Kalle Blomkvist och Rasmus (Ryöstetty Rasmus ja Kalle Mestarietsivä)

Vainajan viimeisiä valsseja ei aivan haudanvakivissa tunnelmissa viritelty Matti Ijäksen runsaat kolmisen vuosikymmentä vanhassa televisiolle tuotetussa tummahkossa komediassa Viimeinen keikka, mutta alkoipa siitä huolimatta tehdä mieli tirkistellä jotakin vieläkin kepeämpää ja kenties kesäistäkin. Valintojen vaikeus pääsi taas muistuttelemaan itsestään ja suunnilleen puolisen tuntia tuli jumittelevaisesti etsiskeltyä otollista teosta viileää pakkasiltaa lämmittämään. Lopulta seikkailevat sormet päätyivät hyllyssä jälleen Lindgren-osastolle, mikä kieltämättä onkin ihan oiva paikka etsiskellä kuviltaan kaunista ja kesäistä sekä ilmapiiriltään hyväntuulista elokuvaviihdettä. Soittimeen olikin jo menossa vihdoin ja viimein Saltkråkanin porukan neljäs elokuvaseikkailu, mutta lopulta ajattelin lykätä sen vilkaisua vielä vähäsen pohdiskellessani, että kenties Kallen ja kumppaneiden jatkopuuhastelut ovat tässä vaiheessa ajankohtaisempaa ihasteltavaa.

Helmikuuhan lähti blogissa käyntiin Lindgren-filmatisoinnilla Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (Kalle mestarietsivä), joka tietääkseni oli samalla kirjailijan tarinoiden pohjalta tehdyistä elokuvista uusin näkemäni. Samaisessa tekstissä tuli vähän seliteltyä nuoren herra Blomkvistin seikkailuista valkokankaalla ja siten todettua, ettei tuo 1996 ilmestynyt tapaus todellakaan ollut hepun lainkaan ensimmäinen siirtyminen eläviä kuvia kohti, vaan Rolf Husberg ehti jo melkeinpä puoli vuosisataa varhaisemmin ottamaan Kallen etsiväpuuhat aiheekseen elokuvassa Mästerdetektiven Blomkvist, eli vain vuotta Lindgrenin alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseinen elokuva on kaikkien aikojen ensimmäinen Lindgren-filmatisointi. No, nämä 1990-luvun Blomkvist-elokuvat ovat filmatisointien selkeästi uudemmassa puoliskossa, vaikka eivät ihan tuoreimpien tuotosten joukkoon pääsisikään.

Ilmeisesti nämä kaksi 1990-luvun versiota työstettiin melko nopsalla aikataululla, sillä aiemmin kommentoitu teos ilmestyi 1996 ja jatkoa tuli pitkälti samojen tekijöiden toimesta jo vuonna 1997. Sen verran ovat kuviot kuitenkin kameran takana muuttuneet, että edellisen osan käsikirjoituksesta vastannut Johanna Hald on poistunut joukosta ja ohjaaja Göran Carmback on itse sovitellut tarinan ruutuversioksi. Selväähän se, että suuri osa aiemman elokuvan esiintyjäporukasta palaa toistamaan roolinsa, vaikka joitakin heistä nähdäänkin hieman vähemmissä määrin. Viimeksi katsojalle esiteltiin poikkeuksellista päättelykykyä ja neuvokkuuttakin omaava Blomkvist (Malte Forsberg) kavereineen ja saivathan sukulaisetkin sekä muukin pikkukaupungin väki valikoidusti huomiota. Kaverusten kesäisten leikkien tielle tupsahti ikävämpi tapaus, kun aarrejahti johti ruumiin luo, eikä kyse mistään tapaturmaisesta kuolemasta ollut ja niinpä koko joukko joutuikin hengenvaaraan. Erityisesti murhaajasta vilauksen nähnyt Eva-Lotta (Josefin Årling) saikin peräänsä varsin häikäilemättömän hepun, mutta yhteisvoimin kaverukset onnistuivat täpäristäkin tilanteista selviämään ja ilman valtavia vahinkoja palaamaan mukavampien lomajuttujen pariin.

Uusi kesä käynnistyy myös leikkisemmissä merkeissä, koska näyttää siltä, että punaisen ja valkoisen ruusun keskinäiset kärhämät eivät ihan heti ole lopullista ratkaisuaan löytämässä. Tällä kerralla tuttu kolmikko käpsyttelee hylätyn kartanon sijaan vanhojen raunioiden keskelle ja kyllähän tämäkin kieltämättä varsin otolliselta taistojen tantereelta pintapuoleisesti näyttäisi. Kalle, Eva-Lotta ja Anders (Totte Steneby) empivät hetkosen verran kunnes viimeksi mainitun huudahdus innoittaa porukan syöksähtämään voittoa kohti hämyisiin holveihin, joissa vastustajat epäilemättä lymyilevät piiloissaan. Kyseessä on pohjimmiltaan sama peli paremmuudesta kuin mitä nämä kilpailevat porukat edellisessä osassakin harjoittivat ja voitolla on se ryhmittymä, joka on onnistunut viimeksi kaappaamaan arvokkaan Utuhyyppä-patsaan haltuunsa.

Edellisessä elokuvassa valkoinen ruusu vaikutti voitokkaalta ja ylivertaiselta näissä aarrepuuhissa ja kavaltelevissa kepposteluissa, mutta nyt osat ovat kiepsahtaneet toiseen suuntaan ja Kallen porukan pitäisi onnistua löytämään sekä nappaamaan palkinto takaisin vihollisen hallusta. Varjoiset ja hämärät holvit ovat päiväaikaankin hieman aavemaisia sokkeloita, mutta sepä ei voitonjanoisia seikkailijoita suuremmin haittaa ja taistelutahto on niinkin korkealle puhkuttu, että ollaan jo hieman liiankin herkästi vastaantulijan kimppuun käymässä. Kallen ja Eva-Lottan sekoillessa sisätiloissa keskenään, pääsee Anders pihan puolella paukuttelemaan puumiekalla varsin reippaasti ja joutuu ainakin hetkellisesti alakynteen mätkeen yltyessä, mistä kaveri päättää pinkaista uskaliaalle pakomatkalle ja se taas lopahtaa yhteiseen pelastusoperaatioon, ettei Anders kovin korkealta maahan mätkähtelisi hurjan roikkumisensa päätteeksi.

Aarteen nappaaminen jää siis johonkin toiseen kertaan valkoisen ruusun urhean joukon osalta, mutta eipä porukka missään lannistuneissa mielentiloissa taistelukentältä ole poistumassa, vaan voitto vaikuttaa varmalta seuraavassa koitoksessa. Kotimatkallaan ystäväiset tapaavat naapurustossa leikkivän viisivuotiaan Rasmus-pojan (William Svedberg) ja jäävät tämän kanssa lyhyesti juttelemaan. Puhellessa selviää, että Rasmuksen isä on uudenlaista kevytmetallia kehittelevä professori, joka ilmestyykin pian paikalle poikaansa noutamaan. Lapset lupaavat vierailla Rasmuksen luona jatkossakin kuulumisia vaihtelemassa, mutta ennen pitäisi muita pulmia hoidella, koska punaisen ruusun Sixten lähettää nopsasti uutta haastekirjettä kolmikolle, eli seuraava tilaisuus Utuhyypän voittamiseksi olisi jo tulevana yönä.

Varhaisillan unistelut eivät siis tule kyseeseen ja tuskinpa yhdelläkään olisi intoakaan aikaisiin lepohetkiin, koska kyllähän ajatus öisestä kohtaamisesta kihelmöi ja kaikki ovat valmiina haasteeseen. Kotoinen pikkukaupunki kuitenkin viettää pimeinä tunteina hiljaiseloa ja kohti uusia koitoksia kulkeva kolmikko kiinnittääkin huomiota ilman valoja Rasmuksen talon lähellä liikkuvaan autoon. He jäävätkin piilostaan tarkkailemaan, että mitä ihmeen yövieraita nurkissa hiiviskelee ja pari näistä poistuukin autosta kohti professorin taloa, kun kolmas hepuista jää vahtimaan auton luo. Melkoisen nopsasti paljastuu, ettei tämä käväisy ole lainkaan ystävällismielinen moikkailu, vaan noin vain hämäräheput kantavat nuoren Rasmuksen yöuniltaan autoon ja tuokiota myöhemmin isä raahataan myös kyytiin.

Eva-Lotta toteaa, että pakkohan tähän touhuun on puuttua ja neuvokkaasti ujuttautuu auton kyytiin. Hänen uskaliaana suunnitelmanaan on pysyä sieppaajien mukana ja pudotella Hannun sekä Kertun tyyliin merkkejä matkalle, joita Kalle ja Anders voisivat seurailla. Pojat porhaltavatkin roistojen perään professorin moottoripyörällä ja Anders pääsee todistelemaan kykyjään kaksipyöräisen ohjaustangon takana, eikä poikaa selvästikään pelota, kun pitää kaahailla kapeilla ja mutkaisilla hiekkateillä pahiksia jäljitellen. Risteyksiäkin tulee vastaan pähkäiltäväksi, mutta Eva-Lottan huomaamatta huiskimat pullanpalat helpottavat takana tulevien matkantekoa ja nämä pysyvätkin kiitettävästi kaappaajien kannoilla. Lopulta auto parkkeerataan rantaan, jossa rosvoilla on vene valmiina vartoilemassa ja sillä olisi tarkoitus viedä siepatut saareen kiristystoimenpiteitä varten. Sinnehän poikienkin pitää uiskennellen ponnistella, mutta seikkailu on vasta alussa ja melko pian selviää, että erityisesti varkaiden johtohahmo on valmis vaikkapa murhaamaan saadakseen professorin keksinnöt ja salaisuudet itselleen, eli kaverusten pitää toimia harkiten sekä varovasti...

Jatko-osan vahvuudet löytyvät samasta suunnasta kuin edeltäjänsä tapauksessa, eli leikkisämpi meno on enimmäkseen vauhdikasta, viihdyttävää ja huvittavaakin tihrusteltavaa. Jo alkukohtauksissa porukan kohdatessa kilpakumppaninsa raunioilla saadaan muutama vilahdus merellisistä maisemista, kun harrastellaan uhkarohkeaa kiipustelua sekä tasapainoilua murtuneella muurilla. Huojuvaisista askeleista ja rämäpäisestä karkumatkasta saadaankin nättiä kuvaa ja onkin ihan hyvä ajatus lähteä myöhemmin viemään tapahtumia kesäiseen saaristoon, sillä löytyyhän metsäisestä saarestakin mainioita puitteita seikkailuihin. No, kaappausdraama painaa tietysti melkein jatkuvasti taustalla, eli aivan höttöisestä huvireissusta ei ole kyse, mutta mielestäni silti saadaan mukaan ainakin kourallisen verran kivempiakin tuokioisia ja rötöstelijöiden jahtiin pystytään sekoittamaan kaverusten keskinäisiä kommelluksia, joissa ei niin paljoa panosteta painostavuuteen. Suhteellisen nuorien poikien hurjastelu moottoripyörän päällä kidnappaajien kintereillä ei välttämättä sitä uskottavinta lajia ole, mutta kaislikossa kanootilla tuhtominen ja yleiset metsikössä käpsyttelyt huokuvat hyviä värähtelyjä. Ehkäpä tunnelmallisin näistä pienistä makupaloista on porukan yhteinen lämpöinen evästelyhetki luolassa, kun samaan aikaan ukkonen räyhää ulkopuolella ja sade takoo kalliota.

Harmi vain, että tässä teoksessa nämä pätkät jäävät tarinan edetessä vähemmistöön ja tönkkö pahistelu korostuu jatkuvasti. Melko varhaisessa vaiheessa päästään uhkailemaan Rasmuksen hengellä ja vaikka Eva-Lotta ei paljoa kaappaajia pelkää, niin sävyä viedään määrätietoisesti synkempään suuntaan pääpahiksen muistutellessa ajan olevan rajallista ja keinojen koventuessa tarvittaessa. Onneksi sentään koko kolmikko ei mitään sydämettömiä lapsenmurhaajia ja ryökäleitä ole, vaan porukan pehmo pitää vähän lastenkin puolta ja näin katsojan näkökulmasta voinee tokaista, että on lopulta ihan hyvä homma, kun ei viisivuotiaan käsittelyyn hirmuisen hurjia otteita tarvita. Aseita pitää kuitenkin kaivella ja niitähän ollaan tietysti valmiina käyttämäänkin, eli vaaraa pyritään jatkuvasti lisäämään ja viimeinen kolmannes lähteekin ilkeämpään suuntaan. Aikarajan lähestyessä loppuaan uhitellaan niskojen napsauttelulla ja koko porukan surmailuakin suunnitellaan. Kallelta piestään taju pois, muitakin kuritellaan, osumia sekä kolhuja kertyy ja kun vielä ammuskellaan kohti, niin kaipa sitä sopii summailla, ettei Kalle Blomkvist och Rasmus mitään lämpöisintä Lindgren-satuilua ole. Mieleen kuitenkin jää epäilys, että kenties vuonna 1953 ilmestyneessä alkuperäisessä kirjassa meno oli edes pikkuisen kiltimpää...?

No, eihän Kalle Blomkvist och Rasmus missään tapauksessa mikään ääri-ilkeän ja puhtaan pahuuden ruumiillistuma tietenkään ole, vaan ennemmin pikkuisen tympäisevääkin tönkköä tylyttelyä, minkä takia mieli tekeekin lähinnä jäkätellä siitä, ettei tällainen vääntö millään käänny omissa silmissä Lindgren-filmatisointien paremmalle puoliskolle. Hiiviskelyhippa tosiaan kulahtaa melkoisen nopsasti loppuun ja muutenkin nämä jälkipuoliskon jonkinlaista leikittelevää näppäryyttä tavoittelevat kahinat kaappaajien kanssa kallistuvat töksähteleväksi touhuiluksi. Kyllä siinä on tekijöilläkin ollut kohtalainen pulma saada toteutus kuntoon, kun mukaan on ilmeisesti tahdottu kuolettavaakin väkivaltaa, mutta samalla on yritetty ylläpitää jossakin määrin kepeämpää sekä leikitteleväistä sävyä ja vielä varmistella, että kokonaisuus soveltuu pienempienkin lasten katseltavaksi. Yleensä olen jokseenkin nyrpeä tällaisia kömpelöitä keitoksia kohtaan, eikä tämäkään teos lopulta näistä sotkuistaan kovinkaan kummoisesti ja kompuroimatta selviä.

Onhan monenkin jatko-osan kohdalla helppo ennustella, että yritetään koventaa menoa ja korotella panoksia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa tuota lapsiin kohdistettua voimakkaampaa uhkaa, mutta myös suurempaa lopettelunumeroa noin toiminnallisessa mielessä. Kun on jo varhaisemmissa vaiheissa nähty moottoripyörätakaa-ajoa ja pistoolipaukuttelua, niin pitäähän viimeisillä minuuteilla petrailla. Sinänsä tämä uhkarohkea temppuilu kiitävän vesitason kyydissä posahduksineen on ihan näppärästi hoidettu osuus väsähtäneempään vääntöön verrattuna. Jälleen mieleen kuitenkin hiipii ajatus, että jos tahtoo nähtäväkseen hiukan hurjempaa nuorten sankarien puuhastelua, niin ehkei Lindgren ole siinä sarjassa satutädeistä parhain, eikä tämä elokuvasovituskaan toiminnallisena nuorten seikkailuna mitenkään värisyttelevä tekele lajissaan ole oikein mistään kulmasta katsottuna. Kokonaisuus jääkin lopulta melko keskinkertaiselle tasolle ja sitäkin voisi surkutella, että melkeinpä kaikkiin näkemiini muihin Lidgren-filmatisointeihin verrattuna verkkaisen suloiset ja herkistelevät hetkoset lämpimine tunnelmineen ovat huomattavan vähäisiä. Kenties siitäkin syystä hyvinkin herkisteleväinen loppulaulelu tuntuu olevan täysin väärän elokuvan perässä, eivätkä ne muutkaan palaset läheskään aina mitenkään luontevasti paikkojaan löydä. Siinä mielessä Kalle Blomkvist och Rasmus jää pikkuisen edeltäjästäänkin ja on lopulta lähinnä menettelevää kertakatseltavaa ilman isompia ihastelujen aiheita.

Kalle Blomkvist och Rasmus (1997) (IMDB)