Kenties voisin kuitenkin myös miekkosen varhaisemmistakin ohjauksista naputella jotakin, sillä esimerkiksi nuo mainitut pari vilkaisua viime vuodelta viestivät, että kyllä sieltä kiehtovaa ja vähäsen vinksahtanutta huumoria olisi kai kaiveltavissa. Sellaiseen touhuun eräästä tarjouksesta napattu neljän elokuvan kiekkokokoelma antaakin kohtalaisen lähtökohdan, mutta eihän se millään useammalle vuosikymmenelle venähtänyttä ja muutenkin määrällisesti kohtalaisen kokoista Ijäksen elokuvauraa summaile lainkaan kattavasti. Kyseinen boxi keskittyykin sisällöltään 1980-luvun puolivälin televisioelokuviin, sillä kolme neljästä teoksesta on julkaistu kansan katseltaviksi vuosivälillä 1984-1988, kun taas kokoelman uusin ohjaus Tuulikaappimaa loikkaa jo 2000-luvun puolelle. Ajattelin nämä tylsästi ilmestymisjärjestyksessä vilkuilla, jolloin aloittelupalana toimii vuoden 1984 Viimeinen keikka, ja kunhan varsinaiset tuotokset on tutkittu, niin jatkoksi kelvannee myös pakettiin lisukkeeksi laitettu dokumentti Suomalainen elokuvaohjaaja: Matti Ijäs vuodelta 2010. Näillä katseluprojekteilla on taipumusta laahustaa ajoittain tuskallisenkin hitaasti, eli saapi nähdä, mille vuodelle venähtää, mutta aloittelenpa kuitenkin...
Jos ennakko-odotukset ovat hiukan tummemman huumorin suuntaan, niin tätä tukee hämärään ja sateiseen suuntaan kallellaan oleva aloittelukuvasto, kun erään musiikkiliikkeen oven taakse saapuu aukioloaikojen tuolla puolen koputtelemaan mystinen mies. Kauppias päästää vettyneen tyypin sulkemisesta huolimatta sisälle, mutta eipä heti käsitä, että mistä mahtaa vierailussa olla kyse tai kuka tungettelija onkaan. Musiikin kautta ilmoille kuulutellun vihjauksen kautta kauppias Volanen (Esko Pesonen) tunnistaa tyypin vanhaksi tutukseen, ja tokihan läpikotaisin kastunut Niemi (Risto Salmi) saa jäädä yötä unistelemaan kaverinsa luokse. Aamulla Volanen tarjoilee päänsärkyiselle ystävälleen pikkuisen purtavaa ja tärisevin kätösin nautitun aamiaisen jälkeen päästään edistämään suunnitelmia.
Nimittäin kumpaisenkin Ruipelona parhaiten tuntema entinen soittokaveri vuosien takaa on kuollut vähän aikaa sitten ja hautajaisia olisi tietysti tarkoituksena pitää, mutta ennen maanpäällisen vaelluksensa päättelyä on Ruipelo ehtinyt esittämään toiveekseen vanhojen ystävien kokoontuvan vielä kertaalleen soittamaan yhdessä. Niemi onkin päättänyt toteuttaa toiveen ja Volasen lisäksi pitäisi käväistä haalimassa pari muutakin soittelijaa orkesterin riveihin. Kaksikko lähteekin pikaisesti tien päälle kilometrejä kulutellen kiitelemään kohti seuraavaa pysäkkiä ja se näyttäisi sijaitsevan hammaslääkärin vastaanotolla. Potilaidensa kiireisenä pitävä Mäkipää (Olavi Levula) ei odotetusti riemusti kiljahda kaverusten saapuessa tiedottelemaan tapahtumista, mutta kaksikko kuitenkin kasvaa kolmeen ja pakettiauto köröttelee hiljalleen määränpäähänsä.
Neljäs orkesterin jäsenistä on ilmeisesti jämähtänyt samoille seuduille kuin vainajakin, sillä Himanen (Toivo Tuomainen) toimii kyseisessä kunnassa pappina ja soittotoiveen lisäksi hänen pitäisi toimia edesmenneen ystävänsä viimeisellä matkalla myös papin roolissa. Nelikko ei välttämättä ole enää aivan yhtä yhtenäinen kuin joskus taannoisina vuosina ja vilisevät elonpäivät ovat selvästi erimielisyyksiäkin tielle tuoneet, mutta eipä kuitenkaan niin suurta kinaa, etteikö voitaisi vielä porukassa soitella vainajan viimeistä kappaletta, johon vähitellen aletaankin valmistautumaan. Tilaisuuteen toki on kokoontumassa muutakin väkeä ja kunhan saadaan pikkuisen jäitä murrettua ja alkoholin avustuksella keskusteluja käynnisteltyä, niin Ruipelon muistelointi ei aivan haudanvakavimmissa merkeissä etene...
Täydellisen totista taaperrusta tästä noin 53-minuuttisesta elokuvasta ei todellakaan ole ollut tavoitteena tekaista ja vitsailu aloitellaankin jo varhaisessa vaiheessa, kun kaverukset reissaavat kirkolle. Pakettiauton huristellessa metsäteiden ja maalaismaisemien halki pitää tietysti poiketa kaupoilla nappaamassa kassillinen virvokkeita matkantekijöiden janoisia kurkkuja kostuttelemaan sekä kenties kieliäkin kirvoittelemaan. Sävyiltään huulenheitto on monesti tummahkoa, mutta löytyyhän sitä leppoisampaakin jutustelua, minkä lisäksi sekalaisempi huumori pääsee paikoin ryöpsähtelemään. Annostelussa suositaan kuitenkin lyhyempiä purkauksia hieman töksähtävillä päätöksillä, enkä itse oikein onnistunut virittäytymään sellaiseen olotilaan, jossa tökeröt tokaisut ja edetessään kohti kummallisempia suuntia menevät hautajaiset olisivat kunnolla käyneet huvittamaan.
Suuri osa porukan keskinäisestä väännöstä ja vitsailusta heitetään Niemen harteille ja kyllähän hänellä tuntuu riittävän virtaa muiden ärsyttelyyn siinä määrin, ettei yleinen ilmapiiri ainakaan liian seesteiseksi pääse lipsahtamaan. Hän ei todellakaan ole mikään miehistä kaunopuheisin ja suorat sanailut tuntuvatkin monesti kuohuttelevan tunteita, ja taitaapa Niemi itsekin silloin tällöin konkreettisempaakin viilennystä kaipailla, koska kaverilla on taipumusta kimpaantua kovin, eikä kierrosten kohotteluun montaa sekuntia tarvitse uhrata. Kyllähän Niemen touhuissa tietynlaista konfliktinhakuisuutta on monesti nähtävissä ja saattaapa hepulla olla vähän hampaankolossa vanhoja kavereitaan kohtaan, koska hän varsin varomattomasti töksäyttelee menemään. Huumorin suhteen Viimeinen keikka ei sentään mikään täydellinen Niemen oma näytös ole, vaan kyllähän siellä sivussa yritetään milloin mitäkin, oli sitten kyse arvokkaiden Disney-videoiden hamstrailusta tai kummallisista kohtaamisista. Illan edetessä ja kirkosta muihin tiloihin siirryttäessä alkoholi tulee voimakkaammin mukaan hautajaisväen ajanviettoon, mikä tuntuu lähentävän sekä toisaalta myös repivän välejä, mikä ei mitenkään eriskummallista ole tässä yhteydessä. Ongelmana ennemmin on, ettei jutuista mitään erityisen hersyvää tai muistettavaa lopulta kehitellä, vaan lähinnä pienoisilla vinksahduksilla väritettyä keskitasoista kotimaista komediaa, jossa ei lopulta montaa kehuttavan kekseliästä kiemuraa pääse syntymään.
Sekin tietysti saattaa hiukan haittailla, ettei runsaassa 50 minuutissa kunnolla pystytä muiden tyyppien taustoja sekä mielenmaisemia esittelemään ja näinpä joukosta nostetaan Niemi vahvimmin esille. Kyllähän katsojalle käsitys syntyy, mistä kukin on tullut ja minne elämässään menossa, mutta kun nämä jäävät lähinnä pikaisiksi sekä yleispiirteisiksi menneiden päivien muisteloiksi, eikä nuoruuden ystävyys juttujen kautta herää kummoiseenkaan hehkuun, niin eipä se kovin rankasti käy katsojaa riipaisemaan, kun vainajan viimeinen valssi alkaa jakaa porukkaa puoliksi. Onneksi ei sentään heti kättelyssä lähdetä erimielisyyksiä paisuttamaan riitojen suuntaan, vaan ehditään pikkuisen pohtimaan syntyjä syviä sekä ajatuksia muutenkin vaihtamaan. Pinnan alla kuitenkin tuntuu kytevän reilukin annos katkeruutta, joka pääsee purkautumaan suorasukaisempien piikittelyjen kautta ja katsomon puolellakin saa näille satunnaisesti hörähtää, mutta kun viimeisiä sanoja pimenevässä yössä vaihdellaan ja näyttää samalla selvältä, että vanhojen kaverusten jälleennäkeminen jää melkoisen lyhyeksi, niin valitettavasti vallitsevana tunnetilana on lähinnä välinpitämättömyys, kun taas toivottu haikeus huitelee ties missä...
Viimeinen keikka (1984) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti