Ainakin jo levyn valikot lupailevat leppoiseltakin vaikuttavaa lötköilyä niittykukkien seassa ja tällaiset maisemat toki mainiosti kelpaisivat. Jälleen kirjailija itse käy noin puolessa minuutissa tiivistämässä tarinan päälinjoja, josta siirrytään varsinaiseen elokuvaan. Ensikosketus tarinaan sekä hahmoihin tapahtuu taas suurkaupunkikuvan kautta, eli sentään niin kiire sinne tasangoille laukkaamaan ei ole. Esittelyssään Steel jo ehtiikin selittämään, että Samantha Taylor (Lindsay Frost) on menestynyt valokuvaaja ja hänen työskentelyään päästäänkin nopsasti kurkistamaan, mutta kohta onkin jo kotimatkan aika. Ilta ei ihan ihastuttavimmissa merkeissä jatku, sillä Samanthan puoliso tahtoisi vaihtaa muutaman sanan vakavammassa sävyssä, eikä hirmuisesti lähde asiaansa pehmentelemään, vaan ilmoittaa haluavansa avioeron ja on ilmeisen päättäväinen hipsaisemaan yhteisestä kodista mahdollisimman pikaisesti uusia kuvioitaan kohti.
Lisää jäätävää uutista sulateltavaksi tulee, kun samalla selviää, että mies on ollut jo vuoden verran suhteessa toisen kanssa, joka sattuu vielä olemaan työtoveri. Samantha jätetään hetkiseksi käsittelemään mullistuksia sekä myllerryksiä, ja katsoja tuodaan takaisin tarinaan, kunhan jokunen kuukausi ehtii kulumaan. Edelleen Samantha on vihainen erostaan, eikä oikein kestä katsoa, miten uutistenlukijana toimiva entinen mies julistaa ruudussa uuden kumppaninsa kanssa perheonnea hehkuen, että lapsi olisi syntymässä läheisessä tulevaisuudessa. Samanthan hyvä ystävä ja manageri ei millään tahtoisi nähdä toisen tällä tavalla tuskailevan ja itseään piinaavan, joten hän ehdottaakin taukoa tutuista ympyröistä. Maisemanvaihtoon olisi tarjolla melko mainio tilaisuus, koska Life Magazine tahtoo tehdä kuvareportaasin nykypäivän amerikkalaisten karjapaimenten elämästä, mihin etsitään taidokasta kuvaajaa.
Sattuupa niinkin sopivasti, että Samanthan edesmenneen lapsuudenystävän äidillä on suurehko hevostila Kaliforniassa, mikä nouseekin välittömästi mieleen mahdollisena kuvauspaikkana. Tilan omistava Caroline Lord (Eva Marie Saint) on itsekin joutunut aikoinaan muuttamaan elämäänsä merkittävästi, koska oli vielä nuorempana naimisissa elokuvaohjaajan kanssa, mutta päätyi viihdeteollisuuden pyörteistä syrjäisemmille seuduille fyysisempien töiden pariin. Hän pystyykin ymmärtämään Samanthan tilannetta ja jälleennäkeminen pitkästä aikaa vaikuttaakin kaikin puolin iloiselta kohtaamiselta. Caroline kertoo, että vuosien vierimisestä huolimatta tietyt asiat ovat pysyneet ennallaan, ja esimerkiksi Bill (Rod Taylor) on viihtynyt tilalla jo miltei neljännesvuosisadan. Kaksikko ehtii ajatuksia vaihtelemaan päivän kääntyessä iltaan, mutta Samanthan aikomuksena on jo heti seuraavana aamuna aloitella kuvausprojektinsa.
Carolinen ja Billin kanssa isompaa osaa vaastuusta kantaa apulaistilanhoitaja Tate Jordan (Lee Horsley), jonka olisi ilmeisesti tarkoituksena toimia Samanthan oppaana ja katsoa, että kuvaukset sujuvat. Tate onkin alkuun erittäin epäileväinen koko kuvareportaasin mielekkyydestä ja kyseenalaistaa myös Samanthan ratsastustaidon. Hän myös antaa ymmärtää, että Samantha on ulkopuolisena tunkemassa melkoisen miesvoittoiseen porukkaan, eivätkä kaikki välttämättä suhtaudu siihen niinkään suopeasti. Yhteistyössä onkin nähtävissä varsin vahvaa alkunihkeyttä, mutta Samantha tahtoo sinnikkäästi jatkaa hommiaan ja vakuuttaa epäilijät, että hän kyllä pärjää hevosen selässä ilman jatkuvaa valvontaa. Eipä sekään ole mitenkään vaikeasti arvailtavissa, että ennen pitkää Samanthan ja Taten välit lähtevät lähestymään sekä lämpenemään...
Näissä tämän lajin filmatisoinneissa on jo ehtinyt tottua siihen, että kiire vaivaa ja etenkin aloittelussa yritetään ahtaa paljon asiaa alle kymmeneen minuuttiin, eikä Palomino ole siihen kuvioon mikään poikkeus. Noin puoli minuuttia Samanthan esittelyn jälkeen avioero jo uhkaa ja seitsemän minuutin kohdilla rannikko vaihtuu, kun siirrytään Kalifornian auringon alle. Pikastartilla on mielestäni tässäkin tapauksessa hienoiset haittapuolensa, sillä näin lyhyen pohjustelun kautta ei vielä saada hirmuista raastavuutta aikaan ja Samanthan tunnekuohut jäävätkin vähän valjuiksi katsomossa nähtyinä. Se sanottakoon kuitenkin, että kunhan nämä alkukiireet saadaan jaloista pois, niin elokuvan ensimmäinen puolikas on selvästi toista eheämpi ja siinä ehditään myös paikoin pysähdellä nautinnollisempien sekä hiljaisempien hetkien äärelle, joiden kautta Palomino lopulta suurimman osan viehätyksestään mielestäni löytää. Ilman keskimmäisen kolmanneksen rennompaa menoa ja läheisyyttä etsivää oleilua voisi arvailla, että lopputulos jättäisi kovin kylmäksi, mutta onneksi sekaan on näitäkin puolia saatu sujauteltua. Näinpä kuviin tulee pikkuisen ankean alun jälkeen selvästi iloisempaa virettä, vaikka kaikkia hankaluuksia ei tietenkään pyyhkäistä vilauksessa pois.
Puolivälin jälkeen niitä vaikeuksia alkaakin kertyä voitettavaksi melkoisesti, sillä aluksi kaava vaikuttaa tutulta hyvissä ajoin ennakoitujen tuskailujen ilmestyessä kuvioihin, mutta niiden kautta Palomino lähteekin laukkaamaan yllättävänkin vakavaan suuntaan ja katsojan kestettäväksi vyörytellään lyhyessä ajassa useampaakin synkeää käännettä. Näissäkin joudutaan etenemään varsin vauhdikkaasti, eikä aina elokuvan eduksi, sillä parin kuukauden yht'äkkiset loikat ajassa tuntuvat lähinnä töksähteleviltä, mikä tarkoittaa, että murheiden välittely on paikoin keskinkertaisempaa taiteilua ja toipuminenkin jää osiltaan toislaatuiseksi ruutuherkistelyksi. Tuskinpa kuitenkaan on tarkoituksena ollut tunnin jälkeen katsojaa lähteä loputtomaan lohduttomuuteen hukuttamaan, kun jo hyvissä ajoin aletaan väläytellä kaikkiaan melko onnellisen lopun mahdollisuutta. Sieltä piinojen ja painajaisten alta pilkisteleekin kohtalaisen selkeä polku parempia aikoja kohti, ja melko pitkälti arvausten mukaisesti palasia lähdetään koettelemusten jälkeen kasailemaan.
Surut ja murheet toki lajityyppiin kuuluvat, mutta minusta tasapaino menee siinä sekaisin, kun kunnolla lähdetään kohti kovia kohtaloita, sillä siinä samalla menetetään osa elokuvan alkupuolen hyvistä väreistä. Samanthan tavoite löytää vanha karjapaimenhenki uudesta lännestä muuttuu lähinnä sivuseikaksi, ja itse olisin tykkäillyt, jos tähän puoleen olisi päästy pureutumaan syvemmin. Vähintään pientä potentiaalia siihen olisi mielestäni ollut, koska mennyttä maailmaa ja nykypäivää saadaan puitteet huomioideen kohtaamaan mukavissa tunnelmissa, mihin toki kuuluu tietynlainen törmäily asenteiden ja ennakkoluulojenkin osalta, mutta näitä näkemyseroja ei onneksi lähdetä repimään tympäiseväksi riitelyksi. Olisin kuitenkin toivonut vähän kattavampaa kurkistusta siihen karjapaimenen osittain yksinäiseenkin työhön. Näin ehkä höpötyksilläkin olisi ollut tukevampaa pohjaa, koska pohdiskelut elämäntavan luonteesta ja yksinäisyyden olemuksesta kaipaisivat taakseen runsaammin tekemistä. Kuvistakin voisi tokaista, etteivät ne ehkä aivan niin hehkuvaa tasankojen kauneutta ja vapaata elämää huokuvaa avointa maisemaloistoa väläyttele kuin mihin lännenelokuvissa on tottunut, mutta ovatpahan kelvollista katseltavaa kuitenkin hevosineen ja lyhyine ratsastusretkineen.
Näissä filmatisoinneissa tekijälistat sisältävät monesti itselleni varsin tuntemattomia tyyppejä, mutta tässä tapauksessa ohjaajaksi valikoitunut Michael Miller vaikutti edes etäisesti tutulta ja niinpä ajankulukseni vähän kliksauttelin hänen filmografiaansa. Uransa alkupuolella Miller onkin ilmeisesti ohjaillut jokusen vähän rouheamman tekeleen sekä ilmeisesti myös nuhjuisemmilla sävyillä väritettyä draamaa, mutta tuskinpa miekkosesta on syytä lähteä maalailemaan mitään törkytaiteen mestaria. Omalla kohdalla näistä varhaisemmista töistä tutuin on Chuck Norrisin tähdittämä kauhuvärähtelyjä toiminnallisempaan puoleen yhdistelevä Silent Rage vuodelta 1982, mutta muistaakseni se ei erityisen kummoisestikaan onnistunut sekoituksessaan. Myönnettäköön, että kyseessä kuitenkin on yksi Norrisin kummallisimmista seikkailuista, mutta lopulta ihan pirteän alkupuolen jälkeen Silent Rage pääsi lässähtämään keskinkertaisuuteen.
Miller alkoi 1980- ja etenkin 1990-luvulla siirtyä vahvemmin vaihtelevien televisiotuotantojen pariin ja ainakin pikaisesti selailtuna lupaavimpien joukkoon kuulunee vuoden 1990 herkistely Always Remember I Love You. Vaikka tämä teos jäisikin hankkimatta, niin väittäisin, että Blogissa Miller tulee jatkossakin muutamaan kertaan mainittua, koska hän on ohjannut kaikkiaan kuusi näistä ostamani Danielle Steel -kokoelman 20 filmatisoinnista, eli melkeinpä kolmanneksen koko kopan sisällöstä. Voinee siis todeta, että Millerillä oli menossa vuosien 1991 ja 1994 välissä melko tiivistahtinen Steel-urakka, koska tähän aikajaksoon saatiin mahtumaan Palomino (1991), Daddy (1991), Heartbeat (1993), Star (1993), Once in a Lifetime (1994) ja A Perfect Stranger (1994). Palomino on näille elokuville niinkin mieluisa aloitus, ettei tässä vaiheessa ainakaan haittaa tuo Millerin hommien jatkaminen ja kun hänelle tosiaan oli jo ehtinyt melkoisesti televisionkin puolelta kokemusta kertymään, niin tuskinpa mitään täysin avutonta räpellystä täytyy tulevan elokuvaviisikon kohdallakaan kärsiä.
Palomino jää mukavimmin mieleen yrittäessään etsiä onnellisempien hetkosten hehkua ja vastaavia tavoitteluja noilta muilta mainituilta tietysti myös toivon. Sivussa kuljetetaan toistakin haikeaa romanssia, joka täydentää tarinaa, mutta sekin olisi vaatinut mielestäni hieman enemmän aikaa, että olisi kunnolla päässyt sydäntä värisyttämään sekä kiusimaan. Mutkia on pitänyt kaahailla suoriksi monessakin kohtaa, mistä mielestäni elokuvan suurimmat miinukset tulevat ja etenkin toipumistarinana Palomino lässähtää selvästi, koska yritetään yksinkertaisesti puristaa ihan liikaa raskasta purtavaa 20 minuutin jaksoon, mikä nähtävästi on ollut näyttelijöiden kannaltakin hankalampi homma. Pluspuolina lisättäköön vielä, että Palomino on kuviltaan ja hengeltäänkin kuumottelevampi kuin pari edellistä katsomaani Steel-filmatisointia ja uuden puhdin etsiminen melkeinpä vuoriksi nousevien vaikeuksien edessä toimii tyydyttävästi.
Samassa lajityypissä laukkaileva Nora Robertsin kirjan pohjalta vuonna 2007 ilmestynyt Montana Sky on mielestäni maisemaosaston suhteen antoisampaa ihmeteltävää, mutta kokonaisuutena kyseinen tarina heikkoine häijyilyineen jää pikkuisen Samanthan koettelemuksista. Vaikka on tullutkin paasailtua liiallisesta hätäilystä, niin silti sanoisin, että hahmojen harhailut muiden odotusten paineessa omia haluja sekä toiveita kohti onnistuvat koskettamaankin. Siksipä siis viimeisiä kuvia katsellessa voikin todeta, että onhan Palomino melkoinen nyyhkytarina, mutta kaikkiaan kuitenkin myönteisessä mielessä, enkä ainakaan näkemieni lajityypin muiden koitosten perusteella lähtisi sitä tavallisimmaksi taaperrukseksi väittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti