sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Even Angels Eat Beans (Meidän gangstereiden kesken)

Budin seurassa on ainakin tavallaan mukava aloitella uutta blogikuukautta, vaikkakin elokuvavalinta vähäsen epäilyttää tuoden parikin muttaa matkaan. Kertaalleen nähtyhän tämä on, ja aikoinaan onnistui uuvauttamaan varsin mittavalla kestollaan. 122 minuuttia on varmaan ihan oiva mitta jollekin isommalle eepokselle, mutta pikkukepposten kokoelmalle siinä saattaa olla minuutti ja toinenkin liikaa. Ensikatselulla sekin laittoi osaltaan vastaan, ettei Giuliano Gemma Spencerin rinnalla oikein vakuuttanut, eli taisi tulla tulkittua vähemmän kaksiseksi Terence Hillin korvaajaksi. Vuosia on kuitenkin välissä vierähdellyt ja kai tämä Bud-höpinöiden jatkoksi tänne luontevasti livahtaa. Kerta ei olisi ensimmäinen, kun toisinnolla paljon paremmin maistuu, mutta toiveita en silti uskalla pilviin nostatella.

Tässä tarinassa ei aivan nykypäivässä seikkailla, vaan kellot ja vuosimittarit siirrellään gangsterien kultaisemmille päiville. Satamassa onkin jotakin hämärää liikehdintää kehkeytymässä, mikä saa partioivan poliisikaksikon luikahtamaan piiloon. Hieman liian myöhään tosin, sillä erään perheen pomon, Angelon (Robert Middleton), kätyrit kaksikon huomaavat. Vähän väkinäisesti kuulumisia vaihdellaan ja lakia juurikaan kunnioittamaton osapuoli tahtoo hieman uhitellakin siinä samalla. Muistutteleepa siitä, että on parasta pitää silmät tiukasti kiinni, eikä niinkään huomioida epäilyttäviä kuljetuksia. Liian valppaille lainvalvojille kaikenlaista ikävää saattaa sattua... Yhteisymmärrys löytyy ja Angelo ryhmineen ajelee laitureita kohti. Kohtalaisen ilkullista muistotilaisuutta on ohjelmassa ja sitä seuraavat hautajaisseremoniat ovat luokkaa lautakopassa merenpohjaan. Menoa seuraileville satamatyöntekijöille tehdäänkin selväksi, ettei asioiden järjestyksestä napiseminen ole terveydelle hyväksi, vaan palkkio on ennemmin puupalttoo.



Ilkeilevät laitapuolen kulkijat hetkellisesti hyvästellään huolettoman viheltelijän ilmaantuessa kuviin. Sonny (Giuliano Gemma) työskentelee siivoushommissa kuntosalilla ja ajatuksissaan viskaisee moppivedet ohikulkijan kasvoille. Muutenkin meno on vetreää, sillä kaveri kirjaimellisesti seinille hyppii ja pomppii. Seinältä tuijottava samuraikuva taas laittaa mielikuvituksen kiitolaukkaan ja pian ollaankin menneiden vuosisatojen sotaisena sankarina vääryyksiä kostamassa. Tuosta vain koko rivi unten maille piestään, mutta katsomossa levoton huitominen ei aivan vakuuta tehotyrmääjästä. Sonny alkaa udella paikalle astelevalta opettajalta tämän hallitsemasta erikoisiskusta, kun sellaiselle taidolle käyttöä varmaan olisi. Mustekalan kuolinkamppailun salat eivät niin vain aukene, mutta opettaja lupautuu kertaalleen hurjan iskun esittelemään. Yllätys kieltämättä tuleekin, mutta hetkeä myöhemmin Sonny makselee keljuuksia takaisin. Napakka potku haaroihin tepsii hyvin näiden tilien tasauksessa ja sitten nopsasti jalkoja alle ennen kuin oppilaat ennättävät mestarinsa tuskia kostelemaan.

Sonny ei aivan puhdas pulmunen muutenkaan ole, vaan vailla tunnontuskia jalkaillessaan näpistelee vähän murkinaakin evääksi. Tie vie toiselle kuntosalille ihmettelemään ja vähän painivoittoisempaan paikkaan vaihdetaan. Uteliaana heppuna hän jumittuu kuulostelemaan juttutuokiota suljetun oven toiselta puolelta. Siellä naamioitunutta painijaa painostellaan haluttuun lopputulokseen taipumaan. Maskimies omaa huomattavasti toisenlaisen näkemyksen illan ottelun käänteistä. Jos kuitenkin sopupeliä tahdotaan, niin sitten olisi hyvä heittää tuntuvaa korvausta tappiosta, mutta tarjous on tylymmän puoleinen, eli hengen saa pitää, mutta osuutta voittorahoista ei tipu. Nämä tuhmia höpöttelevät kaverit ovat tietysti Angelon palkkalaisia ja mustaan asuun verhottu ottelija taas Spencerin esittämä Charlie Smith.



Taiston aika jo aluillaan on ja Angelon porukka veikkailee tietysti vastustajia voitokkaiksi. Nämä tosin näyttävät rähistelevän toisensa voipuneiksi jo ennen varsinaista koitosta. Viimein Charliekin mukaan ehtii ja näyttävään tyyliin omaan kulmaukseensa kömpii vastustajiaan vähätellen. Ajatuksena siis on kolme yhtä vastaan, mutta Bud toki on muissa yhteyksissä näyttänyt, ettei se vielä ole kummoinenkaan miesylivoima. Riittääkö sitten tässä tempauksessa, jää nähtäväksi. Katsomosta muistutellaan ladattua pistoolia vilauttelemalla, että syytä olisi sovittuna hetkenä mattoon lyyhistyä. Hetken ajan vaikuttaakin siltä, että Charlie on painostukseen taipumassa, mutta luovutusmentaliteetti vain lopulta nostattelee raivoa ja tietäähän sen, mitä tapahtuu, kun Bud kunnolla kiukustuu. Vastustaja, toinen ja kolmaskin piakkoin lukua ottaa, eivätkä tietyt vedonlyöjät ole lainkaan onnellisia.

Reippaaksi riehaantuneen rähinän päätteeksi on paras laittaa jalkoihin vauhtia ja kipaista pikaisesti pistooliheppuja karkuun. Sonny vähän tässä auttelee ja alkaakin heti kehitellä suuria suunnitelmia. Charlien kelkkaan loikkaamalla varmaan tietyissä piireissä avautuisi menestyksekäs sekä rahakas ura, jota kyllä kannattaisi sinnikkäämminkin jahtailla. Väliin tulevat kuitenkin sielunpelastajat kadulla, jotka lupailevat mukavaa petiä ja lautasellista lämpimiä papuja. Sonny tähänkin tarjoukseen tarttuu ja viepä se lyhyen sivupolun kautta juttusille Charlien kanssa. Päivänä muuna Charlie sillä silmällä nakkeja erään kaupan näyteikkunasta vilkuilee ja päätyy ruokajonoon vatsantäytettä hankkimaan. Tyytymättömyys ilmaisen lounaan riittämättömyyteen pitää toki ilmaista. Samaisessa tapahtumassa Sonny on järjestäjien joukoissa musisoimassa ja hiukkasen rämistelyllään Charlieta ärsyttelee. Suuret luulot omista kyvyistä voivat vähän kiputilojakin tuotella.



No, eihän kaksikko toisiaan innostu enempiä pieksemään ja Sonny pääsee jutustelemaan aikeistaan. Rahakasta kumppanuutta tahtoo ehdotella, eikä Charlie heti ole kieltäytymässä. Sonny on päätynyt sellaiseen näkemykseen, että vain rikos oikeaa vaurautta tässä maailmassa tuopi, ja jotta siitä päästäisiin oma kimpale kaappaamaan, niin voitaisiin Angelon hommiin pyrkiä. Paikalla on sopivasti Angelon kätyriosastoa ja poliisiavusteinen ilmainen kamppailunäytös järjestyykin. Välikädet saadaankin kiinnostumaan ja tapaamista järjestellään illaksi. Ison pomon haastateltaviksi pakollisten mutkien kautta päästään ja testailu jatkuu. Angelo kuitenkin vakuuttuu siitä, että Sonny sekä Charlie ovat ehdottomasti kyvykäs parivaljakko, joka kannattaa palkkailla avuksi. Lyhyt koulutus gangsterimaailmaan seuraa ja sitten päästäänkin kassan kautta alkupalkka taskussa kaduille epämääräisiä komennuksia hoitelemaan. Yökerhosta olisi tarkoitus aloittaa uraputkea järjestäytyneen rikollisuuden riveissä ja siitäpä lähdetään seurailemaan, kertyykö mainetta ja mammonaa, vaiko jotakin ihan muuta...

Pari kertaa siis gangsterinahistelu on nyt katseltu ja lienee aika hieman pohtia, muuttuiko mielipide positiivisempaan suuntaan. Alkupuoli laittaakin harkitsemaan, että ehkä aikoinaan tuli oltua liiankin ankara tälle teokselle, koska kohtalaisen menevää menoa ja huvittaviakin juttuja löytyy. Pirteämpi vire ei valitettavasti lähellekään loppua kanna, vaan puolivälin kohdilla alkaa tehdä tiukkaa. Vaikuttaa siltä, ettei ensimmäisen tunnin jälkeen enää mitään erityisen innostavaa saada aikaan, eikä oikein ole tainnut kiinnostaa yrittääkään. Jutut menevät jatkuvasti väsähtäneempään suuntaan ja kovin venytetyltä tuntuu. Toinen tunti uuvuttaakin siinä määrin tehokkaasti, ettei kehumaan ainakaan tahdo alkaa. Aivan liikaa tuskailtavaa tylsyyttä joutuu kärsimään ja sepä varsin tehokkaasti lopulta niitä kivojakin kommelluksia nitistelee.



Mikään suurempi ihme ei ole sekään, että monilta osiltaan Even Angels Eat Beans oli muistista pyyhkiytynyt. Gemman ja Spencerin sanataiteilut harvoin hauskuuttavat ja kepposetkin kovin laimeiksi jäävät. Jos väkinäisesti kovisteleva gangsterisössötys sattuu huvittamaan, niin ehkä elokuva hyvinkin maistuu, mutta omat korvat tahtovat väittää, että heikkoa on höpöttely. Bud toki pääsee vähän ärhentelemään räätäliä kiusaillen ja myöhemmin polttelee komeaa parin tunnin sikaria Gemman tanssahdellessa, mutta laihoin eväin on lähdetty kohtauksia vääntämään.

Joutava sekä keskinkertainen pikkukeppostelu ei vielä suurin ahdistuksen aihe ole. Ennemmin rasittelee kaverusten onnettomat yritykset kiristellä naapuruston väeltä killinkejä Angelon kirstuun. Nyyhkytarinaa tuppaa ja raha alkaakin aivan väärään suuntaan kulkea. Keräyskierros jatkuu ja sama toistuu. Näissäkin lähinnä olemattoman venyttäminen alkaa käydä hermoille. Kaksikko ei tosiaan mitään luonnonlahjakkuutta kovapintaisen ja tylyn kiristämisen maailmassa osoittele, mutta kun siitä ei käytännössä saada mitään kivaa irti. Vähemmän valopäisiä ideoita sekä yrityksiä laiskaan tahtiin kehitellään, mutta rajaton tai edes rajallinenkin riemu jää toteutumatta. Näistä gangsterileikeistä ilahduttava velmuilu uupuu täysin ja tekee mieli heittäytyä Budiakin kyllästyneemmäksi näihin jorinoihin.



Jotta ei pelkästään uuvauttaviin ankeuksiin takerruta, niin kertaillaanpa hiukkasen niitä harvoja huippuhetkiäkin. Yksi näistä muutamasta on alkupuolen painimatsi, josta kehkeytyy kunnon kehäriehaa. Tuomarikin heti läpsäistään lukua ottamaan ja toiset tahtovat kaikenlaisia käpälöintiliikkeitä erikoisuuksinaan esitellä. Väännetäänhän siinä paininkin parissa, mutta yleisesti ottaen ei ihan tavallisilla säännöillä edetä. Budissa riippuu ja roikkuu milloin mitäkin menijää, mutta siinähän pyristelevät. Sääntörikkomuksista muistutteleva tuomari saa yleensä karvaasti niitä omakohtaisesti maistaa. Yleisökään ei osattomaksi jää, sillä yksi kolmesta vastustajasta ottaa asiakseen katsojien pieksemisen. Siispä siis viihdeiltamaa koko rahalla maksavalle yleisölle. Bud laitetaan pariin otteeseen koville, mutta siitäpä tämä innostuu riehakkaasti rähisemään. Välillä tosin vaikuttaa siltä, että mustan puvun suojissa hääräilee joku huomattavasti vetreämpi heppu, mutta ei anneta sen häiritä. Lennokasta painia ja epämääräistä nyrkkeilyä tarjoillaan ja kaikki tuntuvat nauttivan tuomarin höykyttämisestä. Bud ei jaksa kuunnella edes voittajaksi julistamista, vaan huitaisee väärän illan valinneen tuomarin kanveesiin ja jälkiverryttelyksi muksii poliisejakin.



Harmi vain, ettei mätkintä enää myöhemmin yhtä reippaaseen vilskeeseen pääse yltymään. Gangsteriura tarjoilee lähinnä lyhyttä kärhämää, jotka yleensä hoidetaan muutamalla iskulla. Pahasti laahaavassa toisessa puoliskossa viimeisille minuuteille aseteltu loppurähinä pienen pilkahduksen suo. Mikään mahtava huipennus se ei ole, vaan lähinnä kelpaisi vähäiseksi välipalaksi Budin pirteämpiin teoksiin, jos ei kokonaan napsaistaisi pois. Varastokahinoissa Bud kantelee kainalossaan tuhmia heppuja huiskien muita siinä sivussa, mutta mielikuvituksellisuudessa jäädään painituokiosta paljonkin ja muutenkin kohtalaisen väsähtänyt vire kaiken kuorruttaa. Nämä nahistelutkin vihellellään melko nopeasti poikki, eikä viileähköä vaikutelmaa voi välttää.

Ohjaajana toimineelta Enzo Barbonilta ja Spenceriltä löytyy paljonkin mielekkäämpiä tekeleitä, kuten vaikkapa They Call Me TrinityTrinity Is Still My Name ja Crime Busters. Jokainen näistä on useamman pykälän edellä viihdyttävyydessä, jos vertaillaan haukotuttavaan gangsteripuuhasteluun. Jostakin syystä Barboni ja Gemma tekaisivat sille kuitenkin vuotta myöhemmin jatko-osan Charleston, mikä on pikkuisen hämäävää, koska Budiltakin löytyy samalla otsikolla varustettu rikoshupailu. Se tosin on muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt. No, Budia ei tainnut paljoakaan kiinnostaa Charlien roolin toistaminen ja ehkäpä hyvä niin, sillä samaisena vuonna ilmestyi ainakin omasta mielestäni Spencerin ja Terence Hillin paras yhteistyö, eli Watch Out, We're Mad.

Tässä vaiheessa tilanne on se, että blogissa kommentoimattomat Spencerin seikkailut alkavat olla vähissä omissa hyllyissä. Jos oikein muistelen, niin sieltä taitaa vielä neljä sellaista löytyä, mutta tiedä sitten, käväisevätkö täällä lainkaan vierailemassa, koska ne edustavat enimmäkseen vakavampaa lännenelokuvaa ja jännitystä. Jäänee nähtäväksi, mutta aikomuksena olisi hankkia tietysti lisää näitä enemmän komedian puolelle kallistuvia hupailuja. Luultavasti kulunee tovi ja toinenkin ennen kuin saan tällä saralla mitään aikaan, joten todennäköisesti Budille hetkellisiä heippoja heitellään.

Tuskinpa tarvitsee kolmatta kertaa lähteä tätä pitkäveteisyyttä todistelemaan, koska Budilta löytyy heittämällä ainakin sellaiset parisen kymmentä elokuvaa, jotka ihan mielellään useamminkin uusii. Mikään suuri ihme ei olekaan, että Even Angels Eat Beans jäi kertauskierroksen jälkipäähän. Valitettavasti se ei huipenna yhtään mitään, vaan venytetty lässähdys summailee ansiot paljon paremmin. Pientä piristystä ja kiriä katsomossa kaipaillaan, mutta erityisesti toinen puolikas petraa lähinnä tökkivässä tervailussa ja parhaimmillaan innostuu lähinnä kömpelöön kaatuiluun törmäilyineen sekä satunnaisiin muksautteluihin. Tiedä sitten, millaista gangsterieeposta tässä lopulta tekijöiden toimesta yritettiin, mutta lopputulos ei juurikaan ilahduta, innosta tai muutenkaan kehuja kirvoittele. Pari tuntia puisevuutta ei muodosta mitään huikeinta elokuvaelämystä, vaan ennemmin murisuttelee.



Even Angels Eat Beans (1973) (IMDB)

7 kommenttia:

  1. En tiedä huomasitko, mutta lopun jälkeen oli alkutekstit joissa mielenkiintoinen ominaisuus, äänetön tällä kertaa, mutta tekstit sijoitettu hieman vasemmalle. Putkellani katsottuna näen oikeaan laitaan menevät kokonaan. (Overscan muuten hyvissä televisioissa ärsyttää kyllä putken ystävänä.) Näin kerran jonkun puolalaisen printin jossa oli muuten tämä sama paremmalla kuvalla ja viimeisenä lopussa olevan alkutekstijakson jälkeen "THE END". Niin ja sen alkutekstijakson taustana olisi tarkoitus nähdä silta (sama otos näkyy muuten elokuvassa Turpiin Vaan Ja Tuplaten siinä aika alussa) joka näkyy parin sekunnin ajan ennen tekstejä.

    Ensimmäisiä nähtyjä elokuvia tietyiltä herroilta, joka hieman tympi keskellä minuakin, tietyt musiikilliset kohtaukset viihdyttivät itseä sentään. Itse asiassa pidin siitä kohdasta, jossa Naka-kata mainitsee että Japanilaiset tulevat toimeen ilman apua ja Sonny kysyy että "Miksi sitten huusit apua, kun olit hukkumaisillasi?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitikin mainita vähän elottomista lopputeksteistä. Heh, tavallaan sopivatkin siihen, kun tunnelma parin tunnin päätteeksi oli jo pikkuisen lässähtänyt.

      Eipä tämä ole tainnut osakseen juuri televisioesityksiä Suomessa saada, joten senkin takia tuli vasta paljon myöhemmin nähtyä.

      Poista
    2. Silloin joskus '06 tai '07 tuli eräältä kanavalta joka muutamia esitti, jättivät sen osion pois kokonaan.

      Unohtui mainita että vaikka Espanjan versio on lyhin, siinä on oliko se nyt 5 kohtausta joita ei muualla ole ollenkaan koska näyttelijä joka on Espanjasta. Futuren julkaisun takakansi sanookin että leikkaamaton. Pitää tietyllä asteella paikkansa.
      Niin ja ääni rahisi ärsytykseen asti alkupuolella.

      Poista
    3. Leikkaamaton versio tuntuu olevan varsin ongelmallinen löydettävä muutamankin Spencer & Hill -teoksen kohdalla... Ääniraidan elämöinnin kyllä huomasin.

      Poista
    4. Tämä pitää vielä mainita, se vasta mieleenkin palasi: jossain Puolan-versiossa (joka on mainittu) oli se hauskaa että alkutekstien paikalla oli pelkkä musta ruutu sen pari ja puoli minuuttia ja ainoa paikka josta alkutekstit näkyi oli siellä lopun jälkeen. (Ne ja hyvät musiikkikohdat tulee katsottua yleensä jos joku vieraskieliversio löytyy.)

      Poista
    5. Löysin tähän liittyen sellaista triviaa että jotkut katsojat oli vakuuttuneita siitä että tuo toinen heppuli oli Hill vaikka eihän hän ja Gemma muistuta edes kovin paljon toisiaan.

      Poista
    6. Heh, siinä tapauksessa saattaa olla näöntarkistuksen paikka tai kyse kohtalaisen kulahtaneesta kopiosta... Tuli tuosta mieleen, että pitäisiköhän pyrkiä löytämään niiden "kaksoisolentojen" sekoiluja jostakin nähtäväksi. Suomessa muistaakseni videolla oli jotakin saatavilla aikoinaan, mutta levyjulkaisut ovat tainneet jäädä ilmestymättä.

      Poista