Noin muuten määrän ja monipuolisuuden osalta 2017 oli kuitenkin ihan hyvä rutistus, eikä näistä tarvitse mielestäni paljoakaan valitella. Kesällä toki oli hiljaisempaa, mutta syys- ja talvikaudella katsoja kyllä viihtyi kiitettävästi ruutua kyttäämässä ja jos olen oikein kirjaillut ja laskenut, niin kaikkiaan katsottuja kertyi 411 kappaletta, jonka päälle vielä jokunen televisiosarja. Ainakin määrän osalta lukema on samassa suuruusluokassa kuin vuonna 2016, mihin olen ihan tyytyväinen. Yleisesti voisi sanoa, että paljon tuli taas uusintoja, mutta melkoisen monia ilahduttavia ensikatselujakin ja jokunen isompi elokuvaelämyskin. Mitään selkeää yksittäistä teemaa ei valinnoissa ollut, vaan sekaan sopi vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä. Alkuvuosi oli jälleen aktiivisinta aikaa, sillä ensimmäisten neljän kuukauden aikana tuli kirjoitettua yli puolet blogin teksteistä ja samalla melkein puolet koko vuoden katseluista, eli erottelen tämän tiivistahtisemman tuijottelurupeaman vuosisummailun ensimmäiseksi osaksi ja tarina alkaa tuttuun tapaan tammikuun tiirailuista.
Tammikuussa edeltäneen vuoden tiivistelyjen (Hyvin se lähti... ja ...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016) jälkeen uuden vuoden vauhdittajaksi valikoitui perinteitä seuraillen Jackie Chanin tuotannosta vähintään keskinapakka nujakointi Mr. Nice Guy, joka olikin tuossa vaiheessa ehtinyt jo 20 vuoden ikään, eli eipä tullut poimittua Jackien tuoreimpien teosten joukosta, mutta toisaalta ei vanhimpien klassikoidenkaan sarjasta. Jackien esittämä kuuluisa televisiokokki päätyi jokseenkin epäonnekkaasti keskelle häijyjen ja häikäilemättömien rikollisten keskinäisiä selvittelyjä ja toki poliisivoimatkin yrittivät perässä pinkoa. Kyllähän näistä väännöistä useampikin varsin reipas ja näyttävä kohkaavanlainenkin kohtaaminen kasailtiin kokoon, etenkin, kun omasta hyllystä löytyi vain länsimarkkinoille suunnattu käsittääkseni toimintapuoleen pikkuisen enemmän panostava lyhyempi leikkaus elokuvasta.
Ainoastaan höpöttelyä ei tästä lyhyemmästä julkaisusta oltu silti nipsitty pois, vaan kuten tuossa taannoisessa tekstissä naputtelin, niin on sieltä lähtenyt myös melkoisen monta tylympää väkivaltapurkausta ja arvelisin, että tavoitteena oli markkinoida Jackieta länteen leppoisampien toimintakomedioiden tähtenä, eikä siihen menoon esimerkiksi sivullisten suruton piekseminen välttämättä niinkään sulavasti sekoitu. Väittäisin kuitenkin, ettei Mr. Nice Guy editoitunakaan näkemyksenä edusta mitään Jackien kilteintä toimintakomediaa, vaan on otteiltaan ja sävyiltään huomattavasti lähempänä kovanyrkkistä osastoa kuin vaikkapa koko perheelle tarkoitettua hassua hömpötystä. Vauhtia ja vaaraa siis löytyi mielestäni vähintään riittävästi, eikä siitä näyttävyydestäkään tarvinnut paljoa parkua, vaikka stunttaiteen huimapäisimmät huitelut tai tiukkojen potkunäytösten parhaimmisto eivät tätä teosta kaunistaneetkaan. Kaikkiaan kuitenkin komediallisena toimintaviihteenä tarjoiltiin vaihtelevaa ja vauhdikasta tuhtomista, jota ei ole liialla totisuudella tärvelty, eli kaipa kokonaisuutena Mr. Nice Guy oli sopivan hurja ja hauska alkukiskaisu uudelle elokuvavuodelle.
Joulun elokuvaurakasta jäi vähän jälkipaloja pureksittavaksi seuraavalle vuodellekin, koska kohtalaisesti tykkäämäni Rare Exports innosti käymään tammikuun puolella levyn lisukesisältöä läpi. Näinpä mukaan blogin sivuille pääsivät tätä varsinaista ja vähän vinksahtanutta tummasävyistä jouluista seikkailua edeltäneet lyhytelokuvat Rare Exports Inc. ja The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005, jotka isommalla budjetilla tehdyn pitkän elokuvan jälkeen nähtyinä eivät välttämättä parasta vaikutusta saaneet aikaan. Mielenkiintoisia ja viihdyttäviä lyhytelokuvia nämä kuitenkin olivat ja onkin ihan asiallista menoa laittaa ne julkaisulle mukaan. Noihin kahteen ei Helanderin synkähkön joulumaailman ihmettely osaltani jäänyt, vaan Rare Exports tuli kertailtua kera kommenttiraidan ja siitä syntyi pienoinen triviateksti teoksen taustoista. Kaikista noista vähintään kohtalaisesti tykkäilen, mutta en silti itseäni laske näiden tylyjen tonttujen suurimpien ystävien joukkoon. Luulen kuitenkin, että jossakin vaiheessa tekee taas mieli kurkata tänne joulun nurjemmalle ja pimeämmälle puolelle, että millaisia tuomisia pukilla ja kätyriapulaisilla olisi ojennettavanaan vähemmän kilteille lapsukaisille.
Näihin joulun jälkikatseluihin lukeutui myös How the Mole Got His Trousers, joka koostui viidestä vaihtelevilta vuosilta keräillystä lyhyestä animaatiosta. Kyseistä kokoelmaa markkinoidaan välillä mielestäni hieman harhaanjohtavasti juuri joulujuttuna, mikä on sinänsä löyhästi oikeutettua, koska paketin aloittaa tarina The Mole and the Christmas, mutta tämä tosiaan on kestoltaan vain viisiminuuttinen pikkuinen pyrähdys jouluaiheeseen, kun taas valtaosa sisällöstä liittyy ihan muihin menoihin ja levyn viimeinen nimikkotarina How the Mole Got His Trousers on selkeästi se pääjuttu, mihin kokoelman englanninkielinen nimikin viittaa. Sinänsä sympaattista ja sydämellistä touhuilua Myyrä ystävineen puuhastelee, vaikkakin välillä kyseenalaisiin keinoihin turvautuen, mutta itse en ole näiden osalta lähtenyt elokuvahyllyä pulskistamaan tämän enempää, vaikka silloin tällöin se useamman levyn kokoelmakoppa tuleekin kaupoissa varsin edulliseen hintaan vastaan. Ehkä joskus, ehkäpä ei...
Aivan ainokaiseksi animaatioksi ei tämä myyräily tammikuussa jäänyt, vaan olihan Akullakin halua jatkaa rähinöitään, joista tulikin varsin maukas mallipala, kun jatkoin edellisenä vuonna alkanutta lyhytelokuvaurakkaa kolmikolla A Good Time for a Dime, Early to Bed ja Truant Officer Donald. Näin melkeinpä vuotta myöhemmin muisteloidessa selkeästi parhaana on mieleen jäänyt mainituista viimeisin, eli Akun jääräpäinen jahti poikien palauttamiseksi koulun penkille. Sinnehän kaverukset kannetaan, vaikka henki menisi, eikä periksi anneta luikureita kovistellessa! Edelleen heittäisin tämän huvittelun kevyesti Akun huippuhetkien joukkoon. Keskitasoa parempien joukkoon kuuluu mielestäni myös varsin epätoivoinen unisteluyritys Early to Bed, jossa ankkaparka ei vain millään saa ansaittua lepohetkeään, vaan joutuu väsyneenä käymään mainion merkillisiä kamppailuja sekä koettelemuksia, eikä siltikään niitä kauniita unia toiselle suoda.
Yhtenä ajatuksena oli aloitella vanhaa kotimaista kansanperinnettä kuvaavien lyhytdokumenttien katselu vähän kuin Suomen juhlavuoden kunniaksi, koska mielestäni välillä tässä yhteydessä turhan usein muistelointi menee sotapainotteiseksi, joten edeltäneiden vuosikymmenten tehtyjen töiden ja harrasteiden katselu sekä niiden summailu blogiin tuntui sopivalta poikkeamalta. Urakka alkoikin varsin kiehtovissa merkeissä elokuvaparilla Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko. Näistä etenkin ensimmäinen oli erityisen antoisaa nikkarointia ja kehuttavankin selkeästi toteutettu. Kovin pitkään en malttanutkaan jatkoa vartoilla, vaan nopsaan sai vuoronsa seuraava tupla Kaskisavun mailta ja Rauman pitsit. Jälkimmäinen ei mitään isompaa vaikutusta valitettavasti tehnyt, mutta kaskeamiseen liittyviä ponnisteluja ja raatamista savuisin sekä hikisin kuvin avaava dokumentti pitää edelleen paikkansa parhaiden joukossa. 14 minuuttiin olikin tiivistetty paljon asiaa ja paketti pysyi silti hyvin kasassa. Lisäksi arkinen aherrus oli suunnitellusti ja kauniisti taltioitu kuviin, eikä hutiloinnista ollut juuri merkkiäkään havaittavissa.
Vakavampien asioiden vastapainoksi vaaditaan usein hassua hömppää ja siinä vaiheessa kuviin kutsuttiin länsinaapurin vanhat sekä sympaattiset kaverukset Stig-Helmer ja Ole. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) olikin ja ystävysten viides yhteinen reissu, vaan eipä viimeiseksi jäänyt, mikä onkin hieman valitettavaa, koska mielestäni terveyshupailu olisi ollut näin jälkikäteen nähtynä paljon osuvampi ja lämpöisempi lopettelu kuin selkeästi myöhemmin ilmestynyt väsähtänyt viimeistely. No, alkupuolella tosin tämä elintapamuutoskin tuntui kohtalaisen tökkivältä tavaralta, mutta lähtihän se juttu kuitenkin kavereilta luistamaan vähän varkain ja lopun lähestyessä ilokseen huomasi nauttivansa menosta melkoisesti. Luulen kuitenkin, että jos ei aiemmista koitoksista ole hirmuisesti innostunut, niin Terveysmatka on siinä tapauksessa enimmäkseen tylsää takkuilua.
Omasta mielestäkin tyyppien parhaat palat ja päivät on aiemmissa elokuvissa nähty, mutta eipä tehnyt mieli tuomita tätä lisäystä kehnoksi tai turhakkeeksi, mihin liikuttavallakin lopettelulla oli vahva vaikutus. Kauniiseen ja verkkaiseen tunturimaisemaan hyvien ystävien keskelle olisikin ollut mielestäni mitä parhain paikka laittaa päätepiste hullunkurisen ja koheltavaisen matkaajan elokuvaseikkailuille, mutta Lasse Åbergilla oli kuitenkin muita suunnitelmia luomansa hahmon jatkon suhteen. Samalla toki ilmestyi mitä mainioin tekosyy kertailla ne Stig-Helmerin varhaisemmat reissut, eli Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?), Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma), SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu) ja Den ofrivillige golfaren (Golffari) pääsivät uusintakierrokselle. Kyllähän sieltä tammikuun pimeisiin iltoihin irtoilikin leppoisaa lomailua ja etenkin ensimmäinen ja kolmas huokuivat aurinkoista ja kesäistä kuvastoa kuljettelemaan pakkaspäiviä hetkiseksi pois mielestä. Osa näistä onkin mielestäni lajissaan niinkin viihdyttävää ja hyväntuulista huvittelua, että varmaan tulee vielä monia kertoja katseltua.
Blogiin saakka päätyneet sekalaiset tekeleet edustavat vain paria kourallista tammikuun tuijotteluista, sillä kokonaismäärä hipsaisi yli 70 kappaleeseen, eli tulipa siinä muutamakin myöhäisillan tunti tärveltyä. Etenkin ihan alkuvuodesta toiminta tuntui maistuvan varsin mainiosti, koska Jackien kovakenkäisten kokkausten perään lähti Tom Cruise maailmaa pelastamaan viidettä kertaa Ethan Huntina. Mission: Impossible - Rogue Nation kulkikin kivan vimmaista vauhtia parin tunnin verran, eivätkä omat silmät sieltä seasta paljoakaan purnailtavaa löytäneet, vaan näyttävää tuhoa ja tulitusta harrasteltiin ripeään tahtiin, eikä stunttien suhteenkaan vielä ollut mielikuvituksen köyhyys voittoa vienyt. Vieläkin kovemmin iski London Has Fallen, jossa kaupunki joutui rankan vyörytyksen kohteeksi terroristiporukan yrittäessä päästää päiviltä maailman merkittäviä. Otteet ja keinot olivatkin reippaita sekä riehakkaita ja pääosassa pahiksia niittävä Gerard Butler heilui kameran edessä kasvoillaan virne, joka oli viestivinään, että kaveri näistä tylyistä tappotöistään isomminkin nautti. Ehkei tämä ole kaikille mitään herkkua, mutta tiukempaa toimintaa arvostavalle saattaa hymyä nousta huulille useampaankin kertaan kuolettavia koitoksia katsellessa ja itse yritän ehdottomasti hankkia samaisen hepun ensimmäisen elokuvaseikkailun myös katseluun.
Jackien tempauksetkaan eivät tuohon mainittuun teokseen jääneet, ja niinpä hänen osaltaan tammikuun saldo kasvoi kaikkiaan neljään elokuvaan. Uudempaa laitaa näistä edusti aarteenmetsästysreissailu vuodelta 2012, eli Chinese Zodiac, joka oli onneksi parempi kuin pelkäsin, sillä kauhukuvissa oli väsähtänyt ja väkinäinen jatko edellisen vuosituhannen puolella tehdyille aiemmille osille. Toimintaa kyllä löytyi, eikä hitaita hetkiä hirmuisesti ollut, joten kaikesta vilskeestä ja vaihtuvista maisemista johtuen jälkeen jäikin varsin innostunut olotila. Tarinassa nyt oli vähän töksähtelyjä ja typeryyksiä nähtävissä, mutta sellaisia pieniä pökkelöintejä helposti antaa anteeksi, jos nujakkapuoli rullailee reippaasti. Suunnilleen heti perään teki mieli ottaa vertailuun vähän vanhempaa ja hengeltään erilaista Chan-ryminää, jolloin näppeihin tarttui Jackien hieman epäonnekaskin varhainen yritys vallata Yhdysvaltojen markkinoita. The Protector jatkaa edelleen hänen keskisarjassaan, eikä tämä uusinta tuonut merkittävää nousua tai laskua arvostukseen. Pari päivää myöhemmin uusintavuoroon pääsi Rush Hour 2, jonka arvostuksesta voisi sanoa samat sanat, eli keskitasoa, eikä mielipide kertailulla juuri muuttunut. Väittäisin kuitenkin, että Rush Hour 2 kuitenkin on Jackien moniin tuolloisiin amerikkalaisiin tuotantoihin vertailtuna ihan pirteä ja viihdyttävä tapaus, enkä lähtisi moittimaan paljoakaan edeltäjäänsä heikommaksi.
Herra Chan ei tosiaan ollut tammikuun ainoa potkusankari, sillä tahdoin kenkiä alkuvuoteen kunnolla vauhtia urheilullisessa hengessä, jolloin Chia-Hui Liun (Gordon Liu) tähdittämä Shaolin-trilogia tuli taas ajankohtaiseksi ihmeteltäväksi. Näistä pari ensimmäistä elokuvaa, eli The 36th Chamber of Shaolin ja Return to the 36th Chamber toimivat edelleen erinomaisesti. Etenkin treeniosuudet innostivat katsojaakin liikkumaan ja muutenkin molemmat kuuluvat mielestäni lajinsa merkkiteoksiin. Disciples of the 36th Chamber taas olisi voinut pudota pois tältä kierrokselta, sillä vaikka kungfuilu olikin edelleen näyttävää ja taidokasta, niin yleinen rasittavuus hahmojen puolelta verotteli voimakkaasti yleistä elokuvailoa. Kurjaan kehnouteen ei silti tipahdettu, mutta selkeästi eri laatuluokkaan kuin edeltäjänsä. Mieli teki vilkaista myös uudempaa miekkahuisketta ja siihen nälkään kelpasi Michelle Yeohin Reign of Assassins, jossa ei mitään puhtoisimpia sankaritarinoita ruudulle tuotu, vaan jonkinlaista sovitusta yritettiin löytää. Valitettavasti aivan kaikki osaset mystisimpine metkuineen eivät täydellisesti kohdilleen kliksahdelleet, mutta ihan kiva ja näyttävä teos kuitenkin oli ja se varmaan tulee toistekin tutkittua.
Kamppailulajitaitojen esittelyn lisäksi sekaan sopi muutakin toiminnallista seikkailuviihdettä, ja osittain pikkuisen kummallisiakin tapauksia. Siitä hienoista outoutta huokuvien tekeleiden sarjasta napattakoon esimerkiksi vaikkapa Johnny Deppin The Lone Ranger, joka ei niinkään tarinallaan hämmentänyt, vaan synkähköt sävyt eivät täysin onnistuneesti kohdanneet kepeämpiä hetkosia ja muutenkin ote välillä tuntui karkailevan. No, komeista lännennäkymistä ja tietyistä vauhdikkaammista jaksoista pidin paljon, mutta elokuvana kuitenkin osoittautui kohtalaisen epätasaiseksi kyydiksi. Pienen pettymyksen puolelle meni myös Pan, sillä paikoittaisesta visuaalisesta loistosta huolimatta tämä versiointi tutusta tarinasta ei kummoistakaan henkeä kuoriinsa onnistunut puhkumaan ja lopulta tuntuikin lähinnä unohdettavalta keskinkertaisuudelta. Positiivisemmin yllätti Tim Burtonin Alice in Wonderland, jota kohtaan minulla oli vähän nihkeitä ennakko-odotuksia ja siksipä se oli saanut notkua hyllyssä melko pitkään. Kuitenkin siinä yhdistyivät kivasti ulkokuoren kimallus sekä mielikuvituksellinen satuilu. Seikkailuviihteen paremmalle puoliskolle ponnahti myös uudehko näkemys vanhasta tarusta, eli The Legend of Tarzan. Upeaa kuvaa ja miltei jatkuvaa iloa se silmille esitteli, eikä toiminnastakaan muistu näin vajaata vuotta myöhemmin pahemmin mäkätettävää. Satuisemmalle osastolle kirjattakoon myös Disney-klassikko Sleeping Beauty, ja siitä oli tarkoitus blogiinkin kirjoitella, mutta naputteluhomma jäi kuitenkin seuraavaan kertaan.
Toimintaseikkailuille riitti paljon enemmänkin nälkää ja osa niistä lipsahti selkeästi fantasiamaailman ja avaruuden puolelle, mutta pääsääntöisesti tuli hyvin viihdyttyä. Warcraft ei ollut pelkkiä kehuja keräillyt, mutta itse tykkäsin kyllä näistä sodista ja kauniista ympäristöstä, joten jos jatkoa tekaistaan, niin eiköhän tule tutkittua. Terminator Genisys taas toi ruudulle varustukseltaan kehittyneempää räiskettä ja pienistä peloista huolimatta sai todeta, että kyllähän näitä vieläkin mielellään katselee, vaikka suurin into elokuvasarjan suhteen on vuosia sitten hiipunut ja tuntuu siltä, että pitää jollakin keinoilla yrittää kieputtaa alkuperäisideaa tapahtumineen uusille mutkille, eivätkä taitokset aina ihan notkeimmilta näytä. Tiedostan kyllä puksuttelevani selkeästi jälkijunassa uusien suurtuotantojen suhteen ja niinpä tuolloin tammikuussa Star Wars: Episode VII - The Force Awakens pääsi kotikatsomon ensiesitykseen, ja siitäkin mietteet olivat samaan suuntaan kuin Terminator-jatkosta, eli ilmankin olisin pärjäillyt, mutta kyllä vauhdikas ja näyttävä seikkailu silti kelpasi ja helposti sille peukkua näytti. Noita en kuitenkaan väittäisi turhiksi jatko-osiksi, mutta ehkäpä Independence Day: Resurgence sellaiseksi jo kelpaisi...? Ensimmäisestä osasta tuttu reipas tuhosinfonia toki jatkui, mutta siinäpä se plussapuoli pitkälti olikin. Kyllähän räjäytyskiintiö kiitettävällä tavalla poksauteltiin täyteen, vaan eipä tarinasta paljoa muuta mieleen jäänyt.
Pelkkää tehostehuttua eivät tammikuiset avaruusmatkat olleet, sillä The Martian toimitteli Matt Damonin Marsiin vähemmän riehakkaissa merkeissä ja tässä reissussa elämän perustarpeet menivät edelle, kun galaksien kohtalot jäivät muiden harteille. Tokihan Ridley Scottin elokuvissa yleensä se visuaalinen puolikin on erittäin nautinnolliseksi viilailtu, kuten tässäkin ja muutenkin pulmailut sekä tiukat tilanteet hoidettiin mallikelpoisesti. Mielellään tämän ottaakin uusintaan ja meni kyllä vuoden 20 parhaan elokuvan joukkoon, jonne laittaisin myös Christopher Nolanin paikoin uskomattomankin järkäleen Interstellar. Pienemmät ja suuremmat kohtalot nivoutuivat niin hengästyttäväksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, ettei oikein uni tullut, vaikka menikin myöhäiseen yöhön ja lopulta piti ottaa useampikin askel kohti kotoista maanpintaa, jolloin uusin perään kotimaisen kauniin luontodokumentin Metsän tarina, jonka kautta tosiaan sai enemmänkin rauhoittelevan kuin levottomasti myllertävän mielenmaiseman. Näiden kahden upean luomuksen muodostama pitkä päälle nelituntinen elokuvayö taisikin olla vuoden antoisin noin monipuolisuuden ja tunnekuohunnankin osalta. Tammikuussa lähdin myös toisen kerran Ridleyn viemänä avaruuden vaaroja tutkimaan, koska Alien tuli uusittua uudempana ohjaajan versiona. Aikomuksena olikin katsella myös osat 2-4 pitkinä versioina perään, mutta tämä sitten siirtyikin loppuvuoden hommiksi.
Alien avaruushirviöineen ei ollut tammikuun ainokainen kauhistelu, sillä pimeät yöt olivat otollista aikaa haamuille ja muille hirmuille. Kovempaa kummittelua edustikin suuresti tykkäämäni The Conjuring 2, joka menikin parhaiden vuoden aikana nähtyjen kauhuelokuvien joukkoon. Onneksi ei oltu tyydytty vain toistamaan ensimmäistä, vaikka vastaavassa maailmassa edelleen liikuttiin. Väittäisin, että edeltäjä on puhtaasti tiukkana kauhuna tyylipuhtaampi esitys, mutta toinen tuo mukaan pikkuisen enemmän perhepainotteisuutta hahmojen osalta ja minusta onkin tämän herkkyytensä ansiosta kaksikon koskettavampi teos. Joka tapauksessa kumpikin on omalla listallani lajityyppinsä merkkiteoksia, eivätkä mielestäni paljoa parannettavaa jätä. Mielelläni kolmannenkin katselisin, jos samat tyypit vielä saavat kiehtovan kummittelun aikaiseksi, mutta erään toisen haamuelokuvasarjan osalta voisi kenties jo lopettaa, sillä ideat alkavat tuntua loppuun jäydetyiltä, minkä lisäksi touhu sukeltaa laadun osalta kohti sitä surkeampaa päätyä ja yleinen tympäisevyys lisääntyy. Ihan toimivien parin ensimmäisen jälkeen nimittäin Paranormal Activity 3, Paranormal Activity 4 ja Paranormal Activity: The Marked Ones eivät saaneet mielestäni oikein mitään kunnollista aikaan. Etenkin levyiltä löytyvät pitkät versiot tuntuivat kykenevän lähinnä satunnaisiin säikäytyksiin sekä puuduttavien olotilojen luomiseen. Kolmas ja neljäs jäivätkin mieleen kummittelemaan lähinnä tylsinä turhakkeina, kun taas noista viimeinen nihkeys heitti bonukseksi päälle parikin annosta rasittavaa roskaa. Sen jälkeen ei enää olekaan ilmennyt suurempaa halua näiden pariin poiketa.
Tammikuun yleistä elokuvailmettä väritteli kovuus ja vähän julmakin ote, jota alleviivaili kuukauden lopussa vilkaistu Coen-veljesten kohtalaisen armoton tarina No Country for Old Men, jonka jälkeen alkoikin kyllä toivoa jo hiukan hempeämpää tarjontaa kotikatsomoon. Kuukauden alussa vilkaistu selviytymisseikkailu No Escape yllätti myös tylymmällä hengellään, koska olin odotellut vähän kevyempää kosketusta, mutta kaaosta pakeneva perheparka laitettiinkin melkoisen hankaliin paikkoihin ja kokemaan kolhun jos toisenkin. Tammikuun viimeisten viihdykkeiden joukkoon lukeutui myös Outbreak, eikä oikein voi väittää, että tunnelmat olisivat hirmuisesti hilpeytyneet tappavan viruksen piinaillessa maailmaa ja tutkijoiden yrittäessä epätoivoisesti taistella leviämistä vastaan. Aiempi katselu oli muistaakseni vuosituhannen alusta ja sen verran aika hampaineen oli päässyt tehoja puraisemaan, ettei enää yhtä jännältä vaikuttanut, mutta ihan hyvää keskitasoa kuitenkin.
Voipi olla, että noista tammikuun hurjisteluista ja hirveyksistäkin johtuen blogiin valikoitui helmikuulle kommentoitavaksi selkeästi herkempää ja höttöisempää huvitusta, joista aurinkoisimmin hehkuvimpana mainittakoon Ranskan hiljaiselle maaseudulle sijouttuva My Summer in Provence. Kauniiden kuvien, sydämellisten tuokioiden ja hyväntuulisen ilmapiirin ansiosta antoi helposti joitakin tarinapuolen sekä näyttelijöidenkin kompurointeja anteeksi, eikä muutenkaan tehnyt mieli niin kriittisin silmin elokuvaa katsella. My Summer in Provence olikin monessakin mielessä oivaa ja lämmintä katseltavaa talven keskelle. Kesäisiä kuvia helmikuun vilusteluun toi myös The Way Way Back, mutta sinänsä kauniista ympäristöstä huolimatta lomailu perheen parissa ei nuorelle pojalle mitään suurinta herkkua ollut, vaan ennemmin kiusallisten tilanteiden jatkumoa. Pelkäksi piinaksi ei kaverin lomailu sentään mennyt, vaan kesätyön kautta alkoi pikkuhiljaa kertyä itsevarmuutta ja oma paikkakin hahmottumaan. The Way Way Back osoittautuikin nopeasti hengeltään positiiviseksi ja muutenkin mainioksi kasvutarinaksi.
Jos Stig-Helmerin viimeiset kommellukset eivät niinkään hymyjä herätelleet, niin Aku onnistui tässä tehtävässä paremmin. Ensimmäisen The Chronological Donald -kokoelman kahlailu alkoi lähestyä loppuaan, ja helmikuussa sainkin näistä loput neljä lyhytelokuvaa katseltua parissa annoksessa. Old MacDonald Duck ja Donald's Camera ilahdutti enemmän jälkimmäisen tekeleen osalta, jossa Akun luontokuvausretki ei sujunut ihan toivotulla tavalla, vaan tappeluksi meni taas. Chef Donald ja The Volunteer Worker -tupla päätteli hetkellisesti ankkaurakan ja sekoileva kokkailu olikin varsin reipasta revittelyä. Samaisessa kirjoituksessa tuli löyhästi laatuluokiteltua näiden levyjen sisältöä, eikä sieltä kovin paljoa keskinkertaista tai puhditonta piirrosviihdettä lopulta löytynyt. Hupihetkosten lomaan vakavampaa asiaa katsomon suuntaan laittoi pari lyhytdokumenttia Rymättylän talvikalastus ja Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä sekä näiden kansanperinne-elokuvien tekemisen vaiheita tiivistelevä Isien työt - poimintoja kansantieteellisen elokuvamme perinteistä. Viimeisin oli ihan kiinnostava katsaus yhtiön vaiheisiin ja tekijöihin elokuvien takana, minkä takia sen omaksi kirjoituksekseen erittelin. Noista helmikuun varsinaisista dokumenteista Rymättylän talvikalastus oli antoisampaa ihmeteltävää ja etenkin elokuvana eheämpi sekä kauniimpaa katseltavaa.
Helmikuu oli päivissäkin mitattuna edeltäjäänsä selvästi lyhyempi ja muutenkin oli vähemmän aikaa elokuville, eli määrä tipahti runsaaseen 40 teokseen. Sitä kaipailtua aurinkoista ja hyväntuulista osastoa vahvistelin parilla uusinnalla, eli Without a Paddle ja The Darjeeling Limited. Ensin mainittu oli melko puhdas hömppäkomedia lapsenmielisellä asenteella varustettuna, mutta minulle se on kelvannut jo useampaankin katseluun. Ehkäpä se vanhojen kaverusten kokema nuoruuden hiipuminen ja keski-ikäistyminen osuu kohdalle ja kun samalla näistä tyypeistä tykkäilee sekä menokin läpi elokuvan on melko pirteää, niin eihän se kertakatselusta puhki kulu. Jälkimmäinen taas oli hiukkasen omituisempi junareissu kolmen toisistaan vieraantuneen veljeksen kesken, eikä vielä toisinnollakaan pompsahtanut omalla listalla Wes Andersonin parhaiden sekaan, vaikka kieltämättä paikoin hyvinkin hauska oli. We Bought a Zoo toi kuviin vaikeassa paikassa olevan perheen, jonka isä päättikin kokeilla aivan jotakin muuta hankkimalla joukon kodiksi konkurssin partaalla huojuvan eläintarhan. Mikään silkka ilon ja onnen ylistyslaulu elokuva ei ollut, mutta hyvinkin positiivinen koettelemus kuitenkin, josta piti pikkuisen kirjoitellakin, mutta se taisi jäädä uusinnan yhteyteen.
Onnellisempien aikojen vastapainoksi valikoitui pari pienimuotoisempaa rötöstelyä, eli Martin Scorsesen Mean Streets pitkästä aikaa ja Paul Thomas Andersonin esikoispitkä Hard Eight. Kumpainenkin oli pätevää menoa lajissaan, mutta David Fincherin tuoreempi teos Gone Girl vei jo huomattavasti synkempiin syövereihin. Uskottavuus oli paikoin vähän hymyilyttävästikin koetuksella, mutta elokuva rymisteli eteenpäin kuin mikäkin pitelemätön luonnonvoima, ja näinpä runsaat pari tuntia kuluivatkin kovassa kyydissä. Ainakaan yhtään hilpeämmäksi ei tunnelmia viritellyt korealainen kohtalaisen tummasävyinen ja lohdutonkin surmaajajahti Tell Me Something. Mitä omaan makuun tulee, niin vaikka Tell Me Something ihan pätevä esitys lajissaan olikin, niin lopulta pääsi lipsahtamaan pikkuisen turhan raskaaksi.
Aasian suunnalta tuli katseluvalikoimaan napattua myös kauhun ja jännityksen rajamailla tepsuttelevia teoksia, jotka valitettavasti laatunsa suhteen tasapainoilivat lähinnä keskinkertaisuuden ja kehnouden välillä. Näistä pari ensimmäistä oli Pang-veljesten epäonnistuneempia viritelmiä, eli puhditon suhdepiina Diary ja ennemminkin rasitteleva kauhumetsäily Forest of Death. Juuri kummoisempiakaan kehuja ei minulta saanut Tomie: Replay, vaan lähinnä vahvisteli ajatusta, ettei tällä kauhuelokuvasarjalla ole paljoakaan tarjottavanaan. Kauhua ja toimintaa taas yhdisteltiin pikkuisen vanhemmassa elokuvassa Kung Fu Zombie varsin makoisaksi ja sekoilevaksi sekasotkuksi. Menihän tuo paikoin käsittämättömäksi pelleilyksi, mutta viihdearvoa sillä riitti reippaasti enemmän kuin edellisillä kolmella yhteensä. Samaa ei valitettavasti voinut sanoa tympivästä rikosjutusta Police Woman, jossa sekä toiminta että tarina töksähtelivät ja lisäksi levyjulkaisun luokaton laatu teki katselusta vieläkin nihkeämpää. Juttua markkinoidaan Jackie Chanilla monessa yhteydessä, vaikkei hän tässä tekeleessä erityisen ratkaisevassa roolissa olekaan. Paljon paremmin maistui Jackien vanhan kaverin Sammo Hungin kungfu-tykittely The Victim vuodelta 1980. Aivan lajinsa kirkkaimpiin valioyksilöihin en vieläkään tosin suostunut sitä kirjaamaan, mutta viimeistään loistokkaat loppurähinät nostivat elokuvan selkeästi peruspotkimisia korkeammalle.
Kamppailulajitaiteilun lisäksi piti ihmetellä supersankarointia, joten uudempien Marvel-tuotantojen tutkiminen jatkui jälleen. Kovastikin kehuja keräillyt rankempi revittely Deadpool ei lopulta aivan niin suurta vaikutusta tehnyt. Liekö sitten toiveet turhan korkealla, että lopulta lievään pettymykseen päädyin. Sitä en kiellä, etteikö meno olisi ollut reippaan väkivaltaista, viihdyttävää ja erittäinkin näyttävää, mutta naamarin takaa lätisevän Ryan Reynoldsin juttuihin alkoi jossakin välissä tulla ähky ja näistä tokaisuista suurin huvittavuus karisi pois suunnilleen puoliväliin mennessä. Vuotta varhaisemmin ilmestynyt Ant-Man oli odotetusti paljon kiltimpi tapaus. Sinänsä sekin oli ihan kivaa vaihtelua hurjemmin maailmaa murjoville Marvel-filmatisoinneille, mutta selkeästi keskisarjalaisten joukossa noin laadullisesti. Voi olla, että Deadpool nostaisi pisteitään uusinnalla, mutta Ant-Man saattaisi mennä toiseen suuntaan. Paljon vähemmällä hävityksellä maailmalle melkein täydellisen stopin laittoi vanhempi tieteisklassikko The Day the Earth Stood Still, joka olikin napakka paketti, eikä näiden todellakaan mielestäni tarvitse olla mitään tauotonta toimintaa. Samassa yhteydessä piti katsella uusintaversio, joka kuitenkin jostakin syystä jäi vielä vartoilemaan hetkeään. Yksi helmikuun jälkimmäisen puoliskon ilahduttajista oli osittain omituinenkin tositapahtumiin perustuva uhkarohkea tasapainoilu The Walk, joka kaipailee ainakin toisen katselun jossakin välissä.
Maaliskuu lähti blogissa liikkeelle asialinjalla, kun The Market Gardener's Toolkit perehdytteli katsojaa tuottoisan puutarhuroinnin sekä pienviljelyn saloihin ja tehokkaisiin tekniikoihin. 79-minuuttinen dokumentti oli jaettu selkeästi aiheiden mukaan kymmeneen kappaleeseen, joissa varsin tiivistettyyn tapaan pyrittiin esittämään ajatukset sekä perustelut suositeltujen työtapojen takana. Yritin tuossa omassa tekstissä tiivistää Jean-Martin Fortierin sanomaa ja neuvoja, mutta asiaa tuli dokumentin aikana niin paljon, ettei sitä kovin lyhyeen pätkään pystynyt naputtelemaan. Lisäksi teki jo tuolloin mieli suositella Fortierin kirjaa The Market Gardener, jossa samoja seikkoja selvitellään huomattavasti yksityiskohtaisemmin. Luonnonmukaisesta vihannesviljelystä kiinnostuneelle kirja ja dokumentti muodostavatkin varsin suositeltavan paketin. Elokuva ei sinänsä suuremmin lisää asiasisältöä kirjaan nähden, mutta onnistuu havainnollistamaan työtapoja sekä innostamaan kuvillaan.
Lisää viljelyasiaa vaikkakin menetelmiltään hyvinkin erilaista sellaista tuli kuviin kansanperinnedokumenttien kautta, kun kaksikko Sienapoltto ja Kaskinauris tarjosi silmäyksen viljelypohjan valmisteluun sekä nauriiden sadonkorjuuseen. Kumpikin näistä olikin oikein kiehtovaa katseltavaa ja jälleen työvaiheet tuotiin kuvien kautta selkeästi katsomoon saakka. Maaliskuun toinen lyhytdokumenttipari Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa ja Kallankari ei ihan yhtä hyvää vaikutelmaa saanut syntymään, kun etenkin ensimmäinen oli minusta vähän hajanainen kooste vaihtelevaa ajanviettoa ja elokuvana melko puutteellinen. Karumpaa saaristoelämää kuvaava Kallankari taas kiinnosti enemmän ja sitä olisi kauemminkin katsellut.
Aivan kuivaa asiaa ei sentään koko kuukautta tullut täyteen tungettua, vaan hömppäosastolta kurkisteli pari Woody Allenin teosta vuosituhannen vaihteesta. Small Time Crooks ja The Curse of the Jade Scorpion olivat kuitenkin mielestäni Allenin vaisumpaa keskitasoa. Kummastakin toki löytyi hyviä hetkiä sekä hauskoja hölmöilyjä, mutta eipä noilla sinänsä erikoisilla rikosjutuilla ollut mitään asiaa ohjaajan viihdyttävimpien tai nokkelimpien juttujen joukkoon. Melkoisen yhdentekevän vaikutelman jätti jälkeensä Café, jossa yritettiin etsiä hieman murheellisiin ihmiskohtaloihin onnellisia hetkosia vähän epätavallisistakin suunnista, mutta lopputulos jäi laimeaksi ja ne pirteämmät pilkahdukset harvinaisemmaksi huviksi. Jos pettymyksistä puhutaan, niin sopii mainita myös Wide Sargasso Sea, jolta toivoin haikean romanttista menoa kauniisti kuvitettuna, mutta tämä tarina ei mitään onnellista polkua lähtenyt etsimään, vaan lopussa rakkaudesta ei ollut paljoakaan jäljellä, eikä visuaalinen ilmekään vastannut lainkaan ennakko-odotuksia, vaan oli lähempänä halpaa sekä hutiloitua televisiotuotantoa.
Kuukauden kummallisimpien koettelemusten joukkoon laittaisin Jari Halosen varhaisen ohjauksen Back to the USSR, jossa punertavan aatten palo oli kuumottavan kova ja lähenteli kiehumispistettä, kun päähenkilöä esittävä Jorma Tommila kuohui kohtauksesta toiseen. Miekkosen hiukkasen huuruisistakin touhuiluista saatiin kasaan huvittava ja hengästyttävä taival kohti ainakin omituisempaa maailmaa mielenkiintoisine tyyppeineen, mutta osuihan tielle jokunen töksähdyskin, joiden takia elokuva ei ainakaan komediana ollut mielestäni lopulta lähelläkään nappisuoritusta, mutta selkeästi plussan puolella kuitenkin. Myös Norjan puolelta tuli outoja otuksia katsomoon, sillä Trollhunter toi tullessaan kuun loppuun hurjan peikkojahdin. Kyseessä olikin mielenkiintoinen ja kaikkiaan sujuva sekä viihdyttävä sekoitus erilaisia elementtejä ja lopputuloksena erikoinen elokuvaepeli noin positiivisessä merkityksessä, johon oman viehättävän lisänsä antoivat Norjan komeat vuoristonäkymät ja kauniit vuonokylät.
Kuukauden kokonaissaldo vähän nousi helmikuuhun verratessa, mutta enää ei mennyt 50 elokuvan raja rikki. Näiden joukkoon mahtui kolmekin Luc Bessonin ohjausta, joista pari uran alkupäästä, kun taas kolmikon selkeästi parhaimmaksi mieltämäni Angel-A oli tuoreempi tuotos. Kummallinen romanssi onnistui kiehtomaan heti alkuminuuteillaan ja jätti jälkeensä myönteisessä mielessä hämmentyneen olotilan, eli täytyypä tutkailla toistekin. Bessonin ensimmäinen pitkä ohjaus The Last Battle vuodelta 1983 taas tuntui vähän vaisummalta. Voi olla, että tämä käytännössä sanaton ja suuren tuhon jälkeiseen väkivaltaiseen maailmaan sijoitettu tarina tuli vilkaistua liian väsyneenä, mutta siitä huolimatta sanoisin, että onhan noita vastaavanlaisia aikoja ja taistoja kuvaavia paljonkin parempia teoksia tullut nähtyä. Besson-kolmikon heikoimmaksi meni hänen toinen pitkä ohjauksensa, eli pari vuotta myöhäisempi Subway. Sen parasta antia omalla kohdalla olivat satunnaiset tyylittelevämmät reippaammat jaksot, muttei kokonaisuutena onnistunut paljoakaan innostamaan, vaan kääntyi nopeasti yhdentekeväksi keskinkertaisuudeksi. Vaikkei The Last Battle tuntunut niinkään erinomaiselta, niin se ainakin on muistettava tapaus, kun taas Subway saanee hiipua unholaan.
Marvel-juttujakin vielä riitti ensikatseluun ja kyllähän järkälemäisyyttä tavoitteleva Captain America: Civil War lajissaan näyttävä ja monipuolinenkin sarjakuvaelokuva oli. Voipi kuitenkin olla, että oma kiintiö alkaa vähitellen tulla täyteen, sillä vaikka elokuva olikin sinänsä viilailtu ja viimeistelty pakkaus sekä yritti tarjota muutakin kuin myllerrystä kohtauksesta toiseen, niin ajatukset tahtoivat seikkailla muuallekin pituuden paisuessa. Eihän kesto itsessään ongelma ollut, mutta jutut eivät olleet läheskään aina aidosti kiinnostavia, vaan kieroilu tuntui monesti vähän pitkitetyltä ja rautalankaiseltakin rutiinijankkaukselta ja kun ei näihin hahmoihin ollut aiemminkaan mitään varsinaista tunnesidettä päässyt syntymään, niin osittain tyhjänpäiväisyyden puolelle lipsahti. Paljonkin haukuttu uusi Ghostbusters ei tätä katsojaa ainakaan silmittömän raivon valtaan saanut tai laittanut pyhäinhäväistystä huutelemaan. Ennemmin kohtalaisen turhaksi ja keskinkertaiseksi viritelmäksi tuli miellettyä ja kaipa ajattelin, että kertakäyttöiseksi myöhäisillan huvihötöksi kelpaa.
Vauhtia yritti raskaan kaasujalan avulla etsiä Kari Hotakaisen samannimiseen kirjaan perustuva Klassikko. Kirjan sisällöstä oli melko armotta napsaistu paljon pois, mutta kyllähän elokuvaversio tiivistyi ihan mukavaksi komediaksi, vaikkakin muistikuvien mukaan sivuilla samaiset hahmot seikkailivat huomattavasti rosoisempaan tyyliin. Toisenlaista toimintaviihdettä toi ihasteltavaksi The Tournament ja taisipa olla jo toinen uusinta. Edelleen tämä jokseenkin sekopäinen ja sivullisista täysin piittaamaton palkkatappajien paremmuusmittelöinti onnistui viihdyttämään ja oli vielä kertailujen jälkeenkin ihan hyvää hupia tyhjäpäisen räiskinnän luokassa. Kugfu-toimintaakin pikkuisen tuli tutkittua, kun The Skyhawk kyseistä huisketta tahtoi harrastella, mutta hurjimpia hutkintoja ei tähän teokseen oltu saatu loihdittua. Silti mielestäni meno oli keskinkertaista parempaa ja mukana viuhtomassa oli tavallista pienemmässä roolissa Sammo Hung, joka tosin vastasi pitkälti toimintapuolen toteutuksesta.
Maaliskuun Aasia-laitaa rikastivat myös pari kauhistelua, mutta nämä peräkkäisinä päivinä katsellut tekeleet eivät laadullaan häikäisseet ja ne kunnolliset säikyttelytkin jäivät vähiin. Apartment 1303 oli uusintakatselu ja tuntui toistolla selkeästi tympäisevämmältä kuin ensikatselulla, mutta olipa silti edelleen kohtalainen teos tässä kummittelun alalajissa. Ghost Game vei joukon tositelevisio-ohjelmassa kisailevia tyyppejä syrjäiseen armeijan rakennukseen, jonka historiassa oli hirmutekoja harrasteltu ja tietysti nämä varhaisemmat vääryydet siirtyivät nykypäiväänkin kummittelemaan. Valitettavasti vain väsy tuntui vaivaavan läpi koko elokuvan ja visuaalinen ilme nihkeytti katselukoettelemusta entisestään summaillen koko kauhistelun yhdentekeväksi kehnoudeksi.
Alkavan kevään haamuilut jäivät laimeiksi, mutta juttuvetoisempi elokuvaviihde luistikin parin pätevän uusinnan voimin aivan toisella tavalla. Aikomuksena oli rykäistä jokin minimuotoinen Tarantino-maraton, mutta pääsin käytännössä vain alkuun, kun herran riehakas ja napakka debyytti Reservoir Dogs pyörähti soittimessa todistamassa, etteivät runsaat pari vuosikymmentä ole paljoakaan sen viehätyksestä varastelleet. Toinen puhepainotteinen tarina oli myös melkoisen mones uusinta, sillä Glengarry Glen Ross kuuluu omiin suosikkeihin ja pätevien näyttelijöiden kiinteistökaupat sekä kieroilut kyllä toimivat edelleen. Things We Lost in the Fire kallistui myös tähän vähemmän toimintaa painottavaan sarjaan, muttei siinä sentään haettu vastaavaa sanailutaidetta kuin mitä aiemmin mainituissa harrasteltiin. Murheellinen, haikea, mutta myös toiveikaskin draama iski sydämeen sen verran kovaa, että tuskinpa tuli vielä sen suhteen valmista.
Jos oli aikeena ihmetellä Tarantinon tuotantoa enemmänkin, niin samansuuntaisia mietteitä oli Larry Clarkin elokuvien suhteen, mutta kimaran avaukseksi valikoitunut väkivaltainen ja inhottaviakin sävyjä väristellyt nuorisodraama Bully puristeli katsojasta voimat ja innon pois. Elokuvaa ei tee mieli haukkua, sillä tylympien nuorisoelokuvien joukossa se on ihan pätevä tapaus, mutta täytteli kuitenkin Clark-kiintiön loppuvuoden osaltakin. Kuukauden ja samalla koko vuoden kummallisimpien komedioiden sarjaan sujahti Being John Malkovich, jossa herran pääkoppa sai kutsumattomia vieraita ja muitakin kekseliäitä kommelluksia kertyi katsojan iloksi varsin tiuhaan tahtiin. Vakavimpien teosten puoliskolta tempaisen vielä tähän listaukseen Nick Nolten tähdittämän sävyiltään synkeähkön jännityselokuvan Under Fire. Ihmishengen arvo laitettiin jälleen alennukseen ja taistelu vääryyksiä vastaan alkoi näyttää varsin epätoivoiselta. Siellä seassa tapahtumia tarkkailevan toimittajan olikin melkoisen vaikeaa yrittää pitää puolueettomasta roolistaan kiinni. Elokuva olikin asiallinen ja hyytäväkin esitys, mutta jotakin tuntui jäävän uupumaan.
Huhtikuussa ajattelin ainakin parin Mika Kaurismäen elokuvan verran tutkia itselleni tuntemattomampaa laitaa herran tuotannossa. Highway Society ja Helsinki Napoli All Night Long eivät mitään puhtaasti kotimaisia elokuvia olleet, eivätkä sijoittuneet Suomen rajojen sisälle kuin osittain, mikä ei tietenkään Kaurismäelle mikään harvinainen ratkaisu ole. Kumpikin meni ainakin tällä katselukerralla Kaurismäen keskinkertaisempien seikkailujen joukkoon. Ensin mainittu heräili kilometrejä kuluttavana reissuelokuvana vain hetkellisesti pirteämpään porhallukseen ja muutenkin merkittävämmät hetkoset jäivät vähiin. Tummasävyisempää huumoria tapaillut varhaisempi Helsinki Napoli All Night Long tuntui myös ontuvan etenemisessään ja tarjoilikin lähinnä harvakseltaan huvittavampia jaksoja, kun taas kokonaisuutena kävi pikkuisen pitkästyttämään. Huomattavasti omituisempaan ja omalaatuisempaan maailmaan vei Jari Halosen Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Nimihahmon huuruiset seikkailut tai synkeähkön tulevaisuuden maalailu eivät elokuvaa pelastaneet ja se onkin edelleen heikoin näkemistäni Halosen ohjauksista. Kuukauden kotimaisuusastetta kohotteli myös kourallinen kansanperinnedokumentteja parissa osassa katsottuna. Kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu miellytti enemmän, joskin näistä ensimmäinen kärsi siitä, ettei dokumenttia käsittääkseni nykyisin ole mahdollista nähdä täydellisenä. Jälkimmäinen raskasta sadonkorjuutyötä esittelevä pätkä olikin paljon antoisampi ja elokuvana jälleen laatujälkeä. Kolmikko Inkerin vanhaa tekniikkaa, Inkerin vanhaa kyläelämää ja Inkeriläisten siirto tuntui hiukkasen laimeammalta, mutta löytyihän näidenkin lyhytdokumenttien joukosta kiehtovia kohtia sekä kauniita kuvia.
Kevään lähestyessä taisikin olla tarvetta vähän kummallisille ja haahuilevaisemmille elokuvaelämyksille, sillä esimerkiksi Woody Allenin tuotannosta napattu Zelig ei hänelle mikään tyypillisin työ ollut, vaan mysteerinen nimikkohahmo ja mustavalkoinen kuvaus veivätkin muualle kuin Allenille tyypillisten hupailujen suuntaan. Vanishing Point kyllä sinänsä suoraviivaisesti kohti päätepistettään kaahaili, mutta yleinen ilmapiiri oli kuitenkin onnistuneesti hieman utuisempaan suuntaan, eivätkä kaikki tavoitteetkaan ihan yksioikoisen selkeitä seikkoja. Silkkaa kaasu pohjassa painelua alusta loppuun erikoinen autokyyti ei onneksi ollut, vaan haikeatkin suvantovaiheet kuuluivat asiaan sekä oli välillä malttia tähystellä pitkiä teitä kaunistavia maisemiakin. Vanishing Point tuntuikin toimivan vuonna 2017 paremmin kuin edellisillä kokeilulla nuorempana.
Selkeämmin toimintaelokuvien puolelle meni Charles Bronsonin The Stone Killer, jossa miekkonen tyylilleen tutuin kovin ottein lähti rikoksia ratkomaan. Monihan tätä tuntuu isomminkin arvostavan ja ymmärrän kyllä, että harmaalla alueella operoiva sekä muutenkin likaisen rosoisuuden värittämä elokuva ansionsakin sisältää. Minusta The Stone Killer oli kuitenkin toimintapuoleltaan sen verran vaisu ja vaatimaton, että hankala sitä olisi sijoittaa aikakautensa poliisielokuvien parhaimmistoon. Etenkin, kun ottaa huomioon, että pari vuotta aiemmin ilmestynyt Dirty Harry pyöritteli samansuuntaisia teemoja ollen elokuvana oikeastaan jokaisella osa-alueella selkeästi edellä. Samantapaisia mietteitä herätteli pikkuisen puutteellinen lännenelokuva Today We Kill, Tomorrow We Die, jossa myös Bud Spencer oli mukana koston polkuja kuljeskelemassa. Kyllähän tuostakin synkeähköstä välien selvittelystä kohtalaisesti tykkäilin, mutta enpä sitäkään menisi tunkemaan ilmestymisaikansa eurooppalaisten lajitoveriensa kärkikerhoon. Siinä samassa sarjassa on nähty paljon huikeampaa taiturointia sekä tyylittelyä, joiden rinnalla tarkoituksellisenkin haaleaksi väritetty Today We Kill, Tomorrow We Die ei oikein pääse loistamaan kuvillaan tai tiukoilla taistoilla.
Lähestyvä lämpimämpi vuodenaika pitenevine päivineen tipautteli huhtikuun kokonaismäärän runsaaseen 30 elokuvaan, mutta eipä sentään olemattomaksi päässyt hiipumaan. Blogipuolen perusteella kyseinen kuukausi näytti vähän vakavammalta ja haahuilevammalta elokuvaviihteeltä, mutta kyllä katselulistalle komediaakin mahtui. Muutaman uusinnan joukosta esille nostettakoon vaikkapa edelleen mainio elokuvamaailmaa sekä hämärämpiä piirejä hauskasti sekoitellut Get Shorty. Punch-Drunk Love on myös päässyt kestosuosikkien joukkoon ja siellä pysyy edelleen, vaikka tällä kerralla ei aivan yhtä hyvin huvittanut kuin aiemmilla katseluilla. Hiukan huonommin uusintoja tuntuu kestävän Four Lions, joka vaikutti syövän eväänsä melkein loppuun ennen viimeistä kolmannesta. Satunnaisesti sekin tosin edelleen hymyilytti. Color Me Kubrick on jo ensikatselusta lähtien vaikuttanut jokseenkin epätasaiselta, eikä kokonaisuutena erityisen kovalta. Parhaissa paikoissa se kuitenkin on mielestäni hersyvän hauska ja näiden tuokioiden takia kiinnostusta kertailuun silloin tällöin heräilee. Lisäksi pitää muistaa, että John Malkovich on vinkeän huijarin osassaan varsin vetovoimainen.
Täytyihän ruudulle läväyttää vähän toismaailmallisempaakin menoa, ja ajattelin, että Cowboys & Aliens voisi olla myönteisessä mielessä kiinnostava sekä viihdyttävä eri lajityyppien sekamelska. Pidennetyn version vahtailin eräänä iltana ja kyllähän se kohtalaisesti sekä näyttävästi vyöryikin paukuttelusta toiseen, muttei lopulta suurempaa hurmiota nostatellut. Vielä omituisempien ongelmien pariin vei näihin uudempiin Liisan seikkailuihin väsätty jatko-osa Alice Through the Looking Glass ja siinäpä sitä oli tehostetta ja visuaalista ihasteltavaa vähintään muutaman elokuvan tarpeisiin. Loppumelskeiden pauhatessa hurjimmillaan alkoikin jo hiukan huolestuttaa, että elokuva hukkaa täysin sydämensä tehostetykityksen alle ja lopputuloksena olisi upea, mutta muovinen sekä ontto näytös. Onneksi tekijät malttoivat rauhoittaa ilotulituksensa hyvissä ajoin ja ainakin tämän katsojan iloksi loihtivat osuvan satuisen ja liikuttavankin lopetuksen, minkä jälkeen elokuvan laittoikin mielellään ihan edeltäjänsä tuntumaan.
Toimintanälkää riitti vielä edellisten jälkeenkin, jolloin kaivelin hyllyjen kätköistä jälleen kerran John Woon ohjaaman kohtalaisen napakan erämaarymistelyn Broken Arrow. John Travolta sekä Christian Slater pääsivätkin vääntämään näyttävästi ja siinä sivussa kaiken tuhon seurauksena syntyi melkoinen kasa romua ja ruumiita. Miksikään ihmeelliseksi mestariteokseksi en elokuvaa kehuisi, mutta suoraviivaisen toiminnan lajissa se on varsin pätevä tapaus. Hiukan matalammilla kierroksilla kävi Matt Damonin paluu menestyksekkääseen agenttielokuvien sarjaan, eli Jason Bourne. Katselusta ei vielä ole vuottakaan ja siitä huolimatta tämä tarina on jo osittain haalistunut muistikuvista. Muutenkin katsellessa tuli nopeasti mieleen, että Bournen parhaat sekä jännittävimmät hetket ovat auttamatta takana, kun eivät nämä uusimmat kiemurat enää kiinnostusta kovinkaan kummoisesti herätelleet. Kuukauden viimeinen vilkaisu taas nosti toiminnan tasot aivan eri sarjaan sillä japanilainen The Machine Girl ei tosiaan paljoakaan jarruja painellut. Mikään vakavailmeisin kostotarina ei ollut kyseessä, vaan revittelyä riitti ihan kiitettävästi. Vauhtia ja väkivaltaa haittaili kuitenkin mielestäni hieman paikoittainen yliyrittäminen sekä tökerö toteutus, mutta lopputulos kuitenkin oli ihan viihdyttävä sekoilu. Luulisin, että nuorempana olisin helposti innostunut enemmänkin näistä veristelyistä, mutta kaipa iän tuoma pienoinen tylsämielistyminen hillitsee hihittelyhaluja...
Edellisiin verrattuna luotejaan säästeli The Night of the Following Day, mutta ilmapiirin suhteen tämä sieppausta ja kiristystä pyöritellyt vähän vanhempi jännityselokuva ei ainakaan lainkaan hilpeämpään suuntaan lähtenyt. Ennemminkin haettiin painostavaa uhkaa ja ahdistusta melkein koko kestolle, eikä niinkään mitään kepeän viihteellistä vääntöä. Eipä kuitenkaan laittanut kynsiä jäytämään tai tärisemään ja muistelisin keskitasoiseksi ja menoltaan tosiaan hieman tavallista ilkeämmäksi tarinaksi. Nauruhermojen kutkuttelut jätti väliin myös Vera Drake, jossa hyvien aikomusten ja kyseenalaisten keinojen erittäin hämyisessä välimaastossa yritettiin setviä eteenpäin. Kolhuja kuitenkin kertyi ja ne koskettivat katsomossakin sekä kyyneliäkin taisi tirahdella. The King's Speech ei samalla tavalla silmäkulmia vetisyttänyt, mutta tämäkin kamppailu kyllä veti mainiosti puoleensa ja etenkin muutaman räväkämmän repäisyn perään vilkaistuna oli erinomaista vaihtelua.
Kuukauden puolivälin kohdilla tuli muistaakseni Areenasta katsottua kotimainen dokumentti Kiehumispiste, jonka nimikin vähän vihjailee, että keskustelu pakolaisaiheen ympärillä on alkanut käymään kovin kuumana viime vuosina. Dokumentti keskittyikin lähinnä vuosiin 2015 ja 2016, joina turvapaikanhakijoiden määrät yht'äkkiä nousivat reilusti vuotuisten keskiarvojen yläpuolelle. Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta dokumentti tuntui pikkuisen pintapuoleiselta esitykseltä. Vähitellen lähestyvä kesäinen kausi ja lämpöisten päivien kaipailu innosti huhtikuun lopulla laittamaan kepeämpää kotimaista kiekkokieputtimeen. Kesäkaverit toimikin näihin haikailuihin oivana lääkkeenä ja tykkäsinkin elokuvasta kovin. Tästä tarinasta olikin alunperin aikomusta naputella blogiin, mutta se jäi jonkin talvi-illan uusintakerran hommiksi.
Seuraava teksti viekin jo kesän hiljaisempiin elokuva-aikoihin ja siitä vähitellen kohti pimenevien iltojen elvyttämää harrastelua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti