The Magical World of Winnie the Pooh: All for One, One for All (Nalle Puhin taikamaailma: kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta)

Puhinko kutsun Puolen hehtaarin metsästä kuulen...taitaapi se niin olla ja ihan mielellään lähden seurailemaan, millaista menoa ja pähkäiltävää porukalla suloisella tällä kerralla on mielessään ja edessään. No, eihän edellisestä vierailusta sinänsä hirvittävän pitkää aikaa ole, koska kesäkuussa soittimeen sujahteli uudemmasta sarjasta kyhäilty kokoelma My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails, mutta sepä ei sen suurempaa tai sydämellistäkään vaikutusta jälkeensä jättänyt, vaan ennemmin olen edelleen sillä kannalla, että Puh-seikkailujen selkeästi huonommalla laidalla liikuskellaan. Siksipä siis on ihan mielekästä kokeilla vaihteeksi todetusti omalla kohdalla paremmin toimivia viritelmiä. Jo toiselle puolikkaalleen ehtinyt vuosi 2016 ei muutenkaan ole mitään rikkainta aikaa ollut samaisten pehmoeläinystävien tohinoiden suhteen, koska lukumäärä on jäänyt varsin vähäiseksi ja laatutasokin tosiaan parhaimmista paloista kauas jää. Vähän kehnoa kesäkokeilua ennen tuli testailtua helmikuun tiettynä ajankohtana aiheeltaan ystävänpäivään erinomaisesti sopiva Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, vaan eipä sekään mitään klassikkonalleilua ole, vaikka ainakin osittain kivaa kujeilua sisältääkin.

Taikamaailmalevyjä pyörittelin yhden kappaleen tammikuun puolella, joka siis oli Love and Friendship, josta onkin sitten jo reilut puoli vuotta kulahtanut. Siinäpä sen näkee, että minulta näemmä löytyy taipumusta ja taitoa pitkittää tällaisia melkoisen pieniäkin katselu-urakoita vuosikausiin, sillä alkaa tämäkin projekti vähäsen venähtämään, koska tosiaan se käynnistyi jo vuoden 2014 marraskuussa kiekolla Little Things Mean a Lot!, eli voipi olla, että melkein kaksi vuotta tulee täyteen ennen kuin saan kahdeksannen koostelevyn vilkaistua. No, kaikki osaset on jo hyllyyn osteltu, ettei sen takia ainakaan voi mahdollisiin viivästymisiin vedota, mutta usein näitä tulee säästeltyä senkin takia, ettei uusia puhisteluja enää niin vain kokoelmaan löydy ja tuntuisi pikkuisen hassulta hotkaista kaikki herkut kerralla. Oli miten oli, niin tuskinpa näiden tarujen parissa enää iäisyyksiä tulee jumiteltua. Palatakseni tuohon mainittuun tammikuiseen taikaiseen maailmaan, niin pienoiseksi pettymykseksi sen muistelisin, sillä ystävyyden lahjoja lupaileva levy jätti ripauksen toivottavaa sydämellisyyden suhteen, ja mielestäni teemaan paremmin sopivia Puh-pätkiä kyllä olisi löytynyt. Jälleen tarinapaketin nimeksi on osuvasti valittu motto, joka erinomaisesti tämän porukan henkeen ja touhuihin sopii. Eri asia sitten, millaisia juttuja koosteen väkertelijät ovat sinne sujautelleet, ja siitä voisin muutaman sanasen rupatella...

Homman johtoajatuksena näissä levyissä on siis edelleen, että lähemmäs kolme vuosikymmentä sitten ensiesityksensä saaneen sarjan The New Adventures of Winnie the Pooh neljältä tuotantokaudelta napsitaan teemaan enemmän tai vähemmän löyhästi sopivia tarinoita nelisen kappaletta. Tässä tapauksessa juttunelikon availee toisen kauden toinen jakso, eli Rabbit Marks the Spot (Kani kätkee aarteen), joka on siis vuodelta 1989. Avauslaulun kuulemisesta on ehtinyt tosiaan toveja useampikin vierähtää, mutta eipä se silti ole mielestä haihtumaan ehtinyt ja lyhyen kappaleen jälkeen päästään kurkkimaan, mitä on kaveruksilla menossa. Vauhtia ei ainakaan avauksesta puutu, sillä hurja piraattiporukka rosvolaivallaan pyyhältää eteenpäin tuuli tukassa tuiverrellen ja ryövärilauluja hoilotellen. Pikkumetsän pensaskerrostakin tämä hurjisteleva seurue lamaa maan tasalle, kun villi merirosvoleikki tempaisee mukaansa.

Arvokkaiden saaliiden tarjoama ilmainen elämä merten (vaiko metsien) kauhuja kiinnostaa, mikä tarkoittaa, että pitäisihän niitä aarteitakin jostakin löytää. Yksi asia johtaa toiseen, mikä taas saattaapi tarkoittaa, että Kanin hermoja koetellaan ja päreitä poltellaan, sillä kaivauksia suoritetaan, missäpä muualla kuin pupusen rakkaalla ja äärimmäisen tärkeällä kasvimaalla. Jälleen voisi kysäistä, että eivätkö ystävykset lainkaan ole oppineet toisen makoisia porkkanoita arvostamaan, mutta ehkä jätetään utelut nyt väliin. Ymmärrettävistä syistä Kani ei lainkaan osaa näistä aarretouhuista innostua, vaan päättää, että rosvokutaleet ansaitsevat pienoisen läksytyksen, jotta harrastuksiin jotakin tolkkua saataisiin. Keinoksi viekas jänönen keksii valeaarteen ja piirteleepä sen luo saattelevan kartankin rosvojen löydettäväksi. Porukka porhaltelee edelleen vähän minne sattuu, mutta niinpä vain pulloposti perille löytää ja oitis nämä ystävykset kartasta kiinnostuvat. Kani itsekin rientää avustamaan, jotta varmasti päästäisiin oikeille jäljille. Iso äx toki löytyy, mutta sen jälkeen riittää ihmeteltävää sekä pulmailtavaa, koska kirstu kovin sinnikkääksi tahtoo osoittautua...

Avausjuttu tarjoilee mielestäni ihan sopivassa suhteessa vauhdikkaampaa vipellystä, höpsöä hassuttelua ja puhmaisen pöhköä pähkäilyä, eli ihan mukavissa merkeissä koitos käynnistellään. Puh veikkailee, että varmaankin kyseessä on hunajainen aarre, mutta eipä kaverusten toilailu sentään pelkkää herkuttelevaista hupailua ole, vaan erästä pupukaveria alkaa omatunto unistelun puolella vainoamaan. Ensin hän hyvinkin tyytyväisenä omaa nerouttaan hykertelee, mutta painajaiskuvat käyvät kivikovina päälle muistutellen, että eipä ole lainkaan kilttiä parhaita kavereitaan juksailla toisten toiveita turhaan nostatellen. Mieliala siinä kieltämättä varsin alhaiseksi pääsee Kanilla kepposensa jälkeen painumaan, mutta ennen kuin varsin epätoivoisten ratkaisujen aika koittaa, ilmaantuvat ystävät muistuttelemaan omalla tavallaan, että ymmärrystä riittää ja erheitä saa anteeksi. Vähän kehnotkin aarteet saattavat melkein kultakimpaleina kimallella, kunhan niitä suotuisassa valossa silmäilee. Tästä tarinasta minulla ei tosiaan hirmuisempia närästelyjä heräillyt, vaan ihan hyvin aika kului, etenkin, kun juttua ei lähdetty sen suuremmaksi kuin 11 minuuttiin venäyttelemään. Ehken sentään miksikään sydäntä höykytteleväiseksi herkistelyksi tätä seikkailua määrittelisi, mutta viihdyttävää touhuilua kaikkiaan ja on piristävää vaihtelua nähdä porukka merirosvopuuhissa, vaikkakin kovin kilteissä sellaisissa.

Levyltä löytyvä toinen tarina Friend, in Deed (Hunaja on herkkua) on peräisin sarjan ensimmäiseltä kaudelta, ja vieläpä niinkin varhainen tekele kuin toisen jakson puolikas. Suomennos jo kertoilee ennakkoon vähän, minkä ympärillä taas ajatukset pyörähtelevät, eli tarina on se vanha tuttu. Puhin masu muristelee täytettä, hunajapurnu taas tyhjänä, joten Kanilta lisää lainailemaan suosikkiruokaa. Ilmeisesti tämä leikki on jatkunut tovin turhankin pitkään, koska samainen jänönen on hyvää vauhtia linnoittamassa kotikoloaan erään vieraan varalta. No, takaovi kuitenkin on lipsahtanut mielestä ja pian on nalleystäväinen pientä maiskausta pyytelemässä, mikä käytännössä tarkoittaa, että toisen sopisi ruukkunsa kokonaan lahjoitella. Kani yrittää selittää, että "lainaukset" ovat jatkuneet jo runsaan viikon, mutta eiväthän nämä vihjaukset perille mene.

Kanilla on taipumusta pienimuotoiseen tuittuiluun ja oppituntien antamiseen, kuten kaverusten parissa aikaa viettäneet hyvinkin tietävät, ja tässä tosiaan koetellaan vieraanvaraisuuden rajoja räikeästi. Hän katsookin, että nyt on viimeinen hunajapisara purkista pummailtu ja pitää muistutella Puhia, ettei aivan röyhkeäksi ryökäleeksi sentään sovi heittäytyä. Hunajakarhun varalle kehkeytyykin juoni, jossa Kani esittää muuttavansa pois. Mitäpä sitä muutakaan voi, kun ahne herkkusuu hotkii huushollin ja hunajan mitään katumatta. Kauppakyltit nähdessään välähtää Puhin päässäkin huolen häivähdys, mikä saa karhun mietiskelemään, miten voisi Kanin tukalaa tilannetta helpotella. Loogisesti pohtien ja pähkäillen pulmat ovat haukatuista hunajapurkeista lähtöisin, joten kaipa ratkaisu löytyy täysiä palauttelemalla. Jotta päästäisiin kunnollisiin kellertävän kultaisiin tahmalähteisiin tassuja tunkemaan, niin pitää huudella parikin kaveria operaatioon apuun, mistä taas seurailee sekaannus sekä toinenkin ja yleistä hävityksenkauhistusta.

Tiedä sitten, johtuuko pitkäksi venähtäneestä taikamaailmatauosta, mutta pakko myöntää, että hyvin tämäkin tohelointi hymyilyttää. Sinänsä peruspuuhien parissa ollaan, kun hunajaa pitäisi saada ja tietysti syöpötelläkin, mutta ihan viihdyttävä kymmenminuuttinen näistä aineksista kasaillaan. Muutenkin Kani-tarinoista tykkäilen, vaikka vähän kyllästyttää, että hänet tahdotaan monesti esittää muristelevana kiukkuilijana. Saattaa tosin olla, että näihinkin luonteenpiirteisiin jotakin (etäisen kaukaista) sielunsukuisuutta tunnen ja siksikin hiukkasen äreä pupunen suosikkihahmoihin lukeutuu. Joka tapauksessa tässä hän ei ihan keljuimmillaan ole, vaikka ystäväänsä päättääkin näpäyttää. Touhuun kevennystä tuo hunajaryhmittymän vipellys, mikä ei tietenkään pulmitta suju, vaan vaatii kaikenlaista hämäysoperaatiota ja muuta harhautusta. Nasulle taas lankeaa vähäsen ankea osa leikittäväksi, kun suristelijoilla on muita suunnitelmia hunajansa suhteen. Miellyttävä pikkupaketti saadaan vielä näppärästi päätökseen, kun jonkinlainen yhteisymmärrys löydetään Kaninkin vallan herttaisesti höpötellessä, eikä tarvitse herkkusuidenkaan jäädä paitsi makeista maiskuteltavista. Antoisa ja opettavainen päivä Puolen hehtaarin metsässä siis kaikkiaan.

Animaatiosarjan ensimmäisen kauden tarjonnalla jatkaa myös tarina The Piglet Who Would Be King (Kuningas Nasu), joka kuitenkin on pikkuisen tuoreempi tapaus ollen järjestyksessä viides osanen. Aivan heti ei pikkumetsän ystäväjoukon arimmasta jäsenestä olla kuningasta kruunaamassa, vaan homma aloitellaan arkisemmissa merkeissä. Perhepotrettia ripustellaan Nasun luona ja kun neuvojia on useampia, niin toimet lopetellaan räsähteleväisesti. Samaan suuntaan matkalla oleva Puh päättää ilahduttaa Nasua ystävyyslahjalla ja päänsä puhki pohtimalla päätyy lahjoittamaan toiselle jousenpätkän. Joku voisi ehkä vihjaista, ettei kyseessä mikään lahjoista loistavin ole, mutta Tiikeri ja Kani tuntuvat kovin innostuvan nallekarhun huomaavaisuudesta. Näinkin merkittävään tekoon Nasun pitäisi tietysti vastata lahjoista parhaimmalla, mikä ei muutenkin hermoilevalle possulle hommista helpoin ole. No, pitäähän sitä toisten patistellessa edes yrittää...

Puhin ollessa kyseessä, ensimmäisenä tulee tietysti mieleen hunajainen herkkulahja, ja Nasu ehdottaakin oman vähäisen varastonsa antamista kaverilleen, mutta Tiikerin ja Kanin mielestä pikkuinen purkki ei kelpaa mihinkään, vaan pitää kasvatella kasa röykkiöksi saakka. Niinpä lähdetään porukalla hunajajahtiin, vaan saalis jää kovin laihaksi. Jotakin toimivampaa pitäisi kehitellä, ja siinä vaiheessa välkähtää päässä tarut maidon ja hunajan maasta, josta tietysti löytyisi yllin kyllin ammennettavaa Puhin purkkeihin. Seikkailuretkeä siis kovasti tunkee kolmikon ohjelmistoon, vaikkakaan Nasu ei erityisen innostuneelta vaikuta. Tälläkään kerralla vastalauseista ei hirmuista hyötyä ole ja reissuun lähdetään. Vaikuttaakin siltä, että pikkumetsän liepeiltä löytyy hieman eksoottisempaakin ympäristöä, jossa omanlaisiaan vipeltäjiä riittää, mutta monikaan ei tunnu tietävän kunnollisia ohjeita perille pääsemisen helpottamiseksi. Lopulta etsitty tulivuori (seikkailuissa on aina niitä) saadaan näköpiiriin ja tarunhohtoisen maan portit odottelevat edessä ja samoin yllättävien käänteiden kimara. Aivan outoon paikkaan päästään, jossa vilistelee pikkuisia possuja, jotka vieläpä sattuvat pitämään Nasua kauan kaivattuna johtajanaan. Äkillinen yleneminen saattaakin loksauttaa leuat ja toisetkin, kun pitäisi tottua ajatukseen, että yleensä melkein kaikkien pompoteltavana ollut Nasu onkin se, jonka neuvoja kuunnellaan ja esimerkkiä seurataan tarkasti.

Aiemmin tulikin todettua, että Kani-tarinoista usein tykkäilen, mutta kenties nämä Nasu-vetoiset satuilut maistuvat vieläkin paremmin. Eipä sillä, että muita hahmoja hirmuisesti hyljeksisin, mutta näistä vekkuleista pidän sen ripauksen verran enemmän, kun Kanin tuittuilut jaksavat huvittaa ja Nasu taas lukeutuu sinne herttaisempaan laitaan hermoiluineen ja rohkaistumisineen. Tässäpä satusessa Nasu-poloa ei laiteta tuikeasti kasvotusten pimeimpien (tai hiukan vähäisempien) pelkojensa kanssa, vaan pääseepä hän osoittamaan, että jalat pysyvät maassa, vaikka päivässä kuninkaaksi ponkaisisi. Valta kihahtelee ennemmin muiden hattuihin ja kenties pienoista väärinkäyttöäkin pilkahtelee, jolloin on Nasun aika muistutella sopivuuden rajoista sekä hyvän ystävyyden olemuksesta. Eihän tämäkään tietenkään ole mitään totista moraalipaasailua, vaan puhmaisen leikittelevää oppihetkeä ennemmin, mikä ei lainkaan närästelemään laita.

Sanottakoon sekin, että Puh itse jää alkukohtausten jälkeen hieman sivuosaan muiden seikkaillessa teillään. No, saahan hän hupsuteltua itselleen jonkinlaisen hunajasieppovainoharhan, mutta noin muuten Nasu, Kani ja Tiikeri loikkivat pääosissa. Kaksi viimeisintä ovat tällä reissulla yllättävänkin sopuisia kaveruksia keskenään, mutta kaipa sitä jonkin matkan voi ilman kinasteluja sekä kärhämiäkin hoitaa... Hahmoista puheen ollen patikoinnin yhteydessä nähdään vähemmän tuttujakin naamoja, mutta lisäilyt eivät mitään ikimuistoisia kavereita ole. Ensimmäinen näistä kohdatuista rääkyy ja riekkuu matkaajien edesottamuksille, apinaorkesteri löydetään möykkäämästä ja vilisteleepä kuvissa pariinkin kertaan villi ja vauhkoontunut epämääräinen lauma. The Piglet Who Would Be King on tämän levyn mittavin tarina noin 20 minuutillaan ja samalla yleisestikin näiden taikamaailma-kiekkojen pisimpiä osuuksia, mutta eipä siitä huolimatta tylsäilyksi käänny, vaan meno pysyy hauskana, eikä noin teemoiltaankaan liian kauas levyn otsikosta harhaile.

Omat suosikkihahmot Kani ja Nasu siis ilokseni tältä kokoelmalta saavat isommankin osasen ruutuaikaa, enkä sitäkään lainkaan pahalla katso, että neljäs ja viimeinen juttu antaa synkeähkölle aasiystäväiselle enemmän tilaa. Muistaakseni usein olenkin höpötellyt, että kyllähän näihin ihan mieluusti sopisi livauttaa mukaan Ihaa-vetoisia kertomuksiakin ja siihen tilaukseen Donkey for a Day (Ihaa mököttää) vastailee. Televisiosarjan varhaisia tarinoita sekin on, sillä sattuupa kyseinen pätkä olemaan toinen puolikas ensimmäisen kauden toiselle jaksolle. Jos The Piglet Who Would Be King on näiden koosteiden yhteydessä pituudeltaan megaluokkaa, niin nyt nipsaistaan puolikas pois ja saadaan ihmeteltäväksi kompakti kymmenminuuttinen. Alkaapa se miltei klassisesti, kun synkkää ja kohtalaisen myrskyiseltä näyttävää iltaa hurjine salamoineen olisi tarjolla. Siellä avoimen taivaan alla aasiparka päivystää syystä tuntemattomasta ja ikkunan lämpimämmällä puolella herkkä Nasu tätä näkyä mielessään kovin voivottelee päätellen, ettei Ihaalla paljoakaan iloja elossaan ole.

Puolen hehtaarin metsässä on kuitenkin sellainen henki, ettei ihan sivustakatsojina anneta kavereiden riutua ja kuihtua murheisiinsa, vaan jotakin yritetään asioiden oikaisemiseksi tehdä ja tälläkin kerralla yhteisellä kokouksella aloitellaan ja toisen ainaista surullisuutta siellä surkutellaan. Lopputulemana päätetään seuraavana päivänä porukalla piristää Ihaata kukin omalla erikoisella tavallaan. Ihaa itse ei lainkaan osaa odottaa, että toimintaa ja tekemistä täynnä oleva päivä jo kulman takana vartoilee, mutta ovathan yllätykset aina välillä kivoja. Kaikenlaista ehdotellaan, eli pomppimista, puutarhurointia, liiteleväistä lentelyä, ankaraa ahmimista, mutta kokouksen käynnistelijä taas on kohtalaisen hukassa, että mitä ihmettä oikein keksisi tepsiväksi rohdoksi alakuloiselle Ihaalle. No, joka tapauksessa toimelias päivä saadaan räväkästi liikkeelle, eikä Ihaa aivan kaikkia yrityksiä osaa kovin kiitollisena arvostaa, mitä en sinänsä ihmettele, sillä vähän harkitsematonta ja kovaakin kyytiä toiselle tarjoillaan.

Jos jostakin tahtoisin tämän tarinan ja levynkin kohdalla valitella, niin napisisin juurikin tuosta jälleen pilkistelevästä Ihaan vähän ajattelemattomasta ja kovakouraisesta höykytyksestä. Ehken ala aiheesta itkuvirttä vääntämään, sillä onhan kaveruksilla taipumusta muitakin muksautella, mutta Ihaan telominen tuntuu toistuvan silloin tällöin, eikä se minusta ainakaan erityisen huvittavaa ole, vaan ennemmin jossakin kiusaamisen rajoilla. Tarkoitus on hyvä toki, mutta omasta mielestäni nämä aasiparan kaltoinkohtelut eivät oikein sovi metsän väen muuten hyvään henkeen, vaan miltei aina pistävät hivenen ikävällä tavalla silmään. Toinen saa osakseen kopsahtelevaista omenayllätystä, vähintään puolihengenvaarallisen lentotunnin, rajua pomputtelua ja sadonkorjuujuhtana toimimista. Piristypä siinä sitten! Onkin helppoa asettua Ihaan osaan, kun tämä alkaa viimeisten minuuttien lähestyessä olla varsin valmista aasia. Näiden hiukkasen häiritsevien piirteiden takia merkkailisin tämän tarinan nelikon heikoimmaksi, vaikka eipä sekään kaikkiaan huono ole ja omat hyvät hetkensäkin sisällään pitää. Niin, ja sopiihan sekin levyn pääteemaan, kun kaikki yhdessä yritetään yhtä ilostuttaa. Muristelevainen Mikko vain tahtoo äristä, että toteutus voisi olla huomaavaisempi.

Olen muistaakseni aiempienkin kokoelmalevyjen kohdalla vähän negatiiviseen sävyyn varsinaisten tarinoiden väleihin ujutetuista tönköistä ja rautalankamaisista oppitunneista turissut. Tavalliseen tapaan niitä tällekin levylle on pari kappaletta sujautettu, ja ensimmäisessä hunajaisten lahjojen avulla jakamisen tuottamaa mielihyvää mietiskellään, kun taas toisessa huomaavaisuus synkkyyttä karkottelee. Taaskaan kritiikki ei kohdistu siihen, että kotikatsomon pienimmille suloisia ja välittäväisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, vaan kyse on toteutuksen tökkivyydestä. Sarja muuten on luontevalla ja huvittavankin leikkisällä tavalla opettavainen, eikä se mielestäni näitä karusti koristeltuja kertailuminuutteja lainkaan kaipailisi. Näkisinkin, että tämänkin levyn lopputekstit olisi hyvin voitu pyöräyttää Ihaan piristelyn perään, sillä siinä on kivan taikamainen päättely ja ihanien sekä upeiden hetkien jakaminen yhdessä on oiva lopetus ja samalla kai opetuskin. Eipä siitä enempiä jaksa miinuksia mäkätellä ja jäkätellä, että tahdotaan suoremmin sanoin samat seikat toistaa. Siispä siis nämä kankeammat tuokioiset eivät kokoelmien ilonhetkistä ja muista myönteisyyden suurimmista purkauksista vastaa. Onneksi saadaan ripauksen eläväisemmällä ja sujuvammallakin tavalla todettua, ettei niiden ystävyyden lahjojen tarvitse aina kapistuksista mahtipontisimpia olla ja kavereista pidetään hyvää huolta. Juurikin näiden seikkojen takia Puhin ja kumppaneiden seuraan on aina mukava palailla, vaikka jutut eivät joka kerralla erityisen omaperäisiä olisikaan.

The New Adventures of Winnie the Pooh (1988-1991) (IMDB)