Sanotaanpa heti alkuun, että kyseessä on tarkemmin määrittelemättömän aikapätkän verran edeltäjää varhaisemmille vuosille sijoittuva esiosa, jotta ei suurempia sekaannuksia syntyisi siitä, kun ensimmäisessä veivinsä heittäneet heput yht'äkkiä putkahtelevat takaisin kuviin. Jos aiempi elokuva käynnisteltiin aamutoimilla, niin jalanjäljissä tässäkin edetään. Arvid tosin tipahtaa kuvioista pois kokonaan, koska hänen aikansa tulee sitten myöhemmin. Haraldin (Kim Bodnia) tukka on päässyt pikkuisen venähtämään kepposia valtion ylläpitämässä kalterihotellissa sovitellessa, mutta ennen vapaampia aikoja on hyvä hiukan siistiytyäkin, eli nips ja naps lettiä lyhyemmäksi. Hetkistä myöhemmin vankilan ovet avautuvat kaverille epäilemättä mukavampaan suuntaan ja käsissä kulkee henkilökohtaisten tavaroiden mukana lahjaksi saatu ruukkukasvi, jonka kova kohtalo on räsähtää rikki katuun. Näyttääpi siis siltä, ettei tämä varhaisempi versio Haraldista oikein ole tunteiluun taipuvainen. Kyytiäkin olisi tarjolla, mutta samainen auto on niin piukassa pahempaa poikaa, ettei Harald sinne sekaan erityisen mielellään ole loikkaamassa.
Edellisessä osassa melkoisen tylynä ja uhkaavana heppuna esitelty Ratko (Slavko Labovic) ei tahdo vasta vapautuneelle edes hetken helpotusta suoda, vaan on heti muistuttelemassa saatavistaan, joita onkin Haraldin kannalta kertynyt varsin hirmuinen summa. Seitsemännumeroinen kruunukasa olisi kyseessä, eikä taida tuomiota istuneen taskusta niin pulskaa setelitukkua sentään löytyä, joten Harald ruinaa viikkoa maksuaikaa. Sopiihan se toki, mutta samalla pitää hyväksyä kovat korot tilitettäviksi. Siinäpä pikkuisen päänvaivaa pohdittavaksi, eikä taida ravintolatoiminta aivan niin tuottoisaa olla, että rapsakat kolme miljoonaa kassaan viikossa kilahtaisi. Keittiössä onkin jo tuttu porukka touhuilemassa, eli Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) ruoanlaiton parissa ja vähän aiemmin uutena vahvistuksena sähköhommiin pestailtu epäonninen säheltäjä Vuk (Brian Patterson) tietysti myös. Pientä kinaa on menossa, mutta eipä se letkeää olustelua enempiä häiriköi. Aivan eri asia onkin ovesta tuohtuneena tupsahtava Harald, jolla olisi jäkätettävää paristakin kohdasta.
Ensinnäkin vapaampaa ilmaa nuuskuttamaan päässyt kriminaali tahtoo tietää, mikseivät pullapojat vaivautuneet kaveriaan noutamaan vankilan porteilta. Kömmähdys selitellään väärinymmärryksillä, mutta sitten pitäisi vielä perustella, että miksi ihmeessä kaverukset ovat omin luvin menneet palkkaamaan Vukin mukaan porukkaan. Harald onkin heti kättelyssä kovin nihkeä sähkömiehen suhteen ja tylysti sekä suorasanaisesti kehottelee tämän palaamaan kotimaisemiinsa. Tällaiset yllättävät muutokset eivät ole yhtään Haraldin mieleen, eikä sekään tunnu mieltä muuttavan, että Vuk sattuu olemaan Ratkon serkku. Kokkikaksikko taas yrittää ilmoitella tahtovansa jättää rötöstelyn taakse ja keskittyä ainoastaan varsinaiseen ammattiinsa. Harmi vain, ettei Harald näistäkään neuvotteluista ole lainkaan kiinnostunut, vaan diktatuuri kirmaa demokratian edelle. Herrat voivatkin siis pitää mielipiteensä ja toiveensa ihan omana tietonaan.
Suurin ongelma on, että käteistä pitäisi saada kunnon kasa ja vieläpä äärimmäisen vauhdikkaasti. Siksi Harald lähteekin enempiä jaarittelematta ja aikailematta ajalemaan pankkikaduille. Josko vaikka irtoaisi vähemmän virallista alhaisten korkojen miljoonalainaa haulikkotakauksella... Ihan niin sumeilematta hän ei ole toimintaan vaihtamassa, vaan palailee kohti kotia suunnitelmaa kehittelemään. Parkkihallissa Ratko kavereineen on jäätelöherkkuja lipomassa ja tahtovatpa ystävällisesti tarjoilla Haraldillekin tötterön. Pelkästään maistiaisia makoisia ei sentään ole tultu tuomaan, vaan Ratko tahtoo tiedustella, että miksi ihmeessä Vuk on lähetetty matkoihinsa. Samalla sopii tietysti muistutella miljoonavelasta, jota Vukin palkkaaminen saattaisi helpottaa muutaman ylimääräisen maksupäivän muodossa. Taitaapi olla niitä tarjouksia, joista ei kannata kieltäytyä, joten ravintolaansa palaava Harald tiedottelee kavereilleen Vukin palaavan hommiin. Kokit tahtoisivat merellisiä tuulahduksia lisäillä ruokalistalle, mutta vähän kaikkea kohtaan nihkeä Harald ei sushin houkutusten päälle halua ymmärtää ja komentaakin viskaamaan kalapalat pannulle.
Huonojen uutisten kiintiö ei vielä isojen velkojen myötäkään ole täyttymässä, vaan Harald saa kuulla, että Munkki (Jens Okking) on toimitettu sairaalahoitoon. Sattuupa kyseinen heppu kuulumaan siihen erittäin harvalukuiseen joukkoon, josta Harald välittää aidosti. Munkki on ilmeisesti toiminut Haraldin oppaana rötösten teille ja astunut samalla eräänlaisen isähahmon asemaan, joten nämä uutiset saavatkin Haraldin heti ottamaan seuraavaksi käväisykohteeksi sairaalan. Siellä Munkki selittelee, että loppu lähestyy, koska maksa on sanomassa sopimustaan irti, eikä uutta ole tiedossa. Elonpäivien päätös ei tainnutkaan tulla räiskähtelevissä merkeissä rikoksen poluilla, vaan on ilmeisesti tyytyminen hiljaisempaan hiipumiseen sairaspedillä. No, aivan vielä hän ei aio lusikkaansa nurkkaan viskaista, vaan esittää Haraldille pienen tai ehkä isonkin pyynnön. Munkilla on oma poika, jota ei ole vuosiin tavannut ja josta ei ole edes Haraldille kertonut. Nyt lopullisen tilinteon lähestyessä hän tahtoisi poikansa vielä kerran tavata ja jokusen sanankin vaihtaa.
Eipä kai siinä mitään sitten, mutta vaikeuksia tuottaa se, että Ludvig (Torkel Petersson) istuu parhaillaan Ruotsin puolella vankilassa, eikä tuomio ole ihan heti loppumassa. Pitäisi siis napata vapauden avaimet kätösiin muilla keinoin, jonka Harald tietysti lupaakin hoidella. Matkalle lähdetään ja kokkikaksikko tekee taustatutkimusta reissun edistyessä. Munkki ei ole tainnut aivan kaikkea mainita, sillä tuskinpa ihan parkkisakkojen perusteella Ludvig on Ruotsin tiukimmin vartioituun laitokseen lukittu elinkautista istumaan. Kolme muuriakaan eivät saa Haraldia luovuttamaan, vaan homma saa jatkua. Muiden vastalauseet jäävät tälläkin kerralla teholtaan vaisuiksi, joten suut suppuun ja pätevää vapautussuunnitelmaa aivoriihessä rakentelemaan. Ludvig saadaan sekoilevassa hengessä muurien toiselle puolelle, mutta kuten ensimmäisessäkin elokuvassa pääsi käymään, niin yksi ratkaistu pulma johtaa toiseen mittaluokaltaan suurempaan ongelmaan. Ja tuleehan tielle näiden lisäksi monenmoista muutakin sekaannusta setvittäväksi, eli voisi sanoa, ettei Haraldilla ja kumppaneilla ainakaan tappavan tylsä viikko ole menossa, ja jos henki sattuu lähtemään, niin syynä lienee aivan jokin muu kuin äärimmäinen ikävystyminen...
Kun lähtee tekemään tarkempaa vertailua vanhemman elokuvan ja tämän esiosan kanssa, niin hiukkasen jopa pääsee yllättämään, miten samankaltaisten etappien läpi tätä tarinaa tepsutellaan. Vähän järjestystä muuttelemalla ja pienillä vinksautuksilla juttu saadaan junailtua siten, ettei ensimmäisen elokuvan toisto käy enempiä häiritsemään katselun aikana. Tälläkin kerralla jokseenkin epäonninen joukkio löytää itsensä toteuttamassa vähän kyseenalaisia pyyntöjä, eli vankilapakoa, pankkiryöstelyä ja romuttelevaista takaa-ajoa kehitellään. Huumorin sävy säilyy kohtalaisen tummana edeltäjänsä tapaan, mutta minusta siitä on kuitenkin nipsaistu pieni viipale tylyintä osastoa pois. No, tässäkin mielessä edelleen tuntee samaa maailmaa ihmettelevänsä, vaikka jatko viihteellisempään menoon pyrkiikin, mikä tulee esille siinäkin, että omituiset oppitunnit ja karut moraalikäsitykset jätetään vähemmälle huomiolle. Jos niistä eroista vielä puhelisi, niin In China They Eat Dogs suuntaa etenkin viimeisillä minuuteillaan hyvinkin huuruiseen suuntaan, mutta tämä osasto on ilmeisesti tahdottu karsia jatkosta pitkälti pois. Eipä sillä, että mystisiä miekkosia niinkään jäisi kaipaamaan, mutta ihmetyttää kuitenkin, että nämä yliluonnollisen puolelle kallistuvat vivahteet noin vain saavat jäädä pois kuvioista.
Herrojen edellinen yritys hyvittää asioita omalaatuisine velanmaksuineen karkaili loppupuolella niinkin riehakkaasti kätösistä, että useammallekin tyypille päädyttiin jakelemaan kovia kohtaloita. Jos siitä pisteestä lähdettäisiin jatkamaan, niin pitäisi kuljetella kamerat tuonpuoleiseen tai kehitellä hahmojoukko pitkälti uudelleen. Esiosan tekaisu on tietysti helppo ratkaisu tähän pulmaan, etenkin jos halutaan tykätyt tyypit tempaista takaisin mukaan menoon. Samojen naamojen palautuksesta en lähtisi napisemaan, sillä nämä tutut heput pääsääntöisesti huvittavat enemmän toilailuineen kuin uudet lisäykset hahmogalleriaan. Peterssonin esittämän Ludvigin tempaukset edustavat pitkälti pilkkopimeää huumoria, joka ei minusta valitettavasti kovinkaan kaksisesti saa suupieliä virneeseen vääntymään. Vähän vastaavalla tavalla kylmäksi jättävät Ludvigin kohtaukset isänsä kanssa. Vaikea olisi kuvitella, että tekijät olisivat katsomoa liikutuksesta pyytäneet vetistelemään näitä hetkiä vilkuillessa, mutta tuskinpa pienimuotoinen kiusaantuminenkaan päätavoitteena on ollut ja perhetovit lipsahtelevatkin ontuvan outoilun puolelle. Harald ja kokkikaverukset saavat vasta matkalla tietoonsa, että Ludvig on viisinkertainen murhamies, mutta eipä sekään Haraldia saa huolestumaan tai enempiä hätkähtämään. Varmaan jonkinlaisia väärinkäsityksiä ja kaikkea... No, Ludvig pyrkii näitä mielitekojaan toteuttamaan reissun edetessä lisääkin, vaan eivätpä mitään hihkaisuja saa aikaan. Ehkä pitäisi olla vähäsen vinksahtaneempi huumorintaju, jotta näistä julmisteluista huvitusta saisi kiskottua? Uusista kasvoista pitää myös mainita Iben Hjejlen esittämä itsetuhoinen Mille, joka vahingossa tempautuu mukaan menoon ja saa Ludvigin kiinnostumaan itsestään. Väittäisin, ettei Millenkään kohdalla erityisen hyvin ole onnistuttu ja lopulta hänestäkin jää jokseenkin yhdentekevä vaikutelma.
Minusta Ludvigin tunnekylmä rankistelu on jokseenkin väkinäistä väkertämistä kaikkiaan ja mieluummin sitä seurailee vaikkapa rennomman kokkikaksikon puuhia, ja heille olisi mieluusti lisää tilaa suonut näistä seikkailuista. Tyypit ovat hyvässä vauhdissa pähkäillessään uskaliasta vapautusoperaatiota monimutkaisine malleineen ja muutenkin tämä aivotyö laittaa hymyilyttämään. Eihän siinä voi mikään mennä vikaan... Peter ainakin on erinomaisen innostunut kehitelmistään, vaikkakin hetkeä myöhemmin selviää, ettei vastahakoisen vankikarkurin nappaaminen ihan suunnitellusti suju, vaan väkisin pitää yrittää viedä, mistä koituu kolhuja yhdelle ja toisellekin. Myöhemmin Peter pääsee älyään väläyttelemään kehittelemällä keinoja pikarikastumiseen, mutta niinpä vain riemu jalkapallokatsomossa vaihtuu pettymykseen ja pitää muita vaihtoehtoja mietiskellä. Jonkinlaista tasapainoa menoon näiden heppujen hääräilyt tuovat, sillä muuten saattaisi kallistua turhankin paljon rosoiseksi rymistelyksi. Voipi olla, että sellainen rankempi rieha olisi joidenkin mieleen, mutta itse tykkäilen siitä, kun sekaan saadaan hiukan harmittomampaakin huvittelua ja höpöttelyä.
Siinä missä Peter ja Martin pyrkivät mahdollisuuksien mukaan pitämään pipoja löysemmällä, niin Bodnian esittämä Harald on edelleenkin sitä lajia, jolla kuohahtelee helposti ja kynnys väkivaltaiseen rettelöintiin on melkoisen matalalla. Mistään erityisen suurella sydämellä varustetusta tyypistä ei tässä varhaisemmassa versiossakaan ole kyse, vaan kun kilahtaa, niin sitten ovat muiden henkikullat vaarassa. Välillä hykerryttävästi ryöpsähteleekin, kun tiukkoja paikkoja setvitään kovin ottein. Ensimmäisestä osasta kaikuu hieman Haraldin ja Ludvigin kolkko kumppanuus, kun näin Arvid-veli korvautuu vähemmän virallisella velipuolella ja voimien yhdistäminen johtaa veritöihin. Joiltakin osin saapastellaan mielestäni vieläkin synkempiin sielunmaisemiin, mutta kokonaisuutena Old Men in New Cars on mielestäni pari pykälää kevyempi tapaus. Ratko kumppaneineen ilmestyy tietysti tarjoamaan omaa apuaan, mitä tulee rämistelyjen käynnistelyyn ja velkojen sovitteluun. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin suunnittelut hoidetaan hivenen puolivillaisesti ja kohkaillaan menemään kolhuja varomatta.
Sanoisinkin, että esiosan ensimmäinen kolmannes onkin edeltäjäänsä pirteämpi toimintaosaston suhteen, sillä vankilavierailun jälkeen päästään nopsasti kartuttamaan käteiskassaa pankkiryöstön merkeissä. Vankilavuodet ovat tuoneet otteisiin ruostetta, eli hälytys ulvoo poliisit paikalle, mikä taas tarkoittaa sitä, että katukuvaan saadaan värinää reippaasti räiskytellyn tulitaistelun muodossa. Pitäähän sitä pakomatkaakin pikkuisen päästä kokeilemaan kera kolarin ja toisenkin. Romutuksen suhteenkin näyttää olevan pyrkimystä päihittää ensimmäinen elokuva ja ihan viihdyttävää kolistelua saadaankin aikaan. Vähän kyllä tahdon napista turhan vauhdikkaasta leikkaustyöskentelystä tässäkin tapauksessa, mutta kyllähän sitä katujen kaaosta viheltelevine luoteineen näinkin ihmettelee. Omat silmät vain ovat hieman vialliset tällaisen tyylittelyn suhteen, joten riehasta katoaa taas pala näyttävyyttä kuvien ollessa huiskivaisempaa lajia. No, sen verran tullut näitä ohjaajan toimintavääntöjä tuijoteltua, ettei valittu toteutustapa yllättämään pääse. Lopussa pitää tietysti vielä pikkuisen isommin tykitellä, mutta vaikuttaa siltä, että tehostepajalla tulevat rajat vastaan ja kun on tottunut ihmettelemään moninkertaisilla budjeteilla puuhasteltuja teoksia, niin isommat värinät jäävät näiden lentojen kohdalla kokematta. Yrityksestä kuitenkin plussaa, sillä onhan se kivaa, että kunnianhimoa riittää kokeilla hieman haastavampiakin kaappauksia.
Vähän laiskasti olen viimeisten vuosien aikana näitä pohjoismaisia tykittelyjä hyllyyn haalinut, mutta voisihan kokoelmaa toki täydennellä. Etenkin kirjoittajana toimineen Anders Thomas Jenssenin tekeleet kiinnostaisivat. Hänen omista ohjauksistaan on tullut nähtyä Adam's Apples ja The Green Butchers. Kumpikin näistä kallistuu niinkin selvästi synkemmän komedian puolelle, ettei varmaan ihan jokaiseen makuun sovi, eivätkä tylyt teilaukset välttämättä ole ihan sitä, mitä höttöiseen elokuvailtaan tahtoo... Kuitenkin molemmat mainitut ovat minusta omassa lajissaan varsin mainioita tapauksia ja kyllähän sellaisia katselee, kun tahtoo jotakin pirullisemmin virnistelevää ja ilkeämmin ivailevaa viihdykettä kokeilla.
Old Men in New Cars sisältää toki myös näitä tummanpuhuvia purkauksia äkkilähtöineen, mutta se kuitenkin on katsojalle helpompaa sulateltavaa kuin edellisen kappaleen esimerkit. Runsaat 90 minuuttia vierähtää ihan kivasti Haraldin ja kumppanusten koitosten parissa. Vaikka esiosa onnistuukin mielestäni paremmin toimintapuolen suhteen, niin kaikkiaan jäädään kyllä edeltäjästä jälkeen hiukkasen. Pitää siitäkin mainita, että varsinainen finaalipaukuttelu kuitenkin lopahtaa liian varhain ja kun siihen saa päälle kohtalaisen kömpelöä kevennystä, niin vähäsen vaisuissa merkeissä lopetellaan. Hätäisesti kyhäiltyjen suunnitelmien muuttuminen hävityksenkauhistukseksi toki ilonpilkahduksia tuottelee, mutta vähemmän loistokkaat lisäykset hahmoporukkaan taas ihastuttavat heikommin. Vukin pieksemisetkin alkavat tuntua melkoiselta pakkopullalta ja ainakin omalla kohdalla kiintiö tuli niiden suhteen täyteen jo ensimmäisessä elokuvassa. Ihan väsähtäneeksi turhakkeeksi ei tee mieli elokuvaa summailla, sillä näin toistollakin vähintään kohtalaisesti toimii, mutta ilmankin olisi kieltämättä pärjäilty.
Old Men in New Cars (2002) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti