Kuvista ja kirjailijan kuvauksesta päätellen elellään syyskauden loppua ja ollaan jo talviaikaa toivottelemassa tervetulleeksi, kun pari miekkosta pienellä moottoriveneellä järven selkää taittaa. Jotain pientä lumikipinää ympärillä jo lentelee ja muutenkin harmahtava iltapäivä näyttää hiukkasen hyytävältä. Nuorempi miehistä (Ville Sandqvist) on jo päässyt ilmeisesti väsähtelemään, kun pöristelevää perämoottoria ohjastellessaan nuokkuu ja taitaa itse konekin olla vähän vinksallaan, sillä häiriöääntä on käynnissä kuultavissa. Taustalla Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki tarinoi viluttavista olosuhteista sekä informoi katsojaa herrojen erilaisista asemista. Nimittäin mainittu nuori heppu on harjoittelijana kokeneemman agronomin (Martti Pennanen) mukana. Vene lipuu hiljalleen rantaan ja harjoittelija komennetaan kaappaamaan moottorinmötkäle matkaan, sillä agronomi tahtoo sille tehtävän perusteellisen tarkastuksen huoltoineen. Yöpymisestä on selvästi sovittu paikallisten ihmisten kanssa, joten sinnepä siis loskassa lampsimaan.
"Hän alkoi kuorsata. - Niin, hän makasi selällään ja kuorsasi. Hän oli jo iso mies, ja laaja rintakehä tarjosi erinomaisen tilan ja kaikupohjan jykevillekin äänille. Sieltä lähti tarvittava römeä huuto tai kumea laulu. Mutta nyt sieltä kumpusi raakalaismainen kuorsaus."
Hetkistä myöhemmin viluiset luut ja muut värjötteleväiset kehon osaset saavat takkatulen lämmöstä nautiskella ja nälkäiset pötsit täytettä. Pöydässä puhellaan, että moottorissa pitäisi ainakin sytytyspuoleen syventyä, mistä sekaannusta seuraa, kun puolikas seurueesta jutustelee samaan aikaan vieraskamarin vasta vähän aikaa sitten maalatun lattian kuivuudesta. Päädytään siihen, että vieraille tulisi tuvan lattialle tehdä tilapäinen peti, ja pitäähän siihen senkin takia tyytyä, että vähäisiä ovat vaihtoehdot. Ripauksen yli iltakymmenen käy kaksikko ainakin näennäisen sopuisasti levolle vierekkäin. Kumpaakin kovin väsyttää, mutta kun vanhempi miehistä aloittaa nopsasti armottoman kuorsauksen, niin siinäpä saattaa vierustoverilla huumori käydä vähiin, etenkin, kun on jo ainakin yksi uneton yö vastaavissa olosuhteissa takana. Jumalaa voi toki yrittää huikkailla apuun, mutta sekään ei takaa, että toinen möykkänsä lopettaisi ja päästäisi kaverinkin unista nauttimaan...
Ohjaaja Pauli Virtasen ja Vesa Karosen sovittelema televisioversio esitettiin vuonna 1986, mutta alkuperäistä tarinaa pitää jäljittää paljonkin kauemmas aina vuoteen 1950 saakka, jolloin ilmestyi Veikko Huovisen ensimmäinen lyhyiden erikoisten kokoelma ja samalla kirjallinen esikoisteos muutenkin, eli 15 juttua runsaaseen 130 sivuun sisällyttävä nide nimeltään Hirri. Vuoden 1974 kokoelma Vapaita suhteita sisältää myös samaisen tarinan, ja sehän minulla oli suunnitelmissa ostaa, jotta saisin helposti puuttuvat tekstit kokoelmaan. No, päädyin kuitenkin lisäilemään pari teosta hyllyyn, eli mainittu Hirri (josta nämä lainaukset muutamat on napsittu) ja 1960-luvulla ilmestynyt Kuikka päätyivät Huovis-osaston tuoreimmiksi lisäyksiksi, vaikka ovatkin kirjailijan uran alkupuolen tuotantoa. Myönnänkin, että minulle tutumpaa on kirjailijan keskivaihe sekä loppupuoli, joten siinäkin mielessä näiden kahden kokoelman lukaiseminen tarjoaa kiinnostavan kurkkauksen alkuvuosille. No, onhan joitakin juttuja tullut uusintajulkaisujen sivuilta selailtua, sillä esimerkiksi Bakulainen pahvala sisältää varhaisista vaiheistakin napattuja lyhyitä erikoisia. Jostakin syystä Hirri kuitenkin on jätetty kokonaan tämän pariosaisen kokoelman ulkopuolelle ja muutenkin sen tekstit ovat ymmärtääkseni jääneet vähän usvan peittoon, eikä niitä ensimmäisinä muistella, kun Huovisen töistä puhellaan. Minulle Hirri on melkeinpä kokonaan ennakkoon tuntematonta turinaa ja kunhan mielentila kohtaa otollisen ajankohdan, niin aion sen herkutellen ja hykerrellen hotkaista.
"Aika mataa kuin hajamielinen kilpikonna. Sekunti on tunti, minuutti tuntuu viikolta ja tunti on kokonainen vuosisata, täynnä sotia, ryöstöjä ja noitavainoja."
Toistaiseksi en kyseisestä kirjasta vielä muuta lukenut kuin tämän kuorsausjutun, joka on reilut 35 vuotta myöhemmin melko uskollisesti toistettu näyteltyyn versioon. Huovisen sepustuksella on mittaa sellaiset seitsemän sivua, jonka venäyttäminen 23 minuuttiin on vähäsen lisäyksiäkin vaatinut, mutta eipä minusta mitään sellaista, joka kovin räikeästi kävisi alkuperäisen tarinan henkeä vastaan ärhentelemään. Miekkosten saapumisen yhteyteen on lisätty tuvassa käytävää keskustelua noin esimerkkinä, mutta samantapaisia juttutuokioiden pulskistamisia on jo tottunut sarjan parissa näkemään, eikä niitä oikein osaa nyreästi silmäillä, sillä pitäähän kirjan puolella toisella tapaa hoidetut kuvailut jotenkin hoitaa. On jo aiemminkin tullut napistua siitä, että mielikuvituksellisemmat houreiset ja haaveiset pätkät hoidetaan jokseenkin huiskaisten tai ei-niin-väliä räpellystyyliin, niin sama linja tuntuu olevan käytössä, kun harjoittelijaparan pää alkaa pettää yöllisinä epätoivoisina unettomuuden tunteina. Kaikenlaista sitä väsyneeseen mieleen putkahtelee, mutta käytännön toteutus vaikuttaa siinä määrin innottomalta ja hätäiseltä, ettei niistä valitettavasti synny samanlaista virnettä kuin sanoja sivuilta tavaillessa.
"Kaksi, puoli kolme, kolme. Nuori mies on nyt siinä mielentilassa, jonka vallassa monet verityöt ja pahoinpitelyt maassamme vuosittain tehdään. Hän on silmittömästi vihainen, harkintakyvytön, edesvastuuton. Ilmassa on kohtalon tuntua ja purkautumispisteessä olevia voimalatauksia. Palokärki pärryttelee..."
Mitä siihen unimuristeluun tuleen, niin veikkailenpa, että moni pystyy pulmitta samaistumaan nuoren miehen öiseen piinaan. Ainakin tässä katsomossa tuntemuksia tuttuja heräili toisen tuskailua seuraillessa. Eipä niitä unettomia öitä onneksi nyt hirmuisen usein osaksi ole koitunut, mutta heti mieleen muistuu jonkinasteinen epätoivo, kun tietää, että pitäisi saada tajunta levolle, väsy painaa päälle ja herätyskellon kilinäkohta uhkaavasti lähenee. Kuten tässäkin tarinassa, niin kieriskellessä aika tuntuu erinomaisen hitaasti vierivän ja lopulta saavuttaa pisteen, jossa nukahtaminen ei tunnu enää hyvältä ajatukselta, mutta koko yön valvominen ei lainkaan paremmalta vaikuta. Siinä saa jo alkaa valmistautua väsyneeseen vuorokauteen ja siihen, että moottorien lisäksi jossakin muuallakin saattaa esiintyä sytytyksessä hitautta ja häiriöitä monenmoisia. Näistä vaivoista kärsiessä voipi pääparka kehitellä hurjiakin suunnitelmia, kuten tässäkin tarinassa touhuillaan.
"Se lähti aivan keuhkojen pohjasta uloshengityksen mukana, kulki lähelle kurkunpäätä ja meni sisäänhengityksen mukana takaisin. Eikä siitä tullut sen valmiimpaa, olipahan vain jonninjoutavaa kirnuamista ja antoipahan vain kauhean ikävän korinan. Myös tuntui tarkoituksettoman ahtaalta tuo henkireikä, koska ilma niin raskaasti huokui ja pihahteli, sekä piipitteli että vihelteli. Siellä nenässäkin jokin surumielinen pikkulintu viserteli ja suussakin asusteli alakuloinen pillipiipari. Ja on sitten kyllä autuaan näköinen, vaikka luulisi hänen kuolemantuskissaan korisevan. Toisinaan tuntuu ihan siltä, että se tuossa paikassa tukehtuu, mutta silloin joku este antaa yhtäkkiä periksi ja taas sama röhinä. Eikä edes yskäisekään, vaan kärsivällisesti rohisee ja toinen saapi sitten kuunnella hörössä korvin sen murinaa, että milloin se kimppuun käy, peto..."
Heti eivät rajuimmat repäisyt tule pähkäilyn aiheeksi, vaan Huovisen naputtelemia lauseita mukaillen lähdetään etsimään sitä yöllisen murinan lähdettä. Alkujuurille sinänsä päästään, mutta varsinaisesta ytimestä ei silti oikein saada kiinni, kun kaveri pohtii, miten joutavaa korinaa se kaikkiaan on. Mitäpä sitä tekisi tilanteen helpottamiseksi? Tuuppaisiko kylkeen, karjuisiko hereille, yrittäisikö itsekin valekuorsata, vääntäisikö vivulla toiseen asentoon vaiko terävällä työkalulla hiukan tuikkaisi pahaa röhinähenkeä pois keuhkoista...? Toimivaa kikkakolmosta ei tunnu löytyvän, vaan tunnit vaihtuvat hitaaaaasti täryporien ärjyessä seinien sisällä ilman hetkenkään armahdusta. No, kun oikein pökkeröiseen väsyvalvetilaan päästään, niin omanlaisensa neronleimaus sieltä lopulta putkahtaa päähän, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että meluun ja möykkään vastataan samalla reseptillä. Valitettavasti tämä huipennus ei television puolella oikein onnistu samanlaiseksi riehaksi yltymään kuin kirjassa. Kinnunen toki omassa osassaan eläytyy aamuyön metakkaan, mutta eihän sekään kaikkea paikkaa, kun muuten vimmaa ja viuhtomista uupuu.
"Viiden hevosvoiman moottori ampaisee käyntiin hiirenhiljaisessa tuvassa. Erinomaisen sanoin kuvaamaton meteli, yllättävän kova, toiveet runsain mitoin ylittävä. Suurenmoinen tehovaikutus...Kissa hyppää rääkäisten uunilta ja kiertää älyttömänä pirtin seinillä, koira puhkeaa ulkona pelokkaaseen haukkuun, kukko kiekuu navetassa, esimies ponnahtaa pystyyn ja kamarin ovelle ilmestyy hämmästynyt talon haltijaväki alusvaatteisillaan."
Ennen kuin laitan löpinät pakettiin, niin mainitsenpa, että sarjan puitteissa tuttuja kasvoja taas nähdään, sillä agronomia esittävä Pennanen on toisessa pääosassa tarinoissa Kahden juopon joulu ja Erään murhan motiivit. Talon isäntänä hääräilevä Aapo Vilhunen taas näyttelee kaikkiaan seitsemässä jaksossa, mutta usein osat ovat lyhyitä ja vähäisempiä. Minulle hän on tämän tarinan lisäksi jäänyt toistaiseksi parhaiten mieleen jutuista Potkukelkka ja patiini (sairauspäivittelyyn tympiintyvänä tohtorina), Rauhanjuna (puufirman ostomiehenä) ja Viinankätkijä (yllätyspullon ilostuttamana työmaan seisauttava kaivinkoneheppu). Ohjaaja Virtanenkin vilahtaa kuvissa houreisemmassa jaksossa, jossa omanlaistaan kuvaelmaa äänitellään. Niin, ja Kinnunen tietysti toistaa työnsä kertojana, kuten muissakin jaksoissa. Tästäkin jutusta hän jää myönteisimmin mieleen ja heräilipä katsellessa sellaista aatosta, että osan harjoittelijan höpötyksistä olisi voinut hyvinkin siirtää Huovishengen suuhun, sillä luulenpa, että vähän vaisut jorinat olisivat kääntyneet tiukemmaksi tulkinnaksi sitä kautta.
"Ankaraa ruumiillista särkyä, hirveitä sielullisia tuskia. Sekunnit panevat toimeen hitausajokilpailut, ajan pyörä pyörii tyhjään odotuksen niljakkaalla pinnalla."
Joka tapauksessa merkkailisin loppusaldoja siten, että Huovisen alkuperäinen tarina huvittaa hiukan enemmän kuin uudempi televisiosovitus. Eipä tämä toteamus tosin tarkoita, etteikö toinen tulkinta onnistuisi hymyjä kääntelemään ylöspäin. Esiintyyhän niitäkin ja muutenkin hupaisia tuntemuksia yöllisiä kärvistelyjä katsellessa. Ehkä vähän vaisu vaikutelma selittyy osaltaan sillä, että minusta Sandqvist on harjoittelijana paikoin turhan löysä ja ponneton, eikä uupuneen mielen houreinen kiukkuisuus tuimasti tuikahtele, vaan jää pikkuisen latteaksi. Ainakin tekstiversion perusteella kuvittelin hiukkasen reippaampaa tyyppiä tuskailemaan pikkutunneille. Siitäkin huolimatta ihan mielekästä ja ripauksen epätoivoista velmuilua ruutuversiokin näkijälleen suo, enkä katso tarpeelliseksi enempiä lyttäillä tätäkään osaa. Jos ei jaksojen joukossa aivan kärkisarjaan ylletäkään, niin kuitenkin Kuorsaus on vähintään vahvaa keskiporukkaa. Niin, ja aiheen omaperäisyydestäkin tekee mieli kirjailla pari pientä plussaa. Saapi sitä jälleen tokaista, että ihmeellistä sekä hassua on meno maailman ja kaipa se ihmiselokin...
Kuorsaus (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti