Ihan yhtä huimia voimannäyttöjä ei ole tarvetta ainakaan toisen osan alkuminuuteille tempaista, mutta tekemistä toki riittää ja vaikka Herra Tossavainen vähän viluisena (plus suloisena!) on sateelta suojattuna, niin Peppi (Inger Nilsson) touhuilee tarmokkaasti pihan puolella. Kenties jonkun silmiin pyykkien ripustelu keskellä sadepäivää ei mitään ajankohtaisinta askaretta ole ja samalla voisi hukata hetkosen hakemalla perimmäistä ajatusta kukkien kastelussa, kun samaan aikaan taivas ripottelee vettä millimetrikaupalla maata kohti. Aidan taakse ilmestyvät Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) näitä kummallisia harrasteita ääneen ihmettelevät, mutta Peppi huikkaa takaisin, että hänpä on päättänyt pitää pyykki- ja kastelupäivän, eikä näitä suunnitelmia jokin satunnainen sade sen suuremmin muuttele minnekään.
Aiemmin aamulla Annikalla on ollut jokseenkin uninen enne, että edessä olisi hauska päivä ja äitikin kehottelee sisaruksia kutsumaan Pepin kylään, sillä perhe on muutenkin järjestämässä kahvittelut tutuilleen. Tietysti tämä pyyntö kaverille välitetään ennen kuin koulu jälleen kutsuu ja taitavatpa sisarukset toivoa, että Peppikin malttaisi vielä joskus opiskelunsa aloittaa, vaikka hän toistaiseksi tällaiset touhut lähinnä ajanhukaksi arvioikin. Yleensä rohkea ja rempseä Peppi menee myöhemmin hieman hämilleen ja jopa huolestuu kutsusta, koska ei ole lainkaan varmaa, miten oma käyttäytyminen sopii muiden odotuksiin. No, näitä kahvittelukoukeroita voi toki harjoitella eläinystäväisten kanssa ennakkoon, mutta onkin asia erikseen, onko näistä näytöksistä hyötyä tosipaikan tullen.
Kokonaan ei sovi kaunista ja kesäistä päivää haaskailla pöytätapojen treenailuun tai murehtimiseen, sillä kunhan kaverit pääsevät koulusta vapaita viettämään ja aurinko edelleen taivaalla kovin kutsuu vauhdikkaisiin leikkeihin, niin lähdetään happea haukkailemaan. Peppi tahtookin opastaa ystäviään eteviksi aarteenetsijiksi, eli silmät auki, korvat tarkoiksi ja nenä kohti maata, niin voipi löytää lähistöltäkin ties mitä arvokasta, ja vaikka kalleimmat ja kimaltavimmat kultakimpaleet jäisivätkin kätköihinsä, niin silti saattaa näppeihin takertua vähintään kiehtovia esineitä. Peppi tietysti toisia hiukan rotanraadoilla pelottelee, mutta iljettävimmät löydöt kuitenkin jäävät tekemättä ja mukavissa puuhissa minuutit viuhuvat jälleen melkoista pikakiitoa ja pian onkin aika iltamien, mikä saattaa maailman vahvinta tyttöä jännittää odotettua enemmän ja laittaa levottomat perhoset vatsaan...
Ensimmäisen jakson ollessa melko hyvin toistaiseksi muistissa, niin uskallan väittää, ettei näissä kahdessa mitään räikeitä laatueroja ole nähtävissä tai että meno lähtisi sarjan varhaisessa vaiheessa selkeästi lässähtelemään, joten toiset 27 minuuttia vietetään myös mukavissa merkeissä. Ehkä olisi hiukkasen harhaanjohtavaa huudella, että vauhti olisi alusta loppuun hirmuista tai jakso muutenkaan mikään piukkaan pakattu kepposkokoelma. Ennemmin kiireettömyydestä kovasti kiittelisin, sillä hyvällä tavalla löysää tuntuu löytyvän ja maltetaan edelleen antaa kohtausten hakea rauhassa huippunsa. Se silti sanottakoon, että onhan näissä Pepin puuhissa melkein jatkuvasti jotakin pientä kujetta menossa, eikä tässä mitään tylsää laahailua olla taiteilemassa tai jumittelemassa jossakin pysähtyneisyyden tilassa.
Mielestäni kahvikutsuosuus kohelluksineen ja pienoisine töppäyksineen ei ole jakson parasta antia ja melkeinpä olisin mieluummin vilkuillut kaveruksilta vaikkapa mittavampaa aarrejahtia, mutta eipä tässä toisaalta mikään merkittävä aihe ulinalle ole, joten jäkättely loppukoon tähän paikkaan. Ennemmin kirjoitellessa mietiskelee ja muistelee niitä kehuttavampia kotvasia ja voisin todeta, että melko yksinkertaisista lähtökohdista saadaan loihdittua riemukasta ja urheilullistakin tekemistä, mistä mainiona esimerkkinä toimii Huvikummun siivouspäivä. Ehkäpä tätä operaatiota ei ole aivan alusta loppuun saakka harkittu, mutta intoa riittää, eikä tekijöilläkään tunnu olleen mitään polttavaa tarvetta leikata seuraavaan koitokseen, vaan harjaluistimilla taiteilevan Pepin annetaan rauhassa kiepsautella lattiaa puhtaaksi omalaatuiseen tapaansa osoittaen, ettei arkisista askareista ole mikään pakko tehdä pakollista ja piinaavaa puurtamista.
Katastrofikutsut eivät tosiaan omalla kohdalla kohoa jakson huipentumaksi, mutta muuten mukavaa mietiskeltävää kyllä jää pureskeltavaksi, ja esimerkiksi aarrejahdissa on helppo elää mukana ja muistella omia kiipusteluja milloin missäkin. Parin jakson jälkeen on varmaan hyvä ottaa hetken verran taukoa ja höpötellä jostakin muusta vaikka seuraavaksi, mutta Peppi kyllä palailee viimeistään toukokuun puolella katseluhetkiä ilahduttamaan. Juuri tässä mielessä sarja tuntuu alkujaksojen perusteella onnistuvan mainiosti, sillä ystävien kokemat hauskat hetket vaikuttavat siirtyvän vaivatta ruudun toisellekin puolelle ja hymyt ovat hyvinkin tarttuvaisia. Yleisestikin ilo tuntuu olevan aidonoloisesti ja vahvasti läsnä lukuisissa hetkissä, eikä sitä tarvitse väkisin vääntää tai tykitellä irtovitsiä tiukalla tahdilla kohti katsojaa. Luultavasti kaikki eivät tästä tyylistä tykkää ja uskon kyllä, että monen silmille meno voi näyttäytyä vähäsen tylsänäkin, mutta Lindgrenin maailmassa viihtyvät tuskin tapahtumaköyhyydestä valittelevat. Mukana toki on pikkuisen vakavampaakin kiemuraa, mutta ainakin itselle se leikkisämpi puoli paistelee vahvimmin läpi, mikä kirjautuu toki plussien puolelle ja välillä päästään ihastuttavankin hupsuilun pariin esimerkiksi tarjoamalla voikukkavälipalaa unistelijalle. Kuvissa leppoisien yhteisten hetkien taustalla hehkuva alkukesän vehreys myös viehättelee silmiä, eikä ole vaikea veikkailla, että vastaavia pienempiä ja isompia iloja myöhempienkin jaksojen parissa pääsee kokemaan.
Pippi är sakletare och går på kalas (1969) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti