Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure (Kaunotar ja Kulkuri II - Pepin seikkailut)

Joskohan sitä sopisi välillä vähän muustakin jutella kuin vain Veikko Huovisen kirjoitusten pohjalta ruutuviihteeksi sovitelluista tarinoista, joita on viime aikoina tullut tiuhaan tuijoteltua. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että vallan uutta ja ihmeellistä kummasteltavaa olisi luvassa, vaan animaatiohupia jatko-osan muodossa ennemmin. Runsaat pari vuotta sitten ihastellenkin kommentoitu alkuperäinen Lady and the Tramp kyllä viehätti mukavasti, mutta olen näkemisten perusteella tottunut siihen, että nämä Disneyn 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä tuottamat suoraan videolevitykseen suuntailleet hiukkasen hätäisiltä ja mielikuvituksettomilta vaikuttaneet jatko-osat varhaisemmille klassikoille eivät oikein onnistu toistamaan edeltäjiensä loistoa tai taikaa. Jokusen olen näitä lämmittely-yrityksiä vilkuillut ja laatutaso on vaihdellut kehnon, keskinkertaisen ja ihan kivan seuduilla, eikä yksikään ole edeltäjäänsä sekä innoittajaansa kovinkaan hirmuisesti haastanut, joten tässä osaa ennakkoon asetella sitä laaturimaa riittävän alas. No, en kuitenkaan ole lähdössä kamalaa kurjuutta kiroilemaan ennen katselua, vaan toivonpa todella, että suloista koirasöpöstelyä ja mukavaa piirrosviihdettä nähtäväksi saan, vaikka tunteellisimmat tuokiot uupuisivatkin.

Menneitä tahtoisin sen verran muistella, että alkuperäisen koiramaisen klassikon loppuhetkiä pikaisesti summailisin. Pientä kriisiä nimittäin perhepiirissä aiemmassa elokuvassa leimahteli, sillä hyvinkin rakastettuna perheenjäsenenä tervetulleeksi toivoteltu Kaunotar joutui toteamaan, että on hyvinkin hankalaa kilpailla huomiosta pikkuisen vauvan kanssa, vaikka miten suloinen hauva olisi. Mieleen hiipi sellaistakin pohdintaa, että noinkohan vain ihmissydämessä rakkaus rajallista on, ja uskollista koirakaveria voidaan tuosta vain alkaa laiminlyömään. No, koettelemusten jälkeen löytynyt vastaus ei sentään niin ankea ollut, vaan paljastui, että kyllähän perheessä tilaa riittää ja lämpöä löytyy Kaunottaren lisäksi Kulkurille ja vaikkapa hauvavauvanelikolle, jollainen saatiin viimeisille minuuteille kuviin vipeltelemään. Huolet ja murheet huitaistiin pois tunnelmia häiriköimästä ja talon täytti hehkuva perheonni, jota olisi tarkoitus jatko-osassa lähteä lisää tutkailemaan. Ehkei voi sanoa, että tuoreempi tapaus aivan suoraan edeltäjän lopusta lähtisi liikkeelle, vaan kaipa väliin sentään jokunen kuukausi mahtuu.

Vauva on siis edellisen elokuvan lopputekstien jälkeen hiukkasen varttunut ja koiraperheen nuorimmaiset ovat kovasti kasvaneet. Yleistä elämänmenoa kodikkuutta puhkuvassa pikkukaupungissa lähdetään laulellen esittelemään, sillä lähestyvä itsenäisyyspäivä laittaa asukkaat juhlistelevaiselle tuulelle. Yhdysvaltojen koillisosissa tämä melkeinpä maanpäällinen paratiisi sijaitsee ja sen ihanuudesta sekä onnesta ensimmäiset tuokioiset kajautellaan. Heinäkuun alku on hyvää aikaa perheretkien toteutteluun ja tosiaan se suuri vuosijuhlakin on vain runsaan vuorokauden päässä. Muiden iloisten joukossa kadulla tepastelee tuttu porukka, vaan pian jo kotipuuhat kutsuvatkin ja teemana on kylpyhetki pienokaisille. Osa koiranuorukaisista riemuissaan pesulle onkin menossa, mutta joukosta löytyy yksi kaveri, joka voisi vetiset leikit väliinkin jättää. Sattuupa niin, että sisarusnelikosta Pepi (englanniksi Scamp) aivan muin tavoin tahtoisi päiväänsä kulutella.

Kodin vankkojen seinien sisäpuolelta löytyy turvaa, rauhaa ja rakkautta, mikä melkein kaikille kelpaa, mutta yleinen tyytyväisyys ei ihan jokaista tavoita, vaan Pepi tuumii, että leppoisuus ahdistaa ja tukahduttaa villin pentuhengen. Hän näkeekin itsensä hurjana villikoirana, joka kylpyhetkiä vihaa, mutta hurjemmat hurttailut kiinnostavat kovasti. Niinpä Pepi innostuukin kehittelemään kohkaillen ja kommeltaen varsin komean sekamelskaisen sotkun olohuoneeseen, ja hyvinkin ymmärrettävää on, ettei tällaisella reuhaamisella kiitosta saa osakseen. Toista torutaan suorin sanoin, mikä kapinahenkisen pennun päässä vahvistelee mielikuvaa, että kaikki kiva kiellettyä on. Kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua riehumiseen ei löydy, vaan pienokainen laitetaan kyynelsilmäisenä pihalle kylmän ketjun vangiksi. Iltakin on vasta aluillaan ja tunne-elämä tuuppaa jo jostakin melkoista myrskyä.

Nämä tuimat tuulahdukset saavatkin vahvistusta, kun koiravanhemmat keskustelevat huolistaan liittyen Pepin surulliseen kohtaloon. Kumpikin tosin on ymmärtävinään, että talon säännöt pitää tehdä pojallekin selviksi, eikä toisen sovi antaa temmeltää aivan mielensä mukaan. Kulkuri yrittääkin puhella Pepille näistä pykälistä, mutta sepä saa nuorukaisen vallan hurjistumaan, ja tämä tiedotteleekin, ettei tunne lainkaan joukkoon kuuluvansa. Siinä pentu paremmin tietämättä paasailee, ettei kotikoiran elämää ikänsä viettänyt isä voi mitenkään tajuta, miten vapaudenkaipuu rintamuksessa viiltää ja vetää vailla ketjuja kuuta ulvomaan. Selvästikään Kulkuri ei ole Pepille iltasatuina kertoillut omista villeistä päivistään katukoirana. No, nuori hauvaherra jatkaa uhitteluaan päivittelemällä, mitä hyötyä mahtaa hampaista ja kynsistä olla, jos niiden käyttö on kertakaikkisen kiellettyä turvallisen pehmoisessa kodissa. Isäkään ei pysty täysin viileästi tunteitaan hillitsemään, vaan kumpaisenkin mielessä kuohahtelee ja päreet ovat hyvää vauhtia kärähtämässä. Isompikin riita jo lupaavasti kytee ja Pepi päätyykin irtisanomaan itsensä kotilaumasta.

Hetkistä myöhemmin jo muutenkin myllerryksessä olevaa nuorta mieltä ilmestyy viekottelemaan villien ja vapaiden katukoirien joukkio, joka aidan toisella puolella vailla ketjuja elämäniloisesti kiusii rankkuria. Houkuttelevatpa vielä ketjun päässä nököttävää poloista mukaansa. Pepi ei ymmärrettävistä syistä oikein pysty perään pinkaisemaan, mutta porukan johtokoira Kusti (englanniksi Buster) tekee häneen suuremmankin vaikutuksen varmoilla otteillaan ja urheudellaan. Näiden näytösten silmäily herättelee kapinakipinää entisestään, mikä saa Pepin vinhasti viuhtomaan vapautuakseen kahleistaan ja kun oikein tarmolla ja vimmalla kamppailee, niin vapaus pannoista, haleista ja kylvyistä koittaa. Kotipihassa seikkailut jäävät kokematta, mutta siihen on luvassa suuri muutos ja yöllisten katujen kutsuessa saa samalla huikata hui-hait säännöille ja velvollisuuksille. Nopsasti Pepi juoksenteleekin aiemmin näkemäänsä koiraryhmää jäljittämään ja kyllähän niitä kavereita löytyykin.

"Hmm. I can see you know your way 'round an alley."

"It's that obvious?"

"Couldn't miss it if I tried."

Enkeli (Angel) onkin sivukujalla etsimässä ruoka-apajia roskisten kätköistä ja tässä vaiheessa Pepi katsoo tilaisuutensa tulleen ja vapaudentunteen rohkaisemana päättää tehdä nuoreen koiraneitoon lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti sutjakoiksi suunnitellut lausahdukset ontuvat siinä määrin, että runsaammin katukokemusta omaava Enkeli näkee niiden läpi, eikä Pepin loikkakaan loistokkaasti kanna, vaan lähentelee lässähdystä. Jos tarkoituksena oli omia kykyjään todistella, niin metsään menee, sillä Enkeli tokaisee, ettei tuollainen rassukka pärjää pimeillä kaduilla viittä minuuttiakaan. Pepi ei kuitenkaan lannistu, vaan vakaasti päättää päästä osaksi Kustin johtamaa kaatopaikalla majapaikkaansa pitävää kulkurilaumaa. Enkeli tosin suhtautuu tähän porukan pomoonkin jokseenkin vähätteleväisesti ja vinoillen, sillä Kustin itsekehu tahtoo kovin läpinäkyvää lajityyppiä edustaa.

Pepi kuitenkin näkee Kustista vain sen hurjan, hohdokkaan ja urhean puolen, mikä herättelee sydänseuduilla poltetta liittyä kerhoon. Aivan noin vain se ei tietysti suju ja hänelle selitetäänkin, etteivät lemmikkikoirat yleensä kelpaa samaan laumaan juoksentelemaan, mutta kun toinen sinnikkäästi pyytää, niin kenties tilaisuus tarjoutuu. Ensin on kuitenkin edessä rohkeuskoe, mikä olisi tarkoitus suorittaa vallan hurjan ja mahdollisesti pikkuisen hullunkin hurtan kujalla. Pepin todistellessa rohkeuttaan ja pyrkiessään osaksi uutta perhettä, huolestuvat läheiset ymmärrettävästi. Pojasta on jäljellä vain ketjunpätkä, eikä mitään tietoa, minne kaveri on viilettänyt. Apuun saadaan vanhoja tuttujakin, mutta nähtäväksi jää, riittääköhän sekään, sillä esimerkiksi eräs sinnikäs kulkukoirien nappaaja on joukon jäljillä. Lisäksi tulee ilmi, että tiettyjä menneiden päivien katkeruuksiakin olisi selviteltävänä, missä eräs pentu saattaa joutua kylmästi pelinappulaksi...

Tässäpä sitä taas ollaan jokseenkin keskinkertaisuuden tienoille seikkailevan jatko-osan parissa pähkäilemässä, että mikäköhän järki hommaa käynnistelevän kipinän takana olikaan, vai liittyyköhän koko juttu ennemmin kassakoneen viekoittelevaan kilinään ja helpon rahan houkutukseen. No, ehkei nyt lähdetä ihan niin jäätävän kyyniselle linjalle, vaan pidetään edes puolittain hengissä mahdollisuutta, että tarinan takaa löytyvät tyypit ovat ihan aidosti tahtoneet tehdä vuosikymmeniä myöhemmin alkuperäisestä klassikosta tykkäilleille kelvollisen uuden seikkailun. Jos näin on, niin ainakin tämän katselijan silmiin vaikuttaa siltä, että harmittavan köykäisin eväin hommaa on lähdetty työstämään ja otekin vaikuttaa jokseenkin hutiloivailta. Onneksi seikka sekä toinenkin saadaan käänneltyä huvittavaan, mielekkääseen tai muuten vain mukavaan suuntaan, ettei tarvitse hurjimpien kurjuuksien valitusvirsiä alkaa uikuttelemaan.

...Ja kuten tuli tekstin alkupuolella todettuakin, niin eipä aiempien kokemusten ja koettelemusten perusteella huippulaatua näiltä kotivideomarkkinoille suunnatuilta jatkoilta osaa tai uskalla toivoakaan. Jos näitä muita hetkisen plus kotvasen mietiskelee ja muistelee, niin sanoisinpa vaikka siten, että Pepi seikkailee viihdyttävämmin kuin esimerkiksi dalmatialaisperheen pieni Kikero elokuvassa 101 Dalmatians II: Patch's London Adventure. Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure ei tosiaan mihinkään omaperäisten neronleimausten riemastuttavaan joukkoon onnistu loikkimaan, mutta näyttäytyypä se sentään selvästi innostavampana kuin valittu verrokki. Tokihan vähän tylsämielisestikin toistellaan vuosikymmeniä vanhoja juttuja, mutta osaan kertailuista saadaan kuitenkin vinksautettua edes pienoista pilkettä, eli eipä näiden alkuperäisen klassikon innoittamien hetkien suhteenkaan täydy tylyihin lyttäystalkoisiin lähteä. Yleisestikin vaikuttaa siltä, että näiden 1950- ja 1960-luvuilla valmistuneiden koiraklassikkojen toiset osaset on saman peruskaavan mukaan väänneltyjä sekä käänneltyjä, kun nuori poikahauva kokee kuulumattomuutta muuhun joukkoon ja haikailee seikkailujen perään.

"It's a good look for you, Buster. The garbage adds some class."

Ainakin minusta Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure muodostuu mielekkäämmäksi seurailtavaksi noin kokonaisuutena kuin Kikeron kommellukset, enkä lähtisi sitä seikkailupuolta voimakkaimmaksi vetonaulaksi nostamaan. Vauhdikkuutta sinänsä löytyy Pepin ja kumppanien temmeltäessä, mutta eipä se tässäkään Disney-tuotoksessa ihan ykkösjuttuja ole. Minun mielessäni ensimmäisen ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuvat sydämellisyys ja suloisuus, eikä niitä onneksi olla jatkossakaan hylkäämässä, vaan siihenkin suuntaan kurotellaan kohkausten sekä muiden kiireiden välissä, vaikkakaan ei aivan samalla värinävoimakkuudella kuin edeltäjässä. Hetkosia herkempiä henkilökohtaisesti haikailen kieltämättä tässä yhteydessä enemmän, mutta eipä se tarkoita, että hulina ja vilinä automaattisesti paasaushalut valitusryöpytyksineen laittaisi liikkeelle. Esimerkiksi vilkas temmellys kaatopaikan metkoja kätköjä tutkiessa on ihan myönteinen ilonpilkahdus, eikä elokuva mielestäni toiminnallisemmissa osuuksissaan karkaile räikeiden ylilyöntien puolelle, joten ihan luontevasti ne sekaan sulautuvat.

Pikkuisen suunnitelmissa kyti sellainenkin vaihtoehto, että ensimmäisen elokuvan vilkaisisin pohjustukseksi, mutta päättelin sitten, että saattaisipa se tuuppailla seuraajan vähän turhankin valjuun valoon. Jälkikäteen kumpaisestakin kuvakaappauksia vähäsen vertailin ja sanoisin, että visuaalisen loistokkuuden suhteen voitto menee alkuperäiselle klassikolle melkoisen tylyin lukemin. Pehmeitä linjoja, maalauksellisia taustoja, eloisia ilmeitä sekä eleitä ja muutakin kaunista katseltavaa niistä näpsäyksistä paljastuu. Samansuuntaista tyyliä on selvästikin lähdetty tavoittelemaan, mutta vastaavaan loistoon ja hehkuun eivät eväät repussa odotetusti riitä, ja silmien edessä vilistelevät kuvaset paikoin vähän valjuilta vaikuttavat. Tosin sopinee huomauttaa, että onhan sitä paljon innottomampaa, elottomampaa ja yleisesti karkeampaa piirrosviihdettä tullut nähtyä, eli vaikka mistään ikimuistoisen ihanasta animaatioherkusta ei olekaan kyse, niin vähintään menettelevällä tasolla liikutaan, kun huomioi, että tosiaan pienemmällä budjetilla videomarkkinoille jatko-osa on tuotettu. Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän humu ja huiske juhlisteluineen ei sinänsä sytytä hirmuisemmin, mutta tuopa se kohtauksiin värikkäästi räiskähtelevää riehaa ja koristelua. Muutenkin joukosta erottuu jaksoja, joita voi vähintään pikkuisiksi silmäniloiksi väittää, joskin ripauksen pelkistetyiksi sellaisiksi. Kaikkiaan visuaalinen puoli kääräistään vähintään kohtalaisesti pakettiin, eikä siinä suhteessa tarvitse pelkästään muristella ja murjottaa.

Jos niitä jäkättelyihin kannustelevia puolia pohtisi, niin ensimmäisenä tulee mieleen, että ensimmäisen sulostuttavin hahmo Kaunotar jätetään tylysti sivuosaan ja ruutuaikaa kertyy joitakin minuutteja lyhyiden näyttäytymisten kautta. Mainittakoon myös, että jatkoonkin on herttaiselle hauvalle löydetty lämpimän lempeä ääni, sillä osan esittää Jodi Benson, joka on omaan mieleen jäänyt ensisijaisesti elokuvasta The Little Mermaid, jossa hän vallan ihanasti omat lausahduksensa ja laulelunsa hoitaa. Benson toki esiintyy myös jatko-osissa The Little Mermaid II: Return to the Sea ja The Little Mermaid 3: Ariel's Beginning, mutta ehkeipä näistä enempää tässä höpinässä. Ääninäyttelijäjoukko vaikuttaa muiltakin osin olevan vähintään puolinimekäs, koska elokuvassa kuullaan sellaisia tyyppejä kuin Alyssa Milano, Chazz Palminteri ja Mickey Rooney. Sivukujien varjoihin tuuppaaminen ei koidu vain Kaunottaren kohtaloksi, vaan vähemmälle huomiolle jää pari muutakin hahmoa. Jo alkuminuuteilla tahdotaan tuoda tuttuja kasvoja kuviin, mutta elokuvan edetessä ensimmäisen rakastetuille ja kenties inhotuillekin vipeltäjille ei oikein tunnuta keksivän järkevää tekemistä ja puuhaa. Tavallaan pakkohan kuviin on ujutella huvittava ja sulostuttavakin parivaljakko Tupsu ja Jalo, mutta heidänkin panoksensa jää lopulta melko olemattomaksi. Joidenkin näyttäytymiset ovat vieläkin lyhyempiä, mikä laittaa pohtimaan, että kenties vanhoja ystäviä ja vihollisiakin olisi voinut kekseliäämmin tempaista mukaan.

"He betrayed me! You can't have a family and still be a Junkyard Dog, so I gave Tramp a choice. It was either me, or her. And he picked life at the end of a chain. Hooked up with a real powderpuff. Sleepin' on carpets. Free room and board. Livin' the cushy pillow life!"

Kyllähän sen ymmärtää, että tässä tahdotaan keskittyä isän ja pojan kärhämöinnin sekä sopuisuuden etsiskelyn kautta siihen, miten perhe ja elo yhteisessä kodissa rajoittaa sekä mitä se taas antaa. Kulkurin riehakkaampaan menneisyyteenkin päästään pikaisesti kurkkaamaan ja legendat lähtevät liitelemään kohti kenties vähän liiankin lennokkaita loppusyöksyjä tummien sävyjen kaunistamina. No, joka tapauksessa vapauden tuulahdusten perään haikailevan Pepin ja rauhaisaan kotoiluun tuudittautuneen isän näkemyseroista on ihan hyvä lähteä etsimään jonkinlaista yhteisymmärrystä. Pepikin matkallaan oppii, ettei aivan kaikille välittävä perhe ja turvalliset seinät ympärillä muodosta mitään kammottavaa kirousta, vaan voivathan ne vapauden viimatkin vähän liiankin vinhasti puhkua, sillä katukoiran elämä väläyttelee välillä niitä nurjiakin puolia kepeiden pelien sekä leikkien lomaan. Toisaalta Kulkuri-isän pitää yrittää muistella aikaa, jolloin sydän veti avoimen taivaan alle villien seikkailujen perään. Lopettelussa toistellaan sinänsä henkeen sopivasti ensimmäisen elokuvan käänteitä, mikä jälleen on ymmärrettävää, muttei erityisen kekseliästä. Kun saman kaavan kautta päätöstä etsitään edeltäjää vähäsen vaisummin, niin eihän se kyynelöimään laita tai muutenkaan muistettavasti herkistele.

Lyhyehköstä alle 70 minuutin kestosta huolimatta elokuvaan mahtuu useampi laulukin ja näiden välillä vallitsee ihan kivasti vaihteluakin. Hiukkasen harmi taas on, ettei ainakaan ensikatselulla yksikään onnistu suuremmin hurmaamaan, mutta onhan noita vaisumpia viritelmiäkin tullut kuultua. Juhlistelevakin alkulaulu Welcome Home tavoittelee alkuperäisestä klassikosta tuttua herttaista ja suloista tunnelmaa leikkisällä vivahteella, ja ainakin minusta asettelee sävyjä ihan osuvasti kohdilleen, vaikkei kappaleena kovin kaksinen olekaan. Myöhemmin soiva Junkyard Society Rag leikittelee riehakkaammin vapaiden koirakaverusten vipellellessä vikkelästi ja kuvineen muodostaa ihan makoisan vauhtijakson. Pepi ehtii myös hiukkasen ihastumaankin ja tuolloin taustalla kuullaan I Didn't Know I Could Feel This Way, joka pelailee pikkuisen kepeämmällä vireellä ja virneellä kuin ensimmäisen elokuvan herkemmät rakkaushetket, ja tähän tietysti sopii sekin, että toistettu romanttinen spagetti-illallinen ei aivan yhtä siististi sujukaan. Rakkaiden ja läheisten merkityksestä muistutellaan haikeampaan sävyyn loppupuolen laulussa Always There, joka kai on tarkoitettu pari kyyneltä nyhtämään, mutta eipä aivan siinä onnistu. Joka tapauksessa laulut ovat laadultaan samaa luokkaa muun elokuvan kanssa. Oikeastaan lähinnä lopputekstien taustalla soiva ensimmäisestä tuttu, mutta nykyaikaisempaan muotoon muunneltu Bella Notte (This Is the Night) särähtää korviin ja sen olisi hyvin voinut sieltä poistellakin.

"What difference does it make? All families are alike. They make you take baths, and - and sleep in a bed, and you have to eat everything in your bowl and when it rains, you have to come indoors! Gah, let's just say you're lucky you've never had to live with a family."

Voihan olla, että kesän kuivempi kausi Disney-viihteen suhteen saa katselemaan tätä vähän köykäisesti kasailtua jatkoa suopeammin silmin ja johonkin muuhun väliin soviteltuna tämä kohtalaisen kaavamaisesti viuhtova ja rajoittuneella mielikuvituksella varustettu seikkailu saattaisi saada aikaan huokailun puolelle kallistuvaa tympiintymistä. No, se saanee jäädä ainakin mahdolliseen uusintaan saakka arvoitukseksi ja toistaiseksi tuomioksi kirjautuu se ihan kiva, mikä ei edelleenkään kehuista kovin ole. Siellä jä täällä tekisi mieli tokaista jokseenkin väkinäisistäkin toisteluista hiukan ilkeämmin, mutta eipä touhu lopulta niin rasittavaksi pääse kehittymään, että närästely laittaisi näppäimistön kautta muristelemaan. Jälkeen kuitenkin jää sellainen ikävämmän laatuinen haituva mieleen kummittelemaan, että jos kerran vuosikymmeniä myöhemmin lähdetään rakastetulle klassikolle jatkoa puuhaamaan, niin sopisihan sitä hiukkasen reippaammin yrittää kuin tyytyä sinänsä kivaan, mutta pohjimmiltaan turhaan ja paikoin ontuvaankin lämmittelyyn. Ihan hyviä ja niitä toivomiani suloisiakin hetkiä Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure onneksi tarjoilee, mutta vähän väistämättä sitä tahtoo edeltäjään vertailla ja siinä kisassa käy kohtalaisen kehnosti lopputuloksen ollessa melkoisen selvä melkein puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneen teoksen eduksi. Kyllähän näitä jatkojakin välipaloina katselee, mutta mutta...

Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure (2001) (IMDB)