The Autograph Hound
Akullahan on vuosien mittaan ollut varsin virkeä ja monipuolinen harrastusten ja ammattien kirjo, mihin omanlaistaan väriä tuo tämä noin kahdeksanminuuttinen koitos, joka esittelee hänet erittäin sinnikkäästi nimikirjoituksia metsästävänä elokuvaintoilijana. Tällainen toiminta ja tähtien häiriköinti on studion alueella tuomittu vallan epätoivotuksi ajanvietoksi, mutta eivät kieltokyltit Akua paljoakaan kiinnosta, vaan vihkoon on niitä nimiä saatava. Hiukkasen mielikuvitusta onnistuminen tosin vaatii, sillä jos noin vain yrittää livahtaa porteista sisään, niin hetkistä myöhemmin voikin joutua viskaistuksi tylysti pihalle. No, Akullahan välähtelee, varsinkin kun kyse on tällaisesta jokseenkin joutavasta jahtauksesta, minkä joku voisi kiusanteoksikin tulkita. Vihkonen kätösissään hän keinonsa keksii, mutta pelkkä sisäänpääsy ei vielä takaa tyydyttävää nimisaalista, vaan Aku joutuu huomaamaan, että elokuvatähtien seurakin voi mielenrauhaa kovastikin koetella. Puhumattakaan perässä puuskuttavasta vartijasta, joka ei todellakaan ole luovuttamassa kesken leikin.
Jälleen on levyjulkaisuun katsottu aiheelliseksi laittaa Leonard Maltin muistuttelemaan, että nykypäivänä jotkut asiat ja vitsit saattavat näyttää hieman toisenlaisilta kuin ilmestymisen aikaan vuonna 1939. Parilla sanalla selvennetään stereotyyppien käyttöä, mutta samalla Maltin mainitsee nimeltä parikin henkilöä, jotka on mukaan menoon animoitu. Jos taas tahtoo täydellisemmän listan kuvissa vilahtavista 1930-luvun elokuvamaailman kuuluisuuksista, niin IMDB auttaa siinä tarjoillen triviapuolellaan seuraavan listauksen näyttelijöistä esiintymisjärjestyksessä:
"Greta Garbo, Mickey Rooney, Sonja Henie, The Ritz Brothers, Shirley Temple, Clark Gable, Charlie McCarthy, Stepin Fetchit, Roland Young, Joe E. Brown, Martha Raye, Hugh Herbert, Irvin S. Cobb, Edward Arnold, Katharine Hepburn, Eddie Cantor, Slim Summerville, Lionel Barrymore, Bette Davis, Groucho Marx, Harpo Marx, Mischa Auer, Joan Crawford, and Charles Boyer."
Voin ainakin itse tunnustaa, että melkoisen moni meni ilman apuja ohi, etenkin loppukimarassa, jossa tyyppejä tunkee kuviin vinhalla vauhdilla. Selvää on, ettei ajallisesti varsin rajallinen animaatio pysty tällaiselle joukolle erityisen merkittäviä hetkiä antamaan, vaan suuri osa vain vilahtaa pikaisesti. Garbon kyydillähän Aku itsensä keplottelee studion alueelle, mutta ensimmäinen vuorovaikutteisempi ja mittavampi kohtaaminen mittelöineen käydään Mickey Rooneyn kanssa. Jos Akulla monesti olisi korjailtavaa käytöstavoissa, niin samaa voisi sanoa Rooneylle, koska hän kovin tahtoo pilkata toista ja ivailussa on ilkeääkin sävyä. Rooneyn kelju keppostelu kuitenkin on minusta tämän lyhytelokuvan kekseliäintä ja muistettavintakin antia. Elokuvastuodion ihmeellisyydet avautuvat Akulle salaisuuksineen toki lisääkin ja taitavat laittaa pään pikkuisen pyörälle, koska pian ollaankin jo rahtaamassa jäämötikkää hehkuvan auringon alla. Mukaan mahtuu tietenkin muitakin kohtaamisia, eikä toikkarointi tylsäksi todellakaan käy, vaan helposti näille päähänpistoille peukkua näyttää. Akuhan oli vielä 1939 käytännössä melkoisen "nuori" elokutähti itse, joten siinä mielessä kuuluisuuksien kohtaaminen Shirley Templen kanssa on sopivan mukava hetki ja vähän vaihtelua alituiselle räyhäämiselle.
The Autograph Hound (1939) (IMDB)
Officer Duck (Aku poliisina)
Kun tuli taas mainittua Akun lukuisat urapolut hetki sitten, niin Officer Duck vahvistelee tätä näkemystä osaltaan. Vielä edellisessä vipellyksessä vartijaheppu vainosi, mutta nyt lainvalvojan virkamerkki löytyykin omasta rintamuksesta. Aivan reippaimpana konstaapelina Aku ei ensivaikutelmaa tee, vaan lötköilee ja kuorsailee virka-autossaan, kunnes radion kautta käsky käy tositoimiin ja päivätorkut pitää unohtaa. Tikku-Tom on päätynyt etsittävien listalle ja tällainen heppu pitäisi toimittaa kuultavaksi. Aku tietysti nimen perusteella olettaa, ettei vastus ainakaan vallan hirmuinen tulisi olemaan, mutta käsitys saattaa muuttua, kun oven toiselta puolelta paljastuukin kova korsto, joka ei ole tutisemassa tinatähtien edessä. Eipä Akullakaan tosin jänistysvaihde mene päälle, vaan varsin tiukasti toista toljotellaan ja silmäillään. Tässä talossa virkavalta saa tylyn vastaanoton, mutta Aku ei kuitenkaan lannistu, vaan osoittaapa ennemmin, että keinoja on lukemattomia, eikä hän ole kavalia temppujakaan välttämässä, jotta saisi raudat loksautettua ranteisiin...
Tässäkin tapauksessa on katsottu tarpeelliseksi alkuun Maltinin suulla vähäsen varoitella holtittomista otteista aseiden suhteen, ja hän muistuttelee, ettei tietenkään kannata Akusta ja kumppaneista oppia ottaen lähteä revolvereilla räiskyttelemään. Aivan tuntematonta suuruutta Akun kanssa rettelöimään ei ole laitettu, vaikka Tikku-Tom (Tiny Tim) saattaa jokseenkin vieraalta kuulostaakin, koska kyseessä on lukuisilla nimillä vaihtuvina vuosikymmeninä esiintynyt Musta Pekka. 1920-luvulla samainen kaveri ilmestyi animaatioiden maailmaan lähinnä Mikkiä piinailemaan nimellä Jopi Jalkapuoli (Peg-Leg Pete), mutta tekevä ja ahkera tyyppi tietysti omaa voimavaroja muidenkin kiusailuun, eli Akullekin osansa tästä ihanuudesta suotakoon. Wikipedia tarjoilee ensimmäisen nimen hylkäämiselle selitykseksi, etteivät tekijät enää tahtoneet kuvata pahismaista heppua invalidina 1940-luvulla, koska samaan aikaan suuren sodan rampauttamia veteraaneja alkoi palata kotimaahan. Hahmolla toki oli näitä vähemmän tunnettuja nimiäkin, mutta käsittääkseni kauimmin hänet on nähty Musta Pekkana (Black Pete), josta tosin sittemmin on pyritty tipauttamaan ensimmäinen sana pois ja pitäytymään pelkässä Pekassa. No, ainakin vielä tässä vuoden 1939 viimeisessä akuilussa Tikku-Tomina räyhätessään ei tämä menijä vielä ole päässyt hirmuisesti leppymään, vaan antaa virkavallalle vallan tylyn vastaanoton, eikä kovin pitkään tarvitse jahkailla, jotta näppeihin kaivellaan vähän rankempaakin tykkiä. Kumpainenkin kamppailija on ilmeisesti varsin vakuuttunut, että väkivalta on oiva ja mainio keino kiistojen ratkaisuun, eli luotia lentää ja päähän muksitaan milloin milläkin. Sellaista puhtoisen kivaa piirrosviihdykettä pikkuisen päälle seitsemän minuuttia katsomon kilteille pilteille. Tokihan itse myös reipasta rähistelyä osaan arvostaa, eli mielellään näiden parissa aikaa viettää ja Officer Duck onkin terhakas tapaus toljoteltavaksi.
Officer Duck (1939) (IMDB)
The Riveter (Aku niittaajana)
Kohti korkeita kattorakenteita vie tämä kolmas koitos, eikä erityisen suunnitellusti, sillä Aku vähän vahingossa päätyy pilvenpiirtäjän rakennushommiin. Samaiselta työmaalta eräs niittaaja viskaistaan varsin kovin ottein lopputilistä nauttimaan ja Akuhan tarttuu tietysti tilaisuuteen, kun tilalle kaivataan osaavaa ja ahkeraa työmiestä. Sitähän voi hieman epäillä, että onkohan pulttien tykittely satojen metrien korkeudessa ihan tämän ankan parasta osaamista, mutta uhmakkaasti Aku tahtoo lähteä kykyjään koettelemaan. Varsin karskin ja otteiltaan rajun työmaapomon saappaissa astelee edellisessäkin koitoksessa pahistellut Pekka, eikä hän ole juuri kiltimmäksi muuttunut, vaikka vuodeksi vaihtuu 1940. Komentelu on kovaa, mutta niin on uusi niittaajakin halukas urakkaan ryhtymään. Innokkuus kuitenkin tipahtaa pohjalukemiin, kun hissi kuljettelee Akun huikaiseviin korkeuksiin, jossa tasapainoilu palkkien päällä vailla turvavarusteita kuulostaa täysin hullulta hommalta ja siinä pitäisi vielä saada jotakin aikaankin. Ei, ei ja ei, vaan tällaista lamaannusta ei johtoporras ole lainkaan halukas katselemaan ja kuuntelemaan, sillä samassa Pekka pompsahtaa paikalle tarjoamaan motivaatiokeskustelun, eivätkä valitut sanat ole erityisen kauniita...
Pekka siis toistamiseen peräkkäin pääsee Akua höykyttelemään, mutta mainitaanpa vielä sekin, että onhan tämä kaksikko jo aiemminkin kohdannut, sillä Aku tosiaan viihtyi ennen soolotähteyttään Mikin sekä Hessun porukoissa, joita Pekka varhaisemmin piinaili. Minulle nuo yhteenotot ovat kuitenkin vieraampaa kohellusta, eli siinä mielessä on ihan mukavaa, että Pekka siirrettiin myös Akun omiin elokuviin ärhentelemään, koska hän kuitenkin on vähintään pätevä vastus tuittuilevalle ankalle. Näiden kiukkuisten kaverien kohtaamisia on lisääkin luvassa, kunhan katselu-urakka etenee, koska esimerkiksi levyllä tulee piakkoin vastaan kumppanusten tohelointia metsätyömaalla teoksessa Timber. Lokakuun puolella höpöttelin hiukan Akun ja Pekan kohtaamisista armeijan leivissä, joista nuorempana kovin tykkäilin ja mielenkiinnolla odottelen toivottavasti tulevia uusintoja. Vaikka osa näistä saattaakin olla pirteydessään ja kekseliäisyydessään ehkä hivenen toisella tasolla kuin rakentelu pulttitöineen, niin eipä siitäkään tee mieli alkaa marisemaan. Akun uusi ura ei kehuttavasti suju ja sekös katsomoon kelpaa. Vauhti saadaan kiihdyteltyä kiitettävän nopesti ja hulluttelu jatkuukin siitä lähes taukoamatta ytimekkääseen loppuun saakka. The Riveter on hyvinkin viihdyttävää hupailua omassa lajissaan ja tässä vaiheessa tämä monipuolisesti melskaava seitsenminuuttinen sekoilu on oman listan kärkipäässä toistaiseksi kommentoitujen akuilujen joukossa.
The Riveter (1940) (IMDB)
Akun huikeiden sekä ilmavien hetkien myötä vaihtui The Chronological Donald -kokoelmassa toinen levy soittimeen, ja siihenkin on Leonard Maltin tehnyt runsaan minuutin intron, johon on Aku-asiaa ahdettu. Maltin jutteleekin, että Aku nousi verrattain nopeasti Disneyn suosituimpien hahmojen joukkoon, eikä mennyt montaakaan vuotta, kun hermoherkkä ankka olikin jo haastamassa studion aiempaa suosikkia, eli Mikki Hiirtä. Arvellaankin, että 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa Aku oli jo pyyhkäissyt ohi ja näitä hänen tähdittämiään lyhytelokuvia tehtiin hirmuisella vuositahdilla. Samalla Maltin muistuttelee, että Akun menestyksen takana oli useampia tekijöitä, eikä kaikkea kunniaa voi yhden henkilön niskaan kipata. Hän kuitenkin nimeää Dick Lundyn, joka oli animaattorina mukana niissä Akun ihan ensimmäisissä elokuvaseikkailuissa. Ilmeisesti Lundy ideoi Akun tavaramerkiksi muodostuneet sekä helposti tunnistettavat raivonpuuskat eleineen. Introssa ehditään sivuta myös sitä, että Disney alkoi 1940-luvulla tunkea Akua näyteltyjen elokuvienkin pyörteisiin, mutta ehkäpä niistä joskus toiste, jos vaikka jokin sattuisi soittimeen eksymään, niin olisi luontevampaa jauhaa eri maailmojen kohtaamisista ja niihin liittyvistä kolhuista...
Mitä näitä kolmen lyhytelokuvan valikoimia on nyt seitsemisen kappaletta tullut tuijoteltua, niin sanoisinpa, että tämä rypäs pitää yllä parhaan keskimääräisen tason. Lisäksi laittaisin poliisiketkuilun vauvaharhautuksineen ja ärhäkkäine purkauksineen kohti kärkikerhoa. Siitä vielä kiitelee ohi kovaonninen rakentelu, jossa Akun jytkytellessä menemään, saavat työkaveritkin siinä sivussa osansa kovista kopsauksista ja kaupanpäälliseksi ankkasankari toheloidessaan puolivahingossa pahoinpitelee pomonsakin hykerryttävästi. Aivan samaan tapaan nimikirjoitusten perässä kirmailu ei onnistu hymyjä herättelemään, mutta kyllähän kivasti kiehumispistettä haetaan lavasteissa sekä taukohuoneissakin. Samalla sopii huomioida sekin, että tarina noin muuten on mukavaa vaihtelua näihin tavallisempiin toilailuihin verrattaessa ja ihan tervetullut poikkeama peruskaavasta. Löytyyhän sieltäkin toki Akulle yrmyilevä vastustaja, mutta lähinnä elokuvamaailman kohtaamiset ja koukerot tässä tekeleessä varsinaisena vetonaulana toimivat. Voisihan sitä niinkin sanailla, että Akun kohdatessa kolme körilästä, on menossa mukana paljon sitä samaa vanhaa mittelöintiä ja mekastusta, mutta ainakin omasta mielestäni jutut rullailevat erinomaisen sujuvasti ja kikkojen sekä kepposten kirjasesta on kaiveltu useampiakin tempauksia kotisohvan nököttäjää ilahduttamaan. Selväähän se, että mustelmia kertyy arvatenkin kaikille osapuolille ja Maltin kovemmista karkeloista käväisee varoittelemassa, mutta eipä toistaiseksi ole tullut vielä vastaan tuntemusta, että näistä paikoin pikkuisen epäkorrekteista hassutteluista pitäisi lähteä tosissaan mieltänsä pahoittamaan. Tästä on hyvä jatkaa kohti kenties kovempiakin kärhämiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti