Huovisen oma versio tapahtumista loikkaa suoremmin asiaan, kun taas television puolella on nähty tarpeelliseksi laittaa Heikki Kinnunen Huovishenkenä pohjustelemaan viihdeiltaman aihetta muutamalla mietteliäällä kysymyksellä ja yleisellä pohdiskelulla ystävyyden ytimestä. Eihän tällainen lisäily mitenkään vierasta touhua ole sarjan puitteissa, sillä esimerkiksi jakso Rauhanjuna laittoi saman miekkosen vähän vastaavaan tyyliin pyörittelemään ihmisen sotaisaa luonnetta ja taipumusta hakeutua konflikteja kohti. Onhan ystävyys kaikkine vivahteineen niinkin mutkikas ja konstikas kokonaisuus, että sopiihan sitä pähkäillä oikeaa syvyyttä, pituutta ja paksuutta sille. Niin, ja pitääkö sen sitten kehittyä, voiko syventyä liikaakin vaiko väljähtyä? Kukapa näihin sitten osaa varmat vastaukset lausahtaa, niin voipi se joukko vähäiseksi jäädä. Joka tapauksessa kirotun vaikeaa hommaa näiden ratkominen on, mutta luvassa olisi yksi esimerkkitapaus tutkailtavaksi.
Vierekkäin tien poskessa nököttelee pari postilaatikkoa, joista löytyvät sukunimet Alatalo ja Hulkko, ja samassa yhteydessä alkutekstien pyöriessä saadaan pikaiset silmäykset kumpaankin perheeseen. Samalla syntyy käsitys, että Hulkon tiluksilla vauraammissa merkeissä elämänmeno rullailee eteenpäin. Huovishenki vähän alkuasetelmia vielä availee, sillä naapurusten väliin on muodostumassa vähemmän mielekästä kitkaa ja kenties kiistaakin, jota pikkuisen painostava musiikki korostelee osaltaan. Asia on nimittäin siten, että kumpaisenkin perheen pojankoltiainen on ilkeämpiin keppospuuhiin yltynyt. Alatalojen viikari on pihistellyt porkkanoita toisten kasvimaalta, kun taas Hulkkojen jälkikasvu on yltynyt tervaamaan toisten kisuparan. Erityisesti Alatalojen torpassa isä Veli-Matti (Esa Pakarinen) on kovin huolissaan, että miten nämä käänteet mahtavatkaan horjutella ystävyyden peruspilareita. Eipä ole lainkaan mielekäs ajatus, että pelkkien porkkanoiden takia vihanpito aloitettaisiin.
"- Olen varma siitä, että horjumaton ystävyytemme ja tasavertainen naapurielomme poistaa synkät pilvet. Sinussa, Veli-Matti, minä näen Hulkon talon lämpimän ystävän!Kun Auvo-Perttu sanoi näin, vierähti kyynel Veli-Matin silmästä. Hän sanoi:- Olen aina ollut syvästi vakuutettu siitä, että sinussa, Auvo-Perttu, ruumiillistuu Alatalon väen todellinen, suloinen kaveri. Kuin setä sinä olet meille."
Jotakin täytynee tehdä, eikä vain silmät ja korvat kiinni odotella, että asiat itsestään lutviutuvat ja ongelmat haihtuvat ilmaan. Tuumasta toimeen olisi tarkoituksena tarttua, koska kovin synkät aatokset alkavat mieltä kiusaamaan. Parempi siis lähteä puhelemaan asioista ennen kuin pääparka kauheisiin kamaluuksiin hukkuu. Veli-Matti painavin askelin ja näpistetyt juurekset kätösessä lampsii kohti naapuritupaa, jossa Auvo-Perttu (Martti Tschokkinen) on juuri lehtihetkeensä syventymässä. No, vieras toivotellaan toki tervetulleeksi, kun Veli-Matti arasti ovella odottelee. Vähän vaitonaisina miekkoset toistensa mietteitä sulattelevat ja pöydässä keskitytään aluksi nauriiden naposteluun, mutta lähteehän se sanailukin siitä sujumaan. Kunhan saadaan kovat kehut vauhtiin, niin siinäpä ollaan riehakkaasti yhdessä ystävyyttä lujittelemassa, ja liittyypä talkoisiin Hulkon talon muutakin väkeä. Toisaalta vähäsen varomattomat lausahdukset saattavat viedä tunnelmia kireämpään suuntaan...
Kuorsaus huvitutti ihan mukavasti etenkin kirjallisessa muodossa, mutta Hyvät ystävykset höpötyksineen ei aivan yhtä mielekästä vaikutusta onnistu luomaan. Siinä missä mainittu episodi on napattu Huovisen ensimmäiseltä lyhyiden erikoisten kokoelmalta (Hirri), niin tämä rupattelevainen rupeama taas toiselta, eli varhaistuotannon piirissä liikuskellaan. No, pitää kuitenkin huomioida, että Kuikka ilmestyi vasta 1963, mikä tarkoittaa 13 vuoden rakoa esikoisteokseen. Tämä kokoelma ei sekään Huovisen järkäleisiin lukeudu, sillä runsaaseen 150 sivuun siinä sovitellaan 25 lyhyttä juttua. Hyvät ystävykset haukkaa niistä hiukkasen yli viisi kappaletta, joten karkeasti laskettuna edustaa sivumitaltaan tämän kirjan kohdalla keskitasoa. Enpä voi vielä sanoa, että olisin kaikkiin näihin tarinoihin tutustunut, mutta onpahan noita tullut pikkuisen vajaat kymmenen kappaletta lukaistua, koska esimerkiksi Bakulainen pahvala pitää sisällään noin kolmanneksen alkuperäisen teoksen jutuista, vaikkakin Hyvät ystävykset uudemmasta kokoelmasta uupuukin. No, sen uudelleenjulkaisu löytyy vähän vanhemmasta kokoelmasta, eli kyseessä siis vuoden 1974 Vapaita suhteita. Itse tuli ostettua alkuperäinen Kuikka, josta näitä lainauksiakin naputtelin.
"- Sinussa, Veli-Matti, yhdistyvät toisaalta vilpitön ystävyys ja toisaalta luottamus minuun, sanoo Auvo-Perttu sellaisella sydämen herkkyydellä, että sitä harvoin kuulee.- Sinä olet niin hyvä minulle, sanoo Veli-Matti. - Ja olen vakuutettu siitä, että sinun ystävyytesi, Auvo-Perttu, vaikka se onkin pehmeä kuin lehmän tissi, on silti kestävä kuin timantti. Ja kuten äsken tämän talon renki sanoi, ystävyys yhdistää meitä.- Ja syventää luottamusta, sanoo Auvo-Perttu hyväksyvästi päätään nyökytellen.- Ja luottamus taas enentää ystävyyttä, sanoo Veli-Matti."
Sitä vain piti sanomani, ettei Kuikka ainakaan toistaiseksi lukemieni pätkien perusteella ansaitse paikkaa Huovisen huippujen joukosta, eikä näistä oikeastaan yksikään ole toistaiseksi ikimuistoisten arkistoihin rekisteröitynyt. Voihan olla, että kokoelmasta helmiäkin löytyy, kunhan tarkemmin tutkii, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei kirjailija sanailuissaan ole lähelläkään terävintä tai hauskinta tuotantoaan, vaan sellaisia puoliunohdettavia ja laimeammin hymyhermoja kutkuttelevia juttuja lukijalle viskoo toisessa lyhyiden erikoisten nipussaan. Hyvät ystävykset edustaa suunnilleen tällaista tasoa ja laadultaan vastaava on mielestäni televisiosarjan avausosan pohjana toimiva Oravanmetsästäjän sihteeri, joka siis myös samasta niteestä on lähtöisin. Joka tapauksessa Huovinen on leikitellyt sanoilla ja tarinoinut paljonkin riemastuttavammin. Voihan olla, että joillekin muille maistuu paremmin, mutta minulle Alatalon ja Hulkon ystävyyden hehkuttelut jäävät jokseenkin latteiksi kilpakehuiksi, eivätkä tähän tekstiin valitut lainauksetkaan mielestäni mistään Huovisen kultakaivoksesta ole lähtöisin.
Sinänsä vähäsen oudoksuttaakin, että sarjan tekijäporukka on mennyt tällaisen jutun poimaisemaan mukaan, mutta onpa sitä tullut toisaalta kehuttua, että aiheet ja ajat vaihtelevat, eikä pitäydytä niissä tunnetuimmissa tapauksissa, mistä seikasta sinänsä tekee mieli hattua kallistella, sillä helpompiakin vaihtoehtoja olisi tosiaan löytynyt vähintään riittävästi. Taso toki vaihtelee kohtalaisesti jaksojen välillä, mutta eipä oikein voi lähteä läksyttelemään, että samoja juttuja osasta toiseen paasaillaan. Ohjaaja Pauli Virtanen on Leena Virtasen kanssa sovitellut noin 22-minuuttisen jakson, joka sujahtaa pituudeltaan sarjan lyhyempään laitaan, mikä lie ihan hyvä homma, koska hieman näihin jatkettuihin ylistelyihin ehtii jo siinäkin ajassa kyllästymään. Hiukan on hankalaa napata tästä herrojen herkistelevästäkin tunnelmoinnista kiinni, vaan vähän joutavalta läpätykseltä touhu vaikuttaa, kun koko perheenkin voimin puhkutaan hyvää henkäystä tulehtuneisiin väleihin. Jonkinlaista hurmioitunutta ilmapiiriä haeskellaan sekä kirjan että ruutuversion puolella, mutta sanoisinpa, ettei sinne saakka missään vaiheessa päästä, vaan vähän puolivillaista puhelua aikaan saadaan näiden hehkutusten parissa.
"Pirtin seinäkello heläyttää seitsemän lyöntiä. Hulkon kaikki väki tulee kuuntelemaan uutiset ja päivän peilin.Päivän peilin loputtua Auvo-Perttu sanoo:- Kyllä se niin on, että vilpitön ja luottavainen kanssakäyminen lähentää meitä toisiinsa ja rikastuttaa ystävyyttä."
Ehkäpä tässä pienimuotoisen parjauksen tuiskeessa sopii sen verran leppyä, että väliin mahtuu huomautus, ettei sentään tämä jakso mitään täysin vaivaannuttavaa kuraa ole. Tekijät eivät ole tässäkään tahtoneet täysin orjallisesti toistaa Huovisen juttuja sellaisenaan, vaan esimerkiksi alussa tosiaan haetaan painostavampaa tunnelmaa musiikin kumistellessa ja Veli-Matin houreisen mielen kehitellessä tuomiopäivän näkymiä. Silmissä välkähtelevät liekehtivät lakanat, piikkilangat pihalla, uhkaava hirttolava sekä räjähtelevät ulkorakennukset. Kyllähän siinä alkaa helposti kylmä hiki tunkea pintaan näitä kuvitellessa ja pää vaikuttaa olevankin nitkahtamispisteessä. Alkutahtien perusteella voisi mahdollisesti olettaa, että saa nähtäväksi jonkin katkeran tilien tasauksen, mutta hiukkasen harhaan tässä tarkoituksella johdatellaan kuljeskellen sellaisia polkuja, joille ei kirjailija omassa tekeleessään poikennut. Samaa voisi sanoa lopetuksesta, sillä Huovinen ei ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi orastavaa sopua sekä anteeksi saatujen syntien tuottamaa kepeää olotilaa enää saattaa kyseenalaiseksi, kun taas television puolella laitetaan viimeisiin kuviin kirjaimellisesti räsähtelevää säröä, vaikkakin huolestuneen hepun kasvoilla autuas hymy säilyykin taivaallisen musiikin soidessa taustalla. No, kumpikaan näistä päätöksistä ei tunnepuolella hirmuisesti liikauttele, joten samapa se oikeastaan.
"Illan viimeisen auringonsäteen valossa nuo kaksi isäntää katsovat syvälle toistensa silmiin kyynelten valuessa pitkin poskipäitä. He hymyilevät toisilleen, ja aurinko kultaa heidän hopeahapsiaan. Viimein Veli-Matti pujottaa arasti kämmenensä Auvo-Pertun avaraan kouraan, ja käsikädessä he istuvat vielä varttitunnin herkän tunnelman lumoamina.Kun Veli-Matti hämärissä palailee kotiinsa Hulkosta, on hänellä kevyt olo. Synti on tunnustettu ja Auvo-Perttu on antanut sen anteeksi. Maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."
En nyt menisi väittämään, että Hyvät ystävykset on kehnoin tämän sarjan tarjonnasta, mutta lähellä liikutaan ja onhan se näin omalla kohdalla homman lopettelevana pätkänä kohtalaisen vaisu. Varsinainen viimeinen jakso, eli Kahden juopon joulu puhelee paljon pirteämmin. Niin, kyllähän sitä vastavuoroisilla kehuilla kirjasta hieman laajennellen avarretaan sydämiä ja osoitetaan ymmärtäväisiä mieliä vanhempia viisauksia muistellen, vaan eipä siihenkään hurmokseen oikein pääse kyytiin loikkaamaan. Välillä tosin lipsahtelee kitkerämpien sananparsien puolelle, mikä tuo juttuihin jännitettä ja laittaa herrat nenät vastakkain, mutta niinpä vain (sana)sodankin partaalta eväät leppymiselle löydetään. Seitsemältä kajahtavat uutiset tarjoilevat kymmenminuuttisen kauhujen kimaran. Siinäpä kaverukset vaitonaisina kuuntelevat tiedotuksia räjähdyksistä, sodista, julmuuksista ja maailman mustemmista puolista, mikä vetää hiljaiseksi sekä mietteliääksi. Ehkei sitä siis kannata lähteä pikkukiistoja paisuttelemaan, vaan hakea niitä sovittelevampia sanoja ylistellen elelyn ihanuuksia, vaikkakin sitten kangerrellen. No, tämän tarinan tapauksessa hyvät ajatukset eivät erityisen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi muovaudu ja tuntuu vähän siltä, ettei Huovishenkikään oikein saa parasta intoa päälle jutellessaan lopettelupuheessaan maailman kauneudesta ja ihmisten hyvyydestä. Nämä tällaiset löpinät jossakin muussa yhteydessä onnistuvat helpostikin hyvää värinää rintaseuduilla synnyttelemään, mutta tässä tapauksessa päätös on pikkuinen plääh, eikä noin pirullisemman pilkkeen puolellakaan kovin pisteliäs ole.
Hyvät ystävykset (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti