Elokuvan ajan näkemyksistään ja mielipiteistään puhelevat pääosan Tomina hoitava Konsta Hietanen ja ohjaaja Raimo Niemi, eli eipä höpöttelyrinkiä ole aivan mahdottomaksi paisuteltu. Kyllähän kaksikollakin asiaa tuntuu alusta loppuun asti riittävän ja näin omasta näkökulmasta on ainakin mielenkiintoista silloin tällöin kurkistella ja kuunnella, miten esimerkiksi tällaisten luontoseikkailujen työstäminen kotimaassa sujuu, vaikkakaan tämä teos ei ehkä ihan nykypäivän menetelmiä vastaisikaan. Heti alkuun Niemi tahtoo tehdä selväksi, että upeissa näkymissä päästiin projektia toteuttamaan ja ainakin hänelle homma oli hyvinkin nautinnollista. Helikopterilla taltioidut ilmakuvat olivat hänelle ensimmäiset lajiaan, ja niitähän alkutekstien aikana runsaasti nähdään. Niemi valottelee toteutustapaa sen verran, että kuvaaja Kari Sohlberg sidottiin tiukasti riippumaan helikopterin ulkopuolelle ja tällä tavalla Ranuan sekä Posion hienoja maisemia filmille taltioitiin.
Keskusteluissa elokuvan edetessä käydään läpi aikatauluakin nopsasti sekä yleisluontoisesti, eli varsinaiset kuvauspuuhat käynnistyivät syksyllä 1997. Kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 60 kappaletta ja niistä 35 kului vuoden 1997 puolella elokuusta syyskuun loppuun. Välissä pidettiin noin puolen vuoden tauko ja sitten jatkettiin, kun maaliskuussa touhu käynnistyi uudelleen ja käytettiin 25 päivää. Näin pitkä väliaika tosin toi tullessaan omat pulmansa, sillä esimerkiksi päätähti oli kovassa kasvuiässä ja venähti melkoisesti kameroiden lepäillessä. Muutenkin ulkomuoto muuttui siinä määrin syyskauteen verrattuna, että kasvojakin jouduttiin vähän meikkauksen taikatemppujen avulla pyöristelemään lapsenomaisemmiksi. Kuvauspäivien määrää selittää sekin seikka, että puhekohtauksien osalta elokuva kuvattiin käytännössä kahteen kertaan, koska ensin näyttelijät tekivät työnsä suomeksi ja heti perään pyrittiin kuvaamaan sama otos englanniksi juteltuna. Esimerkiksi talvikauden kuvissa piti usein näkyä koskemattomia hankia, eli vieraskielistä versiota varten täytyi suunnata kamerat hivenen toiseen suuntaan tai etsiä uusi paikka. Niemi kovin kehuukin, että Sohlberg oli mestari tässä työssä ja jäljistä puhtaat lumet löytyivät yleensä ongelmitta. Vaikka näyttelijät tosiaan joutuivat opettelemaan ja esittämään vuorosanansa englanniksi, niin silti kansainvälinen versio on jälkiäänitetty, eikä varsinaisten näyttelijöiden ääniä siinä kuulla. Niemi matkustikin kuvausten jälkeen kolmeksi viikoksi Torontoon, jossa kanadalaiset ääninäyttelijät puhelivat lopulliset vuorosanat englanninkieliselle raidalle
Hietanen päätyi mukaan juttujen perusteella varsin kitkattomasti ja mutkattomasti, sillä hän tapasi Niemen ja kirjoittajana toimineen Ville Suhosen Yleisradion kahvilassa, mistä seurasi kutsu koekuvauksiin. Niemi mainitsee, että oli jo aiemmin tahtonut tehdä tällaisen testin Hietasen kanssa, ja kun sellainen järjestyi, niin ei tarvinnut paljoa arpoa, vaan Tomin osa tuli helpolla jaettua, ja Hietanen valittiin käytännössä heti. Läheskään aina ohjaajan mukaan kuvio ei näin sujuva ole, vaan enemmänkin nuorisoelokuvista kokemusta kerryttänyt Niemi selittää, että välillä pitää elokuvan roolituksia varten koekuvata esimerkiksi 800 nuorta näyttelijää. Tuolloin ensimmäistä elokuvarooliaan esittänyt Hietanen kertoo, että Tomin isää näytellyt Antti Virmavirta auttoi paljon ja teki neuvoillaan työtä tutuksi. Mitä tulee osan vaativuuteen, niin Hietanen itse ei nähnyt englanniksi puhuttuja otoksia erityisen hankalina ja surumielisemmät hetket tuntuivat kuvauksissa onnistuvan helpommin ja luontevammin kuin riemukkaat.
Useampaan otteeseen Konsta kehuu Jouko-enoa esittävää Risto Tuorilaa, jonka kanssa kahdenkeskisiä kohtauksia oli mukava toteuttaa siitä huolimatta, että niissä piti välillä kameroiden edessä huutaa, ja tämä vaadittu raivoaminen nuorta näyttelijää huolestuttikin jossakin määrin etukäteen. Vapaa-ajan tekemisiä tuotantoyhtiön puolelta haluttiin hiukkasen rajoittaa, eli laskettelu kiellettiin kuvausten ajalta ja ilman käsiä pyöräilyäkin katsottiin vähemmän suopein silmin, jotta onnettomuusriskit vähenisivät. Toisaalta kuvausten puitteissa Hietanenkin pääsi kiipeilemään ja hyppimään, kun taas osa moottorikelkkakohtauksista hoidettiin sijaisnäyttelijöiden avulla. Hietanen kertoo myös, että alkujaan Tomille oli kirjoitettu enemmän kohtauksia koululla, mutta Niemen mukaan näitä nipsittiin, koska haluttiin keskittyä pääjuoneen.
Karvaisemman tähden kanssa olikin sitten jo pikkuisen pulmallisempaa toimia, minkä Niemi myöntää suoraan ja kommenttiraidan lopulla kertoilee, että esimerkiksi koirien kanssa työskentely oli paljon helpompaa, kun aikoinaan kuvattiin sarjoja Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa. Syyskauden kuvauksissa Väinö-ilves oli pitkälti Leeviä esittämässä, ja vaikka Väinö olikin varttunut ihmisten keskuudessa ja jossakin mielessä oli kesy sekä tykkäsi ihmisistä, niin siitä huolimatta kyseessä oli villieläin, jonka mielenliikkeitä oli hankala ennakoida tai hallita. Näin ollen kohtauksissa piti olla varuillaan ja yleisestikin kuvattiin Väinön ehdoilla kärsivällisesti, koska Niemi katsoo, että pakottaminen olisi ollut väärin. Niinpä ohjaus tapahtui ennemmin leikkien johdattelemina komentelemisen sijaan ja katsetta käänneltiin esimerkiksi erilaisten herkkujen avulla. Filmiä kyllä kului paljon, koska yhtä otosta jouduttiin välillä työstämään kaksi tai kolmekin tuntia Väinön mielenkiinnon loppuessa yleensä viimeistään 30 minuutin jälkeen, mikä taas lisäsi taukoilutarvetta. Tiettyihin hankalampiin hetkiin Väinöä korvaamaan puuhasteltiin mekaaninen ilves, sillä Väinöä ei haluttu nukuttaa elokuvan takia. Niinpä herääminen toteutettiin vähemmän elollisen esineen avulla. Väinö oli kyllä viettänyt suuren osan elämästään eläinpuistossa, mutta siitä huolimatta oli tottunut suurempiin tiloihin, eikä juuri pienistä häkeistä pitänyt, vaan hermostui selvästi. Näitä pätkiä taltioitiinkin hyvin lyhyissä rupeamissa ja kun oli mahdollista, niin käytettiin täytettyjä ilveksiä, ettei Väinöä tarvinnut turhaan pitää kiusaantumassa kalterien takana.
Ilmeisesti katsottiin, että Leevi kaipasi hieman enemmän hurjaa puolta kuin mitä Väinöllä luontaisesti oli annettavanaan, joten ääntelyyn lisättiin paikoin kissan ja puumankin muristeluja. Silloin tällöin Väinön villimpi puoli taas arvelutti enemmän, esimerkiksi silloin, kun Leevin piti metsästyskohtauksessa jahdata kania. Tekijät pikkuisen pelkäsivät, että Väinö saattaisi onnistua vahingoittamaan pupua, mutta ilveksellä ei ilmeisesti ollut mielenkiintoa käydä pienen kimppuun, vaan temmeltämistä kuvaillaan uteliaan leikkisäksi. Kommenttiraidalla kerrotaankin, että näihin hetkiin liittyen jätettiin paljon kepeämpää kuvaa käyttämättä. Lisäksi Tomilla ja Leevillä oli yhteinen valmennuskohtaus jahtiin liittyen, mikä karsittiin myös pois. Sekä Niemi että Hietanen pääsivät tutustumaan Väinöön ennen kameroiden käynnistymistä Ranuan eläinpuistossa, joka oli myöhemmin merkittävä kuvauspaikka. Niemi tapasi Väinön ensimmäistä kertaa puiston johtajan työhuoneessa ja ensivaikutelma kissapedosta oli melkoisen kesy, vaikka tämä kynsineen pääsi vähän säikäyttämäänkin. Konsta vieraili myös ennen kuvauksia moikkailemassa Väinöä päästen sen aitaukseen ja myöhemmin hän sai ulkoiluttaa ilvestä talutushihnassa puiston alueella.
Väinön lisäksi myös pari muuta ilvestä pääsi Leevin osassa loistamaan, koska Ruotsin puolelta tilattiin kaksi sijaisesiintyjää, joiden päähomma oli suorittaa vuoden 1998 puolella tehdyt talvikuvaukset. Väinön katsottiin olevan siinä vaiheessa jo turhan vanha ja villiintynyt elokuvaurakointiin, joten hommat jätettiin hiukan nuoremmille vipeltäjille, jotka Isana ja Bellana tunnettiin. Niemen mukaan näiden kanssa oli pikkuisen helpompaa työskennellä, eikä tarvinnut maastossa nähdä niin paljoa vaivaa, sillä kaksikko karkaillessaankin palasi porukkaan oma-alotteisesti. Muutenkin kuvissa eläinmaailman kirjoa nähdään, ja jo alkuvaiheessa pieniä päänvaivoja esiintyi porojen karkaillessa ensimmäisenä kuvauspäivänä. Yksi näistä mietittävistä asioista oli Tomin hanhiparvi, joka tarinoiden mukaan kovin mielellään Hietasta seuraili vapaa-aikana, mutta kameroiden käynnistyessä kohtauksen toteuttaminen kävikin hankalaksi lintujen tepsutellessa omille teilleen, eli piti useampaan kertaan kokeilla. Samaiset lintuystävät myös kasvoivat varsin vauhdikkaasti, minkä takia hankittiin useampi iältään eroava hanhipesue. Selvähän se, että lukuisten eläinten kanssa työskennellessä kärsivällisyyttä vaadittiin, ja tästä ominaisuudesta Niemi vuolaasti kiittelee Sohlbergia.
Kuten elokuvaa katsellessakin voi nähdä, niin suuri osa on kuvattu ulkotiloissa ja kuvauspaikoilla lavasteiden sijaan. Niemi kyllä kertoilee, että studiotakin toki tarvittiin, ja sellainen rakenneltiin Ranuan urheiluhalliin, eli käytännössä kuvaukset tehtiin Suomen pohjoisosissa kokonaan. Kaikkia sisätilojakaan ei lähdetty lavastamaan, vaan esimerkiksi Jouko-enon taloksi löydettiin sopiva mökkerö lähistöltä. Ongelma vain oli, että kyseisessä rakennuksessa oli vain yksi asuinkerros, joten ullakolla sijaitseva Tomin huone lavastettiin ja kaikki siellä nähtävät kohtaukset tehtiin studiolla. Myös unijakson luola oli tällainen lavastettu osuus. Eteläisen Lapin lähistöllä siis viihdyttiin pitkälti ja suurin osa hommista hoitui Ranualla ja siitä itään Posiolla. Jälkimmäisestä yksittäisinä paikkoina merkityksessään korostuvat Korouoman jylhä kallioinen luonnonsuojelualue sekä Auttijoki kanjoneineen. Ranuallakin paljon kuvattiin, mutta elokuvan tarkoitukseen sopivat komeat maisemat etsittiin pitkälti näistä mainituista Posion kohteista. Erityisesti kuvaaja Sohlberg piti Korouomaa hyvinkin monipuolisena ja antoisana työskentely-ympäristönä.
Koko kuvausporukka majoittui Ranualla, mikä tarkoitti, että Posion seuduille kertyi ainakin ajassa mitattuna merkittävästikin matkaa. Pelkkään siirtymiseen kului helposti tunti ja siihen päälle vielä välillä isommatkin valmistelut, niin kuvioksi muodostui aikaisten aamujen ja pitkien päivien jatkumo. Lisäksi talvikauden kohtauksissa touhu meni melkoiseksi lumessa rämpimiseksi rinteissä, mutta Niemi on silti sitä mieltä, että Korouoman talvisissa maisemissa työskentely oli kovin palkitsevaa uurastuksesta huolimatta. Yölliset talvikuvaukset taas kävivät jäätävän viileiksi, mikä koetteli kalustoakin. Säät eivät juttujen perusteella kuitenkaan ylivoimaisesti kiusanneet, mitä nyt syyskaudella satanut ensilumi alkoi vähän hidastaa ja hankaloittaa hanketta. Mitään erityisen lämpöistä ei muutenkaan ollut, mikä piti ottaa huomioon paikoin. Esimerkiksi melontakohtauksessa oli pinnan alla kolme sukeltajaa, joiden yhtenä hommana oli työntää lauttaa, mutta myös samalla varmistaa, ettei näyttelijän mahdollinen molskahtaminen hyytävään veteen pääsisi venähtämään pitkäksi. Paikallisten asukkaiden suhtautuminen elokuvantekoon oli Niemen kommenttien perusteella pääosin myönteistä, ja heitä nähdäänkin avustajina joukkokohtauksissa. Aivan juttutuokion lopussa ohjaaja vielä ilmaisee tyytyväisyytensä, miten oli mielekästä ja palkitsevaa tehdä elokuvaa pohjoisen upeissa maisemissa ja vieläpä loistavan ryhmän kanssa.
Levyn lisukeanti ei onneksi kommenttiraitaan lopahda, sillä valikkojen takaa löytyy täydentävää tietoa tekstimuodossa ja yhteensä noin 15 minuuttia kuvaa kulisseista haastatteluineen. Näissä selvitetään, että ilmestyessään Poika ja ilves oli poikkeuksellinen menestys katsojamäärissä ja samalla levisi laajalti ympäri maailmaa. 18.12.1998 ensi-iltansa Suomessa saanut elokuva pysyikin kotimaan teattereissa 65 viikkoa ja tuon putken aikana keräili noin 390000 katsojaa. Syksyllä 1999 kauppoihin tupsahtanut videojulkaisu teki myös hyvää tulosta, koska 85000 kappaletta päätyi kotikatsomoihin, mikä teki siitä vuoden myydyimmän videon. Aivan noin vain ei menestys käsiin tipahtanut, vaan Ville Suhonen aloitti tarinan hahmottelemisen jo vuonna 1993 ja ennen kuvausten käynnistymistä tuottaja Hannu Tuomainen käytti melkein vuoden vaaditun rahoituksen löytämiseen. Vaivaa piti nähdä, jotta saatiin rahoittajat vakuutettua ja kerättyä kotimaiselle elokuvalle tuolloin poikkeuksellinen 13 miljoonan markan rahoitus. Siinä piti kysellä muualta Euroopastakin, että koko potti järjestyi, ja lopulta yli puolet tulikin Suomen ulkopuolelta ja elokuvasta samalla suomalais-tanskalais-luxemburgilainen yhteistuotanto. Kaikkiaan tekemiseen osallistui yli 300 henkilöä.
Kommenttiraidallakin mainitaan, että elokuvaa tosiaan kuvattiin kahtena versiona ja tämä kaksikielisyys putkahti suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa, koska ymmärrettiin, että tarina pysyisi toimivana myös Suomen ulkopuolella ja kotimaan markkinat lopulta ovat kovin rajalliset. Englanniksi puhuttu versio Tommy and the Wildcat auttoikin rahoituksen löytymisessä ja levityskanavien avautumisessa, ja oikeudet myytiin yli 30 maahan ensimmäisen vuoden aikana. Vastaavaa tuplaversiota ei Suomessa oltu tekijöiden mukaan ennen ainakaan tässä laajuudessa kokeiltu. Siksikin kirjoitusporukkaan otettiin mukaan Martin Daniel työstämään englanniksi puhuttuja kohtauksia ja käsikirjoitusta muutenkin. Talvikaudella nämä tuplaturinat helposti johtivat kuvauspaikan vaihtumiseen, koska piti löytää jäljettömät lumihanget molempien versioiden otoksiin. Ohjaaja Niemen mukaan vuoden 1998 talvi taas sattui olemaan seuduilla poikkeuksellisen runsasluminen, mistä seurasi hidastuksia ja hankaluuksia. Kun taipaleelle oli kertynyt vaikka metristä puoleentoista hankea, niin kameroiden käynnistyminen saattoi olla tuntien työn takana. No, kaikki ympäröivä talvinen pohjoisen kauneus ilmeisesti piti motivaatiota yllä.
Elokuvan taustalla höpötellessään Niemi ja Hietanen ainakin omien korvien mukaan jättävät kertomatta, miten Leevin osassa esiintyneelle Väinö-ilvekselle lopulta kävi, mutta nämä muut lisämateriaalit sitäkin valottelevat. Väinön kerrotaan syntyneen Ranuan eläinpuistossa toukokuussa 1996, mutta joutuneen emonsa hyljeksimäksi, joten puistossa työskennellyt Elina Torvinen otti ilveksen hoiviinsa. Torvinen toimikin Väinön kouluttajana elokuvaa varten ja harjoitteli tämän kanssa temppuja etukäteen. Eläimen keskittymiskyky näihin touhuihin riitti tosiaan lähinnä puoleksi tunniksi kerrallaan ja sitten piti kehitellä muuta ajanvietettä, eli toiminnan täytyi olla tehokasta. Maaliskuisten talvikohtausten koittaessa Väinö oli jo eläkepäivillä elokuvamaailmasta, mutta ne eivät valitettavasti pitkään saaneet jatkua, koska yllättävä onnettomuus lopetti noin kaksivuotiaan Väinön elämän toukokuussa 1998, jolloin tämä kiipeillessään menetti otteensa ja putosi kiveä päin. Suhonen taas taustoittaa ilveksen valintaa perustellen, ettei Suomesta niin montaa vaikuttavaa nisäkästä löydy, joten ilves oli sinänsä luonteva ratkaisu. Lapsen ystävystyminen esimerkiksi suden tai karhun kanssa oli vaikeammin nähtävissä. Konsta ainakin ystävystyi vastanäyttelijänsä kanssa ja vietti kymmenen viikon aikana tämän kanssa paljon aikaa, ja tutustuminen tapahtui tosiaan jo ennen kuvausten alkua. Niemi taas muistuttelee lopuksi, että villieläimen kanssa työskennellessä piti olla varuillaan ja käyttökelvotonta materiaalia kyllä kertyi runsaasti. Erityisesti levyltä löytyvä viisiminuuttinen pätkä Ilves elokuvatähtenä antaakin hieman käsitystä ilvesten vallattomasta vipellyksestä ja tekijöiden yrityksistä ohjailla näitä toivottuihin suuntiin.
Vielä ennen loppulätinöitä ajattelin klikkailla itseni kirjoittaja Suhosen vanhalle sivustolle, jonne hän on keräillyt kohtalaisesti elokuvan tekemiseen ja taustoihin liittyvää tietoa. Suhosen näkemykset jäävät minusta varsin vähiin levyn extroissa, joten on mielestäni ihan perusteltua ottaa lopuksi mukaan hänen ajatuksiaan hiukan laajemminkin. Toki pitää huomauttaa, että samalta sivustolta löytyy myös muiden tekijöiden mietteitä ja paikoin sisältö on päällekkäistä sen kanssa, mitä olen jo tähän tekstiin koostanut. Yhtä perusajatustaan elokuvan takana Suhonen kuvailee näin:
"Lapset ja nuoret, itse asiassa suurin osa aikuisistakin, haluavat nähdä ja kokea elokuvissa toiveitaan ja unelmiaan, jotain elämää suurempaa. Kun ryhdyin Matti Haapasen kanssa kirjoittamaan elokuvan tarinaa, kirjoitin aluksi lauseen: Poika ja ilves on elokuva nuoruudesta, ystävyydestä, luonnosta ja selviytymisestä. Uskon, että kaikki ovat joskus nuorena eläneet samanlaisia tuntemuksia kuin Tomi elokuvassamme. Kaikkia nuoria johdattavat unelmat joiden edestä täytyy taistella."
Hän kertoo myös, että oli tarvetta kertoa vetoava ja seikkailuhenkinenkin tarina, joka pystyisi vaikuttamaan koko perheeseen ja lisää kipinää antoi Suhosen samoihin aikoihin tekemä dokumentti, jossa tutkailtiin luontosuhdetta kaupungissa varttuneiden lastenkin osalta. Tomi haluttiin pitää tapahtumia eteenpäin työntävänä voimana, joka ei vain toimi aikuisten ehdoilla, vaan pyrkii omin keinoin tekemään, kuten oikeaksi katsoo ja tähän toimintaan yritettiin saada katsojat elämään mukana. Leeviäkään ei Suhosen mielestä ollut syytä lähteä liikoja inhimillistämään tai ylisöpöyttämään, vaan se yritettiin esittää sellaisena kuin ilves aidosti luonnossa elää. Käsikirjoitusta muokkailtiin kolmisen vuotta ja sitä hienosäädettiin vielä kuvausten ollessa tauolla vuoden 1997 lopussa ja 1998 alussa, mutta pitkästä prosessista ja muutoksista huolimatta perusajatuksista saatiin hyvin pidettyä kiinni. Kirjoittaja summailee myös, miten tarinaan tavallaan yhdistyy elementtejä Yhdysvaltojen puolella tehtailluista seikkailuista, mutta henki haluttiin kuitenkin pitää Suomeen sopivana:
"Vähitellen Poika ja ilves elokuvassa alkoivat yhdistyä skandinaavinen nuortenelokuva, jossa pienistä asioista kasvaa rehellisesti suuria, ja toisaalta amerikkalainen perheseikkailu, jossa lapsi yleensä asetetaan taistelemaan koko maailmaa (eli aikuisten maailmaa) vastaan. Helppohintaista amerikkalaista kepeyttä ja fantasioimista halusin kuitenkin välttää. Elokuva sijoittuisi Suomeen ja kertoisi suomalaisista ihmisistä. Tuntui siltä, että näiden ihmisten arjen täytyi olla vahvasti läsnä: sitä voimakkaammin elokuva vaikuttaisi. Se tulisi kertomaan suurista asioista, ystävyydestä ja luottamuksesta. Elämästä ja kuolemasta."
Tuottaja Hannu Tuomainen vuorostaan selittää, että ilves valikoitui tarinaan, koska vastaavissa länsimaisissa elokuvissa ei vielä oltu tätä eläintä esitelty ja lisäksi siinä yhdistyivät tietyt kotikissan piirteet suurpetoon. Tietysti ilves oli myös erittäin luonteva valinta Suomen pohjoisosiin sijoittuvaan seikkailuun. Sopivia esiintyjiä lähdettiin kartoittamaan hyvissä ajoin ja otettiin yhteyttä Suomen kaikkiin eläinpuistoihin, ja keväällä 1996 Ranualta vastattiin, sillä sinne oli syntynyt emon hylkäämä pentu. Yhteydenotto johti sopimukseen, että jo aikaisemmin vastaavaa kasvatustoimintaa tehnyt Elina Torvinen alkaisi valmistella Väinöä elokuvaan. Torvinen taas ohjeisti tuotantoa, että kuvaukset pitäisi järjestää niin, että ne käynnistyisivät Väinön täytettyä yhden vuoden ja homman olisi hyvä olla valmista ilveksen osalta ennen kaksivuotissyntymäpäivää. Tämän suunnitelman mukaan aikataulua sitten järjesteltiin. Samoin varailveksiä alettiin etsimään varhaisessa vaiheessa ja sopivat löytyivät Ruotsin puolelta eräästä eläinpuistosta, eli vuoden 1997 kesällä syntyneet kaksoset Isa ja Bella. Yhtäläisyyksiä Väinöön löytyi, koska niidenkin emo oli hylännyt pentunsa ja Elisabet Jonsson ottanut asiakseen pienokaisten kasvattamisen. Jonsson pestattiinkin mukaan tuotantoon hoitamaan kaksoset kuvauksiin sopiviksi.
Tekstissä toistetaan, ettei ilvesten kanssa työskentely mitään mutkatonta ollut, eikä näitä voinut juuri komennella, vaan yritettiin leikkisin keinoin tehdä touhu mielekkääksi. Väinöä totutettiin kuvauksissa pyöriviin ihmisiin ja yleiseen meteliin. Ilveskohtausten väkimäärä kylläkin tahdottiin pitää mahdollisimman pienenä, ettei aikaa hukkautuisi siihen, kun Väinö kävi nuuhkimassa kunkin erikseen. Ilveksille pyrittiin kehittelemään paljon virikkeellisiä leikkejä ja ajanvietettä sekä huomiota riitti ihmisepeleiltä. Mainitaankin, että oli vaikeaa saada ilvekset näyttämään vaarallisilta kameran edessä, eikä tällaisia aitoja reaktioita tahdottukaan lähteä tavoittelemaan.
Suhosen sivulta on annettu oma osio Väinön tarkemmalle tarinalle, jonka on kirjoittanut Torvinen ja se ansaitsee mielestäni myös huomiota. Torvinen tarkentaa Väinön syntymäpäiväksi 22.5.1996 ja että samalle äidille syntyi silloin toinenkin pentu, joka kylläkin oli jo menehtynyt siinä vaiheessa kun puiston väki löysi Väinön kinoksesta. Väinöä kuvaillaan kiltiksi ja helpoksikin ilvesvauvaksi, jota kasvatettiin aluksi kotihoidossa. Loppukesällä se alkoi viettämään aikaa puistossakin, jonne se siirrettiin saman vuoden syyskuun lopussa pysyvästi. Noina aikoina tuli tietoon suunniteltu projekti Poika ja ilves, johon Väinöä alettiinkin valmentaa totuttamalla ilvestä enenevissä määrin ihmisiin ja kuvauksiin sekä vaadittujen kykyjen opettamisella.
"Kuvausten jälkeen Väinö vietti syksyn lepäillen ja vieraillen aina välillä toimistossa, missä sen mielipuuhaa oli nukkua arkistohyllyjen päällä. Asiakkaamme pelästyivät joskus pahanpäiväisesti luultuaan hyllyllä loikoilevaa otusta ensin täytetyksi."
Torvinen kertoo, että noin kuuden viikon syyskuvaukset vuonna 1997 sujuivat Väinöltä pääsääntöisesti hyvin, vaikka ilves joutuikin pitämään parin viikon sairasloman nielaistuaan jotakin sopimatonta. Kun siirryttiin 1998 kevätkuvauksiin, niin Väinön hommana oli lähinnä osallistua mainostilaisuuksiin Isan ja Bellan hoitaessa roolityön velvoitteet. Kun kuvaukset saatiin loppuun, pääsivät kaikki kolme jatkamaan elämiään samaan aitaukseen. Väinö tosin suhtautui ensin arastelevasti vieraisiin lajitovereihinsa, vaikka olivat jo aiemmin naapuruksia puiston tiloissa olleetkin. Vähitellen Väinön ja kahden nuoremman ilvesneidon yhteiselo muuttui sopuisammaksi, eikä Väinökään enää uusia tulokkaita pelännyt. Tässä kolmikon isossa aitauksessa oli vaihtelevaa maastoa kivineen, kallioineen ja puineen, joissa ilvekset pystyivät toteuttamaan kiipeilytarpeitaan sekä loikkimaan.
Ilvekset olivat ilmeisesti tottuneet hyppimään lumien pehmentämille kiville, mikä Torvisen mukaan johti Väinön ensimmäiseen onnettomuuteen. Kevät oli jo toukokuussa edennyt sulattaen lumet, mutta Väinö oli jatkanut hyppelyä talviseen tapaan lyöden nenänsä kiveen ja saaden itselleen melkoisen verenvuodon. Hurjasta näystä huolimatta Väinö toipui iskusta vauhdikkaasti ja olikin jo seuraavana päivänä kuvauskunnossa lehtijuttua varten. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ei enää ollut onnea matkassa, vaan seuraukset olivat synkemmät. Väinö oli jälleen kiipeilypuuhissa ja kivunnut vauhdilla aitaverkkoa ylös, jolloin käpälät olivat livenneet ja Väinö pudonnut huonossa asennossa alas. Sinänsä 2,5 metrin pudotus ei ilmeisesti ollut matkana ratkaiseva, mutta epäonneksi juuri alapuolella oli muodoltaan terävä kivi, jonka tuottama isku aiheutti rankan sisäisen verenvuodon, johon Väinö menehtyi oletetusti runsaassa parissa tunnissa. Torvisen mukaan Väinöllä olikin paljon huonoa onnea pudotessaan, koska kiven lähistöllä oli monessa suunnassa tasaista maata, jolle tipahtaminen ei luultavasti olisi paljoakaan haitannut. Aamulla 25.5.1998 Väinö löydettiin elottomana kyseisen kiven päältä, eikä ulkoisia vammoja ollut nähtävissä, vaan ilves näytti ennemmin nukkuvalta. Kuolinsyy varmistettiin Oulussa, josta Väinön jäänteet palautettiin puistoon haudattavaksi.
"Lasten ohjaamisessa ei ole kysymys koulutuksen saaneesta, työssään jo kokemusta saaneesta ammattinäyttelijästä, vaan amatööristä, joka joutuu työstämään ja tulkitsemaan kameran edessä samat ajatukset, tunteet ja toiminnan kuin korkeastikoulutettu kollegansa."
Sivustolla ohjaaja Niemi esittää myös näkemyksiään liittyen erityisesti Konstan valitsemiseen. Kommenttiraidan puolella tapahtumien kulku kuvailtiin melko ytimekkäästi ja vauhdikkaasti hoidetuksi, mutta ilmeisesti siihenkin pieniä sivukoukeroita liittyi. Hannu Tuomainen ensimmäisenä esitti Konsta Hietasen mahdollisena valintana Niemelle, joka ei ollut aiemmin tavannut Konstaa, vaikka tiesi kyllä tästä ja oli koekuvaustakin miettinyt. Tapaaminen järjestyi ja jätti jälkeensä hyvän tunteen, mutta siitä huolimatta Niemi teki koekuvauksia muillekin pojille roolia varten. Konstan koekuvaus toisella tapaamisella kuitenkin sinetöi päätöksen ja Niemi summailee, että vaadittujen ominaisuuksien lisäksi Hietanen oli kaikin puolin mukava kaveri. Valinta osoittautui kuvausten alettua oikeaksi Konstan pärjätessä hyvin ja kehittyessä vauhdilla. Yhteiselo sujui sekä työpäivien aikana että vapaa-ajan puolellakin kitkatta ja Niemi kertoo koko porukan tulleen Konstan kanssa hyvin toimeen.
"Bullcranen (kameranosturi) raahaaminen Korouoman korkeimmalle kohdalle, Purnuvaaran huipulle, oli jättimäinen urakka parinkymmenen ihmisen iskujoukolta. Siihen heiltä kului kokonainen päivä. Ja kun kamerat ja näyttelijät saapuivat paikalle, oli aurinko hyvää vauhtia menossa pilveen. Viime hetkellä kamera saatiin käyntiin, kraana nousi korkeuksiin ja viimeiset auringonsäteet tarttuivat filmille. Kuva oli muutamassa minuutissa tehty. Ja kalusto roudattiin samantien takaisin."
Kirjoittajana ja toisena ohjaajanakin työskennellyt Suhonen oli mukana soveltuvien kuvauspaikkojen etsimisessä ja päättämisessä. Hän kertoo, että Ranua oli vahvasti mukana suunnitelmissa, mutta sen maastot ja maisemat ovat tasaisia sekä soita esiintyy runsaasti, kun taas käsikirjoitus vaati jylhiä erämaanäkymiä. Suhonen kävi toisen kirjoittajan, eli Matti Haapasen kanssa tutustumassa Ranuaan sekä sen lähistöllä sijaitsevaan Posioon, josta löytyikin paremmin mielikuviin sopivia alueita. Korouoma kanjoneineen ja kallioineen vaikuttikin lupaavalta paikalta. Ennen kuvausten käynnistymistä Suhonen vieraili kuvaaja Kari Sohlbergin ja lavastajana toimineen Pertti Hilkamon kanssa Koroumassa kartoittamassa kuvauspaikat tarkemmin. Maisemat olivatkin upeat, mutta huolena oli paikan etäisyys ja vieläpä se, ettei isoja tai oikeastaan pienempiäkään teitä kulkenut tekijöiden kannalta kovinkaan kätevästi lähistöllä. Kuljetusten järjestäminen osoittautuikin haasteeksi, eikä syksylläkään oikein pystynyt mönkijöillä kaikkia siirtoja hoitamaan, sillä edessä oli soita, jyrkänteitä sekä kivikkoja. Talvella liikkuminen helpottui tavallaan lumen sadettua, sillä se avasi mahdollisuuden käyttää moottorikelkkoja, joiden selässä pääsi melkein minne tahansa. Mitään erityisen mielekästä puuhaa tämä matkanteko ei aina viimoissa ja tuiskuissa ollut töyssyjen keskellä, eikä aina ihan helppoakaan. Ilmojen lämmetessä painavimmat kelkat alkoivat kuormineen upota ajoväyliin, mikä johti pienempiin kertakuljetuksiin, eli aikahukka siirtymiin lisääntyi ja kilometrejä kertyi runsaasti. Suhonen kirjoittaa myös, että kuvien vaatimat jäljettömät hanget nostivat ensimmäisen otoksen merkitystä, sillä epäonnistuminen saattoi tarkoittaa kuvauspaikan vaihtoa. Ihmiset saatiinkin hallittua melko hyvin, mutta ilvesten kanssa tällaisten vahinkojen välttäminen olikin jo paljon vaikeampaa.
Toisessa osiossa Tuomainen selittää kiinnostavasti hankkeen etenemisestä, joka jo Suhosen toimittaman ensimmäisen noin sivun mittaisen juonikuvauksen perusteella osattiin tulkita suureksi tuotannoksi. Kun ensimmäinen mittavampi luonnos tarinasta valmistui, vahvistui samalla ajatus, ettei kotimaasta löydy riittävää rahoitusta sellaisen toteutukseen ja piti päättää, että lähdetäänkö karsimaan, vai etsitäänkö varoja muualta. Päätettiin lähteä toteuttamaan projektia ennemmin isolla panostuksella. Käsikirjoitusta viilailtiin huolella ja kuluikin melkein vuosi ennen kuin varsinainen ensimmäinen yksityiskohtainen versio syntyi. Samalla oli jo lähdetty etsimään ja löydettykin ilvestähti Väinö. Väinön koulutus käynnistyi, kuvauspaikkoja sovittiin ja varailveksiä suunniteltiin ennen kuin rahoituksesta ei ollut paljoa varmaa tietoa. Alustava laskelma vihjaili, että summa menee yli 10 miljoonan markan ja tuossa vaiheessa kehittelyyn oli jo sijoitettu tuntuvia rahamääriä. Suomen elokuvasäätiöstä järjestyi ymmärrystä ja tukea tällaiselle pidemmälle hankkeelle ja päätettiin valmistella kokonaisuus mahdollisimman myyväksi ennen esittelyjä potentiaalisille sijoittajille muualla maailmassa. Siinä vaiheessa olikin näytettävissä koekuvaa ilveksen kanssa ja näkymiä merkittävistä kuvauspaikoita. Lopulta sopivat rahoittajat löytyivät ja budjetiksi tarkentui 13 miljoonaa markkaa, josta yli puolet Suomen ulkopuolelta. Tällä saatiin varmistettua riittävä kuvauspäivien määrä, ammattitaitoisia tekijöitä sekä kotimaasta että Tanskasta ja laadukkaat työkalut.
Tuomaisen mukaan kuvattua filmiä sitten kertyikin, jopa 56 kilometrin verran. Ilveksen arvaamattomuuden takia tiettyjä kohtauksia kuvattiin aina kahdella kameralla, sillä toisen samanlaisen uusintaoton todennäköisyys oli olematon. Merkittävä osuus lopullisessa hinnassa oli myös päätöksellä toteuttaa elokuva kahdella kielellä. Tarina tuntui soveltuvan kansainvälisille markkinoille ja tarjoavan sinne Suomelle tyypillisiä vivahteita ja kun rahoituskin tuli useammasta maasta, niin tällainen suunta kotimaan rajojen ulkopuolelle myymisestä tuntui jo alussa luontevalta. Siksi Martin Daniel palkattiin mukaan kirjoitusporukkaan melko varhaisessa vaiheessa. Rahoittajat eivät sinänsä vaatineet englanniksi puhuttua versiota, mutta suomenkielisen elokuvan menestymismahdollisuudet eivät vaikuttaneet erityisen lupaavilta. Jos homma toimisi englanninkielisenä, niin tilanne taas olisikin aivan toisenlainen. Silti ajatus huolestutti, koska vallitsevana näkemyksenä oli, ettei tällainen tuplakuvaus todennäköisesti toimisi ja kansainväliseksi tarkoitettu versio ei välttämättä toisi edes niitä ylimääräisiä kulujakaan takaisin. Siinäpä oli hieman haastetta päätösten tekemiseen, mutta sille tielle kuitenkin lähdettiin ja vieläpä sillä mielellä, että tämä toinenkin versio toteutetaan suurella huolellisuudella, eikä vain sivutyönä.
Kuvausvaiheessa Kati Laasonen toimi eräänlaisena kielenopettajana näyttelijöille ja kävi näiden kanssa puhekohtauksia ennakkoon läpi, jotta vieraaseen kieleen vaihtaminen onnistuisi kameran edessä rennosti sekä luontevasti. Alkuun menetelmä vaikutti vieraalta, mutta muuttui rutiiniksi kuvausten edetessä. Yleensä homma meni niin, että kohtaus kuvattiin suomeksi ja sen jälkeen englanniksi. Hietanen oli tuolloin 13-vuotias, eli kaikkien sanojen merkitys ei ollut päivänselvää, mutta Tuomaisen mukaan Konsta suoriutui haasteestaan silti loistavasti ja saattoi jopa innostaa aikuisiakin. Kuvausten paikoittaisen tuplaantumisen lisäksi sama homma käytännössä toistui leikkaushuoneen puolella, kun englanniksi kuvatut kohtaukset työstettiin. Nämä kaksi elokuvaversiota eivät ole täysin identtiset kuten olettaa voi, vaan kestoissa on pientä eroa ja samoin näyttelijöiden työskentelyssä.
"Erityismaininnan ansaitsee näyttelijöistä Tomia esittävä Michael Caloz. Poika hoitaa osansa loistavasti: jos ei tiedä englantilaisen äänen ja kuvassa näkyvän kasvon olevan eri henkilö, ei sitä voisi edes aavistaa. Ja hauskaa kyllä: Michael on Kanadan Konsta Hietanen: maansa tunnetuin lapsitähti, kokenut ja pidetty esiintyjä joka on itse asiassa jo siirtynyt työskentelemään Hollywoodiin. Michael kävi vain heittämässä hauskan keikan entisessä kotimaassaan."
Tuomainen jatkaa, että leikkausvaiheen jälkeen Niemi lähti Kanadaan, jossa elokuvan kansainvälinen versio äänitettiin. Kanadaa puolsi se, että siellä käytössä ollut englanti katsottiin hyvässä mielessä yleismaailmalliseksi, jossa on amerikkalaista sävyä, mutta pohjoista luonnetta samalla, joka tietysti sopi tähän tarinaan. Tavallaanhan tarina olisi voinut hyvinkin tapahtua Kanadassakin pienin muutoksin. Kanadan kohdalla hyviä puolia olivat myös ammattitaitoisuus, helppous ja taloudellisuus. Sopivia ääninäyttelijöitä etsittiin ennakkoon raakaleikkauksen perusteella ja Niemi sai saavuttuaan keskittyä kolmen viikon ajan kohtausten toteuttamiseen. Palikat viilaili paikoilleen äänisuunnittelija Kristian Eidness Andersen, joka taas työskenteli siten, että viimeisteli ensin englanniksi puhutun, josta siirtyi työstämään suomenkielistä versiota. Tarkemmin puhuttaessa Tommy and the Wildcat ei ole sinänsä dubattu versio, koska kohtaukset esitettiin kameran edessäkin englanniksi ja uudelleen äänitetyt vuorosanat sopivat suiden liikkeisiin. Tällaisen menetelmän käyttäminen oli huomattavasti kalliimpaa työtuntien ja materiaalikulujen lisääntyessä erityisesti kuvausvaiheessa, mutta Tuomainen on sitä mieltä, että jopa tuottajan näkökulmasta tämä oli kannattava ja järkevä tapa. Molempiin versioihin suhtauduttiin vakavasti ja lopputuloksena levittäjillä oli valita kahdesta hyvästä elokuvasta mieleisensä.
Tomin ja Leevin tarina ei loppunut ja rajoittunut elokuvaan, vaan Suhonen oli jo varhain suunnitellut siirtävänsä seikkailun myös kirjaksi. Käsikirjoittaminen ja toisena ohjaajana toimiminen olivat kuitenkin laittaneet kyseenalaistamaan homman mielekkyyttä, mutta kun elokuvaurakka alkoi olla lopuillaan, löytyi jo aikaa kirjalliselle työlle. Helppoa sekään ei ollut, sillä Suhonen ei halunnut siirtää täysin samaa juttua sivuille, vaan sisällytti mukaan varhaisempia kuvioita aiemmista käsikirjoitusversioista sekä myös kuvattuja kohtauksia, jotka oli kuitenkin tipautettu valmiista elokuvasta pois. Toisaalta elokuvassa nähtyjä hetkiä jäi kirjasta pois ja tietynlaista syvyyttäkin kertyi lisää, mitä elokuvan puolella kestokin oli rajoittamassa. Lopettelen Suhosen sivuston kahlailun tämän tekstin osalta tähän ja totean, että jos Poika ja ilves herättelee mielenkiintoa ja kysymyksiä, niin sinne kannattaa kurkata, koska tähän on napattu vain joitakin minua kiinnostavia näkemyksiä sekä yksityiskohtia. Lisäksi sanoisin, että kun useat tekijät hankkeestaan kertovat, niin asiat saattavat painottua pikkuisen eri tavoilla ja saada poikkeavia vivahteita. Tai ainakin itse olen sellaisia havaitsevinani esimerkiksi kommenttiraidan joidenkin juttujen ja Suhosen sivustolla esitettyjen muistelmien välillä.
Käsitellyltä kommenttiraidaltakin löytyy toki paljonkin lisää tarinaa kuin mitä omaan koosteeseen naputtelin, mutta kuten tavallista, niin eipä tarkoitus näiden triviajuttujen puitteissa ole kaikkea mahdollista sisällyttää sekaan, vaan ensisijaisesti omaa mieltä kutkuttelevat kertomukset päätyvät mukaan. Omaan hyllyynkin olen hankkinut Suhosen kirjan Poika ja ilves, joka siis ilmestyi vuonna 1999, eli hiukan elokuvan jälkeen. Valitettavasti se on edelleen lukematta ja yhtenä ideana olikin lukaista se elokuvan kertailun yhteydessä ja pienimuotoista vertailua tehdä, mutta tällä kerralla ei oikein irronnut innostusta urakkaan. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa, mutta toisaalta Poika ja ilves ei omalla kohdalla ole niin merkittävä tai haltioittava tarina, että sitä pitäisi välttämättä lähteä kolmatta kertaa vatvomaan täällä, joten saapi nähdä... Mainittakoon myös, että Suhonen kirjoitti vielä jatkoakin Tomin ja Leevin seikkailuille kirjassa Paluu erämaahan, mutta siitä en osaa sen enempää sanoa. No, tähän koosteeseen taisi tulla tavallista enemmän toistoa, mutta kun tarjolla oli melkoisen kätevästi eri tyyppien näkemyksiä samoihin tapahtumiin ja haasteisiin, niin katsoin, että niitä on ihan hyvä sisällyttää. Toivottavasti sieltä lukijoillekin jotakin kiintoisaa paljastuu ja suosittelen toki kyseisen elokuvan ja tarinan ystäviä tutustumaan tekstin taustamateriaaleihin syvemminkin. Triviasarja luultavasti jatkuu, kunhan sopiva into iskee päälle, mutta vielä ei osaa yhtään sanoa, mitä tekelettä seuraavaksi ruoditaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti