Eräänä päivänä Konsta saa kirjeen vanhalta ystävältään Mooses Pessiltä. Sekavanoloinen lappunen kertoo, että seudulle on saapunut erikoisia miehiä, jotka tekevät luonnontutkimusta ja tarvitsisivat avukseen paikallista luontoa tuntevan kokeneen erämiehen. Konsta ei voi olla ottamatta työtarjousta vastaan, niinpä hän sitten kohta onkin jo matkalla kohti tutkijoiden leiriä. Mieli vetää mittailemaan tutkijoiden tiedon ja viisauden määriä. Ojasto (Hannu-Pekka Björkman) ja Kronberg (Tommi Korpela) huomaavat nopeasti saavansa Konstasta sekä hyvän apumiehen että varsin mielenkiintoisen tarinoitsijan. Tarkoitus olisi tutkia paikallisia kasveja sekä eläimiä. Konstan työnä ampua lintuja, laittaa ruokaa, opastaa ja niin edelleen.
Veikko Huovisen kirja, johon Kari Väänäsen ohjaama elokuva perustuu, ilmestyi jo vuonna 1952. Siitä on toki jo aiemmin tehty televisiolle sovitus, jota en muista katsoneeni. Kirja on tullut luettua muutamaan kertaan, ja melko paljon siitä pidän. Yleisesti voisi sanoa, että Väänäsen sovitus on ihan kelvollinen, mutta ei aivan kaikilta kohdin. Ymmärrettävästi tiettyjä kohtia on jäänyt pois, osa kohtauksista on saanut osakseen tiivistystä ja ehkäpä vähän on lisättykin. Kuitenkin voisi mainita, että elokuvasta huokuu tietynlainen kiireellinen tunnelma, kun taas kirja oli jotakin aivan muuta siinä mielessä. Tätä ei ehkä kirjaa lukematon niinkään huomaa, mutta kun useammat hetket katkeavat ennen aikojaan kirjan lukeneen silmien edessä, niin ei oikein voi olla ajattelematta, että on haluttu painottaa enemmän juonenkuljetusta kuin mitä kirjassa tehtiin. Kirjaa elävöittävät lyhyet luontokuvaukset siellä ja täällä sekä värittävät Konstan mietteet esimerkiksi retkiseuralaisistaan. Näiden suhteen on päädytty vähän tehostetumpaan versioon ja muutamat mukavat hetket ovat saaneet kadota jonnekin.
Yksi suurimmista muutoksista on Anselmin pojan, Niken, selvästi kirjaa suurempi osuus. Kirjassa Konsta puuhailee paljon yksinään ja lähtee yksin tutkijoita kohti. Ehkäpä laittamalla pieni kaveri seuraksi on haluttu välttää vaikkapa kertojaäänen liiallista käyttöä, koska näin monet Konstan ajatukset on saatu siirrettyä jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Itseäni tämä ratkaisu ei juurikaan onnistunut häiritsemään, vaan se vaikuttaa ihan järkevältä. Pysähtyneet pohdiskelukuvat eivät välttämättä ole parasta materiaalia elokuvaan, mutta kyllä parille sellaisellekin hetkelle on onneksi tilaa löytynyt.
Itse pidän kohtalaisen paljon Huovisen luomasta korpifilosofista. Eivät hänen kaikki juttunsa mitään kultaa ole, mutta usein onnistuvat kuitenkin huvittamaan. Hän on tavallaan luonut itselleen mystisen menneisyyden syöttäen paikkakuntalaisille ristiriitaista tietoa itsestään, niin oikein kukaan ei varmaksi tiedä, missä hän on tietyt vuotensa viettänyt. Taipumus mietteliäisyyteen ja kummallisten asioiden pohtimiseen taas on kasvattanut mainetta vähän kajahtaneena yksilönä. Minua on alkanut vuosien vieriessä lämmittää tuo lyhyt kuvaus Konstasta kirjasta lainattuna:
Hän ei suinkaan ollut paha mies, muuten vain alkukantainen metsäläinen. Sitä paitsi suurten ajatusten raskas paino pakotti hänet unohtamaan ulkonaiset, epäolennaiset seikat. Hän oli hieman hajamielinenkin ja herkkä...
Ehkäpä siinä on pikkuisen sellaista, jonka itsestänikin tunnistan. On kuitenkin melko ymmärrettävää, jos osa katsojista pitää tyyppiä lähinnä rasittavana tai ärsyttävänä. Muutenkin osa Konstan jutuista voi mennä vähän ohi, jos ei ole kirjaa lukenut. Esimerkkeinä vaikka arktinen välikäsiä vilisevä uni tai avaruuden katolle kiipeäminen. No, omasta mielestäni kyseessä kuitenkin on varsin sympaattinen tapaus. Kai Lehtisen tulkinta vastaa melko pitkälle niitä mielikuvia, joita olen kirjaa lukiessani saanut.
Pari kirjasta poimittua lyhyttä kuvausta Kronbergista:
Lisäksi Kronberg oli ankara kiroilija. Hänellä saattoi olla jotakin hampaankolossa maailmaa vastaan, mutta toisaalta hän harrasti manailua eräänlaisena sanataiteena sekä vastamyrkkynä torjumaan maailmassa rehottavaa epämiehekästä lässytystä ja imeliä eleitä...
Kuten edellä on mainittu, vihasi Kronberg imeliä eleitä ja epämiehekästä lässytystä sekä lisäksi raivoon asti äiteliä mainoksia, urheilutuloksia, sanomalehtien pääkirjoituksia ja yleisön osastoja, lausujattaria, joilla on yhtä suuri kekseliäisyys kuin löysällä ajokoiralla, ja erikoisesti henkilöitä, jotka joka tilaisuudessa ottavat toiminnan johtamisen verrattoman taitaviin käsiinsä ja ehdottavat leikkiä: "Hei rullaati, rullaati, rullaati, rullaa..."
Konstan retkiseuralaisten kohdalla näyttelijävalinnat ja tulkinnat eivät oikein vastaa omia mielikuvia. Ojastoa esittävä Björkman ei fyysisesti ole aivan sellainen kuin millaiseksi hänet onnistuin kuvittelemaan, ja lisäksi Björkman tuntuu paikoitellen yrittävän vähän liikaa. Korpelan esittämän Kronbergin kohdalla ongelma on ennemmin se, että elokuvaversio vaikuttaa jonkin verran särmättömältä verrattuna kirjassa seikkailevaan tapaukseen. Osittain tämä johtuu varmaan siitäkin, että tämä kaksikko ei elokuvassa saa aivan vastaavalla tavalla aikaa ja huomiota osakseen kuin kirjassa.
Kuusten alla kasvoi ruikulaista, pitkävartista mustikanvarvustoa ja notkelmissa rehotti saniaisia, joiden ohi lipajava puro kulki alaspäin, katosi sammalen sisään ja pulpahti taas esiin jonkun kiven alta taivaankirkkaaksi lähteeksi. Muu osa vaaran rinteistä kasvatti punakylkisiä petäjiä, vankkoja ja korkeita. Rauhassa olivat vanhimmat männyt saaneet kuolla, rysähtää sitten jäkäläiselle kankaalle, lahota siinä sammalpeitteisinä liekoina ja murentua lopulta maaksi, mistä tuhannet kasvit imivät ravintonsa. Suoria ja hyväryhtisiä olivat nämä männyt, mutta kun iltarusko loimotti mustan vuoren takana, paljastui kalju kallionlaki, missä vänkyräiset mäntykääpiöt kävivät kovaa taistelua olemassaolostaan. Alttius tuulen tuiverruksille oli aikojen kuluessa muovannut niistä käärmeoksaisia, kierovartisia ja rosoisia kampuroita, jotka kyhmyisillä varpaillaan tiukasti tarrautuivat kallion rakoihin ja juron katkerina odottivat seuraavaa kovaa tuulta tai talven lumitykkyjä.
Elokuvan luontokuvaus on kyllä kaunista ja maisemat usein erittäin mukavilta näyttäviä. Konstan tarpoessa kohti Lentuaa nähdään myös paikallista eläimistöäkin. Yläpuolelta löytyvä kuvaus yhtenä esimerkkinä kirjasta löytyvistä selostuksista luonnon suhteen. Tässäkin mielessä elokuvaa vaivaa tietynlainen kiire. Moni miellyttävässä ympäristössä vietetty rauhallinen hetki katkeaa turhan nopeasti. Elokuvan kuvista ei oikein välity aivan samanlaista henkeä kuin kirjan sivuilta. Kirjassa erityisesti metsäluonto on vähän muutakin kuin satunnaisen matkailijan näkemiä vilahduksia maisemista. Ei elokuvaa silti oikein viitsi haukkua tämänkään takia, sillä visuaalisesti se on pääasiassa varsin miellyttävää katseltavaa.
Havukka-ahon ajattelija tasapainoilee draaman ja komedian välillä, mielestäni enimmäkseen ihan onnistuneesti. Vaikka vakavampiakin hetkiä pari löytyy, niin enimmäkseen tunnelma on varsin iloinen ja mukava. Verrattuna tylsämielistä jurotusta kuvaaviin kotimaisiin elokuviin, on tällainen varsin piristävää katseltavaa. Osa kohtauksista saattaa vaikuttaa joidenkin silmiin kenties tarpeettomalta häröilyltä. Varsinainen tarina on jokseenkin olematon, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pääasia, vaan kyseessä on ennemmin eräänlainen juttukooste. Minua huvittavista kohtauksista voisi mainita esimerkkinä vaikka naapuri-Kuoppasta käsittelevän hetken, joka ensin alkaa innokkaana ylistyksenä, nopeasti vaihtuu samaisen miehen kiroamiseen alimpaan helvettiin, ja lopulta päättyy siihen, kun Konsta ja Mooses hekumoivat pahoinpitelevänsä hänet. Myös puoskarointikohtaus, jossa Konsta keksii toiselle naapurille reseptin olemattomaan loisongelmaan jaksoi edelleen huvittaa.
Mainituista puutteista ja eroavaisuuksista huolimatta itsekin lyhyessä osassa vilahtava Väänänen on saanut sellaisen kokonaisuuden aikaan, että kyllä siitä pystyy kirjaakin arvostava nauttimaan. Mieltä lämmitti vähän sekin, että kirjassa usein suupielessä heiluva Konstan piippu ei ole joutunut nykyisen korrektin savuttomuuden uhriksi. Tutkijoiden kohdalla voinee hieman epäillä, koska kirjan perusteella savukkeita kului paljon, mutta elokuvassa ei näy kertaakaan... Loppupuolella kuultavat sanat ajatuksen kahlitsemattomuudesta miellyttivät edelleen, ehkäpä vähän liikuttivatkin. Tämä oli nyt toinen katselu, ja edelleen aika kului varsin leppoisasti. Itse olisin voinut katsella vähän kauemminkin kestävän version, jos se tarkoittaisi vähemmän tiivistä lähestymistapaa. Hyvä kuitenkin näinkin. Varsin mukavissa tunnelmissa vajaat pari tuntia kului.
-Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille, ee, ee! Ei lähe ajatus leirille, ei koskaan!
-Ei se lähe leirille! Jankkasi Ajattelija ja hytkähteli mielihyvästä... -Ajatuksella on isot siivet...
Havukka-ahon ajattelija (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti