lauantai 17. toukokuuta 2014

Nicostratos le pélican (Nicostratos-pelikaani)

Koleissa merkeissä etenevä kevät saa kätöset helposti hapuilemaan hyllystä jotakin elokuvallista lämmikettä. Ulkona vietetty sateinen ja tuulinen päivä laittoi luuparat vinkumaan juuri jotakin sellaista. Katselu siis tapahtui vähän ennen nyt käsillä olevaa orastavaa lämpöaaltoa. Alunperin tämä välimerellisiin ja kesäisiin maisemiin sijoittuva hömppä oli hankittu jotakin helmikuun pimeää ja kireän pakkasen viilentämää iltamaa varten, mutta ei malta enää säästellä. Voihan näitä aina tarvittaessa uusia, eikös vain...

Ensimmäiset kuvat tuntuvat lupailevan juuri sitä, mitä tilauksessa olikin. Hehkuva aurinko tervehtii katsojaa niin kovin houkuttelevasti, että väkisinkin mieli ilahtuu jo heti alkuun. Tapahtumapaikaksi on valikoitu vähän syrjäisempi, pieni ja kohtalaisen rauhalliseen elämänmenoon urautunut saari Kreikan vesillä.



Siellä pienehkössä Zoran kylässä vaikuttaa elelevän tiivis yhteisö, jossa suunnilleen kaikki tietävät kaikkien asiat. Tarinaansa aloittee joitakin vuosia menneisyyden erääseen kesään tähyävä Yannis (Thibault Le Guellec). Kyseisenä kesänä silloin 14-vuotias nuori koki sarjan mullistavia tapahtumia, joihin mielellään palaa edelleen.

Yannis elelee kahdestaan isänsä Démosthènen (Emir Kusturica) kanssa hieman etäämmällä varsinaisesta kylästä. Äiti kuoli kolme vuotta aiemmin, mistä isä ei ole toipunut entiseen elämään. Yannisin päivät ovatkin usein vähän yksinäisiä, sillä isä on pitkiä aikoja kalastamassa ja kausittain kauempana sadonkorjuutöissä. No, Yannis kuitenkin pääsee myymään isän saaliita kylän torille, joten ei sitä täysin erakoitumaankaan pääse. Lisätuloja keräillään myymällä satamassa kyseenalaisia pulloja janoisille.



Eräällä tällaisella reissullaan asiakkaalle tilattua tavaraa toimittaessaan Yannis tekee yllättävän löydön. Rahtialuksen kätköistä löytyy laatikko, jonne on laitettu varsin erikoiselta näyttävä lintu. Toinen ei näytä lainkaan hyvinvoivalta, ja Yannisille tulee halu pelastaa poloinen. Niinpä hän ehdottaa kapteenille kauppaa. Tämä suostuukin vaihtamaan lintuparan Yannisin kultaristiin, jonka äiti on perinnöksi jättänyt.

Toki perintöesineestä luopuminen harmittaa, mutta ei sitä tarvitse paljoakaan harkita. Enemmän vaikeuksia aiheuttaa se, että isällä on ehdottoman kielteinen kanta, mitä tulee kotieläimiin. Perheen vuohi olkoon poikkeus. Aluksi piilottelu on helppoa, mutta hankalammaksi menee, kun pelikaaniksi määritelty siivekäs alkaa nopeasti kasvaa kohti lopullista kokoaan.



Kylässä pelikaanitulokas otetaan kiitollisena vastaan. Etenkin kylän ainoan kahvilan omistaja on erityisen ihastunut suurempaakin huomiota herättävään lintuvieraaseen. Turisteja alkaa virrata ennätysmäisesti. Yannis ei kuitenkaan hihku siitä, että hän kaverinsa kanssa joutuu eräänlaiseksi sirkusnumeroksi matkaajien ihmeteltäväksi. Toisaalta kesäkaudeksi saarelle saapuu kahvilaan töihin omistajan veljentytär Angeliki (Jade-Rose Parker), joka alkaa viettää vapaa-aikaansa Yannisin kanssa. Tästä Yannis ei sitten enää olekaan kovin harmissaan...

Enimmäkseen elokuva on juuri sellaista leppoisan kesäistä ja rauhallista tunnelmointia kuin oli toiveissakin, mutta onhan sinne sekaan pitänyt ripaus vakavampaakin menoa heittää. Tavallaan hieman huvittaakin, kun se pakollinen dramaattinen käänne on pitänyt sekaan viskaista siinä vaiheessa, kun asiat näyttävät kääntyneen pysyvämminkin onnellisempaan suuntaan. Ehkäpä joskus voisi kokeilla ilmankin, että mitä katsojat sellaisesta tykkäisivät. Uskoisin, että itseni lisäksi löytyisi joukko muitakin, jotka eivät niitä "järkyttäviä" mutkia jäisi haikailemaan.



Pieni yllättävä riipaisu ei positiivista henkeä nujerra mitenkään, mikä on toki hyvä juttu. Yannisin ja tämän isän hieman ongelmallinen suhde tuo myös alakuloisempia tunnelmia mukaan. Isä on muusta yhteisöstä mieluummin vetäytyvä tapaus ja poikaansakin kohti jokseenkin mörököllimäinen. Jostakin sieltä karskin ja kovan ulkokuoren takaa kuitenkin pilkistelee selviä välittämisen merkkejä, jotka lopputekstien lähestyessä käyvät aina vain voimakkaimmiksi. Kohtalaisia Nolte-väreitä nostatteleva Kusturica sopii hyvin osaansa.

Jonkinlainen vastakohta yrmyilevälle isälle on taas aina aurinkoiselta vaikuttava Angeliki, joka jatkuvalla hymyilyllään piristää Yannisin vaikeampia hetkiä ja saa kaiken näyttämään aina vähintään pikkuisen paremmalta. Tämä hymysuinen erinäisten ankeuksien karkoittaja aiheuttaa hyvää mieltä katsomon puolellakin ja vie elokuvasta turhaa ryppyotsaisuutta pois.



Muutenkaan ei voi sanoa, että mikään vanne ainakaan liikaa pääsisi kiristelemään, sillä kaikenlaisille pienimuotoisille hassutteluillekin on sopivia hetkiä löytynyt. Siivekkäälle kaverille pitää vähitellen opettaa elämän perustaitoja, eikä se aina ensimmäisellä yrityksellä niin erinomaisesti mene. Muutakin kohkaamista erinäisistä tilanteista saadaan aikaan, mutta näistä huolimatta ei tämä mikään kovin puhdas komedia ainakaan ole. Enemmän sinne draaman suuntaan kallistellaan.

Pienen perheen uuden siivekkään ja vauhdikkaasti kasvavan jäsenen sekä vuohen valtataistelu suuntaa myös usein huumorin puolelle, kun tämä kaksikko yrittää päästä toistensa niskan päälle. Pelikaaneja ei ainakaan turhan usein elokuvissa pääse näkemään, sillä se ei näiden lapsi ja eläin -elokuvien tähtenä komeile. Upea ja vaikuttava ilmestys se kuitenkin on. Vaikka se ensilento elokuvassa hieman tyngäksi jääkin, niin ainakin pienoisia värähtelyjä on iholla havaittavissa, kun kurjista lähtökohdista noustaan upeasti ylös liitelemään saarimaisemiin. Jonkinlaiselta ketkulta vaikuttava vuohi ihastuttaa myös, joten söpöilyäkin uskaltaa tältä elokuvalta odottaa.



Ne merelliset maisemat, joita katsellaan ylempää sekä alempaa, ovatkin oikein viehättäviä. Tässä tapauksessa valtaisan viherryksen sijaan saa nähtäväkseen vähän kalliosempaa katseltavaa, mutta sehän myös kelpaa. Hymy nousee väkisinkin, kun useampaankin kertaan käy mielessä, että jokin jakso on lähes kokonaisuudessaan oivaa materiaalia kuvakaappauksille. Vähintään kelvollista tavaraa alueen matkailumainokseen.

Omassa rauhassaan sijaitseva Yannisin ja Démosthènen vaatimaton asumus näyttää siltä, että mielellään sellaisessa ympäristössä kuluttaisi päivän, pari ja enemmänkin. Rauhallisesti etenevän ja jossakin mielessä yksinkertaisemman elämän iloja sekä surujakin siinä maistellaan. Lopun lähestyessä vähän haikein mielin joutuu toteamaan, että ei se vähän alle 90 minuuttia ainakaan yhtään liikaa ole. Näissä maisemissa ja tunnelmissa olisi hyvin kauemminkin viihtynyt. Harmi vain, että harvemmin tällaisille niitä jatko-osia suodaan....



Jos kaipailee vähän elokuvallista jatkoa viehättävälle Kreikka-kierrokselleen, niin seuraavista saattaa iloa irrota: Captain Corelli's MandolinMamma Mia!Mediterraneo ja Summer Lovers. Pari näistä saattaa noin yleiseltä laadultaan olla vähemmän loistavia, mutta maisemien puolesta uskoisin kelpaavan varsin hyvin. Kaikki näistä sisältävät reilusti kaunista ihmeteltävää.

Itselleni taas mukavan lapsuudenkesän muistelutuokio toi mieleen Yves Robertin ohjaamat ja Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisiin novelleihin perustuvat vuonna 1990 ilmestyneet elokuvat My Father's Glory ja My Mother's Castle. Vaikka niissä liikutaankin Ranskan maaseudulla, niin mukana on reilusti samankaltaisia elementtejä. Varsinkin ensimmäinen näistä tuntuu olevan melkein lähisukua hengeltään. Niillekin voi helposti suositukset antaa, jos tällainen meno on yhtään sydäntä lähellä. Kovin lämpöistä elokuvaa edustavat, ja kummankin on mielellään parikin kertaa katsellut. Luulenpa, että pitäisi kolmas kierros pyöräyttää käyntiin. Vaikkapa sitten jonakin sateisena päivänä...


Onhan siellä mukana sitä ensirakkaushömppääkin, mutta ei kannata odotella (/pelätä, miten sen nyt ottaakin) mitään elokuvasta The Blue Lagoon tuttua paljastavampaa menoa. Tässä tapauksessa on se hyvinkin kiltti linja käytössä. Hieman halailua ja pari suukkoa toki vaihdetaan.

Kaikenlaista varsin miellyttävää saadaan näinkin lyhyeen aikaan mahtumaan, ja siitä huolimatta senkin ymmärtää hyvin, jos joku päätyy toteamaan, että eihän siinä tapahtunut juuri mitään. Väittäisin, että verkkaisempaa tunnelmointia arvostavat saattavat helposti ihastua enemmänkin tähän elokuvaan.



Ruudun kummallakin puolella esiintyi hymyjä, naurua ja pikkuisen (ilon)kyyneleitäkin. Elokuva saattaa toki olla hieman höpsö hömppä, mutta eihän siinä kuitenkaan voi herkistymättä olla, kun useampikin siipirikko saa mahdollisuuden toipumiseen erinäisten osasten loksahdettua kohdilleen. Samalla matkalla yksi ja toinenkin paljastuu pahemman luokan pehmoilijaksi kovemman kuoren joutaessa hui hai kauas pois. Sellaista sydäntä suorastaan hellivää hyvää juttua on tarjolla enemmänkin.

Nicostratos le pélican sopii mielestäni hyvin myös koko perheen elokuvaviihteeksi. Ikäsuositukseksi on päädytty lätkäisemään seitsemän vuotta, mikä lienee ihan hyvä päätös. Aurinkoisten rantojen ja hyväntuulisen tunnelmoinnin perään haikailevien kannattaa ehdottomasti lisäillä se katselulistalle. Ehkä en nostaisi sitä parhaiden tänä vuonna nähtyjen elokuvien joukkoon, mutta siitä huolimatta jätti mieleen kummittelemaan niin paljon lämpimiä ja kauniita elokuvamuistoja, että uusinta lienee vain ajan kysymys...



Nicostratos le pélican (2011) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti