Tonttuilevaa sekä jouluista tarinaa on luontevaa laittaa liikkeelle Pohjoisnavalta, jossa Joulupukin (Edward Asner) paja tässä tapauksessa sijaitsee. Kertojan hommat saa hoidettavakseen Papa Elf (Bob Newhart), joka kertailee katsojalle tonttumaailman saloja, sillä vähän erilainen elämäntapa niissä piireissä vallitsee. Tonttuelo on ammattien suhteen huomattavasti yksinkertaisempaa, koska käytännössä on tarjolla vain kolmea työtä, ja oikeastaan yksi niistä on lähinnä mielekästä. Yöllinen kenkätehtailu on yksi toimenkuva, toinen taas keksien leipominen puumajassa, mutta kumpikaan näistä ei moniakaan sen suuremmin innostele. Suurimman tonttumassan kutsumus tietenkin on työskennellä Joulupukin pajalla ja vieläpä leluosaston puolella. Vain tontut tämän aherruksen näppärästi taitavat, koska luontaista lahjakkuutta ja vikkeliä sormia löytyy.
Joulupukin paja on vähän rajatumpaa valtakuntaa ja satoja vuosia tilanne oli sellainen, ettei yksikään ihmislajin edustaja ollut päässyt tähän taianomaiseen paikkaan jalallaan astumaan, kunnes noin kolme vuosikymmentä aiemmin viimein saatiin poikkeus aikaiseksi. Pitäisi siis kurkata menneisiin, jotta saadaan paremmin kiinni, että mikä muutti aiemman käytännön. Joulupukki oli tuolloinkin aattona perinteisellä kierroksellaan ja eräässä orpokodissa pysähtyessä lahjasäkki jäi hetkeksi lattialle makoilemaan vartioimattomana, kun Joulupukki itse otti pienen taukohetken herkutellakseen ansaituilla makupaloilla. Nämä sekunnit käytti hyödykseen sängystään kömpinyt lapsukainen, joka uteliaisuuden vetämänä säkkiin ryömi ja siellä perille saakka onnistui piilottelemaan.
Kotipajalle pitkä kierros päättyy ja homma todetaan hyvin hoidetuksi, mutta mitään mittavampaa itsekehuista motivaatiopuhetta ei jouda pitämään, koska onkin aika aloitella valmistelut seuraavaa joulua varten. Tässä vaiheessa huomataankin säkissä epäilyttävää liikettä ja kun pienokainen esiin kaivautuu, ei tarvitse pitkään päätä raapia. Nokkelat tontut summailevat pikaisesti, mitä on päässyt käymään, ja onkin ratkaisujen paikka. Papa Elf saa omaksi tehtäväkseen huolehtia uudesta tulokkaasta. Tonttujen lait tulevat opinnoissa tutuiksi ja Buddyksi (Will Ferrell) nimetty kaveri kasvaakin huimaa vauhtia ohittaen ikätoverinsa hujauksessa ja piakkoin adoptioisänkin voimille alkaa käydä poikansa paijailu.
Kello kiertää kehäänsä ja kohta tulee Buddyllekin aika alkaa valmistautua joka tontun päätyöhön, eli näpertelykoulutus alkakoon. Ensin vähän verrytellään sormia, kun olisi tarkoituksena isän kanssa laittaa Joulupukin reki lentokuntoon. Vähitellen siitä siirtyillään lelulinjastolle, jossa Buddy muiden mukana pääsee osaamistaan näyttämään. Kovasti hänestä pidetään, mutta se ei vielä sopeutumista porukkaan takaa. Mitä tulee lahjakkuuteen lelujen väsäilyssä, niin Buddy laahaa pahasti muiden jäljessä. Siinä missä tavallinen tahti on tuhat kappaletta päivässä, niin Buddyn käsistä ei irtoa sataakaan leikkikalua. Selväähän se, että tämä alkaa pikkuhiljaa itsetunnonkin päälle käymään, vaikka muut yrittävät lohdutella ja muistutella, että kaikissa ne omat lahjakkuutensa piilevät.
Tulee selväksi, ettei Buddy oikein loistamaan kokoamislinjastolla pääse ja siitä seuraa siirto testausryhmään. Lienee vähän raastavaa hommaa ränkytellä soittorasiavuorikin läpi, eikä kaveri näytä lainkaan uudesta tehtävästään nauttivan. Sattuupa hän päivänä eräänä kuulemaan muiden jutustelevan alkuperästään, jonka adoptioisä on pimitellyt. Mielikuvitus lähtee nyrjähtelemään ja muistipalapelien osaset alkavat paikkojaan löytää, mistä taas seuraa pahemman luokan maailman järkkyminen, muttei sentään romahtaminen. Lienee selvää, ettei kolmea vuosikymmentä ihan yhdellä kahvittelulla rupatella kuntoon, vaan tuumaustuokioita tarvitaan pikkuisen enemmänkin ennen kuin on selvää, miten jatketaan vai muutetaanko muualle.
Vähitellen Buddylle selviää, että varhaislapsuutensa hän vietti aivan muissa maailmoissa päätyen hyvin pienenä orpokotiin äidin kuollessa. Isä taas ei edes tiennyt poikansa syntymästä. Joulupukki tietysti osaa biologisen isänkin osoitteen ilmoitella, eli Buddy saa tietää Walterin (James Caan) asuvan New Yorkissa. Lumiukkokaveri taas kannustelee, että murheetkin ovat mahdollisuus selvitellä niitä henkilöhistorian hämärämmiksi jääneitä paikkoja. Niinpä Buddyssa heräilee halua lähteä vuosikymmenten jälkeen isäänsä tapaamaan. Joulupukki kertoilee vähän suurkaupungin menosta, ehkä vähemmän oleellista tietoutta kuultavaksi tulee, mutta kuitenkin... Eniten taitaa järkyttää se, että oma isä on päätynyt Joulupukin tuhmurien listalle. Sekään ei matkahaluja kokonaan torppaa, joten eräänä hämärtyvänä iltana Buddy lähtee jäälautalla pohjoisilta seuduilta pitkälle reissulleen. Kyyneleiset hyvästit saattelevat taipaleelle läpi taikamaisten tikkarimetsien sekä muiden ihmeellisyyksien. Komeiden näkymien läpi Buddy tiensä löytää pikkuisen tavallisempaan maailmaan, mutta perille pääseminen on vasta alkua tällä matkalla...
Pienoista pelkoa ennakkotunnelmissa pääsi ilmenemään siihen suuntaan, että runsaat 90 minuuttia tuskallisen hitaasti vierähtelisivät epähauskan ja rasittavan kohkauskoosteen parissa, mutta onneksi lopputulos on lähempänä jopa sympaattistakin höpsöilyä kuin ärsyttävää ääliöintiä. Millään Elf ei suostu kovin herttaiseksi tai lämpöiseksi joulukomediaksi pyörähtelemään, mutta kelpaa kyllä ihan hyväntuuliseksi kauden avaukseksi. Tuskinpa tässä on tähtäiltykään sinne nenäliinojen suurkulutusta kannustelevaan osastoon, vaikkakin loppupuolella hiukkasen herkistymistä havaittavissa onkin. Vaikka eivät viimeiset käänteet kovin sydämellisinä katsomoon säteilekään, niin sen verran harmittomasta hötöstä on kyse, ettei oikein ilkkuakaan tahdo.
Pidettävyys riippunee pitkälti suhtautumisesta Ferreliin, joka tässä 2003 ilmestyneessä komediassa on vielä tavallaan elokuvauransa alkuvaiheessa pääroolien suhteen. IMDB tietää kertoa, että tätä vähän toisenlaisen tontun osaa tarjoiltiin 1990-luvulla Jim Carreylle, ja voisinkin veikkailla, että jos Carrey olisi toimeen tarttunut etenkin kyseisen vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla, niin jälki olisi eläväisempää ja luultavasti möykkäävämpääkin. Eipä sillä, että Ferrell olisi tiukkoihin suitsiin laitettu, koska kyllähän reippaampaa irroittelua esiintyy ja ihan hyvä niin. Kenties olisi vain toisen mainitun herran tulkitsemana karkaillut käsistä kohti sietokyvyn laitaa ja ärsytyskynnystä. Toisaalta onkin pitänyt kertailla se Carreyn oma jouluhupailu, eli How the Grinch Stole Christmas. Eiköhän sekin ohjelmistoon vielä saada...
Ferrell pääsee myös kohtalaisesti koheltamaan, eivätkä kohtaamiset oudohkon ja vähemmän jouluisen kaupungin kanssa aina pelkkää iloista ystävällisyyttä loimota. Kevyin eväin maailmasta toiseen astellaan ja sitten hämmästellään sekä kummastellaan kaikenlaisia ihmeellisyyksiä. Seikkailut ja harharetket toki töppäyksensä mukanaan tuovat. Suuren osan näitä seuraavasta fyysisestä kommelluksesta voinee helposti heittää lajin perusmenon luokkaan, mutta ihan viihdyttävä vire saadaan loppuun asti pidettyä. Malttia on mukana, eikä se tietenkään täysin muksautteluja pysäyttele. Kaikista kaoottisimmasta torveloinnista onkin hyvä pysyä erillään, mutta välillä voi pikkuisen villiintyäkin, kuten vaikkapa armottoman lumisodan käydessä ajankohtaiseksi Buddyn uskomattoman heittokäden tykitellessä ylivoimaista vastustajaa.
Joulukoristeosasto on edustettuna, sillä tavaratalo kirkkaine välkkeineen vetää Buddya puoleensa. Sieltä löytyy monenlaista nykymaailman vempainta, mikä mieltä piristelee ja hiukkasen hämminkiäkin aikaiseksi saa. Tavallaanhan Buddy pääsee töihinkin ja innoissaan läpi yön väkertelee talvista joulumaata leluosastolle saapuvan pukin takia. Yllätys ei punanuttuisen vieraan ilmestyessä iloinen ole, vaan saadaankin käyntiin toisenlainen joulurieha mätkintöineen. Joulumaa on kohta muisto vain ja päivää päätellään putkassa. Sellaiseksi se välillä menee, kun joulupuuhat ottaa astetta liian vakavasti... Ylienergisen tontun touhottelut käyvät toki pariin muuhunkin otteeseen muiden hermoille, mutta kai niissä hyvääkin on havaittavissa, kunhan oikeasta kulmasta katselee.
Pelkkää koristelua, kinastelua ja kohellusta Elf ei ole, vaan Buddy ehtii myös pikavauhtia ihastumaan Jovieen (Zooey Deschanel). Romanssi toki on tässä yhteydessä pienoinen sivupolku, eli tällainen jouluinen rakkaus jää valitettavasti vähemmälle. Enemmän panostellaan perhesiteiden luomiseen, mitä tietysti vaikeuttaa se, että Caanin esittämä isä osaa paikoin olla kärttyisä ja kovin kielteinen kaikenlaiselle jouluhömpötykselle, ellei se sitten kirstuun killinkejä tuota. Walterin lisäksi löytyy muitakin murisijoita, jotka yrmyilevästi jouluiluun suhtautuvat. Onneksi tässä ei hirveän väkinäiseen ilkeilyyn sorruta, mutta toisaalta hempeilykään ei herkistelemään pääse. Jos sellaista sydämeen lämpöä puhkuvaa katseltavaa toivoo, niin ehkei Elf aivan niihin haaveisiin vastaa.
Ferrellin kommelluksia on kohtalaisesti tullut vilkuiltua, eikä mies tässä jouluhömpässä ihan parhaimmillaan ole. Sinänsä onkin ymmärrettävää, että hän päätti pari vuotta sitten kieltäytyä varsin rahakkaasta jatko-osatarjouksesta, mikä samalla romutteli aikeet sen suhteen kokonaan. Kyllähän Elf riemukkaammat hetkensä sisältää ja muutenkin meno tylsyyttä kiitettävästi torjuu. Korostettu paikoittainen lapsenmielisyyskään ei juurikaan haittaa ja alkupuolen värikkäät sekä vähän taikamaisetkin näkymät ovat ihan kivaa katseltavaa. Jos tykkää tyhmäilevästäkin koheltelusta, jota lapsellisuudella väritetään, niin olettaisin, että Elf näyttäytyy vähintään kohtalaisesti huvittavana hassutteluna. Muutamasta tulisemmasta kärhämästä huolimatta meno on alusta loppuun melkoisen kilttiä ja harmitonta, eli jospa vaikka räävittömämpää revittelyä tahtoo, niin sitten esimerkiksi Bad Santa pyörimään. Jouluelokuvien parhaimmistoon Elf ei oikein missään mielessä kuulu, mutta tosiaan kelvollinen ja mukavakin avaus tälle kaudelle.
Elf (2003) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti