Monestihan näitä tarinoita käynnistellään hivenen haikeista lähtökohdista, eikä Klara mikään poikkeus joukossa ole. Vanhemmat ovat eronneet jokin aika sitten ja muutakin murhetta mieltä kiusaa, sillä äiti Nita (Regina Lund) tahtoo muuttaa pois kotikaupungista maaseudun rauhaan. Klaraa (Rebecca Plymholt) ei lainkaan houkuttele tuleva siirtyminen jonnekin tuntemattomaan pikkukylään. Isä Rolf (Kjell Bergqvist) tahtoo lohdutella, ettei lähtö mikään lopullinen hyvästien heitto ole, koska välimatkaa on vain sata kilometriä ja viikonloppuisin vierailut onnistuvat helpostikin. Toinen mieltä vähän piristävä juttu on, että uusi paikkakunta on vahvaa hevosseutua ja näistä Klara kovastikin tykkäilee, jopa rakastaa, vaikkakaan ei itse ole lainkaan ratsastanut. Lähtötunnelmissa selvitellään myös, etteivät vanhempien välit mitkään erityisen ystävälliset ole ja lopulta Nita kaappaa Klaran muuttoautoon tiuskaisten.
Matka alkakoon ja syrjäisempi Hallondalen jossakin päämääränä vartoilee. Elokuvassa ei hurjasti minuutteja näihin siirtymisiin tuhrita, vaan nopsasti perille päästään. Vastaanotto on vähän viileä, mutta innokkaasti Nita alkaa uutta kotia kunnostelemaan. Ihasteleepa siinä, että punertava vuokratalo on edellistä asumusta suurempi. Tekemistä toki riittää uuden elämän käynnistelyssä. Klara taas alkaa pihapiiriä tutkailla ja huomaapa samalla, että rakennusrykelmään kuuluu myös pikkuisen ränsistymään päässyt tallikin. Sitten onkin jo aika ottaa hengähdystauko ja tepastella kuusimetsän rauhaan istuskelemaan puukaverien keskelle. Kaikki ylimääräinen möykkä jää taakse, mitä nyt leuto tuuli hiukkasen humistelee latvuksissa kulkiessaan.
Yksinäinen nököttely kuusirunkoa vasten ei kovin kauaa jatku, sillä iloinen kohtaaminen koittaa. Valkea heppanen tulee tyttöä moikkaamaan ja ihan miellyttävissä merkeissä tapaaminen sujuu. Tutustuminen jää tosin tässä vaiheessa pintapuoleiseksi, koska pienen välimatkan päästä jo omistaja asteleekin. Bertil (Ole Forsberg) tahtoo kovin ärähteleväinen olla, ja on vakaasti sitä mieltä, että yksi onneton ongelmatapaus kyseinen hevonen on. Suorastaan siinä karkulaistaan halveksii ja jonkinlaisia kurinpidollisia toimenpiteitäkin taitaa olla tiedossa toiselle. Klaran mielessä vilkahtaa heti ajatus hepan hankkimisesta, jos ei kerran toiselle kelpaa. Tallikin jo löytyy ja kaikkea...
Samainen Bertil tulee myöhemmin vieraisille, koska sattuupa olemaan myös vuokraisäntä Klaran äidille. No, vielä ei ehditä kauppaneuvotteluja oikein käymään, vaan koulutie kutsuu seuraavaksi. Selväähän se, että odotettuja hankaluuksia ilmenee, vaikkakin yksi iloinen sekä innokas tyttö tuleekin välitunnilla kaveruutta virittelemään. Hevoshulluuden astetta tiedustellaan ja yhteisen sävelen löytyessä onkin hyvä hipsaista läheiselle tallille, jossa suuri osa paikallisista tytöistä vapaa-aikaansa viettää hoidon ja ratsastuksen parissa. Klara ei tahdo täyttä osaamattomuuttaan myöntää ja pikkuisen juksailee ratsastustaustastaan. Tallissa vallitsee tiukka järjestys hoitohevosten suhteen, eikä ilmapiiri muutenkaan mikään miellyttävin ole.
Eräs nuorempi tyttö ottaa asiakseen tentata ja tivata Klaralta tämän ratsastuskokemuksista. Sattuupa olemaan niinkin, että piakkoin on tulossa ratsastuskilpailut, joihin käytännössä kaikki osallistuvat. Ilmoittautumisia otetaankin vastaan ja Klaraa yllytetään osallistumaan. Hiljainen ja arka Klara painostuksen alla sepittelee lisää ja alustavasti lupautuukin osallistumaan. Katsomon puolella tuntuu kohtalaisen hölmöltä ja oudolta, että ratsastusopettajakin tuosta vain olisi ottamassa ilmoittautumista vastaan. Täysin tuntematon tyttö on käväisemässä tallilla ensimmäistä kertaa, ei hoitohevosta, ei mitään varmistettua kokemusta tai taitoja, mutta hei, mukaan vain! Käy se sitten näinkin...
Ensimmäisen koulupäivän jälkeen valheiden verkko jatkaa leviämistä kotipuolessa Klaran kertoillessa äidilleen vähän muunneltua totuutta. No, ainakin riittää sotkuja sekä sekaannuksia setvittäväksi. Kävelyretkillään Klara tutustuu naapurissa asuvaan Jonte-poikaan (Joel Lutzow), joka osaa kertoa kohdatusta heppakaverista. Star on hevosen nimi, ja Bertil tahtoisi siitä kovasti eroon, mutta lopettaminen on turhan kallista. Klara selittää Jontelle, että tuli lupautuneeksi ratsastuskisoihin ilman mitään osaamista ja koitos olisi jo kuukauden kuluttua. Kuinkas sattuukaan, niin Star on tietysti hankaluudestaan huolimatta varsin nopeakavioinen menijä. Yksi plus yksi tietysti jotakin tarkoittaa, mutta näihin suunnitelmiin äiti tahtoo sanoa topakasti, että eipä käy. Nuorempana ratsastellut Nita onkin sitä mieltä, että nollakokemuksella ei kuukaudessa olla kilpailukunnossa ja että tämä harrastus vaatii sinnikästä harjoittelua. Senkin osaa tietysti arvata, että hetkellisistä hankaluuksista huolimatta harjoittelu ja valmistautuminen alkaa..
Tokaistaanpa tähän väliin suoraan, että Klara on näistä toistaiseksi vilkuilemistani heppailuista kehnoin, eikä juurikaan kehuja kirvoittele. Se perustuu Pia Hagmarin kirjasarjaan ja ruotsinkielinen Wikipedia tiedottelee, että ohjaaja Alexander Moberg on tehnyt käsikirjoituksen vuonna 1999 ilmestyneen teoksen Klaras vintersorg pohjalta. Kirjoja lukematta on vaikea sanoa, miten uskollisena elokuva sen kuvioita mukailee tai että ammennetaanko lisää muista osista. Hagmar on joka tapauksessa tehnyt isommankin pinon näitä nuortenkirjoja, mutta ehkeivät ne ole aivan minun lukemistooni soveltuvia, joten paremmat perehtymiset jäävät tekemättä.
Mobergia voi ainakin moittia mielikuvituksettomuudesta, sillä näyttää pahasti siltä, että kaveri on heppatarinoiden peruselementtejä kauhonut ja niistä yllätyksettömän sekä paikoin pahastikin tökkivän 81-minuuttisen pötkön kyhäillyt. Mikään piinaerikoinen Klara ei kuitenkaan ole, vaan kyllähän sen suuremmitta tuskitta lusii läpi. Aiheet ihasteluille jäävät vain kovin olemattomiksi. No, tokihan ne aiemmin katsellut samoissa aiheissa puuhaavat elokuvaviritelmätkin vastaavia käänteitä kierrättävät, mutta Klara erottuu ikävästi joukosta ollessaan melkoisen hengetön hömppäily, joka tuntuu kiireellä laukkaavan pakollisesta pisteestä toiseen kohti arvattavaa lopettelua.
Tarinan ilkeilijät esitellään jo kymmenen minuutin kohdilla ja nämä sitten myöhemmin ivallisina seuraavat Klaran ensiyrityksiä satulassa. Erityisesti Lotta kunnostautuu tulokkaan piinailussa, kun toinen töksähdellen ratsastelee. Naurukuoro taustalla saattelee Klaran ensimmäiseltä tunniltaan alakuloisena kohti kotia. Sitten tietysti on luvassa harjoittelujaksoa, pikkuisen ensi-ihastumistakin, perhedraamaa, Starin kohtalon kysymyksiä ja pakolliset viimeisten minuuttien vaikeudet jo valmiiksi uuvutetulle katsojalle. En minä näistä ala hermojani repimään, mutta jos mistään hyvästä hengestä ei ole saatu kiinni kiskaistua, niin on vähän liikaa toivottua, että katsoja käänteistä hirveästi hihkuisi tai innostuisi. Moni asia jää pahasti pintaraapaisuksi ja elokuva muodostuu suunnilleen alusta lähtien pikaiseksi säntäilyksi draamasta toiseen, eikä oikein tee edes mieli näihin rattaisiin kyytiin loikata.
Herkkiä hetkiä kyllä yritetään viritellä, mutta kyyneleiden kiskominen katsojasta on kyllä näillä eväillä täysin toivotonta onttouden kolistessa kohtauksesta toiseen. Murheet ja riidatkin kovin kaavamaisilta tuntuvat ja pohjusteluun panostaminen on vähäistä. Perhehuolien tai ystävyyden karikkojen keskellä tahtoisi lähinnä lakonisesti tokaista, että niinpä niin sitten tällaistakin tottakai, joopa-joo. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Ruotsissa tuotettiin mielestäni maailman parasta tavaraa, mitä koko perheen ruutuviihteeseen tulee ja jos tahtoisi tätä teosta siinä seurassa silmäillä, niin kyyti on kylmää. Klara ei onnistu luomaan minkäänlaista tunnetta aidosta herkkyydestä, läheisyydestä tai välittämisestä. Köyhää on meno ja pintakin tuntuu kovalta muovilta, joka rapsahtaisi rikki, kunhan vähän vääntäisi. Silloin tällöin tulee vastaan elokuvia, joiden kohdalla tekee mieli höpötellä, että katsojista tahdotaan väkinäisesti kiskoa hempeämpiä tunteita ja tietysti rahat siinä samalla ilman, että tekijöiden puolelta haluttaisiin juurikaan vaivaa nähdä. Klara kuuluu valitettavasti tähän kerhoon.
Pilkahduksetkin jäävät vähäisiksi ja kokonaisuudessa niinkin olemattomaan osaan, etteivät ne elämystä merkittävästi myönteisemmäksi onnistu tuuppailemaan. Harjoittelujaksokin on sinänsä kivoista kuvistaan huolimatta niin höttöisesti huitaistu, ettei onnistumisen iloakaan osaa myötäelää. Sama ongelma suunnilleen kaiken muunkin suhteen, eli kiire on kova seuraavaan pulmaan, mikä pitkälti jyrää alleen potentiaalisesti lämminhenkisemmät tuokiot. En väitä olevani kovinkaan hyvin kartalla ruotsalaisen perhe-elokuvan nykytilan suhteen, mutta jos Klara ja vaikkapa taannoin kauhisteltu Lasse Kreikassa viestivät siitä, missä näinä päivinä mennään, niin alamäki on kieltämättä ollut jyrkkä. No, tämä nyt on varmaan kohtalaisen liioiteltua synkistelyä, sillä epäilemättä laadukkaampiakin tekeleitä edelleenkin tuotetaan. Tahdonpa vain tilitellä, että laadutonta lässyä siltäkin suunnalta silloin tällöin tulee.
Jokseenkin nihkeissä jälkitunnelmissa innostuin vähän selailemaan IMDB:n puolelta, että olisikohan lajityypissä tarjolla uudempia ja potentiaalisesti kiinnostavia edustajia. Löytyyhän niitä jo ihan pintaraapaisullakin, ja runsaudenpula taitaa olla lähempänä kuin niukkuus. Ehken nyt aivan kaikkia lähde jäljittelemään tai hamstrailemaan kerralla, mutta kirjaillaanpa ylös, että seuraavat heppailut voisivat kohdatessa hyvinkin päätyä hyllyyn:
The Young Black Stallion (2003)
All Roads Lead Home (2008)
Amazing Racer (2009)
Cowgirls 'n Angels (2012)
Storm Rider (2013)
Dakota's Summer (2014)
Katseltavaa siis tähän sarjaan on tuuppailtu näemmä kuluvalla vuosikymmenelläkin ihan riittävästi, ja varmasti enemmänkin löytyisi, kunhan etsisi hiukkasen reippaammin. Mikä näissä sitten viehättelee, että pitää haalia lisää? Lasten tai nuorten ja eläinten ystävyyskuvaukset melko helposti tuntuvat sydäntä lämmittelevän ja ainakin aiemmin ovat silloin tällöin ihan herttaisiksikin muodostuneet. Lisäksi näihin kovin luontevasti yhdistyy upeiden vehreiden ja muuten komeiden maisemien esittely sekä ihastelu, joka taas osaltaan vähentää tarvetta napista ja murista mahdollisista töksähtelevämmistä tuokioista. Minä siis näistä yriten etsiä sinänsä harmitonta perhe-elokuvaviihdettä kauniisti kuvitettuna, eipä siinä juuri mitään ihmeellisempää taida taustalla olla. Toivottavasti tulevat hankinnat hiukkasen pirteämmin sekä vähemmin töksäyksin ja tölväisyin laukkaavat kuin Klara.
Klara jää toiveista vähän jälkeen maisemapuolenkin suhteen, sillä Ruotsin kesän kauneimpia hetkiä ei valitettavasti tämän teoksen kuviin ole lähdetty taltioimaan. Mistään silmät rikkovasta rumasta ankeudestakaan ei tietenkään ole kyse, mutta jos haluaa naapurimaan aurinkoista ihanuutta silmäillä, niin esimerkiksi Melukylän lapset tarjoilee visuaalista herkkua moninkertaisen määrän. Samahan pätee myös moniin muihin Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta tehtyihin elokuviin. Kyllähän kesäkoivuja sekä hiljaisia hiekkateitä taustalla vilahtelee, mutta kuvaston suhteen odotukset olivat korkeammalla. Vihertävillä kasvustoilla maalailu ja muut kesäluonnon sinfoniat saavat jäädä sivuosaan tässä tapauksessa.
Satunnaisista hymyistä huolimatta ilonhetket jäävät ruudun molemmin puolin varsin vähäisiksi. Mitä nyt lopussa tietysti riemu nousee, mutta omaa sydäntä se ei taas onnistu liikauttelemaan mihinkään suuntaan. Kasvutarinana Klara on kamalan kaavamainen, eikä oikein tunnu yrittävänkään mitään omaa. Tiedä sitten, voiko yleensä puhua edes tytön ja hevosen ystävyydestä, kun tämäkin jätetään pitkälti tyhjän päälle. Samoin ne ihmisten väliset suhteet hyvinkin heppoisiksi taiteillaan. Tuntuu pikkuisen ilkeältä lähes täysin negatiiviseen sävyyn naputella, mutta kun ei kaivamallakaan paljoa positiivista löydy, niin eipä voi mitään. Klara on kohtalaisen kehno heppailu, joka väkinäisesti yrittää koskettaa, mutta lopputulos on lähinnä tyhjänpäiväisyyttä.
Klara (2010) (IMDB)
tuntuu kinostavallta
VastaaPoista