman hankaloittaa kuvioita, mutta Noelle suostuu pysymään juonessa mukana. Brian saa hautailtua edellisen pettymyksen ja uskaltautuu ehdottelemaan baari-iltaa Abbylle. Tai siis tässä tapauksessa vale-Abbylle. Oikea Abby ei niin innostunut olisi, mutta Noelle rohkaisee yrittämään ja kyllähän lopulta illanviettoon lähdetäänkin.
Vaihtuvien henkilöllisyyksien leikistä ei millään päästä eroon vielä jatkoillakaan, sillä varsinainen Abby on sitä mieltä, että Brian on ihastunut pitkälti Noellen ulkonäköön. Tämä tuo kiperiä tilanteita, joista yksi on kilpikonnan lääkitseminen, joka uteliaiden silmien alla päätyy siis Noellen hommaksi. Naapurukset alkavat päivien kuluessa keskenään ystävystyä, mutta tilanne Brianin suhteen pidetään edelleen hämäränä. Mies itsekin alkaa jo vähän ihmetellä, miten Abbyn persoonallisuus vaihtelee niin paljon. Radiossa ja puhelimessa juttelee aivan toisenlainen tyyppi, kun taas tavatessa ero on melkoinen. Juttua pitkitetään siinä määrin, että pian Noellekin huomaa Brianiin ihastuvansa. Sitten onkin jo hankalampi sekaantuvia suhteita selvitellä tai yleensäkään totuutta kertoilla. Vaikeamman kautta lähdetään katsomaan, kuka kenestäkin lopulta tykkäilee ja miten paljon...
Jos alkupuolella mainittuun edelliseen romanttiseen elokuvailtamaan vertaillaan, niin The Truth About Cats & Dogs menee vitsailuissa kevyesti ohi ja painelee horisonttiin. Abbya esittävällä Garofalolla juttu yleensä luistaa paremmin kuin hyvin ja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen keksitään näppärää ja usein vähän näpäyttävääkin kuittailtavaa. Näitä sutkauksia ja piikittelyjä hymyillen kuunteleekin, vaikkakin edustavat pääsääntöisesti pikkunokkeluuksien osastoa. Ehkei näitä heittoja enää katselun jälkeen hykertele tai aikana isompaan ääneen naureskele, mutta noin muuten ei tarvitse kitistä laadun tai määränkään suhteen.
Harrastetaanhan jutuissa tosiaan pientä naljailuakin, mutta voipi olla, että Garofalo olisi tahtonut viedä sukupuolten välistä vääntöä pikkuisen pidemmällekin. Ainakin IMDB:n perusteella Garofalo pettyi pahasti siihen, mihin suuntaan elokuvaa lähdettiin viemään Thurmanin ja suurempien setelien tullessa kuvioihin. Ilmeisesti alkujaan oli pitänyt edetä vähemmän kaavamaisia polkuja. Janeanen mielestä päädyttiin pehmentämään liikaa siirappisuuden suuntaan ja suunnilleen kaikki muukin meni pieleen. Hän melko avoimesti tuntuukin katuvan osallistumistaan koko projektiin ja pitää lopputulosta antifeministisenä. Katsojan kannalta kuitenkin on kohtalainen onni, ettei tämä turhautuminen oikein näy päälle, vaan Garofalo hoitaa osuutensa erinomaisesti. Tiedä sitten, onko hänen syöksemä ryöpytys vähän liioiteltua, sillä The Truth About Cats & Dogs on kuitenkin piikikkyydessään kaukana mistään lässyimmistä romanttisista komedioista.
Vahvastihan tässä huumoriosasto painotetaan sanailun suuntaan, mutta eihän se tarkoita, että aivan ilman kommelluksia selvittäisiin. Joku saattaa pientä pyöräkikkaa yrittää, ja kieltämättä omanlaisensa vaikutuksen onnistuukin tekemään. Toinen sankari taas Noellen ihailua yrittää voittaa urhealla mehiläisjahdilla, joka menee armotta surkuhupaisuuksien kerhoon. Pieninä piristyksinä nämä tällaiset ovat ihan oivia huvituksia. Toiselle puolikkaallekin sekoilua saadaan, mutta kaikkiaan varsin maltillisia hullutuksia tässä tarjoillaan. Epätoivoiset yritykset saada totuus pintaan rankoilla juopotteluiltamilla eivät sentään täyteen käsittämättömyyteen karkaile ja muutenkin narut pysyvät pitkälti hyppysissä.
Jos taas tahtoisi hiukan niitä romanttisempia hetkiä muistella, niin kai sieltä yhtenä huippukohtana voisi nostaa pitkäksi venähtävän puhelun, joka kylpyammeenkin kautta käväisee. Päivän pimentyessä Brian saa lankojen välityksellä iltakonserton kuultavakseen, kun taas toiseen suuntaan kulkeutuu kuvaoppia. Yön hiipiessä ylle jutut menevät pikkuhiljaa odotetusti kiusivampaan suuntaan, joiden jälkitunnelmissa pettävä harkinta saa Abbyn heittämään pari vähemmän mietittyä sanaa. Seitsemän tunnin miellyttävä maraton päättyy paniikkiin ja näinpä vähän tarkoituksella tärvellään lupaavia tuokioita. Siinäkin mielessä siis tahtoisin väittää, ettei The Truth About Cats & Dogs mikään väsähtänyt ja omaperäisyysvajeesta kärsivä teos ole.
Kovin syvältä elokuva ei lopulta onnistu koskettamaan, mikä on aina hiukkasen harmi. Pikkukiva ja runsas höpöttely toki tekee katselusta hyvinkin viihdyttävää, mutta silläpä ei vielä lajin merkkiteosten sarjaan kirmata. Riippuu toki pitkälti siitä, mistä tykkäilee, mutta jos herkempää tunteilua haetaan, niin väärältä valinnalta tämä vaikuttaa. Toki sydänsurut ja pieni siirappikuorrutuskin kuvioihin kuuluvat, mutta varsinaiseksi nyyhkyilyksi ei edes yritetä. Siitäkin voisi varoitella, että lemmikit jäävät alkutahtien jälkeen pitkälti sivuosaan, eli jos vaikka niitä koiruuksia tahtoisi ihastella, niin siinäkin mielessä The Truth About Cats & Dogs on jokseenkin kuiva valinta. Kaikkiaan kuitenkin näppärä, sujuva ja ainakin kertakatselulla tasaiseen tahtiin huvittavakin tapaus tämä on. Muistuttelee myös siitä, että pitäisi Garofalon elokuvia enemmänkin tiirailla. Yksi vaihtoehto voisi olla vaikkapa vuotta myöhemmin ilmestynyt The Matchmaker, mutta näistä mahdollisesti myöhemmin...
The Truth About Cats & Dogs (1996) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti