Koiramäen talvi

Disneyn ihmeellisestä talvimaailmasta olisi tarkoituksena tehdä taas paluu Mauri Kunnaksen juttuihin, eli kaipa tämä joulukuu ainakin blogin puolella kulahtaa näiden kahden välillä vaihdellen. No, kumpaisenkin jouluisesta sekä talvisesta animaatiotarjonnasta tuntuu löytyvän niinkin monipuolista, hauskaa ja koskettavaakin katseltavaa, ettei tässä tylsyyden kiroja tarvitse manailla tai muutenkaan mieltään pahoittaa. Viimeksi höpöttelyjen aiheena oli Disneyn Winter Wonderland, mikä ei mielestäni mikään tasalaatuinen täyskymppi ollut, mutta tarinavalikoimassa oli kieltämättä paljon hyvää ja hauskaakin puuhastelua ja kyllä sille ihan mielellään paikan katsoo elokuvahyllystä Disneyn jouluisten kokoelmien joukosta.

Koiramäen porukka on jäänyt minulle vieraammaksi väeksi ja kyseisiä kirjoja on tullut vain harvakseltaan selailtua ja niinpä myös nämä televisioon tehdyt sarjat ovat ainakin muistikuvissa melko pitkälti hämärän peitossa. Aikuisiällä on ainakin livahtanut Koiramäen elämänmeno ihan kokonaan ohi, mutta kaipa sitä jaksoja seuraillessa pikkuisen selkiytyy, onko juuri tätä talvikauden ajasta kertovaa kirjaa tai televisiosarjaa sattunut joskus vuosia sitten silmäilemään. Sellainen käsitys kuitenkin on jäänyt, että noin sävyltään Koiramäki liikahtaisi huomattavasti lähemmäs aiemmin kommentoitua sarjaa Tontut, sillä ymmärtääkseni arkiset asiat ja kaipa vanhat kansanperinteetkin näissä pilkahtelevat esiin, kun taas Joulupukki sijoittuisi selkeämmin satumaailman puolelle. No, kuusi jaksoa ja kaikkiaan 42 minuuttia levyssä riittäisi katseltavaa, ja olipa sitten painotukset kumpaan suuntaan tahansa tai jossakin välimaastossa, niin uskoisin kelpaavan ihan hyvin.

Koiramäki asumuksineen ja elämäntapoineen ei ole noin vain Kunnaksen mielikuvituksesta tempautunut kirjojen sivuille, vaan sille löytyy todellisesta maailmasta vastine, josta kirjailija onkin ilmeisen paljon ammentanut ideoita näihin teoksiinsa. Vaikka vastaavat koirayhteisöt ovatkin ehkä saattaneet olla harvinaisia tai jopa olemattomia, niin tarkoitus kai on ollut kuvata melko tarkasti 1800-luvulla Suomen maaseudulla eläneiden ihmisten arkisia askareita, huvituksia, perinteitä sekä uskomuksia. Eräänlaisena innoittajana ja esikuvana on toiminut Punkalaitumella sijaitseva Talonpoikaismuseo Yli-Kirra, joka onkin sittemmin saanut lempinimekseen Koiramäen talon. Museon sivustolta voikin käydä lukaisemassa juttuja liittyen rakennuksiin ja vilkaisemassa, löytyyköhän kuvista yhteyksiä Koiramäen asukkaisiin tai asumuksiin:

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirran eli Koiramäen talon muodostavat maatalon pihapiiri ja sitä ympäröivä noin neljän hehtaarin laajuinen museoalue.

Tällä paikalla, Punkalaitumen Talalan kylässä, on asuttu ja tehty maatalon töitä 1800-luvun alusta lähtien. Umpipihatyyliin rakennettu Yli-Kirra on alkuperäisessä asussaan. Tiettävästi taloa ja tilaa asuttiin aina 1920-luvun viimeisiin vuosiin asti. Yli-Kirran viimeinen isäntä oli Paavo Yli-Kirra.

Viimeisen isännän kuoltua tila huutokaupattiin vuonna 1929, ja sen lunasti Punkalaitumen kunta. Reilu pari vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1952 kunta luovutti alueen Punkalaitumen Museo- ja Kotiseutuyhdistykselle. Yhdistys on perustettu vuonna 1947.

Vuosikymmenten saatossa tila oli rapistunut sekä osa sen alkuperäisiä rakennuksia myyty ja siirretty muualle. Paikkakuntalainen valokuvaaja Sulo Uutto oli kuitenkin ikuistanut Yli-Kirran jo vuonna 1929. Nämä valokuvat toimivat tärkeänä ikkunana menneeseen, kun museoyhdistys alkoi niiden pohjalta saattaa pihakokonaisuutta alkuperäiseen muotoonsa.

Yli-Kirran tullessa museoyhdistyksen haltuun, alkuperäisistä rakennuksista paikalla sijaitsivat päärivi ja salirivi. Muut rakennukset on tuotu tai rakennettu nykyisille paikoilleen vastaamaan tilaan alunperin kuuluneita rakennuksia.

Museoalue laajeni ja täydentyi vuosikymmenten saatossa. Tänä päivänä talonpoikaistalon miljöö näyttäytyy nykypolville sellaisena kuin se aidoimmillaan 1800-luvulla on ollut."

Talonpoikaismuseo Yli-Kirra

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirra Punkalaitumella on tyypillinen 1800-luvun satakuntalainen maalaistalo umpipihatyyliin rakennettuine talouskeskuksineen.

Kirjailija Mauri Kunnas on saanut aiheen Koiramäki-kirjoihinsa juuri täältä ja piirtänyt "Koiramäen talossa" kirjan kuvat Yli-Kirralta."

Pihapiiri

Mikosta päre pihtiin

Ihan mielenkiintoista onkin nähdä, että miten entisaikojen elämänmeno taipuu koiraväen tassutelvaksi ja mihin suuntaan Kunnaksen sympaattinen ja vähän vinksahtanut piirrostyyli lopputuloksen kallistelee. Herttaisessa ja kovin lyhyessä alkulaulussa kysellään, etteikö mistään maailmasta löytyisi paikkaa, jossa ei piinana ainainen kiire olisi ja siihen perään saadaan lyhyt sekä ytimekäs esittely sarjan päähahmoista. Jakson keston ollessa pikkuisen alle seitsemän minuuttia, lienee selvää, ettei oikein voida tällaista toistuvaa alkupätkää kovin pitkäksi päästää ja sama esittely lauluineen toistuukin kaikkien kuuden osan käynnistyessä.

Kukko kiekuu varhain aamulla, eivätkä pitkät torkut kuulu Koiramäen arkeen, vaikka lämpimästä sängystä jokseenkin kolkkoon peiton ulkopuoliseen elämään heräileminen tuntuukin lievästi vastenmieliseltä. Jonkun on kuitenkin aloitettava aamutoimet virittelemällä tulta takkaan ja porukan pyyhkiessä unenrippeitä silmistään, on kertojalla tilaisuus tehdä talon nukkumajärjestystä pikkuisen selkeämmäksi, sillä varsin suuri laajennettu perhe yhden katon alla asustelee. Yöllä onkin sopivasti satanut ensilumi, mikä innostaa joukon tietäjäukon, eli Hiski Piskin sanailemaan vanhan kansan viisauksia. Ruokapöydässä hauvat haukkailevat lajilleen hieman epätyypillisesti silakkaa sekä perunaa hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen porukka alkaa hajaantua omien töidensä pariin, ja kyllähän tämä lauma heti ensivilkaisulla ahkeralta vaikuttaakin. Kuten tuli arveltua, niin varhaisemmista sarjoista Tontut on huomattavasti lähempänä Koiramäen tarinoita ja kuvissakin painottuvat arkista eloa korostelevat ruskeat sekä hämyiset sävyt. Ensimmäinen jakso ei vielä kiinnostavista seikoistaan huolimatta saa välitöntä isoa ihastusta aikaan, mutta toisaalta ei yhtään laske intoa jatkaa perehtymistä.

Pakkanen pyryn perästä

Ensimmäisestä jaksosta saakin melko pitkälle varmistusta aavistukselle, että aika paljon painokkaammin arkimaailman asialinjalla edetään kuin vaikkapa Korvatunturin kylän puuhia tutkittaessa. Tyyliksi sentään ei ole mitään rutikuivaa jaarittelua valikoitu, vaan kyllähän huumoria kertojien jutuista ja etenkin Kunnaksen kuvista löytyy tasaiseen tahtiin. Toinen noin kuusiminuuttinen jakso jatkaakin samaan tyyliin entisaikojen asioiden ja ajanvietteiden availua, mutta Koiramäelläkään arki ei tietenkään ole pelkkää puurtamista, vaan onhan aikaa myös kyläilyille sekä vaikkapa talvisten ilojen etsimiseen lumileikkien puolelta. Jakso kuitenkin tarkastelee enemmän sekä nuorten että vanhempien velvoitteita ja siinä samalla vähän sivutaan sitäkin, miten mahdollisuudet opiskeluun sekä itsensä kehittämiseen ovat tuohon aikaan olleet vielä kovin vaihtelevia.

Koiramäen väen kanssa saman maatilan alueella asustelee myös Karvaturrien perhe, joka onkin noin toimeentuloa tarkastellessa selvästi heikommassa asemassa, ja niinpä he ovatkin pakkautuneet pieneen vuokramökkiin mäkitupalaisiksi. Karvaturrien kohtalaisen ahdasta asumusta pidetään lämpimänä kiukaan hehkulla ja miltei jatkuva puun poltto tekee savupirtissä oleilusta ajoittain hyvinkin tukalaa kärvisteltävää, ja etenkin perheen lasten on pakko käydä vähän väliä ulkona hönkimässä raikasta ilmaa. Noin yleisestikin lämmitysmuoto yhdistettynä vähiin ikkunoihin takaa varsin hämyiset ja tunkkaiset elintilat, joten ero Koiramäen talon huomattavasti väljempiin järjestelyihin onkin kohtalaisen selkeä.

Ainakin osa seudun lapsista käy kiertokoulua, jossa onkin tyypillisesti pitkät päivät ja välitunnit vähissä. Kerrotaanpa myös, että vanhempi väkikin joutuu talviaikaan kenties hieman huolestumaan lukuhommista, sillä pimeään vuodenaikaan on tyypillistä järjestää seurakuntalaisille lukukinkerit. Joillakin opiskelu on ollut sen verran olematonta, että julkiseen tilaisuuteen osallistuminen hermostuttaa, mutta toiset taas ovat ihan oma-alotteisestikin sivistelleet itseään, vaikka kaikki eivät ymmärräkään, että miksi ihmeessä joku lukisi sellaisiakin kirjoja, joihin ei ole ihan pakko perehtyä... Kaikenlaista mielenkiintoista tietoa toinenkin jakso katsojalleen tarjoilee ja kyllähän jutut ovat pääasiassa kiehtovia, eikä kuunnellessa tai katsellessa pääse kyllästymään. On myös yritystä tehdä ainakin osaa hahmoista tutummaksi, mutta mielestäni selkeä panostus asiapuoleen vie vähän mahdollisuuksia muistettavampien persoonallisuuksien kehittelyyn. Hiski Piskinen höpötyksineen jää melko lailla heti mieleen, mutta muiden kanssa tuntuu olevan hankalampaa, vaikka veikeä kuvitus toki auttaa.

Joulu on taas

Vuoden viimeisen kuukauden rullatessa loppuaan kohti voisikin kysäistä, joskohan seitsenminuuttinen joulujakso rauhoittaisi touhukasta työskentelyä sen verran ja kokoaisi porukkaa yhteen, että vähän etäiseksi jäänyt koiraväki tulisi katsojalle tutummaksi? Sitä rauhoittumista ei ainakaan heti ole luvassa, vaan näyttää siltä, että talossa on täysi tohina päällä, koska yhteisenä tavoitteena on hoitaa päivän pakolliset askareet mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan käydä nauttimaan juhlapyhien leppoisasta tunnelmasta. Suurelle kuonomäärälle pitää tietysti valmistaa riittävästi purtavaa sekä naposteltavaa ja siihen liittyy myös talon perinpohjainen siivous sekä kuuraus. Kynttilätkin ovat omaa tuotantoa ja osa talon asukkaista lähtee hevosreellä hakemaan heiniä kaukaisemmasta varastosuulista, jotta kotieläimillekin riittää syötävää koko jouluajaksi.

Noin viikko sitten katsottu ja kommentoitu Tontut on tosiaan sen verran kirkkaana muistissa edelleen, että on hyvin helppo havaita joulujaksoissa yhteneväisyyksiä, sillä Manu-tontun nimikkojaksossa monia samoja puuhia esiintyy. Tässäkin Koiramäen väki yrittää ehtiä ajoissa saunaan, jotta iltahämärän laskeutuessa voitaisiin jo alkaa juhlistelemaan ja viimeisen hommaksi jää heittää tontulle hyvät löylyt, eli sinänsä samoissa maailmoissa liikutaan. Jouluateria on myös koirien tuvassa runsas sekä juhlava, mutta tässä sarjassa herkuttelun lisäksi hartaus korostuu, koska ruokailuun yhteydessä lauletaan virsiä ja luetaan jouluevankeliumia, eikä vain holtittoman hotkimisen hekumaan sukelleta. Myös lapset saavat aattona malttaa mielensä riehakkaampien keppostelujen suhteen, sillä vauhdikkaammat leikit on sopivaa käynnistellä vasta tapaninpäivänä.

Pienistä rajoituksista huolimatta aika kuluu mukavasti ja jouluruoat jätetään koko yön ajaksi pöytään, josta jokainen saa oman mielen mukaan käydä herkuttelemassa nälän iskiessä. Yksi toisensa jälkeen lähtee väsyn viemänä unille, mutta jotkut jaksavat kulutella tunteja pitkälle yöhön menneitä muistellen. Joulupäivänä ohjelmassa olisi aikainen joulukirkko, jossa vaihdellaan tuoreita kuulumisia naapureiden sekä tuttujen kanssa. Kirkkomenoissa korostuu istumajärjestyksen kautta kyläläisten vauraus ja asema, sillä penkit jakautuvat omaisuuden, ammatin ja sukupuolen mukaan. Kunhan kirkosta päästään pihalle, niin alkaakin vallan hurja hevoskilpailu koteja kohti ja näin ollen joulun hiljaisimmat sekä hartaimmat hetket alkavatkin olla takana. Joulujakso kyllä tekeekin hahmoja kivasti tutummaksi ja siinä samalla näyttää Koiramäen elämänmenosta viehättävämpiä sekä värikkäämpiä puolia. Antaahan se yleensäkin varsin vajavaisen kuvan, jos vain työn ja arjen kautta lähdetään tekemisiä toljottelemaan sekä pohtimaan, ja kolmas jakso heittää parin ahertelua enemmän esittelevän pätkän perään runsaamman kasan iloa sekä riemua, mitä ainakin tämä katsoja arvostaa.

Talvi taittuu

Joulun jälkeen kepeämmät sekä iloisemmat ajat jatkuvat edelleen, kun vietetään välipäiviä ja odotellaan uuden vuoden alkua. Aattona tehdään taikoja ja esimerkiksi tinaa valamalla ja sen saamia muotoja tulkitsemalla yritetään kurkistella tulevaisuuteen, että olisikohan sillä tarjota onnea, vaurautta vai kenties jotakin muuta mielekästä. Toiset taas luottavat siihen, että vanhan sadon oljet kattoa kohti viskaistuina kertovat tulevan vuoden onnistumisesta. Vuodenvaihteen aikaan vallitsevat säätkin saattavat jotakin vihjaista ja jokaiselle tuntuu tosiaan löytyvän oma luotettu keinonsa päätellä seuraavan vuoden juttuja. Käytössä on myös vaihteleva valikoima taikoja monenlaisiin tarkoitusperiin, mutta niiden tepsiminen onkin sitten aivan toinen juttu, ja kaipa niitä osaltaan toistetaankin enemmän hauskoina perinteinä.

Muutenkin Koiramäessä mennään iloisella mielellä seuraavaa vuotta kohti, sillä koko väki osallistuu erilaisiin leikkeihin, perinteisiin peleihin ja muuhun mukavaan yhteiseen ajanviettoon. Painitaan, vedetään sormikoukkuja ja temmelletään muutenkin vauhdikkaasti, niin siinähän se uusi vuosi ainakin alkaa hauskoissa ja reippaissa tunnelmissa. Vähitellen pitää kuitenkin alkaa valmistautua arkeen ja heittää hyvästit joulun laiskottelevaiselle herkuttelukaudelle. Kylässä kiertävä nuuttipukki tuo tammikuun puolivälin aikoihin tullessaan talviarjen ja työntäyteiset härkäviikot lähtevät kunnolla käyntiin. Lyhyet valoisat hetket hyödynnetään tehokkaasti ja miespuoliset viuhuttelevat kirveitään metsätöiden parissa. Jos sarjan alku onkin omasta mielestä vaisuhko parin ensimmäisen jakson osalta, niin nämä keskimmäiset yhdistelevät erinomaisen onnistuneesti perinteitä, aherrusta ja rauhallisempaa ilottelua. Kuvissakin vilisee runsaasti vilkasta ja hilpeääkin touhuilua, ja muutenkin tuntuu siltä, että Koiramäen päivät käyvät edetessään kiinnostamaan enemmän tämänkin seitsenminuuttisen hujahtaessa hetkosessa ohi.

Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja

Viides jakso ei ainakaan alkuun vaikuta yhtä leikkisältä kuin pari edeltäjää ja näyttää siltä, että noin kahdeksan minuuttia kuluu jälleen arkiaskareita voimakkaammin painotellen. Sydäntalvella lyhyehkö valoisa aika ulkona rajoittaa töitä jossakin määrin, mutta sepä ei tarkoita, että pitkät illat lötköteltäisiin pötkötellen, vaan harrastellaan monenmoisia vähintään puolihyödyllisiä puhdetöitä, joita voisi karkeasti lähteä jakamaan nikkarointeihin ja neulomisiin, vaikka kokonaiskirjo onkin laajempi. Samalla on hyvä jutella sekä höpötellä kaikenlaista ja Koiramäessä suurpetoasiat puhuttavat sekä mietityttävät monia pimeän sydäntalven keskellä. Vilkahtelevat varjot iltahämärän aikoihin ovat omiaan pelkoja kasvattelemaan ja mikä muukaan se siellä synkissä varjoissa vaanii kuin erittäin pahamaineinen susi ahneine kitoineen ja terävine hampaineen...

Sudet ovatkin niitä kammoksutuimpia petoja hauvojen puheissa ja saavat ajoittain kenties muidenkin syntejä kannettavakseen, mistä onkin luontevaa siirtyä metsästysmatkojen valmisteluihin ja perheen lapsetkin tahtovat susijahtia leikkiä. Kovin pitkään jaksossa ei malteta metsästysjuttuja katsomoon availla, vaan kokonaisuudesta tulee hieman hajanaisempi, sillä nopsasti jahdit vaihdetaan maalauspuuhiin ja siitä taas siirrytään hehkuttelemaan, miten käteviä ja nopsia hevosreet ovatkaan talven suotuisimpien säiden aikaan. Matka-aikojen lyhentämiseksi järville jäille merkitään turvallisia talviteitä, joita pitkin kulkevat vaikka syksyllä varastoidut arvokkaat jyväset myllyihin jauhettavaksi. Avannoissa pyykkäily on toki tassuille varsin jäätävää puuhaa, mutta vaivihkaa päiviin tulee pituutta lisää ja pahimmat pakkasetkin alkavat hellittää otettaan. Viides jakso ei mielestäni ole aivan yhtä eheä paketti kuin pari aiempaa, mutta tarjoilee kyllä melkoisesti mukavaa ihmeteltävää ja lopettelu suurten yhteisten laskiaisjuhlien parissa kyllä jättää hyvät väreet ilmaan leijailemaan.

Pirttipääsiäisestä kevääseen

Viimeinen kahdeksanminuuttinen viekin jo väistämättä kevättä kohti ja joulukin alkaa olla kaukainen muisto aurinkoa ja pääsiäistä odotellessa. Jakson alkupuolella selitetään, miten aikoinaan lähiseutujen majatalot aiheuttivat tilanpitäjille tiettyjä velvollisuuksia, sillä jos löytyi hevosia sekä työmiehiä, niin piti vuorollaan osallistua matkailijoiden kuljettamisiin. Koiramäelläkin pakollinen päivystys vuorokauden ympäri useamman päivän ajan saa aikaiseksi jokseenkin nihkeitä mietteitä, sillä hevoselle ajureineen olisi toki muutakin puuhaa tehtäväksi. Noin muuten Koiramäellä ollaan kaikenlaisia kulkijoita kohtaan suopeita sekä vieraanvaraisia, eikä käännytetä ketään nälkäisenä ovelta.

Nälkään liittyen selvitelläänpä sitäkin, että aina eivät satovuodet yhtä menestyksekkäinä toistu, vaan välillä vatsoja kyllä kovasti koetellaan sekä männynkuoresta valmistetuilla pettuleivillä yritetään pärjätä parhaan mukaan. Näinpä huonot viljavuodet kuitenkin väkisinkin ajavat osan asukkaista kerjuureissuille, kun taas aikoina parempina taloissa kiertää kaukaisiakin kauppiaita kaikenlaisia kauniita kapistuksia esittelemässä. Pääsiäiseen päästessä kerrotaan, että se on monille jännittävää aikaa, sillä pitkäperjantain ja lankalauantain illat ovat tavallaan pahaenteisiä. Silloin ovat ilkeilevät trullit liikeellä lentäen taikavoiteensa avulla öisen taivaan halki aikomuksenaan näpistää villaa sekä nahkaa noitien pitoihin ja näin samalla tilan eläinonnen riistäen. Jos iltoihin liittyykin pelkoa, niin pääsiäisaamu taas saa porukan aurinkoa ihastelemaan ja tarkkailemaan luonnossa esiintyviä enteitä. Kevätauringon lämmitellessä ja sulatellessa lumia talvi alkaa olla Koiramäellä ohi ja sarjaa päätelläänkin osuvasti yhteisten ilojen sekä pääsiäisperinteiden parissa. Näistä kolmesta katsomastani Kunnaksen sarjasta Koiramäen talvi on vähiten innostava, mutta liikoja en tahdo lähteä valittelemaan, koska osittaisista päällekkäisyyksistä huolimatta hauvojen perinteikäs elo on hyvää täydennystä varhaisemmalle tonttuaiheiselle kokonaisuudelle.

Kirja ja televisiosarja ovat tässäkin tapauksessa ilmestyneet melkoisen lähekkäin, sillä Kunnaksen kuvakirja julkaistiin vuonna 1988 ja televisioruuduille se siirrettiin 1989. Näistä näkemistäni sarjoista Koiramäen talvi on selkeästi asiapitoisin, mutta toisaalta taas visuaalinen vaikutus jää hivenen laimeammaksi. Samansuuntaista veikeyttä ja kepeää ilmettä paikoin toki löytyy, mutta piirrokset ovat monesti tiukemmin rajattuja sekä selvästi pelkistetympiä kuin vaikkapa sarjassa Joulupukki. Mitään räikeää eroa ei silti ole, sillä Kunnaksen tyyli on helposti tunnistettavissa edelleen ja lienee pitkälti makuasioita, että pitääkö enemmän joulumaailman värikkäästä kaiken paljoudesta vai vetääkö vähän harmaampi arkisuus paremmin puoleensa.

Omalla kohdalla ensimmäiset pari jaksoa ovat sarjan vaisuimmat, keskimmäiset taas luovat huippukohdan, mutta viimeisten alamäki ei mikään erityisen hyrkkä ole, vaan juhlavampia aikoja seuraavat puurtamiset hoidetaan varsin kivasti rehkimistä ja hupailua vuorotellen. Entisaikojen tavat jaksavat kyllä kiehtoa läpi sarjan, mutta osa vanhoista sanonnoista ja ennustuksista menee kyllä omalla kohdalla hiukan ohi siinä mielessä, että mistäköhän nämä lausahdetut perimäviisaudet tarkalleen kumpuavat. Toki näiden lähteistä yleiskäsityksen pystyy muodostamaan, mutta pikkuisen jää selviteltävää ja sekin vähän haittailee, että kyseisiä juttuja sekä sananparsia eniten höpöttelevä Hiski Piskinen lausahtelee paikoin vaikeaselkoisesti. Kaikkiaan Koiramäen talvi kertoo niinkin onnistuneesti 1800-luvun viileämmän vuodenajan elämänrytmistä, jota luonto sekä sää voimakkaasti ohjailevat, että ihan mielellään voisin näitä lisääkin vilkaista. Laitanpa siis harkintaan ja kenties hankintaan viisilevyisen Koiramäki-kokoelman, josta talvijuttujen lisäksi löytyy sarjat Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Elonkorjuu ja Markkinoilla.