Joulupukki (Santa Claus)

Mauri Kunnaksen sympaattisesti satuilema ja kuvittama kuusiosainen televisiosarja Tontut ilahdutti jokunen päivä sitten ja samoilla linjoilla jatketaan, koska vuoroon pääsee vastaavalla tavalla toteutettu ja myös pitkälti Kunnaksen työstämä Joulupukki. Tontut ilmestyi vuodenvaihteessa 1978-1979, eikä Korvatunturin touhuja kohti katselevaa ja vastaavasti kuuteen osaan jaettua Kunnaksen seuraavaa sarjaa tarvinnut ihan mahdottoman pitkään vartoilla, vaikka muutama vuosi välissä vierähtikin. Myös tässä tapauksessa jouluisista jutuista syntyi myös kirja, mutta nyt painettu versio ehti ensin lukijoiden hyppysiin, mikä tapahtui vuonna 1981, kun taas sarja ilmestyi katsojien iloksi joulukuussa 1982, jolloin Pikku Kakkonen sillekin toimi ensiesityspaikkana.

Kunnaksen Joulupukki kera ahkeran tonttuväkensä on toki tuttu lapsuudesta, mutta näiden kuvien näkemisestä on ehtinyt hujahtaa, jos ei nyt sentään pieni ikuisuus, niin kauhean pitkä aika kuitenkin, joten kertailu lienee vallan mukavaa puuhaa näin joulukuun viuhuessa vauhdilla eteenpäin. Onhan Kunnaksen Korvatunturilla tietysti tullut vierailtua lähempänä nykypäivääkin, sillä Joulupukki ja noitarumpu käväisi soittimessa kolmisen vuotta sitten, jolloin siitä pikkuisen kirjoittelinkin, mutta tästä varhaisemmasta versioista en kovin kirkkaina kimaltelevia muistikuvia saa millään kaiveltua. Jos vain sopiva väli löytyy ja isompi innostus iskee, niin olisi kiva tänä vuonna uusia kyseinen vuonna 1996 ilmestynyt animaatioelokuva, jolloin olisi molemmat nähtynä melko lähekkäin. Nyt kuitenkin kurkistelemaan, että miltä Korvatunturin jouluiset puuhat näyttivät vuoden 1982 lopulla.

Korvatunturi

Ensimmäinen jakso kantaakin osuvasti kotipaikan nimeä ja onkin ihan hyvä, että edelleen kertojana jatkava Pekka Koskinen pikkuisen puhelee seudun erikoispiirteistä, jotta saadaan selkoa, millainen joulumaailma Kunnaksen mielikuvituksesta on ruudulle piirtymässä. Sitä ennen noin minuutin mittainen intro tarjoaa jo esimakua Korvatunturin lukuisista hommista sekä ajanvietteistä. Kaukana Lapissa erämaiden ympäröimänä siis sijaitsee tämä merkillinen sekä salaperäinen tukikohta joulun lahjapuolta pyörittävälle ahkeralle väelle. Sijainti ei silkkaa sattumaa ole, vaan tiettömien taipaleiden ja tuntureiden takana pysytään piilossa ulkopuolisten katseilta, mikä osaltaan varmistelee porukan työrauhaa. Jos joku utelias sattuisikin lähistölle harhautumaan ja eriskummallisesta kylästä muille juoruilemaan, niin näitä juttuja pidettäisiin luonnollisesti ihan kajahtaneena höpöhöpönä.

Kunhan paikan pääpiirteisiin saadaan pikainen perehdytys, niin onkin aika käydä, jos ei aivan henkilökohtaisuuksiin, niin ainakin ihmettelemään, että millaista porukkaa Korvatunturin joulukylässä oikein hyörii ja pyörii. Joulupukista ei tietenkään ole saatavilla mitään kattavaa henkilöhistoriaa tai yksityiskohtaista omaelämäkertaa, koska vanha ja valkopartainen ukko kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta on halunnut pitää yksityiselämänsä ja menneisyytensä omana asianaan. Kylää kansoittavista tontuista taas tiedetään, että he ovat entisaikojen hyviä haltijoita ja kaupungistuminen sekä teollinen kehitys on ajanut heitä etelän modernista vilskeestä kohti pohjoisen hiljaisempia seutuja. Tietenkään ei sovi unohtaa, että suuri osa tonttujoukosta on edelleen taitavaa porukkaa, sillä vaihtelevaa työkokemusta on kertynyt satojakin vuosia. Siihen kun summaillaan valtava erilaisten ammattien kirjo, niin Joulupukilla onkin apunaan huima tietotaito kaikenlaisten kapistusten kasaamiseksi sekä mittavan joulukiertueen toteuttamiseksi.

Tonttujen monipuolisia taitoja sekä motivaatiota tarvitaankin, koska Korvatunturin joulukylässä eivät pitkät työpäivät ole mitenkään harvinaisia. Aamuja käynnistellään tukevilla puuroannoksilla ja kertojan mukaan kahvia kuluu hurjia määriä, mutta raskaista puurtamisista ja melkeinpä vuoden mittaisesta urakasta huolimatta yhteishenki sekä paikan ilmapiiri on niin erinomainen ja sopuisa, että se tarttuu lähistön villieläimiinkin. Avausjakso ei runsaan seitsemän minuutin kestollaan tietenkään ehdi kovin syvällisesti perehtymään asukkaiden arkeen ja muihin puuhiin, mutta on hyvä esittely joulumaailman koukeroihin ja leppoisan lopettelun jälkeen tahtookin jatkaa joulukylän tekemisten tutkimista. Koska sarjan kuudella osalla on yhteiskestoa vain 43 minuuttia, niin nämähän ahmaisee helposti yhdellä istumisella, eikä jaksoja malta sen suuremmin säästellä.

Korvatunturin arkea

Avausta seuraavien seitsemän minuutin ajan olisikin tarkoitus tutkia niitä joulukylän arkipuuhia paremmin, mutta lienee sekin selvää, etteivät ne aivan vastaa keskivertotyypin jokapäiväisiä juttuja ja se Korvatunturin perusmaanantai tietyistä yhtäläisyyksistään huolimatta vaikuttaa kuitenkin olevan osittain toisesta maailmasta. Tonttulapset käyvät kyllä kouluaan, mutta opinnoissa korostuvat esimerkiksi eläinoppi sekä käytännön käsityöt, vaikka lukujärjestykseen toki muutakin mielenkiintoista mahtuu. Verstaan puolella päivät venyvät, eikä taida ihan kahdeksan tunnin aherrus ainakaan kiirekaudella riittää ja niinpä näppärän nikkaroinnin äänet kertovat osaltaan, miten motivoitunut porukka ahertaa yhteisen hyvän tavoitteen saavuttaakseen.

Pelkkää lelujen väsäystä sekä kasausta tonttujen tehtävät eivät ole, vaan toinen jakso korostelee erilaisten taitojen tarpeellisuutta, sillä joulukylästä kyllä löytyy monenlaisille osaajille hommia. Pieni valikoitu erikoisryhmä hoitaa paikan suurta painokonetta, kun taas varastohyllyjä täydentävät tarkat tontut, koska ennen aattohetkeä materian määrä ehtii paisua melkoiseksi, jolloin vaaditaan kykyjä hallita myös se huolellinen kirjanpito, ettei lahjaoperaatio karkaa hallitsemattoman sekoilun puolelle. Toista jaksoa ihmetellessä kävi hetkisen verran mielessä, että kaikkien osien kohdalla samanlaisena toistuva runsaan minuutin mittainen intro haukkaa suhteellisen suuren osan näiden kestosta ja ainakin näissä kahdessa ensimmäisessä tapauksessa myös jäähdytteleväinen päättelyosuus on suunnilleen samanlainen. Kenties voisi pikkuisen napista kierrättelyistä, mutta ehkei tuo pistäisi niin silmiin, jos näitä katselisi rauhallisemmalla tahdilla jakso kerrallaan. Toistuvista osuuksista huolimatta jaksoissa kyllä riittää melkoisesti aina uuttakin tutkittavaa, eli enpä lähtisi tätä hienoista toistoa ainakaan hirmuiseksi haittapuoleksi suurentelemaan.

Korvatunturin vapaa-aikaa

Parissa ensimmäisessä pikkupätkässä korostuu tiukka työtahti ja aherruksen täyttämät pitkät päivät, joiden jälkeen lähinnä uupuneina lampsitaan sänkyjä kohti. Kaipa kolmas kahdeksanminuuttinen tahtoo selventää, ettei Joulupukin hilpeä kylä sentään ole mikään armoton orjaleiri, jossa hyväntahtoiset ja uhrautuvaiset apurit säälittä riistetään sekä poltetaan loppuun. Vaikka ensimmäisessä osassa mainitaankin, että Korvatunturilla työtä riittää tammikuusta seuraavaan jouluun, niin kyllähän sinne sekaan silti hieman vapaa-aikaakin saadaan soviteltua, eikä mitään tauotonta raatamista vaadita. Näinpä tonttujoukko viettääkin kesäkaudella lomiaan rentoutuen kuka mitenkin parhaaksi katsoo ja siitähän saadaan vallan sympaattinen sekä kepeä jakso aikaiseksi.

Korvatunturin harrastelumahdollisuuksia käydäänkin pikkuisen läpi kuvien ja kerronnan kautta. Osa tontuista tykkää vaeltaa läheisillä tuntureilla luonnosta nauttien, toiset urheilevat reippaammin ja jotkut taas löytävät omat juttunsa taiteilun parista. Joulupukki malttaa itsekin vaihtaa vapaalle kesäauringon lämmitellessä ja vähän yllättäenkin jutellaan, että hänen lempipuuhaansa on onkiminen veneessä loikoillen, tosin mainitaanpa sekin, että usein onki unohtuu kokonaan reissusta, mutta mitäpä noista... Kesäkausi ja alkava syksy on myös poroporukalle mieluista ulkoiluaikaa rinnelaidunten kutsuessa haukkailemaan jäkälää ja muuta mehevää kasvustoa. Ruska-aikaan luonto räväyttää Lappiin niin lumoavan väriloiston, että ulkoilu on vallan mieluista ajanvietettä, mutta väistämättä lähenevä ensilumi tarkoittaa vapaa-ajan, lomailun ja leppoisan lötköilyn huomattavaa vähenemistä. Edellisiin osiin verrattuna ulkoilukuvasto sekä leikkisän plus letkeän laiskottelun tavoittelu tuo kokonaisuuteen kivaa vaihtelua, ja etenkin pukin pötköttelystä välittyy ruudun toiselle puolellekin varsin positiivista värähtelyä elämäniloisine nautiskeluineen.

Korvatunturin joulukiireitä

Kesälomien jälkeen päästäänkin kiihdyttelemään kohti vuoden varsinaista kiirekautta, ja vaikka tämä seitsenminuuttinen ei vielä aattohuipennukseen ehdikään, niin antaapa se silti vihjettä, millaisia ponnistuksia lienee luvassa ennen kuin viimeinenkin paketti on odottaviin kätösiin onnistuneesti ojennettu. Syksyn edetessä talvea kohti on taas yhden erikoispartion toiminnan aika, sillä joka vuosi Joulupukki lähettää maailmalle tarkkailujoukkonsa, joka koostuu vikkelistä, hiljaisista ja huomaamattomista tontuista. Heidän päähommanaan on valvoa lapsia sekä kirjata muistiin heidän käytöstään, josta syntyvät raportit toimitetaan Joulupukin arvioitaviksi. Usein näissä perinteisissä Joulupukista kertovissa jutuissa pikkuisen närästelee tämä lasten vakoileminen ja paikoin puoliviattomienkin kolttosten takia tuhmiksi tuomitseminen. Näitä nyt tuskin kannattaa tällaisissa yhteyksissä haudanvakavasti ottaa ja lähteä pitkiä paasauksia virittelemään tirkistelyistä ja lahjattomaan jouluun johtavista leimoista, mutta kyllä nämä aina tuntuvat muun joulutohinan joukosta paistavan vähintään lievästi ikävällä värähtelyllä läpi.

Onneksi jakso lähinnä sivuaa tätä tarkkailuoperaatiota ja Joulupukilla riittää paljon muutakin lukuhommaa kuin vain kiltteydestä tai sen puutteesta kertovien raporttien kahlaaminen. Nimittäin maailman toiveikkaat lapsoset kuormittavat lentopostia niinkin runsaasti, että joulun lähestyessä kirjetulva vain yltyy ja pyyntöjä vyöryy konttoriin kiihtyvällä tahdilla. Monenmoiset toiveet merkitään huolellisesti joulukylän suuriin kirjoihin, jotta pysyttäisiin jotenkin kärryillä pakattavien pakettien suhteen. Joulukuun viilettäessä finaaliaan kohti ja kiireiden kasvaessa pitäisi siinä sivussa hiljalleen valmistella Korvatunturin omaakin joulua, eli koristeet askarrellaan milloin sitten ehditäänkin. Pikkutonttuja taas kovin miellyttävät leivontapäivät herkkujen maistuessa monille. Viimeiset ponnistukset lahjaröykkiön paketoimiseksi hoidetaan suurilla talkoilla, joissa auttaville käsipareille todellakin käyttöä löytyy. Kovasta tohinasta ja kiihtyvästä kiireestä kertovien kuvien perusteella pieni tai suurempikaan stressi ei joulukylän porukkaa uuvauta, vaan hymyt pysyvät kasvoilla sekä hyvä yhteishenki leijuu kaiken tekemisen yllä. Voikin taas todeta jakson tarjoilevan vähintään runsaan kourallisen verran sellaisia piirroksia, joita on käytännössä pakko jäädä pausen kanssa jumitellen ihailemaan sekä tutkimaan tarkemmin. Muutenkin hahmoissa sekä tekemisessä on lähes jakuvasti sydäntä lämmittävä sympaattisuus läsnä ja touhut vaikuttavat omaperäisiltä jaksosta toiseen. Melko usein on uudempia jouluelokuvia katsellessa heräillyt lähinnä ikäviä tuntemuksia, että tietyt pakolliset käänteet ja perinteet survotaan väkinäisesti ruudulle homman hengen ollessa täysin sielutonta suorittamista, mutta nämä Kunnaksen jutut ovat onneksi täysin toisesta maailmasta!

Jouluaatto

Viidennen jakson alkaessa ovat paketit jo melko pitkälti kasassa ja juhlava jouluaatto lähestyy hyvää vauhtia, vaan sepä ei vielä lepoa Korvatunturin porukalle tarkoita, vaan muutaman päivän päässä odottelee vuoden kovin puristus, jossa ei ole paljoakaan virheille tai viivyttelyille varaa. Vielä on aikaa tarkistella, että kaikki on kunnossa ja tehdä tarpeelliset huoltotoimenpiteet. Lastaukseenkin pitää varata kohtalaisesti aikaa, sillä maailman miljoonien lasten lahjominen ei ihan yhdellä rekikuormalla suju, vaan pukin punertavat lentokoneet kuljettavat lasteittain jouluiloa kohti planeetan kaukaisimpiakin kolkkia. Aikaerot ja lahjojen availun jakautuminen aaton sekä joulupäivän kesken pikkuisen helpottavat hektistä hommaa, mutta kyllä siinä saa poro jos toinenkin laukata huimaa kiitoa, jotta kaikki osoitteet pystytään käymään runsaan vuorokauden sisällä läpi.

Aattoaamuna heräillään viiden aikaan ja tehdään vielä pikaiset varmistukset sekä valmistellaan porukkaa raskasta retkeä varten. Joulupukillekin on kertynyt sen verran ikää, että tällainen äärimmäisen piukkaan pakattu mega-maailmankiertue kuormittaa kehoa ja ennen kuin lentelyn päätepiste saavutetaan, niin alkaa olla vointikin melkoisen uupumuksen puolella. Jännitystä sekä kihelmöivää odotusta on ilmassa, kun hirmuisen suuri joukko lapsia odottaa erästä tiettyä ja kovin toivottua jouluvierasta. Valitettavasti päivä on lyhyt ja koteja melkeinpä lukematon määrä, joten käväisyt ovat pikaisempaa luokkaa, mutta eiköhän Joulupukki apureineen rajoitteista huolimatta onnistu aaton aikana levittämään maailmaan mahtavan kasan iloa ja onnea. Vaikka sarjassa yritetäänkin hieman avata järjestelyjä sekä toteutusta kaiken jouluhulinan taustalla, niin eipä onneksi sitä taikaa lähdetä täysin selittämään, mikä on pelkästään positiivista. Muuten kyllä aattojaksossa maisemat vaihtuvat mukavasti ja tehtävää tosiaan riittää paljon, mikä mielestäni summautuu siten, että kuviltaan tämä seitsenminuuttinen on sarjan monipuolisin pätkä. Jos taas tahtoo nähdä pikkuisen tuoreempaa animaatiota lahjakiertueen haasteista, niin voisin ainakin varovaiset suositukset heittää hyväntuuliselle, vauhdikkaalle sekä hauskallekin elokuvalle Arthur Christmas.

Korvatunturin joulu

Huiman aattorutistuksen jälkeen kohti Korvatunturia palailee ymmärrettävästi miltei lopenuupunut porukka, mutta voisipa kuvitella niinkin, että väsyneessä mielessä värähtelee myös niitä tyytyväisyyden tuntemuksia, kun työntäyteinen ja palkitseva yö alkaa olla ohi. Raatajia odottelee kuuma sauna, jossa yön tuiskeissa sekä tuulissa kohmettuneet paikat saavat lämpöään takaisin ja hiljainen rentouttava hetkonen auttaa poistelemaan kiireitä mielestä. Pitkän taipaleen laukkailleet porot saavat tietysti myös ansaitun hemmotteluhetkensä, sillä ovat olennaisesti auttaneet jouluilon levittelyssä. Ehkä on kuitenkin selvää, ettei tiivistahtisen rupeaman jälkeen monellakaan ole enää paljoakaan puhtia jäljellä, vaan pehmeä lepopaikka houkuttelee mahdottoman vastustamattomasti.

Aatto ei ole joulukauden loppu Korvatunturilla, vaan joulupäivänä juhlitaan perinteisin menoin oman porukan kesken, sillä ohjelmassa on joulukirkkoa aamulla, koulunäytelmää ja illan kruununa suuri yhteinen juhla, jossa herkut, laulut, tanssit ja toki ne lahjatkin kuuluvat asiaan. Ilonpito jatkuukin pitkälle yöhön, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen hiipuu unten maailmoihin väsyn voittaessa. Kertojakin vielä vakuuttelee, että ahkerasti uurastanut porukka saa hurjan rupeamansa jälkeen pitää ansaitun talvitauon ennen kuin uuden kauden valmistelut aloitellaan. Katsomon puolella päällimmäisenä ja lämpöisen ilahduttavana tuntemuksena tästä kaikesta kuitenkin jää jälkeen, että yhdessä tehdään ja yhdessä juhlitaan onnistumisia hyvässä hengessä. Siksipä siis sanoisinkin, että on ollut tekijöiltä mukava ajatus väkertää vielä aattovalmistelujen ja suuren kiertueen jälkeen tällainen kuusiminuuttinen palautumisjakso, jossa maailmaa ilahduttanut porukka pääsee rauhallisemmalla otteella nautiskelemaan joulutunnelmasta keskenään. Siihen on erinomaisen helppoa heittäytyä mukaan ilon ja onnen suorastaan huokuessa kuvista, ja vaikka sarja ei kestonsa suhteen mikään mahtaisa joulueepos olisikaan, niin mahtuupa rajalliseen minuuttimäärään melkoisesti hyväntuulista tekemistä, oleilua ja sydämellisiäkin tuokioita.

Ainakaan tämän katselun jälkeen en osaisi selkeää suosikkia jaksojen joukosta nimetä, mutta jos yrittää pitäisi, niin ehkäpä pari viimeistä kovimmin keskenään vääntäisivät. Aattojakso tosiaan kuvastollaan vaihtelee paikkoja ja tekemisiä kenties runsaimmin, kun taas päätöspätkän juhlallisuudet ja rauhallinen hiljentyminen ansaittua lepoa kohti lämmittää kovin sydäntä. Eipä ole kuitenkaan mitään halua vähätellä muita jaksoja, vaan laatutaso on korkealla ja aikamoisen tasainen läpi sarjan, eikä mielestäni yhtään turhaa täytepalaa näistä löydy. Jos taas tahtoisi kevyttä vertailua harrastella varhaisemman sarjan kanssa, niin Tontut ei ole läheskään yhtä puhdasta joulujuttua tai huttua muutenkaan, vaan näppärästi ja saumattomasti yhdistelee suomalaisten menneiden aikojen arkea tarinoihin sekä uskomuksiin. Kuviltaan ja väreiltään hillitympi sekä pikkuisen pelkistetympi toteutus tukeekin tätä arkipuolen esitystä, kun taas Joulupukki räväyttää punavärit ja varsin valtaviksi paisutellut puuhatuokiot häpeilemättä katsojan iloksi ja samalla seikkailee jalat huomattavasti tukevammin satumaailman puolella. Toisaalta nämä erot ovat myös sarjojen vahvuuksia ja ainakin näin jälkikäteen tuumailtuna onkin erinomainen juttu, että tietyistä yhdistävistä piirteistä huolimatta Joulupukki-sarjan myötä lähdetään pyyhältämään kohti toisenlaisia tarinoita, eikä laiteta hassuttelevaa kekseliäisyyttä liian ahdistaviin kahleisiin.

Vaikka varhaisemman Tontut-sarjan kuvissa on mielestäni ehdottomasti paljon arvostettavaa ja kiiteltävää, niin Joulupukki täyttää ruudun sen verran vastustamattoman värikkäillä, monipuolisilla, tapahtumarikkailla ja hauskoilla piirroksilla, että itse kyllä kallistun melko helposti näiden kahden välillä pirteän joulukylän vilskeen puolelle. On miltei mahdotonta omaksua tai haukata kaikkea kerralla. Vaikka kuvat eivät pikavauhtia vilistäkään ruudulla, niin silti pausen painelua vaaditaan tai uusintoja, että pääsisi perille kaikkien pienten sekä välillä kekseliäästi kätkettyjenkin vipeltäjien puuhista tai aikeista. Tekijät tosin helpottavat hommaa ja tarkkailua siinä mielessä, että samoja kuvia kierrätetään ja toistetaan jaksojen sisällä tai välilläkin jossakin määrin sekä suurimpiin kokonaisuuksiin paneudutaan huolellisemmin kuin vertailukohdassa, jossa tällainen toisto on melkoisen olematonta.

Omalla kohdalla tiettyjen tuokioiden ilmaantuminen ruudulle pariin kertaan ei aiheuttanut mitään mainittavaa närästelyä, vaikka jaksot katsoinkin yhteen pötköön, sillä kyllähän niistä löydettävää tosiaan tuntuu riittävän. Etenkin suurempien joukkojen laajemmat kuvat vaikuttavat olevan monesti niin touhukkaita, että ne voisivat hetkenä minä hyvänsä herätä henkiin, eikä aina edes oikein tajua katsovansa "pysäytettyjä" hetkiä. Kauppojen joulukorttivalikoimiakin tutkiessa ilokseen huomaa, että näille veikeille ja hilpeille Kunnaksen kuville kysyntää edelleen löytyy. Sanottakoon sekin vielä ennen lopettelua, että tämä värikäs, touhukas ja melkeinpä jatkuvasti pienempää tai suurempaa hupsuilua tarjoileva piirrostyyli on minulle se, mikä Kunnaksesta tulee ensimmäisenä mieleen ja yhdistyy vielä voimakkaasti jouluaiheisiin sekä tarkemmin tämän sarjan hahmoihin. Johtunee luultavasti siitä, että lapsuudessa eniten selaamani Kunnaksen kirja oli vuonna 1981 ilmestynyt Joulupukki. Kyseinen teos pitäisikin jostakin kaivaa kätösiin, että joskohan se herättelisi muutamia mukavia muistoja, vaikka sarjaversiokin siinä suhteessa kiitettävästi kunnostautuu.

Joulupukki (1982)

Tontut

Disneyn neljän tarinan kieltämättä vähän nihkeä nippu yritti ainakin nimellään viedä jouluisiin tunnelmiin, mutta voinee väittää, ettei Disney's Christmas Favorites tässä pyrkimyksessään kovin kaksisesti onnistunut, vaan ennemmin siinä kiukkua kohoteltiin lähimmäisiä kurittaen. Herkempi puoli siis pääsi melko lailla täysin unohtumaan ja koko homma kääräistiin pakettiin jokseenkin käsittämättömästi pätkällä, jossa mustasukkaisuuspuuskien riivaama Aku piinasi itseään ja muita epäilystensä ajamana. Toiveissa onkin, että tonttujen merkillistä maailmaa kohti seikkaillessa sävyssä ja touhuissa noin muutenkin olisi havaittavissa muutosta hiukkasen ystävällisempää yhteiseloa ja rauhallisempaa joulutunnelmointia kohti.

Yhdysvaltojen suunnalta puskeva menomelske saapi siis ainakin hetkellisesti korvautua kotimaisella tuotannolla, ja vähän iäkkäämmällä sellaisella, sillä Tontut sai ensiesityksensä käsittääkseni melko tarkalleen 40 vuotta sitten, eli vuosien 1978-79 vaihteessa. Omat pohjatiedot tämän kuusiosaisen ja yhteiskestoltaan noin 50-minuuttisen televisiosarjan suhteen olivat kohtalaisen olemattomat ja osittain vähän vinksahtaneetkin. Se oli tiedossa, että jutut ja piirrokset ovat Mauri Kunnaksen kynästä lähtöisin ja että näitä 8-10 minuutin jaksoja esitettiin osana monille tuttua lastenohjelmaa Pikku Kakkonen. Jotenkin olin kuitenkin ymmärtänyt, että ensin olisi ilmestynyt kirja ja se olisi siirretty selostettuna televisioruudulle, mutta juttu olikin päinvastainen ja Kunnaksen Suomalainen tonttukirja ilmestyi 1979, jolloin sarjaversio oli jo tehty sekä esitettykin. Lisäksi IMDB:n triviaosasto kertoo, että sarjaa varten tehtiin huomattavasti enemmän piirroksia, eli voisi kai ajatella kirjan olevan hieman typistetty näkemys. Kirjasta on ilmestynyt uudistettu juhlapainos, johon voisin myös joskus vielä tutustua, mutta ehkäpä tässä vaiheessa kuitenkin juttelua televisioversiosta.

Pelimannitonttu ja Välikaton Feetu

Kunhan ensimmäinen yhdeksän minuutin mittainen jakso pyörähtää levyvalikon kautta vauhtiin, niin voi heti todeta, ettei kuvien kiito mitään hirmuista loikkaa tai hoppuista hepulointia ole, mitä uskaltaa pitää lähinnä plussana, sillä kaikenlaista hektistä tykitystä ja tauotonta vitsitulitusta löytyy kyllä kokoelmasta ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko animaatio paras sana kuvaamaan kuvien soljumista tässä tapauksessa, sillä eläväisyys on melkoisen olematonta ja käytännössä kertomukset koostuvat yksittäisistä kuvista, joita sitten siirrellään tai suurennellaan yksityiskohtien korostamiseksi. Hiukkasen hitaasta vaihtotahdista huolimatta ei näitä katsellessa pääse pitkästymään, sillä ihmeteltävää on kyllä kynäilty etenkin laajempiin näkymiin kiitettävästi ja hahmoihin saatu persoonallista ilmettä sekä lupsakkuutta.

Pelkillä kuvilla ei sentään painella eteenpäin, vaan rinnalla kulkee Pekka Koskisen rauhallinen sekä selkeä kerronta, ja hän aloitteleekin avausjakson jutustelemalla kohtalaisen ytimekkäästi, että mistä tonttutouhussa oikein onkaan kyse. Kauan kauan sitten aikoina ammoisina ennen kuin Joulupukista oli kukaan kuullutkaan, olivat tontut osana ihmisten arkea ja juhlaa. Nämä merkilliset ystäväiset pyrkivät pysymään piilossa ihmisten katseilta, ja siksi suosivat öiseen aikaan liikkumista ja puuhastelua. Tyypillistä oli sekin, että tontuilla oli tavallaan omat rakennuksensa, joiden askareet he ottivat hoitaakseen, mutta tokihan satoja vuosia vanhoissa tontuissa oli paljonkin yksilöllistä vaihtelua käyttäytymisen ja kiinnostusten suhteen. Ulkoisessa olemuksessa pienen koon lisäksi oli tyypillistä myös punainen lakki ja harmaa takki.

Yleisempien kuvausten sekä pienoisten paheidenkin mainitsemisen jälkeen kuvat ja Koskinen kuljettelevat avausjaksoa eteenpäin esitellen sen nimikkohepun, eli Välikaton Feetuksi nimetyn kotitontun. Hän on löytänyt itselleen lokoisan paikan erään talon vintiltä ja saa siellä loikoilla enimmäkseen häiriöttä omissa oloissaan tilan läpi kulkevan savupiipun lämmitellessä selkää unien aikana. Feetu onkin varsin leppoisa tonttu-ukko, joka on talossa pidetty yläkerran asukas, ja tarinassa mainitaankin, että aina kun leipiä leivotaan, niin ensimmäinen uunituore tuotos tarjoillaan Feetulle samalla toivoen hänen pysyvän tyytyväisenä sekä takaavan hyvät viljasadot tuleville vuosillekin. Aina ei kuitenkaan kaikki ihan mutkitta suju, ja silloin luonteeltaan leppoisakin tonttu saattaa joutua hirmustuksissaan jauhoja pöllyttelemään ja myrskyn merkkinä muistuttelemaan olemassaolostaan.

Riihitonttu

Toinen jakso onkin sarjan mittavin lähennellen kymmentä minuuttia ja edelliseen verrattuna se ottaa tavoitteekseen selvitellä pikkuisen entisaikojen arkielämää ainakin otsikon aiheen osalta. Riihet olivat sadonkorjuun ja viljojen säilyvyyden kannalta merkittäviä rakennuksia, ja voineekin olettaa, että niitä vartioivien tonttujen ei auttanut olla ihan lepsuimpia lötköjä tai muuten vain huolettomia huitelijoita. Syksyn edetessä viljat kaadettiin ja kannettiin lyhteinä riihiin kuivumaan, mikä tarkoitti, että rakennuksen suuren kiukaan piti hehkua punertavana päiväkausiakin tauotta, jotta jyvät kuivuisivat kunnolla. Tarinassa todetaankin, että näin tärkeitä hommia hoitaneet ja tulivahteina toimineet tontut eivät aina olleet aivan suopeimmalla tuulella, jos riihistä yösijaa haki kutsumattomia vieraita. Etenkin meluisat tai muuten riehakkaat kulkijat saattoivatkin saada niskaansa jotakin vähemmän miellyttävää, sillä ilmeisesti kivikoviakaan karkoituskeinoja ei kaihdettu. Kotitalon porukan perään ei tietenkään mitään viskoiltu tai muutenkaan ärhennelty, vaan suhtautuminen oli ennemmin hyvin huolehtivainen.

Esimerkkitarina kertookin tavallista uneliaammasta maanviljelijästä, ja kyseiselle Matille ei millään tunnu sopivan myöhäinen kiuaspäivystys ja tuleen tuijottelu sydänyöllä. Yksinäinen valvominen ja yökyöpelöinti lämmityspuuhissa laittaa hänelle paljon vastaan, ja kerranpa hän päätyykin sortumaan varsin kyseenalaiseen oikopolkuun luistaakseen velvollisuuksistaan. Mattipa siis päättää ahtaa kiukaan kerralla täyteen puuta ja hipsaisee sen jälkeen makoisille unille, mutta hänen onnekseen tonttu on valppaana, kun Matin laiska ratkaisu lietsoo kiukaan hurjaan roihuun sekä armottomaan ylikuumenemiseen. Yöaikaan ja savuisen sekä muutenkin hämyisen riihen sisään sijoitetut kuvat ovat kautta jakson tummilla sävyillä maalailtuja, mutta eipä kirkkaampien värien puute isommin haittaa, ja ainakin tämän katsojan mielestä toinen jakso onkin sarjan avausta kiehtovampi kertomus kuvien ja sanojen täydentäessä hienosti toisiaan.

Tallitonttu

Kovin pitkään ei tarvitse värejä haikailla tai päivänvaloa kaipailla, koska kolmas noin kahdeksanminuuttinen jakso palauttelee auringon möllöttelemään pihapiirin ylle ja samalla savu sekä viljapöly häviää ilmasta, kun kävellään riihestä talliin. Tietysti myös kotieläimillä pitää olla omistautuneet hyvät haltijat, jotka varmistavat, että kaikilla on mukavat oltavat ja ruokaa riittää. Kuten jakson nimikin kertoo, niin tallitontuiksi kotieläinten hoitoon erikoistuneita haltijoita kutsutaan, ja tämän yleisnimityksen alle mahtuu toki monenlaista yksilöä, joiden tekemisessä sekä laatujälkeen panostamisessa tietysti on paljonkin eroja. Yhteinen piire kuitenkin heidänkin kohdallaan on, että suuri osa töistä ajoittuu yölliseen vuorokauden puolikkaaseen ja pyritään pysymään piilossa ihmisten katseilta.

Tämän tarinan talliin onkin löydetty tavallista taitavampi sekä neuvokkaampi heppu, joka on tullut tunnetuksi pitämällä erityisen hyvää huolta tilan kahdesta hevosesta ja moni kunnioittavasti ihmetteleekin, miten heppaset ovat häikäisevän kiiltävän ja muutenkin kauniin karvan yllensä saaneet. Aivan kaikki eivät tyydy pelkkään kummasteluun ja hoitotöiden ihasteluun, vaan uteliaisuus ajaa tekoihin. Talon emäntä onkin kovin tiedonjanoinen tonttuasioiden suhteen ja haluaa ehdottomasti päästä näkemään tämän taitajan töissään, mikä vaatii viekkautta ja ehkäpä ripauksen petollisuuttakin. Isäntä parhaansa mukaan yrittää varoitella mahdollisista seurauksista, jospa käykin niin, ettei yöllinen ja arka ahertaja salakatselusta tykkäisikään, mutta turhaan, sillä vakoilemaan pitää päästä ja vaatiipa se ansojen virittelyäkin. Eräänä yönä ammattitaitoinen apuri yllätetäänkin ikävällä tavalla ja sitä seuraavaa hölmistyttävää mätkähdystä seuraa luottamuspula, jota ei noin vain enää paikkaillakaan... Tallitonttu onkin hyvä jatkopala riihiasioille, ja arkitöiden perään voikin laittaa vaihteeksi katsausta pyhäpäivien vietosta.

Saunatonttu Manu

Sarjan nimi on kuitenkin Tontut ja tähän aihepiiriin tietynlaisia odotuksia sekä toiveita liittyy, joten olisihan se hieman hassua ja selkeä pettymys, jos ei arkisten aherrusten ja joutopäivien kuluttelun lisäksi nähtäisi lainkaan jouluisempaa ja juhlallisempaa juttua. Onneksi näidenkin päivien ympärille on yksi jakso kasattu ja Manu-tontusta kertova tarina ottaakiin aiheekseen esitellä hieman vajaan yhdeksän minuutin verran, että miten joulua aikoina menneinä perinteisesti vietettiin. Toisaalta sopinee todeta, etteivät nämä ruudulla nähtävät tuokioiset sentään vielä taida aivan kadonnutta kansanperinnettä olla, eikä tarvitse kovin kauas historiassa hipsaista, jotta päästäisiin niihin päiviin, jolloin joulua tähän tapaan vietettiin. Kaipa vielä nykyäänkin monien jouluperinteillä on ainakin osittain perusteet näissä vanhoissa tavoissa sekä tottumuksissa.

Tarinaa taustoitellaan hieman kauemmas ja kerrotaan heti alkuun, että tontut olivat mukana ihmisten joulunvietossa jo kauan ennen kuin Joulupukista oli kuultukaan. Tontuilla oli omat roolinsa ja heitä myös muistettiin vaikkapa herkuin, sillä jouluna juhlisteltiin Jeesuksen syntymän lisäksi viljavuoden päättymistä ja uskottiin, että hyvillä haltijoilla oli olennainen osa onnistuneessa satovuodessa. Sinänsä siis perusteltua antaa osa juhlapöydän tarjonnasta kotitonttujen nautiskeltavaksi. Jakson nimikkotonttuna hääräilevän Manun kerrotaankin erityisen paljon pitävän joulukaudesta, joka toki sopii kuvioon, jos sattuu arvostamaan hyvää ruokaa ja leppoisaa oleilua ilman isoja kiireitä. Hänellä suurimmat odotukset kohdistuvatkin yön hiljaiseen hetkeen, kun muu perhe on jo juhlien uuvuttamana kömpinyt sänkyihinsä ja valvova tonttu saa siirtyä omassa rauhassaan koko yöksi maistelemaan herkkuja monia.

Saunatonttu Manu pyrkii kääräisemään aaton olennaisia valmisteluja, kihelmöivää odotusta ja varsinaista juhlatunnelmaa napakkaan pakettiin. Tosin eipä tälläkään kerralla kuvasarjaa kiireellä koluta läpi, vaan tahti on asiapitoisuudesta huolimatta edelleen mukavan rauhallinen, kuten harrasta aattotunnelmaa etsivään jaksoon sopiikin. Päivän pakolliset työt pyritään tekemään jo aamuvarhain pois jaloista, talo koristellaan olkisomistein kauniiksi ja muistetaanpa lintuystäväisiäkin ravitsevilla kauralyhteillä. Kunhan askareet on huolellisesti hoidettu, niin seuraa saunan vuoro, ja sinnekin yritetään melko aikaisessa vaiheessa ehtiä ennen kuin ilta pääsee kunnolla hämärtymään. Toisten touhuja uteliaana tarkkailee Manu, joka näkee saunahetken aikana tilaisuutensa käydä nappaamassa pöydästä vähän ennakkomaistiaisia, ja ruokapaljous laittaakin päätä pikkuisen pyörälle alkupalavalinnan ollessa vaikea. Muiden palaillessa löylyistä Manu käy vielä tekemässä oman kierroksensa ja varmistelee, että kotieläimet saavat myös nauttia joulun tunnelmasta. Siinä seuraillessa aattoillan päättävää hidasta, pitkää ja onnellista keskiöistä herkutteluhetkeä kynttilän kauniisti valaistessa, voikin katsomon puolella todeta, että onpahan melkoisen suloinen sekä sydämellinen satu tämä.

Kotitontut

Viidennen jakson alkaessa juhlapyhät ovat ohi ja seuraava vajaa kahdeksanminuuttinen kuluu jälleen arkisempien aatosten ja puuhien parissa. Pääideana on lähteä selvittelemään, että mitäköhän kaikkea ihmisten kanssa samoissa rakennuksissa asustelevat kotitontut oikein tekevätkään ja miten tällainen näinkin läheinen yhteiselo voikaan sujua, kun kerran tonttuväki on pikkuisen arkaa porukkaa ja arvostaa yksityisyyttään erittäin korkealle. Kerrotaanpa kotitontuista sellaistakin tietoa, etteivät nämä tunnu lainkaan siivottomuutta arvostavan ja kotitalouksien epäjärjestyskin voi alkaa närästelemään enemmänkin, ja vähän tontusta riippuen saattavat seuraamuksetkin olla hieman muutakin kuin vain hienovaraista vihjailua.

Kotitontuillekin pääasiallinen virka-aika on yökaudella, jolloin käydään läpi taloa ja arvioidaan, että onko omistajaväki hoitanut puhtaanapitopuolen kunnolla, vaiko jättänyt kampsunsa kaaoksen tilaan. Kertoja tietää turinoida, ettei näissäkään asioissa ihan mustavalkoisella linjalla liikuta, vaan osa kotitontuista ottaa huomioon yleisen hengen, ja jos talossa vallitsee aherruksen ilmapiiri, niin voipi löytyä ymmärrystä sille, jos pitkälle iltaan venähtäneiden puhteiden perään jälkisiivous onkin lepsusti hoidettu, ja tällaisessa tapauksessa saattaa tonttu itse putsata paikat aamuun mennessä. Löytyypä kotitonttujen kirjosta kuitenkin ärhäkkäämpiäkin tapauksia, jotka ovat kärkkäämpiä nostamaan melkoisen metelin, jos ei asuintiloista huolehtiminen vastaakaan vaatimuksia. Siinäpä sitten komennellaan vaikkapa keskellä yötä tekemään rästihommia, ja joillakin on hermokontrolli niinkin hukassa, että laitetaan kunnon mylläkkä käyntiin ja ellei silläkään mene perille, niin käydään myrskyisin mielin käsiksi sotkun synnyttäjiin. Jakso tahtookin vihjaista, ettei yhteiselo kotitontun kanssa välttämättä ole ihan pelkkää juhlaa, vaan voi varautua ajoittaiseen yölliseen muristeluun ja mellakointiin.

Jyvätonttu

Jos oikein lopputekstejä onnistuin tutkimaan, niin kuusikon päättävä kahdeksanminuuttinen Jyvätonttu olisi jaksoista ainoa, joka oli valmistunut vuoden 1979 puolella. Samalla tämä tarina on ainakin omasta mielestä valitettavasti joukon valjuin eikä innosta tai kiinnosta edeltäjiensä tapaan, vaan on lähempänä laimeaa lopettelua noin kuviensa osaltakin. Talviset maisemat saadaan ainakin hetkeksi takaisin, mutta mikään joulujakso tai sellaisen jälkitunnelmointikaan ei ole kyseessä, vaan lumella on tässä tarinassa toinen tehtävä. Nimittäin aikoinaan riihestä sekatavaravarastoksi ränsistynyt rakennus on kerännyt katolleen melkoisen lumikuorman kannettavakseen ja lopulta palkit antavat periksi ja koko komeus sortuu yhdeksi puuröykkiöksi.

Sinänsä menetys ei välttämättä ole omistajille mikään maailmanloppu, mutta hepä eivät tiedäkään, että vanha riihi on ollut ties kuinka pitkään erään tontun kotimökki. Kevään lähestyessä talon isäntä kuuleekin raunioilla jotakin itkua muistuttavaa vaikerointia ja pysäyttää rekensä, josko joku onneton olisi pulassa. Lähistöllä ei kuitenkaan näy ketään, mutta mystisesti reki tuntuu saavan näkymättömän matkustajan, kun taas pihapiiriin saavuttaessa kuorma kevenee jälleen. Vanha tonttu livahtaakin nopeasti saunaan ja melko lyhyen asustelun jälkeen toteaa lämpöisen paikan varsin mainioksi uudeksi kodiksi ja haluaa hyvittää tämän ilahduttavan käänteen. Niinpä tonttu alkaa hankkimaan ja kuljettamaan taloon monenmoista käyttökelpoista tavaraa ja sattuupa eräänä iltana isäntää pikkuisen säikäyttäväkin yllättävä kohtaaminen pihamaalla. Avuliaisuus ja anteliaisuuskin saattaa silloin tällöin karata käsistä, kuten tarinan loppupuolella onkin nähtävissä, ja varastojen yllättävä paisuminen varmaan vaatii parikin nappikauppaa ennen kuin hirmuiset hamstrailut on hoidettu kuntoon...

Jyvätonttu ei tosiaan näistä kuudesta mielestäni paras valinta päätösjaksoksi ole, mutta siitä huolimatta yleisesti otten mukavan rauhallisia ja opettavaisia tarinoita nämä ovat ja suurimmaksi osaksi tasaisen laadukkaita juttuja. Se tietysti todettakoon, että jos menoa, vilskettä ja reipasta tahtia kaipaa, niin nämä hiljalleen vaihtuvat kuvat saattavat kärsimätöntä mieltä kiusata ja laittaa sormet pikakelausta etsiskelemään. Minulle verkkaisuus ainakin tässä yhteydessä toimii hyvin, kuten samoin se, että jutuissa on tiettyä väljyyttä, eikä ole selvästi ollut aikomuksena tuottaa katsomoon mitään jatkuvan puheen tai tapahtumien ähkyä. Omalla listalla näistä kuudesta selkeäksi huippuhetkeksi nousee jouluinen Saunatonttu Manu, joka tosiaan on monellakin tavalla miellyttävä ja kauniisti kuvitettu summaus vanhan ajan joulusta valikoituine valmisteluineen ja iloineen. Siitäkin tämä pätkä ansaitsee kiitokset, että melkeinpä jakson alusta hartaaseen loppuun asti yllä leijuu ystävällinen, lämmin ja sydämellinen tunnelma. Samasta tarinasta on olemassa uudempikin tulkinta, eli vuonna 1991 ilmestynyt Tontun joulu, joka on Mauri Kunnaksen veljenpojan, eli Mikko Kunnaksen ohjaama lyhytanimaatio. Mahdolliset muistot lapsuusaikaisista katseluista ovat siinä määrin hämärään hiipuneet, ettei niillä kannata lähteä enempiä arvuuttelemaan, mutta olisihan tuo ollut melkoisen kiva lisuke tähän levylle. No, ehkä se jossakin vaiheessa tulee muodossa tai toisessa vielä vastaan, mutta tähän päätteeksi sopii sanoa, että Tontut oli joka tapauksessa kiinnostavampi, monipuolisempi ja hauskempikin tarinakokoelma kuin mitä ennakkoon odottelin ja eiköhän näitä Kunnaksen juttuja ihan mielellään jatkossakin katso.

Tontut (1978)